keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Yksin Italiassa, osa 25: Uffizi ja renessanssin taideaarteet

Uffizin galleria (Galleria degli Uffizi) on yksi maailman vierailluimmista ja arvostetuimmista taidegallerioista, joka esittelee monipuolisesti erityisesti renessanssin taidetta. Se on myös yksi maailman vanhimmista taidemuseoista.

Rakennus, jonka suunnitteli Giorgio Vasari ja jonka rakennustyöt saivat alkunsa vuonna 1560, oli alunperin suunniteltu Firenzen ja erityisesti Cosimo de Medicin hallinnon virastorakennukseksi, siitä nimi, joka on säilynyt näihin päiviin asti (virasto on ital. uffizi).

Medicien suurherttuasuku alkoi pian käyttää Uffizia myös jatkuvasti kasvavien taidekokoelmiensa säilytys- ja näyttelytilana. Rakennuksen suunnittelijan Giorgio Vasarin mukaan - joka ei ollut vain taiteilija ja arkkitehti vaan myös taidehistorioitsija - Uffiziin kerääntyi sellaisia taiteilijoita kuin Leonardo da Vinci ja Michelangelo "nauttimaan kauneudesta, työskentelemään ja viettämään siellä vapaa-aikaansa."

Vielä sen jälkeen kun Medicien suku oli sammunut, taideaarteet jäivät Firenzeen. Medicien suvun viimeinen jäsen,  Anna Maria Luisa, sai neuvoteltua Firenzen kaupungin kanssa sopimuksen, jonka pohjalta galleriasta muodostui ensimmäisiä moderneja taidemuseoita maailmassa. Uffizin galleria on ollut auki vierailijoille erityispyynnöstä jo 1500-luvulta asti. Suurelle yleisölle se aukesi virallisesti vuonna 1765.

Galleriassa vierailee vuosittain liki 2 miljoonaa kävijää, ja kesäkaudella, erityisesti heinäkuussa ja elokuussa, saattaa jonotusaika galleriaan venyä viiteen tuntiin. Siksi vierailijoita neuvotaan lunastamaan lippu etukäteen. Se on mahdollista tehdä myös netissä. Näin tein minäkin - joskin jouduin silti seisomaan jonossa kolmisen tuntia - kyse oli kuitenkin poikkeustapauksesta eli lakkoneuvotteluista. (Kts. edellinen postaukseni.)


Kuva: © Samuli Lintula / Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0

Käytäviä reunustavat taideteokset on veistetty hellenistisiä ihanteita mukaellen

Uffizin koristeellisia kattoja
Renessanssi syntyy Firenzessä

Yli kolmesataavuotinen aikakausi, joka mullisti maailman niin ajattelun kuin taiteen ja tieteen osalta ja jota taide- ja aatehistorioitsijat kutsuvat renessanssiksi, sai alkunsa juuri Firenzessä. Firenze oli 1400-luvulta lähtien ollut jatkuvasti vaurastuva kaupunkivaltio, jota itsevaltaisesti hallitsi Medicien suku. Renessanssi (sananmukaisesti uudestisyntyminen, italiaksi) oli taloudellisen ja henkisen kasvun ja kiivaan antiikin tutkimuksen aikaa. Tyypillistä ajan tieteilijöille ja taiteilijoille oli perinteisten rajojen rikkominen; ihanteena oli monipuolinen ns. renessanssi-ihminen, jonka mielenkiinto ylitti aiemmat rajoitteet niin että kuvanveistäjä saattoi olla samanaikaisesti myös arkkitehti ja maalari kuten Michelangelo tai maalari saattoi olla yhtä lailla keksijä, lääketieteilijä ja tutkija kuten Leonardo da Vinci.

Italian renessanssi jaetaan yleensä kolmeen eri aikakauteen: varhaisrenessanssiin (1400-luku), täysrenessanssiin (1500-luku)  ja myöhäisrenessanssiin, jota myös manierismiksi kutsutaan (aika täysrenessanssin ja barokin välillä 1600-luvulla). Italiasta renessanssin ajatukset ja vaikutukset levisivät myös muualle Pohjois-Eurooppaan. Alankomaiden renessanssi -nimeä käytetään flaamilaisesta 1400- ja 1500 -lukujen taiteesta.

Miksi renessanssi syntyi juuri Firenzessä? Siitä on olemassa useita teorioita. Vähimpänä tekijänä ei voida pitää taiteita suosivaa Medicien sukua, joka 1400-luvulta lähtien oli ymmärtänyt taiteen merkityksen propaganda-aseena. Erityisesti Cosimo Medici ja Lorenzo Medici (Lorenzo Magnifico) vahvistivat omaa yksinvaltaista asemaansa ympäröimällä itsensä ennennäkemättömän hienoilla taideteoksilla.

