sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Rohkeasti mennä sinne minne ei olla aikaisemmin menty

Muistattehan vanhan hyvän Star Trek -sarjan, joka alkoi aina lupaavasti: "Space the final frontier. These are the voyages of the starship Enterprise. Its continuing mission, to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where no man has gone before."

Meidän kolmen hengen retkikuntamme ei ehkä valloita uusia planeettoja tai seikkaile ulkoavaruudessa, mutta meilläkin on ollut koko Viron aikamme pyrkimys löytää täältä paikkoja, joissa emme ole aiemmin käyneet. Enterprise-aluksen tehtävää on palvellut lähinnä Kimmon vanha Jeep tai minun Punainen Ranskattareni.  Ja suippokorvaisen Spockin sijasta toimii apurinamme ensimmäinen perämies, Latte Lörppäkorva.



Tähtikarttaa emme tarvitse navigointiin, mutta Eesti Teedeatlas 2013-2014 -karttakirja on mainio apuväline.  Kahdeksassa vuodessa olemme kiertäneet lähes kaikki hiemankin tunnetummat luontonähtävyydet, joten meille tuntemattomien seutukuntien löytämiseen tarvitaan hieman paneutumista. Se käy seuraavasti: avataan karttakirja ja etsitään sieltä summamutikassa ikoni, joka markkeeraa luontopolkua – kaksi tikku-ukkoa reput selässä. Ja sitten lähdetään etsimään ko. luontokohdetta.

Ja miltei aina löydämme jotain ainutlaatuista ja ennenkokematonta. Opimme jotain uutta. Ja palaamme kotiin voittoisina ja iloisina kuin Enterprisen miehistö konsanaan. Suosittelen kaikille!

Toissa päivänä avasin jälleen Eesti Teedeatlaksen ja tälläsin sormeni kahden tikku-ukon päälle. Ne löytyivät karttakirjasta sivulta 91, ruudusta D1. Soontaga. Sinne.

Soontaga eli summittaisesti käännettynä Suontakainen tai Suontakunen on pikkuruinen paikkakunta, jonka läpi olemme ajaneet usein matkalla Tõrvaan. Mutta se on yhtä lailla 1226 hehtaaria käsittävä luonnonsuojelualue, joka koostuu suurista metsäalueista, Väike Emajoesta ja Saeveskin tekojärvestä. Soontaga sijaitsee Valgan alangolla, Otepään ja Sakalan ylänköjen välissä.

Luontopolku itsessään kulkee hieman alta 4 kilometrin matkan läpi useiden metsätyyppien. Se on helppokulkuinen ja hyvin viitoitettu. Matkan varrelta löytyy myös useita infotauluja, joissa kerrotaan metsien elämästä, puiden iästä, kasvustosta ja eläimistöstä.

Soontaga-luontoreitti on hyvin viitoitettu ja kulkee metsien läpi sekä seurailee pätkän Väike Emajokea


Ei voi kuin ihailla RMK:n eli Viron metsähallituksen tekemää hyvää työtä. Opastettuja luontoreittejä on  kaikkialla Virossa. Ne ovat yleensä erinomaisesti hoidettuja, retken alkupäästä löytyy useimmiten parkki- ja grillipaikka, kartta ja puuceet. Grillipaikalla  on yleensä valmiina odottamassa valmiiksi pilkotut puut ja puuceessä parhaimmillaan jopa wc-paperit. Aivan uskomatonta.

Opimme opastauluista että alueella kasvaa mm. yli 300 vuotta vanhoja mäntyjä. Sen eläimistöön kuuluvat ilvekset ja majavat, saattaapa alueen läpi vaeltaa myös läpikulkumatkalla olevia susia. Linnustoon kuuluvat metsot, sääkset ja mustahaikarat. Ja kasvustoon taas kylmänkukat (pulsatilla patens) ja näsiät. Kaikki edellämainitut kuuluvat EU:n luonnonsuojeluohjelma NATURA 2000:n rauhoitettujen lajien joukkoon.

Matkalla näimme suuria haukkoja, majavan piiloutumassa pesäänsä. Sinivuokkoja, leskenlehtiä, näsiöitä. Kurkimme kirkkaaseen lähteeseen, nuuhkimme metsän tuoksuja ja kuuntelemme sen ääniä. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva teki uupumatta tutkimusretkiä lähiseuduille ja kävi myös varoittamassa meitä Emajoen rannalla kykkivästä kalastajasta. Varmuuden vuoksi.

