Sienessä Taevaskodalla kera TurvaToverin

Noin vuosi sitten innostuin sienestyksestä. Se tapahtui Taevaskodalla, minun rakkaassa taivasparatiisissa, joka ei koskaan petä. Se tarjoaa näkymiä, elämyksiä, kameralle katsottavaa -- ja syksyllä se tarjoaa sieniä!

Sienestäminen Virossa ei itse asiassa ole mikään helppo nakki. Tahtoo sanoa, sienet ovat haluttua herkkua, ja paikalliset tietävät parhaat paikat ja tyhjentävät ne ennenkuin meikä ehtii aivastaa.

Vaan - minulla on teoria - koska Taevaskoda ja sen upeat jylhät maisemat ovat turistien suosimia, eivät sinne välttämättä ehkä eksy aktiivisienestäjät. Teoriaani tukee se, että parina vuonna olemme löytäneet sieltä niin tatteja, mustia korvasieniä kuin kanttarellejä, ikään kuin yllättäen, Taevaskodan upeissa maastoissa muuten vain turisteina talsien.

Yksi tarina viime syksyn Taevaskodan sienistä löytyy täältä: Kuin sieniä sateella.

Ja tässä vielä toinen - kun lähdin viime syksynä uudelleen metsästämään herkullisia mustia torvisieniä: Torvi sienessä. Ja sain kelpo saaliin.

Nyt palaamme sitten tähän päivään, jolloin sain houkuteltua ystävättäreni Seijan, alias Rummukaisen Mamman ja itse Herra Rummukaisen torvisienimetsään.

Sinne tänään lähdettiin, luottavaisin mielin. Olihan aika sopiva, ja vettäkin oli taivaalta pudonnut riittävä määrä sienien nousta mättähiltä esille.

Tästä se lähtee; niin Rummu kuin Rummun Äiskä ovat valmiita keräämään vuoden sienisaaliin!

Taevaskodan metsät ovat suuret ja komeat. Seija ja Rummu etsivät torvisieniä.

Rummu kertoo allekirjoittaneelle, ettei metsässä tarvitse pelätä mitään - hän suojelee!

Rummu vahtii että homma hoituu - ei tarvitse pelätä villisikoja tai muita gorilloja. Rummu pitää hommasta huolen.

Niin me sitten metsässä vaelsimme, pitkään ja hartaasti. Minulla oli tiedossa salaiset, viime vuonna löytämäni torvisienipaikat, vaan eipä löytynyt sieltä torvisienen sientä. Kurjaa!

Kanttarellejä oli metsässä toki, siellä täällä, ja jotenkin alkoivat silmäni harottaa - etsiäkö mustia torvisieniä vai keltaisia kanttarelleja? Koska torvisieniä ei löytynyt, päätin minäkin etsiä keltaisia tähtiä mättäistä.

Niin me sitten kuljimme, tuntikausia, ja hiljalleen alkoivat kassit täyttyä kanttarelleistä. Vaan, harvoin, hyvin harvoin löytyi kunnollisia kanttarellimättäitä, enemmän meni saalistus yhden yksittäisen kultaisen sienen löytämiseen.

Mutta kun ihminen on sinnikäs ja jatkaa matkaansa, saa sitä sienipussukkaansa (koria ei minulla ollut) lopulta sienen poikineen.

Parasta ehkä päivässä kuitenkin oli se, että kuljimme aivan uskomattoman kauniissa ja vehreissä maisemissa. Ahja-joki hitaasti virtaili ohitsemme. Ilma oli kostea ja täynnä happea. Vettä emme saaneet niskaamme kuin minimaalisen määrän. Ja sienien ohella saimme ihmetellä monenmoista luonnonihmettä, kuten valtavia muurahaispesiä.

Seija ihmettelee suurta muurahaispesää

Rummu seuraa Ahja-joen kulkua.

En katsonut kelloa, mutta epäilen, että vietimme Ahja-joen rantamilla ja Taevaskodan metsissä nelisen tuntia, ehkä hieman enemmänkin. Torvisienet jäivät tällä erää löytämättä, mutta kanttarelleja löytyi ainakin parin aterian verran.

Tässä Seijan sienisaalis

Tässä meitsin sienet, nyt jo putsattuina.