Taide toimi vahvana äänitorvena ajatuksille. Kun Medicit olivat joutuneet  väliaikaisesti pakenemaan Firenzestä  Savonarolan herättämän raivon vuoksi,  Michelangelon ainutkertainen David-patsas asetettiin Firenzen keskusaukiolle, Piazza de Signorialle, kaiken kansan ihmeltäväksi. David symboloi firenzeläisille oman kaupunkivaltion ainutkertaisuutta ja voittamattomuutta viholliskaupunkivaltioihin nähden. Kaupungintalon edessä seisova David toimi nyt propagandana Medicejä vastaan - kansa tulkitsi Goljatin olevan kaikkivoipa ja kaupunkia pitkään hallinnut Medicien suku.

Sama patsas tuli myöhemmin jatkamaan viestiään. Nyt toiseen suuntaan, Medicien valtaa korostamaan.

Mikä renessanssin taiteessa viehättää nykypäivänä?

Renessanssia edeltänyt gotiikka oli erityisesti maalaustaiteessa jäykkää ja sääntösidonnaista. Teosten aiheet olivat puhtaasti uskonnollisia ja maalaustapa perustui vanhoihin perinteisiin ja sääntöihin, samaan tapaan kuin Bysantin ikonimaalauksessa. Renessanssi rikkoi nämä rajat. Se haki innoituksensa ympäröivästä todellisuudesta. Vaikka pääosa taiteesta oli yhä kirkon tilaamaa, saivat uskonnollisten teosten henkilöhahmot inhimillisiä piirteitä. Jäykän sovinnaisuuden sijasta nähtiin teosten hahmoissa riemua ja haltioitumista, surua ja vihaa ennennäkemättömällä tavalla.

Jatkuvasti vaurastuvan kauppias- ja pankkiiriluokan myötä taiteilijat saivat kirkon ohella myös uusia mesenaatteja ja tilaajia, jotka sallivat aiempaa laajemman aihepiirin. Erityisesti antiikin vanhat myytit tarjosivat taiteilijoille loputtoman aiheiden aarreaitan. Rohkeat taideteokset löysivät tiensä aatelisten koteihin ja makuuhuoneisiin, ja taiteilijoilla oli jatkuvasti entistä suurempaa kysyntää. Firenzen monissa taideverstaissa ja käsityöläispajoissa piti kiirettä. Täysrenessanssin ajalla erityisesti muotokuvamaalauksesta, joka ennen renessanssia oli tuntematonta, tuli äärimmäisen suosittua. Jokainen vähääkään itseään kunnoittava aatelinen halusi tulla ikuistetuksi jälkipolville veistoksena tai maalauksena.

Henkilökohtaisesti minulle renessanssin taide edustaa samanaikaisesti sielukkuutta, keveyttä ja syvyyttä. Sellaisella mestaruudella, johon taiteilijat eivät ole ennen eivätkä jälkeen renessanssin pystyneet. Samalla taideteokset avaavat mahdollisuuden kurkistaa renessanssin maailmaan, ajatuksiin ja ihmis- ja kauneuskäsityksiin.

Ja Uffizi tarjoaa tähän ehkä maailman parhaimman mahdollisuuden. Se mykistää, se riemastuttaa ja se saa aikaan tunnekuohun, joka ei mene ohi päivien, ei edes kuukausien kuluttua. Yhä palaan näihin hahmoihin, tutkin teoksia, vaikka vain valokuvien kautta, eläydyn ja nautin.

Alla teoksia, jotka Uffizissa tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen. Laitan erikseen vielä yhden kirjoituksen ehkä suurimmasta suosikistani, Sandro Botticellista.

Mutta alla nyt pieni otos teoksista sellaisilta mestareilta kuin Piero della Francesca, Filippo Lippi, Michelangelo Buonarotti, Rafaello Sanzio, Tiziano Vecelli, Leonardo da Vinci ja Michelangelo Merisi da Caravaggio.


Piero della Francesca: Urbinon herttuapariskunta (1465-1472)
Filippo Lippi: Adoration of the Child



Michelangelo: Doni Tondo (Pyhä perhe), 1507

Rafaello Sanzio: Guidobaldo da Montefeltron muotokuva 1507

Rafaello Sanzio: Elizabetta Gonzagan muotokuva 1504

Rafaello Sanzio: Madonna, Johannes Kastaja ja Jeesus (Madonna del Cardellino) 1506


Tiziano: Sairas mies 1514

Tiziano: Urbinon Venus 1538

Caravaggio: Meduusan pää 1597


Leonardo da Vinci: Marian ilmestys 1472-1475

lauantai 24. tammikuuta 2015

Yksin Italiassa, osa 24: Uffizin galleria - niin lähellä, mutta niin kaukana

Kuten olen aiemmin kertonut, yksi Italian-matkan pääkohteistani oli Uffizin taidegalleria Firenzessä. Olin seissyt sen edessä kolmisenkymmentä vuotta sitten, rahattomana. Uffizin taideaarteet olivat tuolloin niin lähellä mutta niin kaukana. Päätin, että kerran minä vielä tuonne menen. Nyt se hetki oli koittanut.