Ensimmäinen perämies Latte kartoittaa lähiseutuja

Tässä on kartoitettu hetki sitten kurapuro

Luonto ja sen ihmeelliset värit

Näkymää Väike Emajoelle

Kimmo kiinnostui nähdessään metsässä sammalten peittämiä vanhoja kuoppia. Minä ajattelin niiden olevan vain kaatuneiden puiden juurien jättämiä koloja. Mutta Kimmo arveli niiden olevan vanhoja poteroita. Opastaulu tiesi kertoa Kimmon arvanneen oikein.

Vuonna 1944 käytiin Väike Emajoen läheisyydessä kaksi viikkoa kestänyt tulitaistelu. Saksalaiset joutuivat perääntymään idästä päälle tulevien neuvostojoukkojen alta. Tulitaisteluissa sai osansa myös metsä ja puihin uponneet sirpaleet ovat hankaloittaneet myös metsänkunnostustöitä.

Vanha II. maailmansodan aikainen potero
Opastauluista selvisi myös se, että neuvostovuosina harrastettiin puiden lypsämistä. Mäntyjen kylkiin vuoltiin uria, joita pitkin valutettiin pihkaa astioihin. Pihkaa käytettiin tuolloin mm. tärpätin valmistukseen. Nyttemmin Virossa ei enää puita näin rääkätä.

Hyvin lypsetyt puut kuitenkin olivat säilyneet ja kestäneet kovan kohtelun. Männyt seisoivat ylväinä kurotellen taivaisiin, vaikka kyljissä oli tällaisia toteemikuvioita:

Toteemipuu muistona ajasta jolloin pihkaa valutettiin männyistä

Luonnonvarainen näsiä

Soontaga-kävelylenkki vei aikaa n. 2 tuntia. Antoisa ja opettava luontoelämys jälleen kerran.

Kotimatkalla luontoelämystä täydensi kolme tien poikki loikkivaa peuraa. Onneksi Captain Kirk Linkama oli puikoissa ja valppaana. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva sen sijaan veteli tukevasti snarkkaa takapenkillä. Siinä missä me olimme kulkenee neljä kilometriä, oli ensimmäinen perämies taivaltanut matkaa luultavimmin reilut 10 kilometriä.

Vanha intiaaneilta opittu temppu. Kuunnellaan korva maassa onko lähiseuduilla vierasta elämää.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Soomaa National Park - luonnon oma seikkailupuisto

Ja taas on maa valkeana. Pakkasta pari astetta. On nämä ihmeellisiä nämä nykyiset säätilanvaihtelut. Enpä usko tämän valkeuden kauaa tälläkään erää kestävän.

Mutta palataan ajassa noin viikko taaksepäin, kun elettiin vielä kevättä riemurinnoin. Aurinko paistoi kuumasti ja ilman täytti lintujen sirkutus. Oli juuri sopiva päivä lähteä reissuun, tällä kertaa Soomaan kansallispuistoon ja siellä Riisan suolle.

Latte eilen kertoikin, että olemme tänä vuonna tehneet jo kaksi suokäyntiä koko perheen voimin, ne tähän lähistölle eli Valgesoolle. Nyt lähdin sitten hieman kauemmas, ja tällä kertaa jäivät perheen miehet kotiin.

Soomaan kansallispuisto on suuri suojelualue joka sijoittuu noin summittaisesti Viljandin ja Pärnun väliin. Se on tunnettu hienoista suoalueistaaan ja yhtä lailla viidennestä vuodenajastaan. Ne neljä perinteistä kun ovat kevät, kesä, syksy ja talvi. Soomaan viides vuodenaika on sitten tulva.

Eikä tulvilta tänä vuonnakaan ole vältytty vaikka veden pinta onkin matalammalla kuin yleensä tulva-aikaan.

Soomaa toivottaa kuitenkin tulvat tervetulleiksi - kanoteeraus tulvien peittämillä pelloilla kun on yksi virolaisten lempiharrastuksista. Tarkistin juuri Soomaan omilta englanninkielisiltä sivuilta että Soomaa julisti viidennen vuodenajan eli tulvan alkaneen virallisesti 27.3. eli noin neljä päivää oman reissuni jälkeen. Märkää oli nytkin mutta vesi ei ollut vielä noussut teille ja Riisan suolla pääsin kulkemaan myös kuivin jaloin.