Päivä kääntyy iltaan. Sienet porisevat voi-sipuli-kerma-liemessään ja mies liikehtii hermostuneena, taitaa nälkä jo hieman massussa vääntää.

Siis lopetan sienitarinani tähän ja toivotan kaikille muillekin mahtavia sienisatoja - on sienestys hienoa puuhaa, vaikkei aina löydäkään sitä mitä etsii!

Erikoiskiitokset Herra Rummukaiselle, joka piti huolen siitä, että metsässä villieläimet eivät kimppuumme käyneet!

Mehikoorman messevät maisemat

Olen vihdoinkin tullut maanantaipäivän ajelun loppusuoralle, ja pääkohteeseeni eli Mehikoormaan.

Mehikoorma on pieni paikka Peipsin rannalla, ja jos se ei ole muusta tunnettu, niin ainakin siitä, että se sijaitsee kovin lähellä Venäjää. Väliä kahden rannan ja kahden valtakunnan on vain hieman yli kilometri.

Olen kirjoittanut Mehikoormasta parikin tarinaa, josta oheisessa linkissä pitkä juttu, joka aikanaan herätti yllättävän paljonkin keskustelua. Siis, tänään en lähde uudelleen kirjoittamaan Mehikoorman historiaa, vaan ohjaan lukijat tähän linkkiin: Mehikoorma, nyt, ennen ja tulevaisuudessa.

Lähdin maanantaina myrskyä metsästämään, mutta suurta myrskyä en kokenut. Silti, Mehikoormassa ilma oli juuri niin dramaattinen kuin toivoinkin, ja sain otettua useammankin kuvan, joita kehtaa täällä näyttää. Ainakin minun mielestäni.

Tässä siis minun myrskypäivän iltapäivä, Mehikoormassa, jossa pilvet alkoivat uudelleen kerääntyä ja tehdä taivaasta perin mielenkiintoisen.

Mehikoorman majakka lienee paikkakunnan kuuluisin nähtävyys.

Lintuluoto ei ole maailman siistein paikka. Kuva otettu telen ääripäällä.

Tässä lintuluoto kauempaa, päällään hurjat pilvet.

Yksinäinen koivu (?) joka kasvaa hiekassa, päällään hurjat pilvet.

Haikara saapuu lintuluodolle ja pelottaa lokit pois.

Tässä välissä putoaa lopultakin taivas niskaani, ei pahasti eikä pitkään. Vaan sateen jälkeen on ilma taas kuin morsian. Ajan auton toiselle puolelle Mehikoormaa, toiselle rannalle, ja huokailen onnellisena mitä idyllisimmistä näkymistä. Tuntuu kuin aika olisi täällä pysähtynyt, tyystin.

Kaksi merikelpoista soutuvenettä.

Yksinäinen vene Mehikoorman rannalla.

Tukevarakenteisessa soutuveneessä on merihankaimet - mikä ei ole ihme - onhan Peipsi kuin pieni meri!

Rantakasveja, takana Venäjän rannikko.

Tällainen oli minun maanantaipäivän ajelu, kävin Tartossa, Põlvassa, Räpinassa ja Mehikoormassa. Kävin minä kyllä paluumatkalla vielä Moostessakin, ja seikkailin kartanon pihamaalla ja vanhoilla kolhoositeollisuusalueilla, kuvailin aivan outoja hylättyjä teollisuusvimpaimia, mutta jätetään ne kuvat toiseen kertaan. Arvaan, että voi alkaa jo puuduttaa lukijaa tämä yhden päivän kuvatarjonta.

Mutta kaunista on Peipsillä - muuta en sano.

Sanokaa te - eli kommentteja odotellaan.

Kiitos mielenkiinnosta!

--

Ja eihän tämä olisi valmis juttu, ellei loppuun tulisi vielä jälkikirjoitus, se tässä:

Räpinan lähellä Peipsi polderilla tapasin vanhan vaalean koiraneidin, joka liittyi seuraani pieneksi hetkeksi. Mehikoormassa sain seuralaiseksi vanhan mustan herrakoiran, joka ensin nuuski autoni tarkkaan ja sitten asettui tielle makaamaan niin, että vaikea oli koirasta ohi päästä. Peruuttelin rantakaislikossa ja väänsin ja käänsin autoa, kunnes sain vanhan koiraherran ohitettua. Hänellä ei ollut kiire mihinkään. Asennetta!