Lipun olin ostanut etukäteen netistä, kuten neuvotaan. Näin vältetään kilometrien pituiset jonot ja pitkät jonotusajat. Edellisenä päivänä olin käynyt etukäteen vielä tarkistamassa missä etukäteislippu vaihdetaan varsinaiseen lippuun ja minne sen jälkeen suunnataan. Olin todennut että mikään ei voi tällä kertaa mennä pieleen.

Herätyksen kanssa oli ollut ongelmia, kuten aiemmin kerroin. Huonepuhelin kun ei hotellissani toiminut ja kännykkää minulla ei vieläkään ollut. Aamuvuorossa oleva nuori apulainen oli luvannut tulla kuitenkin herättämään minut koputtamalla huoneeni ovea tasan 07.00.

Tuliko koputus? Sitä arvuutin aiemmin. Tuli, ei tullut, vaarinhousut? - Ei tullut.

Heräsin kuitenkin itse jo kuuden pintaan, kävin suihkussa, pukeuduin ja odotin kello seitsemään, vain tarkistaakseni tulisiko koputus. En ollut sanottavammin yllättynyt hiljaisuudesta oveni takana.

Villa Il Castagno-hotellilta kävelee keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Lähdin varmuuden vuoksi kuitenkin liikkeelle jo tunti etuajassa. Ollakseni varmasti ajoissa paikalla. Sisäänpääsyajaksi oli lippuuni merkitty kello 08.30. Olin Uffizin edessä jo hyvästi ennen kello kahdeksaa. Ja edessäni oli valmiiksi jo jonoa, jonka jatkoksi itsekin asetuin.

Jono kasvoi kasvamistaan, vaan ei liikkunut. Kun puoli tuntia oli kulunut ja jono ei ollut liikahtanutkaan, alkoi kansa jonossa napista. Mitä ihmettä? Joku lähti tutkimusmatkalle ja tunkeutui jonon alkupäähän, oven eteen. Ja palasi sitten kertomaan: "Siellä on lappu ovella että Uffizi saattaa aueta kello 10.30." Kohina kävi läpi jonon. Mitä ihmettä? Miten tämä on mahdollista?!!! Ja mitä tarkoittaa: saattaa aueta?



Jossain vaiheessa joku taidemuseon virkamies vahingossa raotti yhtä gallerian aulan sivuovea ja kurkkasi ulos, ja sai samointein kimppuunsa ihmismassan joka vaati tietää, miksi jono ei liiku. Selvisi että kyseessä on lakko. Tai itse asiassa lakkokeskustelut. Ja vasta kello 10.30 tiedetään meneekö Uffizin henkilökunta lakkoon vai aukeaako galleria ylipäätänsä.

"Hienoa!" totesin hiljaa itsekseni. Kannatti tosiaan hankkia etukäteislippu. Välttää jono! Grrrr.....

En ollut jonossa ainoa joka puhisi ja purnasi. Jotkut viittasivat kintaalla koko gallerialle ja jättivät paikkansa jonossa. Useimmat jäivät paikoilleen. Kuten minä. Ja niin sitten seisoin tolpillani aina kello 10.30:een asti, jolloin selvisi, että lakkoneuvotteluissa oltiin päästy sovintoon ja galleria aukeaisi.

Jonottaminen ja odottelu ja seisoskelu on ärsyttävää ja raskastakin. Raskaampaa kuin vaikka saman ajan kestänyt kävely. Mutta jonoissa syntyy myös keskusteluja, yhteishenkeä ja synkeää huumoriakin. Minun edessäni seisoi kaksi amerikkalaista eläkeläisrouvaa Havaijilta sekä heidän nuori siskontyttönsä. Takanani kanadalainen keski-ikäinen pariskunta. Liki kolmituntisen jonotuksen aikana ehdimme jutella monenlaista. Kanadalaispariskunnan miehen vanhemmat tulivat Virosta ja mies jopa osasi viroa muutamia sanoja. Havaijilaisrouvat kertoivat elämästään ensin manner-USA:ssa ja sitten Havaijilla, jonne molemmat olivat muuttaneet jäätyään eläkkeelle. Puhuttiin politiikkaa, kertailtiin jokaisten siihenastisia Italia-kokemuksia. Välillä joku kävi hakemassa koko konkkaronkalle kahvit, toisten pitäessä kaverille paikkaa jonossa. Ja auta armias, joku joku yriti jonossa kiilata, meidän yhteishenkinen poppoo kyllä näytti kiilaajalle paikkansa.