Veden pinta lienee viime päivinä noussut tästä lisää

Yksinäinen hiisi ei ole vielä tyystin veden saartama

Raudna-joki on piripintaan täynnä vettä

Soomaan upeutta on vaikea kuvata. Se pitää itse kokea. Periaatteessa suuren puiston läpi kulkee muutamia viivasuoria teitä, ja jos vain niitä pitkin ajelee, ei oikeastaan näe paljoakaan. On pysähdyttävä ja lähdettävä pääteiltä syrjään, lähdettävä varsinaisille suoreiteille, joita on useita. Ingatsi, Öördi, Riisa ja Karukose tulevat nopeasti mieleen.

Suoretkeily kuulostaa vaivalloiselta, mutta ei sitä kuitenkaan ole. Sillä ohjatuilla kävelyreiteillä on pitkospuut tai paremminkin lautatie, jota pitkin pääsee kulkemaan vaivattomasti. Esimerkiksi Riisan suolla on lautatien alkuosa uusittu ja levennetty niin, että suolle pääsee tarvittaessa lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa.

Soomaalla voi törmätä tällaiseenkin näkyyn. Kuvan vasemmassa reunassa kylttejä,  jotka ohjaavat eri suotaipaleille
Riisan suo on Otepäältä tultaessa se kaikkein laitimmainen suo eli sinne päästäkseen on ajettava koko kansallispuiston läpi. Se kuitenkin kannattaa, sillä Riisan reitti on hieno useammastakin syystä. Ensinnäkin varsinainen lautatie alkaa heti parkkipaikalta. Toisille soille kun täytyy usein kulkea jonkinmoinen matka korvessa ennen varsinaisen suon alkua. Toiseksi lautatie tekee ympyrän, eikä kulkijan tarvitse tulla takaisin omia jalanjälkiään pitkin. Ja kolmanneksi, Riisan reitillä pääsee hyvin tutustumaan eri suotyyppeihin. Kesällä aapasuolla, reitin kauimmaisessa pisteessä, kasvaa lumpeita. Suojärvet tai pienet lammet ovat muutenkin ihmeen kirkkaita ja kauniita heijastellen pieniä mäntyjä ja taivaan sineä.

Kokonaisuudessaan Riisan reitti on n. 5 km pitkä.

Tästä se lähtee liikkeelle

Tie kulkee monen eri suotyypi läpi

Kasvuvyöhykkeet on helposti havaittavissa

Suon kasvillisuus on kiehtovaa niin väriensä kuin muotojensa puolesta

Suojärvet ovat ihmeen sinisiä

Punaista sammalta

Soiden värikylläisyys on häkellyttävää

Kuka uskoisi että tämäkin näkymä on kuvattu maaliskuussa!

Riisan reitti tekee ympyrän ja se ääripään aapasoilla kasvaa kesällä lumpeita

Selfie

Pieni näköalatorni reitin keskivälissä

Koko päivähän tähän reissuun kaikkine ajeluineen sitten meni. Mutta oli se sen arvoista. Suot ovat niin äärettömän hienoja paikkoja. Ja Soomaa on aina näkemisen ja kokemisen arvoinen! Oli kevät, kesä, syksy, talvi tai tulva.


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Latte bloggaa: Perhoset on hupsuja - ja suolla on kivaa

Hojo hojo, se olen minä, Latte, teidän karvainen kommentaattorinne.

Kuis teillä sujuu? Meikällä menee ihan jees. Mikäpä sitä tällaisen elämänriemuisen koirapojan on ollessa kun aurinko paistaa ja perhoset ilmassa leikkiä lyö.

Perhonen se muuten on ihan hassu asia. Suorastaan hupsu. Se mennä väpättää vähän sinne ja tänne, ilman sen suurempaa lentosuunnitelmaa. En osaa oikein päättää, että pitäisikö niistä suuren pienen koirapojan oikeastaan välittääkään. Maailmassa kun on niin paljon kaikenlaisia outoja ja hupsuja asioita, joiden syvin merkitys jää meikältä aina hieman arvelujen varaan. Niinko hyttynen? Kuka senkin on keksinyt? Ja miksi?

Miksi minä muuten rupesin perhosista kirjoittamaan? Ai niin, siksi että niitä näkyy nyt paljon. Ja pari viikkoa sitten, kun me lähdettiin Johtokunnan kanssa suolle, niin siellä niitä vasta näkyikin. Ja yksi yritti kovasti laskeutua meikän kuonolle, ja se oli myös hyvin kummallista.