Nuusk nuusk, Punainen Ranskatar tuoksuu mielenkiintoiselta!

Aja minne ajat, mutta minä en liiku tästä mihinkään!

Peipsi polder - lintuparatiisi rantavallin suojassa

Olen yhä maanantain matkasarjassa, ja yhä Peipsi polderillä, jossa tapasin siis vaalean vanhan koiran, joka vei aatokset Ronjaan. Siitä kirjoitin jo eilen: Ethän se ollut sinä?!-otsikolla.

Näin minä polderillä paljon muutakin, lintuja, kuten satoja pääskysiä suhaamassa taivaalla eestaas.

Pääskysiä taivaankannella

Sivistin itseäni tänään tuon polder-sanan suhteen (kirjoitin eilen virheellisesti põlder, käyn korjaamassa). Kuvittelin sanan tarkoittavan kanavaa, mutta itse asiassa se tarkoittaa ranta- tai suojavallia, joka estää Peipsiä valumasta alavalle maalle. Eräänlaisesta padosta on siis kyse.

 

Näkymää kanaalille lintutornista.

Näkymää lintutornista Beresjen suuntaan

Peipsi polder on lintujen paratiisi. EU:n LIFE -ohjelman mukaan yli 1,5 miljoonaa lintua ohittaa rantavallit muuttojen aikaan. Lintutornin opasteet kertovat tarkemmin siitä, mitkä ovat alueelle tyypillisiä eläimiä ja lintuja. Myös alueen kartta löytyy lintutornista:

Venäjä on aivan kivenheiton päässä kuten kartasta näkyy. Jos ihmettelette Lämmi- ja Pihkva-järviä,  ne ovat itse asiassa osa Peipsiä. Järvi muuttaa nimeään Mehikoorman kohdalla, kuvan vasemmassa laidassa.

Minä kiipesin näköalatorniin ja sieltä sihtailin kameralla lintuja. Pääskyset olivat aivan liian nopeita lähikuviin; taisin olla aika huvittava näky sohiessani kameralla silmää nopeampia pääskyjä, jotka suhahtelivat ohitseni ja ylitseni.

Mutta yhden ison linnun sain sentään hollille, vaikka en tarkasti sitäkään. Mutta mikä se on, mietin!? Haikaraltahan se näyttää, mutta sillä ei ole samanlaista punaista nokkaa ja punaisia jalkoja kuin yleisillä kattohaikaroilla. Pystyyko joku minua viisaampi antamaan lajitarkennuksen?

Vielä toinen kuva tästä suuresta linnusta, jonka väritys on kuin kattohaikaran, mutta jonka nokka ja jalat ovat lyhyemmät ja eri väriset kuin mitä tutulla kattohaikaralla.

Ei minun lintusaaliini kovin ihmeellinen ollut, mutta enhän minä mikään lintukuvaaja olekaan, minä vaan kuvaan, kuten tuttua on, kaikkea mitä on tai mikä liikkuu.

Niinpä myös tuikitavalliset linnut, sorsat ja västäräkit jaksavat kiinnostaa, ja tässä vielä muutamainen lintukuva, lintuparatiisissa kun ollaan:

Aikani polderillä pyörittyäni ja lintutornissa seistyäni on aika jättää tämä lintuparatiisi taakseen ja suunnistaa kohti Mehikoormaa. Tänne siis jäivät lintutorni ja rantavallit ja sadat pääskyt ja västäräkit ja sorsat alkusyksystä nauttimaan:

Venäjän rannikko siintää vastarannalla.

Lintutorni jää taakse kun minä suuntaan askeleeni ja autoni kohti päivän pääkohdetta: Mehikoormaa.

Ethän se ollut sinä?!

Jatkan yhä eilistä matkaani. Nyt olen saapunut Peipsin rannalle. Lähellä Räpinaa.

Parkkeeraan autoni pienelle parkkialueelle lähelle Peipsi polderiä - luonnonsuojelualuetta, johon on kaivettu pitkät kanaalit saukkojen, majavien elää. Missä linnut pesivät ja minne muuttolinnut saattavat pysähtyä.

