Kylmien päivien ajanvietettä

Kylmissä pakkaspäivissä on se hyvä puoli, että on hyvä syy istua telkun ääressä ja samalla värkätä jotain hyödyllistä käsillään.

Olen lyhyehkössä ajassa saanut tehtyä kolme villapaitaa. Ensimmäisen tein Suomen visiittiä varten. Äitini oli aikanaan hyvinkin taitava käsistään, ja ajattelin että häntä ilahduttaa huomata että tytär on jatkanut samaa harrastusta. Niinpä tämä valmistui aikamoisella aikataululla - taisi mennä neljä tai viisi päivää ja se oli valmis. Aikamoista nikertämistä tuo kuvio ja lankakin oli ohuenpuoleista.

Ruskea tähtikuvioinen kaarrokepaita

Automatkalla Suomeen tein loppuun tämän paidan, jonka kappaleet olivat odottaneet päättelyä jo pitkähkön ajan. Alunperin tarkoitus oli tehdä tämä itselle, mutta huomasin ettei tuo tasaraita ole mitenkään hirveän pukeva pullealle varrelle. Sieluni silmin näin raidoissa mittanauhan ja sen karmeat lukemat. Kimmo ei laittanut pahakseen ollenkaan että paita siirtyikin vähin äänin miehen vaatekaappiin.

Lyhyt malli viehättää Kimmoa - mies ei halua että pusero näkyy nahkapusakan alta.

Tämä tuli valmiiksi eilen, neljä päivää taisi mennä sen tekemiseen.

Valokuvatorstain 233. haaste: tilapäinen

Haastetta muotoillaan näin tehtävässä:

TILAPÄINEN

se että kaikki maailmassa on tilapäistä ei tarkoita samaa kuin että kaikki muuttuu, että maailma muuttuu, että pysyvää on vain muutos, miten se ilmaistaankin, muutoskin on vain tilapäistä, pysyvyys tilapäistä, ja kaikki välttämätön vasta tilapäistä onkin, ruoka muuttuu sonnaksi, juoma virtsaksi, ne ovat vain aineen tilapäisiä muotoja eikä siinä ole eroa vegaanin ja lihansyöjän kesken, tilapäistä on kesä, tilapäistä talvi, tilapäistä lapsuus nuoruus aikuisuus vanhuus, tilapäisyys on elämän edellytys: muutosta me pelkäämme, pysyvyyteen ikävystymme, tilapäisyydestä löydämme tarkoituksen.
Kai Niemisen kokoelmasta Alan oppia (2010)


Minä jäin pohtimaan ihmiselon tilapäisyyttä, sitä miten me koko elinikämme rakennamme kuin pienet muurahaiset oman elämämme raameja: kotia, perhettä, taloa. Olemme niin ollaksemme, kaikkivoipaisia ja uskomme kaiken pysyvyyteen. Kuitenkin, yksi toisen jälkeen me täältä katoamme,  ja tomuksi muuttuvat meidän linnamme ja pilvilinnamme.

Laulun sanoin: Väliaikaista kaikki on vaan.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi, jos yksityiskohdat kiinnostavat.

Muiden ajatuksia ja kuvia tilapäisyydestä löydät täältä: Valokuvatorstain 233. haaste

Helmikuun hurmosta Latten tapaan

Komeat kelit jatkuvat. Päivisin aurinko paistaa todella kirkkaansiniseltä taivaalta ja hanget kimmeltävät ja hohtavat - on se vaan hienoa. Kylmää toki on, tänä aamuna vuoden uusi ennätys: -26c. Mutta kun tuuli on mitätöntä, ei se tunnu oikeastaan pahalta lainkaan.