Ne perhoset väpättää niin lujaa ettei niistä edes kunnon kuvaa saa
Nuin. Nyt olen käsitellyt perhoset. Siirryn otsikon kakkosasiaan, eli suohon. Joku sanoo: suo siellä, vetelä täällä, mutta se on taas sitä ihmisten pohdintaa. Sitten sanotaan, että joku on ihan suoruma. Taas täysin käsittämätöntä meikälle. Minä sanon: suo on kiva asia. Ihan älden kiva. Ja tässä asiassa Johtokuntakin on ihan samaa mieltä kanssani.

Kerron siis suoreissustamme. Kahdesta, jos tarkkoja ollaan. Molemmat samalle suolle, nimeltänsä Valgesoo. Aikas lähellä Otepäätä. Vielä lähempänä sellaista kaupunkia kuin Põlva.

Sinne suolle mennään autolla, Iskä ajaa, Äiskä höpöttelee vieressä ja minä istun auton takapenkillä turvavöissä ja otan rennosti. Kun aikansa ollaan ajettu, Otepäältä sellaisen tunnin verran, tullaan metsään ja laitetaan auto parkkiin. Ja sitten lähdetään menemään.

Jokainen suo on vähän omanlaisensa. Sekin on jännää. Mutta yhteistä niille kaikille on se raikas ilma ja aikas jännä värimaailma. Ja sitten on kans jännää, että siellä suolla voi kulkea puisella tiellä.Ettei jalat tai tassut kastu. (Niinko se nyt mua yhtään haittaisi!)

Teen suotutkimusta, tarkkaa puuhaa

Siellä suolla oli tällainen jännä raami. Mutta ei se ollut riittävän iso mulle. Hieman jäi peffasta yli raamin.

Kuten jo kerroinkin niin tää Valgesoo oli niin kiva paikka, että käytiin siellä ihan kaksi kertaa parin viikon sisällä. Johtokunta halusi nähdä josko suo olisi muuttunut sinä aikana. Minähän sanon aina tällaisille tutkimusretkille että jee, mennään vain.

Jälkimmäisellä kerralla aurinko paistoi, jos mahdollista vielä nätimmin, ja Äiskä loikki sillä lautatiellä ihan innoissaan ja räpsi lisää vaan kuvia. Se tulee sellaisesta näköjään kovasti onnelliseksi. Ilmeisesti senkin mielestä suo ON kiva asia.



Ja tässä me sitten kuljetaan siellä punaisessa maastossa

Äiskä se sitten tykkää kuvata näitä suon kasveja.

Tää on vaivero.  Se on hassu kasvi. Vastavaloon ihan punainen, mutta myötävaloon vaan ruskea.

Mä en saa suolla olla vapaana. Kerta se on luonnonsuojelualue ja kerta vois muuten tapahtua jotain kurjaa


Tämmöttiikin siellä oli

Mun Iskä on kauheen pitkä ja moniulotteinen

Niin että ei mulla sitten muuta. Kuhan nyt kerroin että kaikkee jännää täällä voi tehdä, vaikka lunta nyt ei enää olekaan. Niinko mennä suolle helmikuussa tai maaliskuussa. Ja nähdä perhosia. Hyttysistä ei ole niin väliä. Eikä niitä siellä ollutkaan.

Sen pituinen se. Ciao

teidän Lattenne
Minä



maanantai 31. maaliskuuta 2014

Talvi peruutettu

Kukkuu! Ja tervehdys Viron kuuluisimmasta talvilomakohteesta, suorastaan talvipääkaupungista, Otepäältä!

Kukkuu siksikin, että kohta varmaan täällä jo käetkin kukkuvat. Ainakin haikarat ovat jo saapuneet ja aloittaneet pesänrakennuksen. Leskenlehtiä ja sinivuokkoja tulvivat kumpumaiseman aurinkoiset rinteet. Perhoset ilmassa leikkiä lyövät ja touhukkaat leppäkertut ne mennä vilistelevät pitkin maita ja mantuja.

Mutta kun pitäisi olla talvi. Viime vuonna tähän aikaan tarvoimme polvia myöten lumessa. Nyt istuskelemme terassilla shortseissa aamukahvilla. Ja mietimme, kuka peruutti talven.

En minä nyt sitä lunta niin tavattomasti rakasta - olen aina ollut sitä mieltä että kesän ja talven pitäisi kestoiltaan vaihtaa paikkaa. Mutta kun sattuu olemaan matkailubisneksessä töissä ja kun sattuu asumaan kuuluisassa talviurheilukaupungissa, lumen puute kirpaisee. Lujaa. Ei vain meitä, vaan koko Otepäätä.

Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tarvinnut pihalle laittaa tikun nokkaan: MÜÜA -kylttiä. Jollainen löytyy liioittelematta joka toisen saman alan yrityksen pihalla näillä seutukunnilla. Mutta toista näin vähälumista talvea en kyllä halua kokea. Sovitaanko että kyse on sattumasta - ei esimerkiksi pysyvästä ilmastonmuutoksesta.



Jotenkinhan se aika on pitänyt saada kulumaan näinä hivuttavan hiljaisina talvikuukausina, jolloin asiakkaita on näkynyt Villa Ottilian porteilla hyvin harvakseen. Kaikenlaista puhdetyötä tai harrastustoimintaa on ollut aikaa harrastaa. Villapaitoja on syntynyt, valokuvaukseen on ehtinyt paneutua oikein urakalla. Kirjoittaminen vaan ei ole sujunut. Kun ei ole halunnut kirjoittaa sen seitsemättä sadatta tarinaa otsikolla: Huopatossutehtaalla ei tänäänkään ole tapahtunut oikein mitään.





Mutta nyt tuntuu siltä, että on aika karistaa hämähäkinseitit hiuksista ja sukeltaa kevääseen päättäväisen riemukkaana. Olkoon sitten talvi peruttu. Kevät on oikeesti ihan kivaa aikaa. Eikö?

torstai 5. joulukuuta 2013

Nepalin ihmemaa, osa 26: Intia se vasta ihme maa onkin!

Aivan ensimmäiseksi, kaikki mitä jäljessä sanon, perustuu vain alta vuorokauden Intiassa ja Delhissä viettämäämme aikaan. Näin ollen kommenttini ovat hyvin subjektiivisia. Intian 1,2 miljardista ihmisestä tapasimme tai otimme jonkinlaista kontaktia ehkä noin 50 ihmiseen.

Aivovoimisteluna, katsotaan muistanko kaikki, etenen aikajärjestyksessä. Luettelen siis peräkanaa kaikki joiden kanssa vaihdoimme vähintäänkin muutaman sanan ollessamme Delhissä:

Air Indian lentoemäntä - Air Indian stuertti - viisumivirkalija New Delhin kentällä - infotiskin neitokainen New Delhin kentällä - rahanvaihtovirkailija New Delhin kentällä - mies joka neuvoo meidät metroon - metron poletinmyyjä - metron turvallisuusmies - metron ruumiintarkastajanainen - mies joka neuvoo meidät ulos metrosta - rikshantarjoaja 1 - rikshantarjoaja 2 - rikshantarjoaja 3 - taksin tarjoaja 1 - taksin tarjoaja 2 - mies jolta kysymme neuvoa rautatieasemalla 1 - mies jolta kysymme neuvoa rautatieasemalla 2 - lipunmyyjä rautatieasemalla - mies joka lopulta neuvoo meitä rautatieasemalla - pummi 1 rautatieaseman ulkopuolella - pummi 2 rautatieaseman ulkopuolella - pummi 3 rautatieaseman ulkopuolella - pummi 4 joka ei päästä meistä irti vaan lähtee seuraamaan - turistipoliisi rautatieaseman ulkopuolella - hotellin respavirkailija - hotellin ravintolan kokki - hotellin ravintolan tarjoilija 1 - hotellin ravintolan tarjoilija 2 - hotellin ravintolan tarjoilija 3 - katukauppias 1 - katukauppias 2 - hotellin yövartija - rautatieaseman lipuntarkastaja seuraavana aamuna - kahvin myyjä metroasemalla - kirjakauppias metroasemalla - metron turvatarkastaja - lentokentän turvavirkailija - lähtöportin virkailija

Montako tuli? Sain nopeasti laskien 38 kontaktia. No, on siinäkin jonkinlainen otos jonka pohjalta voin tehdä jotain analyysiä Intiasta ja intialaisista.

Ja tässä analyysini pähkinänkuoressa: Nepali on ihmemaa. Intia on ihme maa. Pidän Nepalista. En pidä Intiasta.

Ja nyt kerron miten tähän loppulauselmaan päädyin. Eli alkaa matkakertomuksen viimeinen osio.

Välilaskumme Delhissä edellytti yöpymistä Intiassa. Finnairin kone lähti vasta seuraavana aamuna, joten jossain täytyi yö viettää. Tutkimme netistä eri vaihtoehtoja. Lentokenttähotelleja ja budjettihotelleja ja kaikkea siitä välistä. No, yksi yö, sen kai viettää missä vaan, mietimme.