Olen käynyt tällä rannalla useasti. Kauneimmat muistot siitä ovat äitini vierailusta vuodelta 2008. Silloin äitini oli vielä reipas ja yhdessä kiersimme Etelä-Viron kauneimpia nähtävyyksiä. Ja päädyimme Peipsi polderille missä vietimme rannalla herttaisan lounashetken. Siitäkin on olemassa kuvagalleria, se tässä: Äidin kanssa matkailemassa.

Nyt parkkeerasin autoni hieman haikeana kanaalien laitamille, tai miksi niitä Peipsin rantojen reunamille rakennettuja pitkiä vesiväyliä pitäisi sitten kutsua. Padottuja vesiväyliä tai jotain sinne päin.

Ja astun autosta ulos. Mitä tapahtuu?

Minua tulee tervehtämään vaalea koira, vanha ja raihnainen. Ja se katsoo minua silmiin.

Koskaan ei saisi katsoa koiraa silmiin! Ei siksi, että se on koirasta uhkaavaa ja voi aiheuttaa konflikteja. Sillä  näin koirat tekevät keskenään: katsovat toisiaan hetken silmiin. Ja suoraan silmiin katsominen voi laukaista koirassa puolustusreaktion, tai ainakin näin kirjoissa kerrotaan. Tämä vinkiksi koiria pelkääville.

Vaan minäpä kerron toisen syyn, sen miksi vieraita koiria ei koskaan pitäisi katsoa silmiin! Siksi, että kun katsot koiraa silmiin, ja jos osaat lukea koiraa, katsot samalla sen sydämeen. Ja samalla saatat joutua lukemaan surullisen tarinan, joka järkyttää sydäntäsi. Etkä sen jälkeen koskaan ole ihan entisesi.

Näin minulle kävi.

Palaamme siis Peipsi polderin parkkipaikalle. Minä nousen autosta ulos. Ja kuin jostain ihmeestä, paikalle on saapunut vaalea vanha koiraneiti, joka katsoo minua silmiin. Sen hymy on tärisevä, kuten vanhoilla koirilla on.

Lähdetkö seuraamaan minua?

Minä nousen autosta ja seuraan vaaleaa opastani. Koira on vanha ja raihnainen. Panen merkille, että sillä on sentään remmi kaulassa - se kuuluu jollekin. Koira  pissii vähän väliä, neitikoira, huomaan, ja epäilen, että sillä on diabetes, mikä on melko yleistä koirille, eritoten huonosti ruokituille koirille, jotka ovat eläneet koko ikänsä perunankuoridieetillä.

Minun vaalea oppaani vie minua eteenpäin, ja vaikka yritän olla ajattelematta, en voi sille mitään, että vaalea, rupsahtanut ystäväni muistuttaa edesmennyttä Ronjaani monin tavoin: se on saman kokoinen, pystyine korvineen. Ja sen vanhuudenpäivien anteeksipyytävä hymy on samanlainen. -- Anteeksi, en ole enää paras myyränmetsästäjä, karhunpelottaja, pihanvahti. Olen aika heikko, hampaani ovat keltaiset, eikä hajuaistini enää ole tarkka. Annatko anteeksi. Rakastatko silti minua?

Rakas tyttöni, Neiti-Kesäheinä, elämänsä syksyssä, pieni anteeksipyytävä hymy huulillaan.

Minä seuraan kaunista vanhaa opastani ja ihmettelen miten luonnikkaasti se Peipsin rantavesiin sukeltaa. Yhä ajattelen omaa edesmennyttä Ronjaani, sehän oli varsinaine himouimari.

Vanha uusi ystäväni nuuskuttelee rannan kasveja.

Vesi on rakas, sinne pitää sukeltaa!

Etkö tule kanssani uimaan?!

Täällä olisi tosiaan paljon nuuskittavaa. Tule!

Me vietämme pienen hetken yhdessä, mutta minä en rapsuttele uutta ystävääni, en paijaa, vaikka se haluaisi sitä. Minä olen täällä vain käymässä, en voi sinua mukaani ottaa, ja kaulapannasta päätellen sinulla on omistaja jossain. En tiedä onko sinulla kirppuja, ja  olen tarkka siitä, että en vie kotiin kirppuja - minulla on Latte siellä, josta huolehtia. En halua tuoda tuliaisina kirppuja, niin se vain on.