Kello 10.30 ovet siis aukenivat ja jono alkoi liikkua. Ilmassa oli suorastaan suuren urheilujuhlan tuntua. Etukäteislipun vaihto varsinaiseen lippuun ja sitten aukion poikki seuraavaan jonoon,  joka vei kaikkein pyhimpään eli itse galleriaan. Kello 11.00 olin vihdoin Uffizissa. Puuh.

Kello 10.30 jono alkaa vihdoin liikkua

Lippuluukun ovet ovat vihdoin auki ja jonottajat voivat helpottuneina pyyhkiä hikipisarat otsaltaan
Kiertelin tätä yhtä maailman upeinta taidegalleriaa kolme tuntia. Sitten oli aika lähteä eteenpäin sillä olin sopinut tapaamisen edellisiltana tapaamani Ashleyn kanssa kello kahdeksi Piazza Santa Crocelle. Vain kolme tuntia - mutta mitkä intensiiviset ja upeat kolme tuntia ne olivatkaan!  Kaiken sen jonotuksen arvoiset.

Lisää Uffizin taideaarteista seuraavassa postauksessa. Pysykää siis linjoilla. Sillä tiedossa  maailmanhistorian upeimpia tauluja ja haltioitunutta taidepohdintaa. Elämä lyhyt, taide pitkä (kuten se jono joka taiteeseen johdatti).

perjantai 23. tammikuuta 2015

Yksin Italiassa, osa 23: Firenze ja kohtaaminen Santa Crocella

Tapahtunut tähän asti: Tiina on viettänyt ensimmäisen päivän Firenzessä tutustuen kaupungin tärkeimpiin nähtävyyksiin, Duomoon ja Piazza Signoriaan. Ilta saapuu ja Tiina suuntaa Arno-joelle ihailemaan auringonlaskua.

Illan saapuessa ihmiset alkavat kerääntyä jokirantaan

 Haloo, kuuleeko kukaan? Voisiko joku päästää minut täältä pois!

Auringonlasku Arno-joella on satumainen. Koko kaupunki saa keltaisen kuorrutuksen, joen reunojen talot ja kirkot ovat lohen- ja ruusunpunaisia. Kanootteja ja kumilauttoja lipuu joella. Pari valkeaa haikaraa kuoputtelee joen pohjaa sillan alla.

Lähden kulkemaan Uffizilta ja Ponte Vecchiolta pitkin joenrantaa aina vain eteenpäin. Maiseman ja illan kauneus täyttää mielen ihanalla rauhalla. Kaunista, kaunista, huokailen itsekseni.


Iltarusko värjää rakennukset keltaisiksi, ruusun- ja lohenpunaisiksi

Kanootteja ja kumilauttoja lipuu pitkin Arno-joen siliätä pintaa

Kaksi haikaraa kuoputtelee sillan alla
Olen kulkenut jokirantaa tai paremminkin rantabulevardia jo muutamaisen kilometrin harmitellen ettei aivan vedenrajaan ole pääsyä. Joki kun on kahdelta puolen rajattu korkeilla muureilla. Kun äkkiä huomaan portin joka on auki. Portilta vie kivinen luiska rantaan ja kourallinen turisteja marssii luiskaa alas. "Kas kun en tuota aiemmin huomannut", mietin ja lähden minäkin portista sisään, joukon jatkoksi.

Asetun jokirantaan ja alan kuvata jokea ja elämää sillä. Sivusilmällä huomaan että ryhmä jonka perässä olen rantaan tullut nousee kanootteihin pieneltä laiturilta. Muuta ei tässä kohtaa rantaa olekaan, vain pieni laituri ja muutamakymmentä metriä kivettyä rantatörmää. Kanootit lipuvat pois.

Kun olen saanut riittävästi kuvattua lähden nousemaan kiviluiskaa takaisin ylös portille. Se on suljettu. Suuri metallinen rautaportti. Alan ryskyttää sitä. Ihmisiä kulkee rantakadulla mutta harva kiinnittää minuun huomiota. Ryskytän metalliporttia ja huhuilen kalterien välistä: "Haloo, voisiko joku auttaa! Miten pääsen täältä pois?"