Perheen pienin eli Kultainen Leijona se jaksaa nauttia lumesta. Kimmo totesi eilen, lenkiltä kotiin tultuaan, että tuo koira on lenkillä enemmän tassut taivasta kohti kuin maata. Ronja oli kova tyttö tekemään lumienkeleitä ja tiedä sitten, opettiko se Lattelle tämän 'kynnän kuonolla perse pystyssä'-tekniikan ja kieriskelyn hangessa, mutta ainakin Latte osaa tekniikan täydellisesti. Huvittavinta on kun poika heittää selälleen mäen huipulla ja lähtee huimaan laskuun selällään, jalat taivasta kohti huiskien. Jossain vaiheessa, vauhdin kiihtyessä iskee kova hätä ja siitä on sitten kesken hyvän luisun jotenkin kiepahdettava takaisin jaloilleen.

Ohessa kuvia kahdelta viime päivältä. Latte esittelee niissä erilaisia kierrähdys- ja pyörähdyssarjojaan lumessa. Tehkää perässä!

Tästä se alkaa: ensin hangataan kuonoa lumessa pontevasti

Tämän jälkeen aletaan kiepahdus vasemman lavan ympäri.

Ja sitten kieputaan ihan ältsisti.

Lunta kynnetään pitkään ja hartaasti ja nautinnollisesti.

Ilme tuntuu sanovan: "Mitä te siinä ihmettelette?!! Ettekö ole ennen nähneet kieppuvaa hyrräkoiraa?"

Välillä täytyy tehdä tukimusretkiä pihalla, ettei olisi vaan kissa tai jänö täällä käynyt.

Korkealta näkee kauas.

Ja välillä pitää tarkkailla alas laaksoon, jos siellä tapahtuisi jotain.

Kuuluisa kirahvi-impersonaationi. Kaulani on mallia venyvä.

On se talvi vaan hienoa aikaa, suorastaan mykistävän hienoa!

Valokuvatorstain 232. haaste: kuva

Kuten viikon mustavalkomaanantain haasteessa, myös viime viikon torstaihaasteessa inspiroidutaan kuvasta.

Ja kuvahan oli tällainen:

Kuvaaja Thamizhpparithi Maari, lähde Wikimedia Commons.

Hetken kesti, että inspiraatio lähti lentoon, mutta tulihan se sieltä lopulta. Ja tässä haastevastaukseni:

Muita pinosta inspiroituneita kuvia löytyy täältä: Valokuvatorstain 232. haaste,

#102. mustavalkomaanantain haaste: ovi

Mustishaaste on tänään hauska, on ovi ja pitää kertoa mitä sen takaa löytyy. Ja ovi on tässä, se pitäisi siis avata ja kurkistaa sisälle:

Kesti tovi että löysin oikean avaimen, hiljaa sitä ovessa rapistelin ja sitten varovasti avasin oven, hieman jännittikin.

Jotain välähti pimeässä, ja pelästyin. Mutta en ollut ainut joka pelästyi, sillä oven takaa löytyi tällainen:

Jos haluat nähdä mitä muut ovat löytäneet oven takaa, klikkaapa tästä: Mustavalkomaanantain 102. haaste

Hyvää mustavalkoista maanantaita kaikille!

#101. mustavalkomaanantain haaste: runo

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Huomenna sulkeutuu 101. mustavalkomaanantain haaste, joka on Tua Forsströmin runo:
Kattotuuletin kuulosti
vedestä lentoon nousevilta joutsenilta
Lariam-lääkkeen vaikutuksen
alaisena potilas puhuu moskiittoverkon alla
läpi yön, kysyy ja väittää vaikkapa
että maa on soikea kuin muna
Hän tietää sen todeksi
Eikä terassin puoleista seinää
voitu pitää pimeän tultua auki,
eläinten vuoksi


Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja (Teos, 2008)


Ja tässä sitten oma haastevastaukseni, joutsenet koskettavat aina ja niiden nousun ja laskun ääni on todellakin mahtava, kuin suuri helikopteri aloittaisi roottorien räpsytyksen täysin väärään suuntaan:

Kauniin päivän ilta Otepäällä

Kerroin eilen täällä blogissa, että nyt on kyllä ihan uskomattoman hienot kelit ja mietin, että juuri nyt olen kyllä paljon mieluummin täällä kuin vaikkapa Tonga-saarilla. (Sehän onkin ihan tuikitavallinen vaihtoehto, johon jatkuvasti meikä törmää, heh ja hymiö.)