Sanaakaan ei sanottu. Kaunis vanha vaalea koira katsoi minua kerran vielä silmiin ja lähti sitten jolkottamaan eteenpäin.

Minä jäin hengittelemään. Hieman surua tuntemaan. Kaipuuta. Menevään ja tulevaan.

Tekee pikkasen kipeetä.

Pieni pysähdys Põlvassa - sen olemusta etsien

Jatkan eilisestä päivästä, jolloin kävin ensin Tartossa äänestämässä presidenttiä, sattumalta, ja lähdin sieltä sitten eteenpäin, myrskyä bongaamaan Peipsille.

Ilma todellakin vaihteli pitkin päivää, Tartossa oli alussa ihastuttava auringonpaiste, joka äkkiä muuttui rankkasateeksi. Minä olin jo siinä vaiheessa kadonnut kaupungista, ja olin suuntimassa kohti pientä Põlvan kaupunkia ja siitä eteenpäin kohti Räpinaa, Peipsiä ja Mehikoormaa.

Edetään kuitenkin kronologisesti ja pysähdytään vielä hetkeksi Tarton Raatihuoneentorille, missä Suutelevat Ylioppilaat -patsas purskutteli vettä erään pienen koiran riemuksi, tätä oli hauska seurata:

Pieni vesseli suorastaan riemastui suihkulähteestä

Tartosta jo ulos tultuani huomasin minäkin synkeät pilvet, jotka hetken kuluttua moukaroivat kaupunkia niin, että kaupunki joutui tulvan varaan. Siitä kuvia mm. täällä: Postimees.

Ja tässä minun kuviani Tarton reunamalta, jolloin myrskypilvet lähtivät vyörymään kaupunkia kohti.

Tummia pilviä vyörymässä kohti Tarttoa ja tuuli pöllyttää heiniä.

Saderintama lähestyy

Tuuli alkaa nostattaa voimaansa.

Tarton ja Põlvan puolivälissä sade saavutti minutkin; mielestäni auton tuulilasista kimpoilevat pisarat olivat itse asiassa pikkuruisia rakeita, niin napakasti ja kipakasti napsahdellen ne autoa takoivat. Olin kuitenkin väistänyt jotenkin ovelasti pahimman saderintaman ja kun saavuin Põlvaan, oli taivas vain jännien ja näyttävien pilvien peittämä.

Noin kuukausi takaperin meillä kävi kylässä hyvät ystäväni Anna-Leena ja Reima. He tekivät tuolloin pienen päivämatkan Otepäältä Põlvaan, joka onkin ideaalinen matkakohde, vain n. 40 minuutin ajomatkan päässä Otepäältä, meidän Villa Ottiliasta. Anna-Leena totesi pitäneensä Põlvasta. Mitä minä jäin miettimään, ellen suorastaan hieman ihmettelemään.

Selitän. Kun vielä kirjoitin The Baltic Guide -lehteen matkajuttuja Etelä-Virosta, jouduin aina pinnistelemään keksiäkseni mitä kertoa Põlvamaan keskuksesta, Põlvan kaupungista. Se kun on aika vaatimaton paikka, jolla ei ole tarjota suuria nähtävyyksiä matkaajalle. Lähellä toki on monenlaistakin mielenkiintoista, kuten rakastamani Taevaskoda. Mutta totta puhuakseni, minun oli välistä hieman vaikea keksiä jutun juurta pienestä, hieman alle 7.000 asukkaan kaupungista itsestään.

Tietenkin Põlvassa on Maarjan kirkko, josta legendan mukaan Põlva on saanut nimensä. Kyse on siis polvistumisesta, ja kyseisen polvistumisen teki nuori Maarja-neitokainen, joka tarinan mukaan muurattiin sitten kirkon muureihin kädessään Põlvan kaupungin avaimet. Tällä tempauksella kuulemma saatiin piru karkoitettua bernhardilaisten munkkien rakennustöistä. Piru kun ennen Maarjan muurausta rikkoi öiseen aikaan sen mitä munkit päivällä saivat rakennettua. Ei kiva tarina. Ainakaan Maarjan kannalta.