Puolisen tuntia olen kalterien takana kun paikalle saapuu mies joka avaa minulle portin. Hän kysyy mitä teen porttien sillä puolella. Kyse on firenzeläisen soutuseuran yksityislaiturista, eikä sinne ole muilla asiaa. Minä pahoittelen, kerron että seurasin vain joukkoa kun siihen oli mahdollisuus. Halusin vain valokuvata jokea. Mies pyörittelee päätään ja minä helpottuneena kiitän miestä ja kipitän pois vankilastani.


Auringonlasku värjää maiseman

Joen vastarannan maisemaa

Arno virtaa hiljaisesti illan rauhassa

Tyttö on kiivennyt kivetylle jokireunalle ja piirtää
Jatkan matkaa jokea seuraillen. Pari siltaa jää taakse, eikä minulla ole aivan tarkkaa käsitystä siitä missä olen. Sillat sentään antavat jonkinlaista viitettä sijainnista. Tutkin  hotellilta nappaamaani piirrettyä turistikarttaa kun kaksi amerikkalaista tulee juttelemaan. Tiedänkö minä missä olemme, he kun ovat eksyksissä? Katselen karttaa ja totean etten ole aivan varma, mutta silloista voin päätellä jonkinlaisen sijaintimme. Amerikkalaisilla on mukanaan kännykkä ja siinä GPS-paikannin. He tietävät viereisen aukion nimen, kännykkä kertoo sen, mutta heillä ei ole harmainta aavistusta siitä missä kohtaa Firenzeä tuo aukio sijaitsee. Haa, totean, tässä tuleekin jo kartta apuun. Kun yhdistämme kartan ja kännykän paikantimen tiedot saammekin selville tarkat koordinaattimme. Jenkkipariskunta kiittää ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Huomaan kartasta että kolmas tärkeä Firenzen nähtävyys, Santa Crocen kirkko on melko lähellä. Lähden suuntimaan sinne.

Santa Crocen basilika

Santa Crocen aukiolla sijaitseva Santa Crocen basilika (pyhän ristin basilika) on maailman suurin fransiskaanikirkko. Sen valkea marmorinen fasadi edustaa neogotiikkaa. Legendan mukaan itse Pyhä Fransiskus on perustanut kirkon aikojen alussa. Kirkon uumeniin on haudattu monia Italian suurimpia taiteilijoita, tieteilijöitä ja runoilijoita kuten Michelangelo, Galileo, Machiavelli, Foscolo, Gentile ja Rossini, mistä johtuen sitä kutsutaan myös Italian suuruuksien temppeliksi (Tempio dell'Itale Glorie).

Illalla kirkko on kiinni, joten tyydyn ihailemaan sitä ulkopuolelta.




Dante Alighierin patsas kirkon kulmalla

Kirkon marmorisen fasadin on suunnitellut juutalainen Niccolò Matas (vuosina 1857-1863) ja niinpä kirkon fasadin huipulla komeilee Daavidin tähti

Santa Croce on komea näky pimenevässä yössä

Dante Alighieri katsoo kohti Santa Crocen aukiota
Kohtaaminen Santa Crocen aukiolla

Päivä on ollut pitkä ja kun sininen hetki saapuu Firenzeen päätän istahtaa alas Santa Crocen aukion reunamalla sijaitsevaan viinibaariin. Sen lämpimät valot ovat kutsuvat, ja olen sitä mieltä että olen ansainnut lepotauon kera lasillisen hyvää italialaista viiniä. Olkoonkin yhdellä kaupungin kalleimmista aukioista.

Dondino-viinibaarin houkuttelevat valot

Wherever she laid her hat, was her home
Istun alas ja otan päiväkirjani esiin. Alan kirjata ylös päivän tapahtumia, kuten olen tehnyt joka ilta. Katselen iltaa joka kääntyy yöksi. Valot syttyvät toria reunustavien ravintoloiden ikkunoihin ja terasseille. On rauhallinen, hyvä olo. Viereisessä pöydässä istuu vaalea nuorehko nainen, joka hänkin nauttii viinilasillista, aukion hiljenevää elämää seuraten.

Olen istunut viinibaarissa tovin kun paikalle tulee tumma hento nuori nainen kantaen isoa rinkkaa. Hän katselee ympäriinsä ja tulee sitten puhuttelemaan minua: "Anteeksi että häiritsen, mutta ajattelin että voisinko istua pöytäänne. Minun pitää tavata tässä viininbaarissa eräs henkilö, mutta siihen on vielä  aikaa ja tuntisin oloni jotenkin turvallisemmaksi jos voisin istua seurassanne, vaikka vain hetken." Minä ilahdun ja totean: "Totta kai! Itse asiassa minusta olisi todella mukavaa saada seuraa. Olen ollut aika yksin viime aikoina." Tumma neitokainen laskee rinkkansa ja istuu alas. Jolloin viereisen pöydän vaalea nainen nousee ylös ja lähestyy pöytäämme: "Anteeksi, en voinut olla kuulematta keskusteluanne. Minäkin olen yksinäinen ja minusta olisi todella hienoa jos voisin liittyä seuraanne." "Totta kai" toteamme ja vaalea nainen liittyy seuraamme.