Eilisessä kirjoituksessa: Tonga versus Otepää, Otepää voittaa 6-0 esittelin kuvia kaupungista itsestään ja pidin myös pienen mainospuheen meidän majoitusliikkeemme eli Villa Ottilian puolesta. Tänään kerron miten matkamme jatkui kaupungista lähiseuduille. Ajelimme pari kolme tuntia ja seurasimme miten valo muuttuu päivän myötä, miten kirkkaan sininen taivas alkaa saada magentan sävyjä ja lopulta syttyy punaiseen hehkuun.

Toistan eilisen ajatukseni; tällaiset talvipäivät ovat hienoja ja saavat mielenkin ikäänkuin raikastumaan. Kuka voi ajatella tunkkaisia tai pölyisiä ajatuksia näin huikaisevan kauniin kylmässä päivässä! (Ja jos tarkkoja ollaan, ei kylmä ollut lainkaan - aurinko lämmittää jo, eikä tuulta ollut nimeksikään.)

Jatkan siis kuvakerrontaa. Reittimme kulki Otepää - Vanha Otepää - Leigo - Maaritsa - Kammeri - Vanha Otepää - Otepää. Tien varrelle jäi hyvinhoidettuja taloja ja vanhoja romahtaneita, kerran komeita pytinkejä. Jäi hevostallit ja lumikelkkaralli. Vanhoja kirkkoja, lumipeitteisiä mehiläisfarmeja, ja ihanaa Otepään ylänköä joka nousi ja laski kuten ylängöt tapaavat tehdä.

Pidemmittä puheitta, tässä kuvia reissulta:

Tämä on kerran ollut mahtava talo - sääli nähdä näitä romahtaneita talovanhuksia, jotka ovat aika yleisiä Etelä-Viron maaseudulla.

Yksinäinen hyppyteline ihmettelee minne järvi on edestä kadonnut.

Leigossa vietetään kesällä niin musiikki- kuin teatteripäivät, jotka ovat maankuuluja.

Luova sähköratkaisu Kammerin tienhaarassa.

Tie vie

Puut kannattelevat jatkuvasti raskaammaksi käyvää taakkaa.

Nämä pöllit ovat tulleet yhden elämänkaaren ja päähän ja odottavat seuraavaa elämäänsä.

Tämän talon väki on siirtynyt Egyptiin talvilomalle. Vaikka luksuskämppähän tämä on, on valot ja kaikki.

Suurten lehtikuusien latvat kurkottelevat ilta-aurinkoa kohti.

Joskus joiltain vain loppuvat voimat panna kampoihin pohjoisen tuulille ja myrskyille.

Aurinko alkaa hiljalleen mennä mailleen ja sytyttää Otepään ylänkömaisemat punahehkuun.

Ilta värjää maiseman pehmeällä pensselillä.

Puunlatvat syttyvät tuleen auringon viime säteistä.

Kultainen auringonlasku.

Joku on ehkä sittenkin matkalla Tonga-saarille? Minä mieluummin pysyn näissä maisemissa.

Edetessään auringonlasku saa jatkuvasti aina vaan huimempia värejä.

Sähköpylväiden siluetteja auringon viimeisissä säteissä.

Päivän viimeinen kuva on meidän omasta kotilaaksostamme.

Jos nämä kuvat innostavat matkustamaan Viroon ja Otepäälle, ja olisi majataloa tarvis, ottakaapa yhteyttä meihin: reservation@villaottilia.ee  Helmikuun alussa on vielä tilaa ja samoin maaliskuussa. Tästä nimittäin ilmat vain paranevat, jos vanhat merkit paikkansa pitävät.

Tervetuloa siis Otepäälle ja meille - ja kommentoimaan kuvia, sehän aina mieltä lämmittää!