Valitsimme hotellin Delhin päärautatieaseman kupeesta. Olimme netistä oppineet, että lentokentältä menee nopea metroyhteys suoraan rautatieaseman eteen, ja rautatieaseman ympärillä on runsaasti edullisia hotelleja. Joten miksi mennä lentokenttähotelliin, kun voi hetken aistia myös ihan oikeaa intialaista elämää illan aikana?. Viattomissa lapsenmielissämme mietimme, että voisimme ehkä jopa käydä tutustumassa illan aikana johonkin Delhin hienoon nähtävyyteen. Virhe. Iso virhe. Vähemmällä olisimme päässeet jos ei olisi tarvinnut "aistia" kaikkea lyhyessä ajassa kokemaamme. Ja nähtävyyssaldokin jäi kovin pieneksi.

Seitsemän vuotta sitten Delhin lentokenttä oli kurja ja kuppanen. Nyt se hohteli uutuuttaan, kiilteli marmoripintoja ja peilejä, ja taisi jossain olla kristallikruunujakin. Seitsemässä vuodessa Intia oli kasvanut talousmahdiksi ja rakennuttanut uuden upean ajan kunniaksi modernin lentokentän, huikeita ostoskeskuksia, kimmelteleviä liiketaloja - ja mielettömän metron.

Arvatenkin nopea talouskasvu ei heijastu köyhemmän kansanosan elämään, ei mittavana panostuksena koulutukseen tai sivistystoimeen. Maa on yhä enemmän jaettu rikkaisiin ja köyhiin. Ja arvatkaa kumpia on enemmän ja kumpien luku kasvaa koko ajan?

Delhin metro oli kuitenkin mykistävä. Sisäänpääsy oli lentokentältä suoraan, komeiden hallien ja käytävien läpi. Ennen metroon siirtymistä käytiin läpi turvatarkastus; matkatavarat ja matkustajat läpivalaistiin ja matkustajat vielä varmuuden vuoksi käsikopeloitiin. Sen jälkeen kuljettiin lisää isoissa mahtavissa halleissa etsien oikeaa laituria.

Metro itsessään oli kuin tieteiselokuvasta. En ole moisessa modernissa, teknisessä ja steriilissä joukkoliikennevälineessä koskaan ollut. Kuvia ei ole, koska kuvaaminen oli monen muun asian ohella siellä kiellettyä. Ja kaikkialla vahti valvontakameran pistävä silmä.

Sitä suurempi oli järkytyksemme, kun ulostauduimme päätepysäkillä, nousimme maan uumenista maan pinnalle ja kohtasimme Delhin väenpaljouden. Ihmisiä, ääniä, hajuja, likaa, meteliä, ja heti helppoheikit ja kyydintarjoajat hihassa kiinni.

Hotellimme, The Grand Plaza oli todellakin rautatieaseman vieressä. Mutta se oli toisella puolella rautatieasemaa, joka oli valtava. Ja kun sanon valtava, tarkoitan että se oli massiiivisen valtava ja sekava hornankattila valtavine lähtöhalleineen ja moninekymmenine laitureineen. Ja meidän hotellimme oli jossain sen takana. Ja kaikkialla melua ja likaa ja ihmisiä. Vaikka ilta oli pimentynyt, oli lämpötila kuuman ahdistava.

Tungemme itsemme rautatiehallin sisätiloihin ja yritämme pysäyttää ihmisiä kysyäksemme, miten pääsemme aseman toiselle puolelle. Kaikki joita pysäytämme puhuvat englantia. Mutta kenestäkään emme saa mitään selvää. Intianenglanti, monen intialaisen toinen äidinkieli on vauhdissaan nopeaa ja se kuulostaa siltä kuin nenä tukossa oleva kielipuoli ADHD-potilas puhuisi pikakelauksena kuuma peruna suussa.

Lopulta selviää että meidän pitää ostaa jostain laiturilippu, ylittää rautatielinjat kilometrin pituisen jalankulkusillan kautta ja sitten jatkaa matkaa jalkaisin toiselta puolen asemaa. Näin tapahtuu. Ja olemme vihdoin toisella puolen juna-asemaa.

Kerjäläisiä, kaiken maailman tarjoajia on heti kiinni, mutta me hyvin tylyin äänenpainoin yritämme heitä niskastamme karistaa. Delhin yö on kuuma ja hikinen. Yksi heppu alkaa seurata meitä, tunkee kylkeen kiinni ja höpöttää jotain josta emme saa selvää. Me marssimme hikisinä eteenpäin, lentolaukkua perässämme vetäen. Heppu katoaa vasta kun menemme turistipoliisin luo kysymään neuvoa hotellille.