Seuraa esittelyt. Tumma nuori nainen on Alexandra, hän on kotoisin Moskovasta. Vaalea nainen on Ashley, amerikkalainen. Ashley asuu Firenzessä missä hän on toiminut opettajana. Hauska tavata, pleased to meet you.

Kolme naista, kolmesta maasta ja kulttuurista. Kolmesta eri vaiheesta naisen elämänkaarta. Alexandra on hieman yli kaksikymppinen, Ashley hieman yli kolmekymppinen ja minä, jo aika päivää sitten viidenkympin rajapyykin ylittänyt. Mitä meillä on puhuttavaa, mitä yhteistä?
Paljon!

Alexandra kertoo tulleensa Italiaan tehdäkseen vapaaehtoistyötä pohjoisen vuorilla. Hän on kotoisin Moskovasta, ammatiltaan sihteeri, mutta hän rakastaa vuoria ja patikointia. Innostuneena hän kertoo vuoristokokemuksistaan, miltä tuntuu nukkua korkealla vuorella teltassa, käpertyä makuupussiin ja katsoa teltan ovesta tummuvaa iltataivasta ja kirkkaita tähtiä yössä. Sitä majesteetillisuutta.

Ashley kertoo siitä miten on päätynyt Italiaan ja Firenzeen. Mitä toiveita hänellä oli matkan suhteen ja miten ne ovat täyttyneet tai olleet täyttymättä. Vuosi Italiassa on ollut hänen suuri unelmansa ja seikkailunsa - vaikka mikään ei olekaan mennyt aivan kuten hän oli ajatellut.

Minä kerron elämästämme Otepäällä ja Virossa. Muutoksesta ja muutosta. Kerron elämästämme, Villa Ottiliasta. Lattesta ja Kimmosta.

Tunnit menevät nopeasti. Ja keskustelumme muuttuvat aina vain luottamuksellisemmiksi. Me olemme kolme tuntematonta. Joilla ei ole mitään syytä yrittää tehdä vaikutusta toisiimme. Keskustelujamme leimaa avoin rehellisyys - sellainen joka joskus voi syntyä tuntemattomien ihmisten välille. Kerromme elämämme odotuksista ja suurista pettymyksistä. Välillä kyyneleet tulvahtavat silmiin, välillä Santa Crocen aukion täyttää naurumme. Niin samankaltaisia tunteita olemme kaikki joskus kokeneet, niin hullunkurisissa tilanteissa olleet. Toivoneet, pettyneet ja lannistuneet. Nousseet siitä taas ylös ja suunnanneet eteenpäin. Alexandra ja Ashley vielä etsivät kohtaloaan, minä tunnen olevani tullut jo, jos ei perille, niin ainakin hyvään turvalliseen satamaan.

Ilta on kääntynyt  jo pitkälti seuraavan päivän puolelle. Alexandran odottama ystävä ei ole vielä tullut. Mutta meidän täytyy Ashleyn kanssa lähteä. Ashleyllä on seuraavana päivänä työpäivä ja minullakin aikainen herätys, olenhan menossa aamulla Uffizin galleriaan, jonne minulla on varattu etukäteisliput aamun aikaiseen vuoroon. Ashley ja Alexandra vaihtavat puhelinnumeroita ja sopivat, että mikäli Alexandran ystävä ei ilmaannu paikalle, Ashley ottaa Alexandran luokseen yöksi. Alexandra lupaa lähettää Ashleylle joka tapauksessa tekstiviestin siitä, löytyikö ystävä ja ystävän lupaama yöpaikka.

Me kävelemme Ashleyn kanssa yhdessä Piazza Signorian aukiolle, mistä tiemme erovat. Teemme treffit seuraavaksi iltapäiväksi samaan viinibaariin. Sen jälkeen kun olen tullut Uffizista ulos. Lasken että viisi tuntia galleriassa pitäisi olla riittävästi.

Hyvää yötä ja huomiseen! Buena Notte Alexandra! Buena Notte, Ashley! Buena Notte, Tiina!