Maarjan kirkko, josta kaupunki on legendan mukaan saanut nimensä

Pysäytin siis autoni Põlvaan ja lähdin etsimään Põlvan antia matkaajalle. Ja niinhän se tietenkin on, että kun katsoo kunnolla, myös näkee. Ja ymmärsin miksi Anna-Leena piti Põlvaa viehättävänä. Onhan se sitä!

Kaupunki sijaitsee osittain mäessä, jonka edessä on pieni padottu tekojärvi. Järvessä suihkulähde ja saari, joka iltaisin on tilataideteos, satojen pienten lamppujen syttyessä palamaan.

Pieni tekojärvi ja saari ja suihkulähde - Põlvan suurimmat nähtävyydet

Tekojärven rannalla on pieni uimaranta, ja olen tuolla uiskennellut kerran minäkin - eräänä kuumana kesäpäivänä pullikoimme ystäväni OnuKoon kanssa tässä tekojärvessä, ukkosen melskatessa ympärillä.

Näihin lamppuihin syttyy illalla valo - show, joka on jostain syystä jäänyt minulta aina näkemättä.

Põlvassa ei maanantai-iltapäivänä tuntunut kenelläkään olevan kiire. Torille oli vain muutama kauppias jaksanut raahautua paikalle. Jokunen hölkkääjä oli liikkkeellä. Ja muutamaisen kalastajan näin, keskittyneinä kaloja narraamaan.

Kalastaja tekojärven reunamalla.

Poika keskittyneenä kalastukseen torille vievällä sillalla.

Sillankaiteen kukka-asetelmat olivat itse asiassa tosi hienot!

Sillankaiteen kukkia edestä.

Tässä oli siis kuvakavalkadina pysähdykseni Põlvassa. Nätti pieni paikka - mutta jos totta puhutaan, luulen, että kaupunki ei jaksa modernia ja elämyksiä etsivää matkaajaa ihan hirveän pitkään kiinnostaa. Ruokapaikkoja on tuskin nimeksikään, enkä tiedä itse asiassa ainuttakaan majataloa Põlvasta, vaikka täytyyhän niitäkin olla.

Mutta pienenä idyllisenä tunnelmapalana Põlva kyllä toimii hyvin. Pysähdyskohteena matkalla Peipsille.

Enkä nyt halua tosiaankaan loukata yhdenkään põlvalaisen mieltä - nämä minun havaintoni ja elämykseni kun ovat aina, pakostakin, kovasti subjektiivisiä. Mielelläni kuulen lisää kaupungin tarjonnasta ja erikoislaaduista ihan alkuasukkailta! :)

Põlvasta jatkoin siis matkaa kohti Peipsiä, ensin Räpinan kaupunkiin ja sieltä sitten eteenpäin Peipsille ja Mehikoormaan. Myrskyä ja sadepilviä ja dramatiikkaa etsien.

Mitä löysin, siitä seuraavassa postauksessa.

Jatketaan tästä... sillä arvatenkin kuvia ja juttua vielä seuraa tästä päivästä

Presidenttiä valitsemassa

Osallistuin eilen suoraan kansanvaaliin Viron tulevasta presidentistä. Ei  niin että ääntäni olisi missään laskettu. Vaan eipä laskettu muidenkaan virolaisten kansalaisten ääniä, sillä valinnan presidentin jatkokaudesta teki Viron parlamentti. Ja odotetusti istuva presidentti Toomas Hendrik Ilves sai 73 ääntä, vastaehdokkaan Indrek Tarandin saadessa 26 ääntä. Kukaan ei tuloksesta yllättynyt.

Virossa on viime päivinä käyty keskustelua siitä, pitäisikö maan siirtyä suoraan kansanvaaliin Suomen tapaan. Kuulin illalla radiosta että Tallinnassa oli ollut pieniä mielenosoituksia kansanvaalin puolesta.

Minä olin eilen Tartossa tapaamassa Võsulla elokuussa lomaillutta perhettä, joka tuli palauttamaan minulle kämpän avaimet. Tapaaminen oli sovittu Suutelevat Ylioppilaat -patsaalle Tarton keskustaan, Raatihuoneentorille kello kahdeksitoista.

Olin paikalla hyvissä ajoin ja minulla oli odotellessani aikaa ihmetellä torin elämää, kahviloissa aikaansa kuluttavia kahvittelijoita.  Kun katseeni kiinnittyi miehiin, jotka alkoivat puuhailla jonkinmoista vaalitelttaa pystyyn. Teltan päällä luki rempseästi: Presidentin valitkoon kansa.