Lopulta hotelli löytyy, se ei ole kaukana rautatieasemasta, kunhan vain ensin oikealle puolelle rakennusta löytää tiensä. Puuskahdamme hotelliin sisään hikisinä, mutta iloisina siitä että olemme päässeet elävinä perille ja ystävällisesti naurahdamme ilmeettömälle respajannulle: "Lopulta perillä, hyvää iltaa!" Jannu katsoo meitä pitkin nenäänsä, kuin tiskille olisi nostettu kuollut rotta. Ei hymyn häivää, vain epäkohteliasta kylmää tuijotusta. Meidänkin hymyt hyytyvät. Eivätkä tässä kaupungissa enää sytykään. Maassa maan tavalla.

Rautetieaseman läheisyydessä olevia hotelleja
Saamme huoneemme, se on kuuma eikä ikkunoita voi avata. Näköala roskakuiluun. Huoneessa on kuitenkin ilmastointilaite joka toimii periaatteella: päällä / pois päältä. Kun se on päällä pitää se kovaa hurinaa ja nopeasti tuottaa jääkylmää ilmaa niin että hampaat kalisevat. Ota tai jätä. Huone on sentään siisti.

Olemme nälkäisiä mutta emme ole mitenkään erityisen innostuneita lähtemään ulos etsimään ravintolaa. Huoneessa oleva hotellikansio kertoo hotellissa olevan viihtyisän ravintolan ylimmässä kerroksessa. Sinne siis. Kattoterassiravintola osoittautuu betonitasanteeksi jossa on muutamia sikin sokin aseteltuja likaisia muovituoleja ja pöytiä. Kelmeät neonvaloputket sirisevät ja valtava määrä pikkuruisia kärpäsiä surraa niiden ympärillä.

Lupaus

Todellisuus

Ruuan tilaaminen ja saaminen ja ennen kaikkea maksaminen muodostuu elämää suuremmaksi kysymykseksi. En jaksa mennä yksityiskohtiin, mutta sanottakoon sen verran että tarjoilijoita, eri näköisiä naamoja ravasi paikalla liuta, jokainen meiltä jotain haluten. Ja laskua, kirjoitettua laskua pyytäessämme, show meni vielä vastenmielisemmäksi. Ei koskaan enää. Koko ajan jäi päällimmäiseksi sellainen tunne, että meitä yritetään vedättää.

Aterian lopulta saatuamme ja syötyämme ja maksettuamme lähdimme hetkeksi ulos kävelylle. Kiertelimme lähiseutujen syrjäkujia jotka olivat melkoista slummia. Pääkatu on kuin köyhän miehen Las Vegas ja sivukadut sitten jo suoraan Slummien miljonäärin maailmasta.

Intia ei siis avautunut meille ihanana tuoksujen ja värien maailmana. Se oli kakofoniaa ja rumuutta ja töykeitä ihmisiä. Mielikuvamme siitä eivät muuttuneet kun teimme matkaa läpi rautatieaseman takaisin metroasemalle.

Tulipahan tämän verta nähtyä. Kiitos ja kiitos riitti.

Olimme väsyneitä, tuskin olimme nukkuneet yön kuumuudessa, ja sitten taas matkustettiin. Lentokentälle. Läpi turvatarkastusten. Odottelua. Lento Helsinkiin. Odottelua. Lento Tallinnaan. Väsymys väsymys väsymys.

Lopulta olemme kuitenkin Tallinna - Tartto -bussissa ja ihmeeksemme löydämme sieltä vanhan ystävämme Tytin. Olen niin väsynyt että en yhtään edes muista mitä olen bussimatkan aikana Tytille puhunut. Mutta juttelu sentään piti minua hereillä.

Tartossa odottaa meitä Latten hoitajana toiminut ystävämme Kari joka tuo meidät Otepäälle.

Olemme kotona. Suuri iso leijona tervehtää meitä äänekkäästi. Olemme kotona, vaikka emme sitä täysin tajua. En tiedä, olemmeko sitä tajunneet täysin vieläkään.

Nepalista toipuminen on vienyt aikaa. Ensin univelan kuittaaminen. Sitten matkasta henkisesti irtautuminen. Nepalin kuvien katselu. Ja lopuksi, viimeiseksi, tämän matkakirjoituksen kirjoittaminen.

Nyt tämäkin on tehty. Voin vihdoin päästää Nepalista irti.

Näin.