Ashley ja Alexndra Santa Crocen aukiolla

Alexandra ja Ashley, kaksi kaunista nuorta naista eri puolilta maailmaa

Tiina ja Alexandra, Santa Crocen kirkko takanaan
Jälkikirjoitus: Tapasin sovitun mukaisesti Ashleyn seuraavana päivänä ja kuulin että Alexandran ystävä oli saapunut ja Alexandra päässyt turvallisesti yöpaikkaansa. Ajattelin että tämä olisi viimeinen mitä Alexandrasta kuulisin. Sitä suurempi oli yllätykseni kun joulun jälkeen postilaatikkoomme kopsahti postikortti Moskovasta. Mikä iloinen, ihana yllätys!








torstai 22. tammikuuta 2015

Yksin Italiassa, osa 22: Firenze - hurmioitunutta hortoilua


Tähän asti tapahtunutta: Tiina on saapunut aamupäivästä Firenzeen Roomasta, ajellut bussilla pitkin ja poikin kaupunkia, lopulta päässyt hotellille, kinannut hotellinpitäjän kanssa ja saanut lopulta hankittua huomista varten puhelinherätyksen. On aika lähteä tutustumaan kaupunkiin.

Missä makaa paljon kuolleita

Tuohtuneena poistuin hotellilta ja suunnistin uudelleen kulmakahvilaan, missä olin saanut jo aiemmin hyvää palvelua ja ystävällistä kohtelua. Isäntäväki tervehtää minua kuin vanhaa tuttua, mikä tuntuu mukavalta. Tilaan lasin viiniä ja istahdan hetkeksi alas. Päivä on jo kääntymässä iltapäiväksi, ja kieltämättä kaikki matkustaminen ja matkapakaasien retuuttaminen ja rähjääminen hotellinpitäjän kanssa ovat ottaneet voimille. On hyvä vain istua ja levähtää, seurailla asiakkaita jotka poikkeavat kahvilaan kuka ostamaan päivän lehden, kuka juodakseen kupposen espressoa ja vaihtaakseen kuulumiset kahvilanpitäjien ja asiakkaiden kanssa.

Aikani huilattuani olen kerännyt riittävästi voimia lähteäkseni liikkeelle. Hotellilta olen napannut matkaani piirretyn turistikartan Firenzestä, äärettömän epätarkan ja mittasuhteiltaan virheellisen, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Avaan kartan kahvilanpitäjille ja kysyn neuvoa keskustaan.

Kuten aiemminkin olen huomannut, neuvominen on italialaisista hauskaa. Isäntäväki on kiireinen mutta pian ympärilläni on rinki kahvilan asiakkaita jotka kaikki kuorossa antavat neuvoja. Pieni englanninkielentaidostaan selvästi ylpeä vanhemmanpuoleinen herrasmies selittää reitin. "Lähdet tästä vasempaan ja kuljet vain suoraan, suoraan ja suoraan. Ja sitten tulet sellaiseen paikkaan, hetki, en muista sanaa, sellaiseen paikkaan missä makaa paljon kuolleita. Sieltä lähdet risteyksestä oikeanpuoleista katua ja kuljet taas suoraan niin kauan että tulet perille. Hyvin helppoa."

Kiitän avusta ja lähden miehen neuvojen mukaan kohti historiallista keskustaa. Matkaa ei ole kuin muutama kilometri. Ja löytyyhän se paikka missä makaa paljon kuolleita, se alla:



Täällä makaa paljon kuolleita

Kuljen viivasuoraa kapeaa katua eteenpäin, ja kadulla kulkee lisäkseni lähinnä vain italialaisia. Vasta aivan keskustassa törmään turisteihin. Nyt minusta ei tunnu, kuten Roomassa tunsin, että olisin vain joissain kulisseissa. Olin keskellä Italiaa, keskellä Toskanaa ja keskellä ihanaa Firenzeä, kaupunkia jota myös Keskiajan Ateenaksi on kutsuttu. Vaikka päivä on pitkä, ovat jalat kepeät. Hip hip. Ja hei!


Tie hotellilta keskustaan on suora

Italiattaret päiväkävelyllä

Matkalla vanhaan keskustaan poikkean pienen kirkon sisäpihalla

 Santa Maria di Fiore eli Firenzen tuomiokirkko, Duomo

Tämä ei ole ensimmäinen kertani Firenzessä. Kävin täällä lähemmäs 30 vuotta sitten, liftaten läpi Euroopan kera silloisen poikaystäväni. Tuolloin telttailimme kaupungin ulkopuolella ja tutustuimme vain pintapuolisesti kaupungin nähtävyyksiin. Uffizin galleria jäi tuolloin näkemättä, rahaa kun lippuihin ei ollut. Seisoin gallerian ulkopuolella ja yritin jotenkin porata katseeni paksujen seinien läpi, turhaan. Vannoin silloin että jonain päivänä palaan takaisin niin rikkaana, että minulla on varaa ostaa sisäänpääsylippu Uffiziin.

Duomossakaan en muista käyneemme. Ainakaan minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. Nyt paikattaisiin tämäkin aukko sivistyksessä.