Eivät näyttäneet miehet ihan perinteisiltä vaaliteltoissa puhuvilta sliipatuilta poliitikoilta. Enemmän olivat, miten sen nyt kauniisti sanoisi, sellaisia aavistuksen nukkavieruja peruskansalaisia, lippalakki- ja polvipussimiehiä.

Miehet alkavat pystyttää vaalikojuaan.

Katselen miesten puuhia ja ihmettelen mitä ihmettä he puljaavat. Heillä on mukana kaksi isoa ämpäriä nestettä, vihreää ja violettiä, suuret lasitönikät sekä pikkuruisia pikareita. Vaalisoppaako tässä tarjoillaan, pohdin, vai mitä ihmettä?

Aikansa kun miehet olivat saaneet kojuaan rakenneltua alkoi minullekin valjeta jutun juoni. Tässä on tarttolaisilla tilaisuus antaa äänensä presidentinvaalissa - tempaus siis ennen muuta puolsi suoraa kansanvaalia. Paikalle tuotiin lisäksi vielä puinen äänestyspömpeli, johon sai sujauttaa lapun, johon saattoi riipustaa omat ajatuksensa parhaasta vaalitavasta.

Varsinainen äänestys tapahtui  lurauttamalla pikarillinen joko vihreää tai punaista litkua asianomaisen presidenttiehdokkaan lasipurnukkaan.

Tässä selitetään äänestämistapaa - vaalivalvoja eli mies lippalakissa seuraa vieressä.

Tarandin lasipurnukkaan on jo kumottu muutamainen pikarillinen vihreää nestettä, Ilveksin lasitönikkä on vielä tyhjä.

Naureskelen itsekseni miesten puuhastelulle - ovat selvästi pyhää äänestyintoa täynnä. Yksi miehistä pitää kovaäänistä palopuhetta suoran kansanvaalin puolesta: "Pitävät meitä niin lolleina (typeryksinä) että emme muka itse osaisi päättää presidentistä. Mutta kyllä kansa tietää!"

Ihmiset alkavat kiinnostua vaalikojusta, kuin arat eläimet he lähestyvät sitä - mitä ihmettä täällä puuhataan!?

Tilaisuuden huumori ja absurdius tarttuvat moneen ja pikku hiljaa alkaa yhä useampi äänestää ja molempiin purnukoihin alkaa hitaasti mutta varmasti kerääntyä nestettä.

Tässä vaiheessa paikalle saapuvat myös odottamani Võsun vieraat, joiden kanssa vaihdan muutamaisen sanan ja saan asunnon avaimet takaisin. Sitten alkaa ollakin parkkiaikani täynnä ja joudun palaamaan autolle. Ehdin kuitenkin äänestää - nämä näköjään ovat vaalit joihin saa osallistua myös naapurimaan kansalaiset.

Lähtiessäni autolle näytti tilanne tasapeliltä.

Eivät olisi nämä vaalit tainneet mennä läpi EU:n virallisilta vaalitarkkailijoilta, ja jos totta puhutaan, ei tuo pilottilasimieskään vaikuttanut ihan tyypilliseltä vaalivirkamieheltä. Mutta tempaus oli kuitenkin hauska, ja se tehtiin huumorilla.

Ja varmaa on, että enemmän tämä vaalitapa herätti huomiota ja sai ihmiset miettimään asiaa kuin mitä lähes läpihuutona käynyt todellinen vaali Viron parlamentissä. Ainoa yllätys niissä kun oli se, että Ilvekselle ylipäätänsä löytyi vastaehdokas.


---

Jälkikirjoitus: Jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa Tartoon, vielä tunniksi, olisin päässyt todistamaan sitä miten Tartto joutui hervottoman sadekuuron valtaan ja kadut tulvivat. Vaan minä ajelin jo iloisena ihan muihin seikkailuihin. Toki olin huomannut jo myrskyn merkit taivaalla, ja lähdinkin sitä kuvaamaan Peipsille, ajatellen, että siellä saattaisin törmätä dramaattisiin näkymiin. Miten kävi, siitä jälkimmäisissä postauksissa lisää juttua, kuvia unohtamatta.