Jälkikirjoitus: Kiitos kaikille teille, jotka blogin kautta olette matkaamme jaksaneet seurata. Ehkä palaan vielä Nepaliin joissain kirjoituksissa. Niin paljon jäi silti vielä kertomatta, vaikkapa vain hintatasosta, ravintoloista ja ruuista joita söimme. Nepalin lapsetkin ansaitsisivat ihan oman kirjoituksensa. Mutta juuri nyt en jaksa enempää. Huomaan, että eläydyin kirjoittaessani paluumatkasta jatkuvasti kasvavaan väsymykseen niin, että nyt, viimeisen pisteen lähestyessä, huomaan olevani aivan poikki. Siis ei muuta enää tarvitse tämä tarina kuin tämän: Piste.

Nepalin ihmemaa, osa 25: Haikeat hyvästit

Viimeinen aamu tutuksi käyneessä hotellihuoneessa. Katselemme parvekkeelta naapureita ja mietimme kuinka hyvin opimme heidän tapansa ja arkirutiininsa tuntemaan. Teemme vielä lyhyen kierroksen Thamelissa, noudamme teettämämme t-paidat alakerran räätäliltä. Käymme Bishnun hotellilla jättämässä hänellekin hyvästit.

Sunil tulee ojentamaan minulle lähtölahjan, messinkisen vajran, tuon salamaniskun kaltaisen symbolisen onnenkalun, jonka hän sanoo olevan hindulaisessa mytologiassa naisjumalan ase. Hän kertoo sen suojelevan  kotia. Olen liikuttunut niin etten tiedä mitä sanoisin.



Palaamme viimeistä kertaa huoneeseemme ja sanomme hyvästit sille. Hyvästi pieni parvekkeemme, mainio vuoteemme, surkea nettiyhteys.

Keräämme tavaramme ja raahustamme reppujen ja laukkujen kanssa alakertaan, missä hyvästelemme hotellin henkilökunnan. Sunilin, Sushilin ja Lokeshin. Amitin ja Sagarin ja Rameshin. Siivojarouvat, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta joiden sydämelliset hymyt tulivat meille tutuiksi kuukauden aikana.

Huone 303 - niin tutuksi käynyt

Sunil toimistossaan soittaa puolestamme Air Indiaan

Sagar ja Sushil respassa

Kimmo odottaa taksia, Sunilin toimisto selän takana

Matkapakaasit odottavat taksia

Tunnelma on haikea, ja kaikki muistuttavat siitä, että meidän täytyy tulla pian takaisin. Nauramme ja kerromme vitsejä, eron haikeutta helpottaaksemme. Minä ajattelen rationaalisesti että hyvästien jättö on hotellin henkilökunnalle jokapäiväistä rutiinia, mutta lähtijälle ainutkertainen kokemus. Silti, minusta tuntuu että ystäviksi käyneiden backyardilaisten haikeus oli sekin aitoa. "I will miss you" sanoo Sushil. Sunil ei sano mitään, mutta näen saman hänen katseessaan. Ja varmasti, saman lauseen saattoi lukea meidänkin kasvoiltamme.

Ensimmäinen ja samalla viimeinen kuva meistä kolmesta yhdessä.

Taksi tulee, Backyardin henkilökunta asettautuu ryhmäkuvaan. Kaikki jäävät portaille vilkuttamaan kun nousemme taksiin. "Byeeeee, byeeee, come back soon!" Minä heilutan taksin ikkunasta, ja viimeiseksi sanoikseni huudan taksin jo alkaessa lähteä liikkeelle: "Hei kundit, te olette mahtavia! Pyytäkää Sunililta lisää liksaa!" Valtava naurunremakka saattelee taksia liikkeelle. En näe nauraako Sunil, hotellin johtaja, kaikkien mukana, mutta jos tunnen Sunilia yhtään, niin nauraa.



Taksi vie meidät kentälle. Kuljemme turvatarkastusten läpi. Sitten odottelemme ja odottelemme kentän odotussalissa. Käytämme viimeiset rupiamme limsaan ja vesipulloon. Ja odottelemme. Lopulta lentokenttäbussi noukkii meidät ja vie Air Indian koneeseen. Suuntana Intia ja New Delhi.

Tiina lentokenttäbussissa. Paluu on alkanut.

Kone nousee, se kaartaa Himalajan vuorijonon yli ja minulla on mahdollisuus viimeisen kerran hyvästellä tuo suuri ja mahtava vuorijono. Ja se heiluttaa minulle takaisin: Namaste! Pyhin minussa tervehtii pyhintä sinussa.