Olen nähnyt satoja kuvia Firenzen Duomosta. Silti, kun se äkkiä ilmestyi näköpiiriin, teki se valtavan vaikutuksen. Kuten sen on täytynyt tehdä kaikkiin, jotka sen ovat nähneet läpi vuosisatojen. Duomon kupoli, Filippo Brunelleschin huikea arkitehtoninen taidonnäyte, valmistui vuonna 1436. Duomo on yhä Firenzen korkein rakennus ja kaupungin tunnetuin maamerkki.

Duomon kupoli, kun se ilmestyy äkkiä kadunkulman takaa esiin, häkellyttää upeudellaan

Giotton suunnitelma kellotapuli

Itäpään kappelit - kolmessa apsiksessa on kussakin viisi kappelia.

Duomon fasadia


Basilikan eteläreunaa


Sisältä Duomo on Rooman suuriin barokkikirkkoihin verrattuna suhteellisen maltillinen, suorastaan askeettinen. Tämä on perujaan uskonpuhdistajan Girolamo Savonarolan (1452–1498) ajalta. Savonarola, joka myöhemmin poltettiin harhaoppisena samaisella Piazza della Signorialla, saarnasi juuri pidättyväisyyden, yksinkertaisuuden ja asketismin puolesta renessanssin yltäkylläisyyttä vastaan.

Kirkon suurin katseenvangitsija on tietenkin Brunelleschin kupoli, jota koristaa alapuolelta Vasarin Viimeisen tuomion freskot. Vasari aloitti työn vuonna 1568. Työn vei loppuun Federico Zuccaro vuonna 1579.


Duomo on sisutukseltaan ja koristelultaan hyvin maltillinen

Naiset sytyttävät kynttilöitä

Dante ja Jumalainen näytelmä

Yksityiskohta Vasarin kupolin freskosta

Vasarin viimeinen tuomio Duomon kupolin katossa

Piazza della Signoria ja Palazzo Vecchio

Duomolta jatkoin kohti Firenzen keskusaukiota, Piazza della Signoriaa, jota reunustavat Palazzo Vecchio ja sen ikoninen torni, sekä Loggia dei Lanzi, avoin käytävä, jolta löytyy historiallisia veistoksia kuten vaikka Benvenuto Cellinin Perseus ja meduusan pää.


Pinocchio on suosittu matkamuistomyymälöiden tarjonnassa

Tie keskusaukiolle kulkee suuren portin läpi

Elävä patsas, vain pilli suussa liikkui ja pelästytti ohikulkijoita

Vanhaa ja uutta rinnakkain

Hevoskärryt kuljettivat turisteja ympäri historiallista keskustaa

Palazzo Vecchio sijaitsee Piazza della Signorian yhdellä reunamalla

Taustalla Loggia dei Lanzi

Suurherttua Cosimo I:n ratsastajapatsas (Giambologna 1595) Piazza della Signorialla

Neptunus-suihkulähde (Ammannati 1575) Palazzo Vecchion kulmalla. Pronssipatsaat lisättiin suihkulähteeseen myöhemmin.

Yksityiskohta Neptunuksen suihkulähteestä

Hevoset Neptunuksen suihkulähteen juurella

Neptunuksen suihkulähde

Donatellon veistos Judith ja Holofernes

Kopio Michelangelon David-patsaasta Palazzo Vecchion edessä. Alkuperäinen (1501-1504) sijaitsee sekin Firenzessä, Galleria dell'Accademiassa.

Bartolommeo Bandinellin Herkules-patsas (1534)

Benvenuto Cellinin veistos Perseus ja Medusan pää Loggia dei Lanzilla

Patsasrivi Palazzo Vecchion edessä, taustalla Duomon kupoli

Myös Uffizin galleria sijaitsee  täällä, ja tahdoin käydä etukäteen tarkistamassa miten kulku galleriaan käy, missä etukäteen tilatut liput vaihdetaan varsinaisiksi lipuiksi ja mistä on sen jälkeen kulku varsinaiseen galleriaan sisään. Halusin kerrankin pelata varman päälle. Uffizin galleria kun oli matkani tärkein kohde - kuten kerroin, olin vannonut sinne kerran palaavani. Ja päätin nyt pitää tarkan huolen siitä että MIKÄÄN ei mene pieleen. Huomenna kaikki sujuisi kerrankin nuottien mukaisesti.

Hiljalleen aurinko alkoi laskea, ihmeellinen lämmin valo sulki kaupungin syleilyynsä. Lähdin kohti Arno-jokea ja sieltä Santa Crocen kirkolle. Vähänpä tiesin mitä vielä tulisin illan mittaan kokemaan. Mutta siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa. Pysykää kanavalla. Ciao!