keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Yksin Italiassa osa 62: Kotiinpaluu ja hei hulinaa

Matka on tässä. Melkein. Ja tämä on viimeinen kirjoitus tähän matkakertomukseen.

On viimeisen päivän aamu. Ja matka suuntautuu kohti kotia.

Edellisiltana olin pyytänyt Elisaa tilaamaan minulle taksin seuraavaksi aamuksi, mutta hän oli luvannut viedä minut itse kentälle. Lähtö kello 12.00 kämpiltä. Olin asettanut ajan hyvin aikaiseksi lentoon nähden, koska epäilin Elisan täsmällisyyttä. Itse asiassa epäilin ihan kaikkea.

Elisaa ei näy koko aamuna, hän on ilmeisesti edellisenä iltana lähtenyt bilesakin mukana jonnekin, ehkä poikaystävänsä luokse. Istun kämpillä yksin ja odotan. Laukut ovat pakatut. Olen valmis. Mutta Elisaa ei näy.  Kun kello on 13.00 ja mitään ei tapahdu päätän toimia. Minulla ei ole puhelinta, mutta tiedän missä on bussipysäkki josta kulkee bussi joka vie keskustaan. Sieltä voin ottaa taksin eteenpäin. Lähden bussipysäkille. Jätän kämpän avaimet pöydälle.

Seison bussipysäkillä tunnin ja yhtäkään bussia ei tule, ei mene. Kello on 14.00. Koiraansa ulkoiluttava rouva kertoo minulle että tänään on il scopero. Lakko.  Lentoni lähtee 15.30.

IL SCOPERO! Siinä sitten seison keskipäivän helteessä tavaroideni kanssa, ilman puhelinta. Eikä yhtään ihmistä missään. Kun en keksi muutakaan palaan Elisan kämpän eteen ja alan pimputtaa pihalle avautuvan portin ovikelloa. Pimputan niin kauan että joku päästää minut pihalle. Ja siellä hakkaan Elisan ovea. Ja lopulta se aukeaa.

Oven aukaisee jenkkijannu joka asuu myös samalla kämpällä. En ole häntä ennen koskaan nähnyt. Hermostuneena kysyn onko hänellä puhelinta. On. Pyydän häntä soittamaan Elisalle ja kysymään mitä on tapahtunut. Elisa vastaa ja kertoo olevansa ihan juuri hetimmiten paikalla.

Kello käy ja Elisaa ei vieläkään kuulu. Olen jo valmis pyytämään jenkkijannua soittamaan taksia kun Elisa ilmestyy. Täysin rauhallisena ja ilman huolen häivää. Kaikki järjestyy, hän vakuuttaa. Minä en sano mitään. Mutta päässä risteilee monenlaista ajatusta. Lähdemme liikkeelle.

Automatkan ajan puhumme enemmän kuin koko sinä aikana jolloin asuin hänen luonaan. Elisa kertoo olevansa toimittaja ja kiireinen. Työt vievät hänen kaiken huomionsa. Sanoin että sen huomaa. Kerroin myös että itsellänikin on majoitusyritys ja oman yksityiselämän ja töiden sovittaminen yhteen vaativat taitoa. Elisa myötäilee ja sanoo että yleensä asiakkaat ovat ärsyttäviä ja häiritsevät hänen keskittymistään. Vastasin että sen kyllä huomaavat asiakkaatkin. Kukaan ei ole tyytyväinen.  Elisa rypisti otsaansa mutta ilmeisesti kohteliaisiin sanoihini verhottu moite meni perille.

Tulemme lentokentälle. Lennon lähtö on jo käsillä, olen jo myöhässä pahasti. Onneksi lähtöportilla virolainen perhe lastenvaunujensa kanssa aiheuttaa sen verran häiriötä että ehdin heidän mukanaan viimeisenä koneeseen.

Ja sitten kone nousee ja vie minut takaisin Viroon.

Kentällä odottaa minua Kimmo. Ja miehellä on kukkapuska käsissään. Ja ilme niin nätti että arvaan että ehkä hänellä on ollut minua jopa ikävä. Itsellekin ryöpsähtää kyyneleet silmiin kun katsomme toisiamme lasilevyn läpi.  Kotona. Ei enää yksin.





Loppulause: Mikä on tämän tarinan ja reissun opetus? Ei sitä ole. Maailmassa on monenlaista. Ja ihminen on mukautuvainen. Utelias kulkee eteenpäin, vähän kuin koirani Latte, vaikka jännittäisi. When the going gets tough, the tough get going. Yksin pärjää. Mutta yhdessä on kivempaa. Maailma on suuri ja avoin. Koti pehmeä ja lämmin. Ja koiralla ihana musta kylmä kuono ja vispaava häntä.

Jälkikirjoitus: Muutama kuukausi matkan jälkeen kävin huvikseni katsomassa Air BnB:n sivuja. Ja huomasin että Elisa oli vetänyt oman bisneksensä sieltä pois. Ehkä hyvä niin. Kaikille.



Yksin Italiassa osa 61: Vatikaanin taideaarteet


Viimeinen Rooma-päivä. Sen olin säästänyt Vatikaanille ja sen taideaarteille.

Pitkään olin miettinyt että mennäkö vai eikö mennä. Esimerkiksi Colosseumin jätin väliin pitkien jonojen vuoksi. Tiesin että Vatikaaniin jonot ovat vielä pidemmät.

Päätin lopulta mennä.

Olisin varannut etukäteislipun jos olisin ollut varma paluustani ja aikatauluistani. Päätin sitten etukäteislipun sijaan lähteä liikkeelle ajoissa.  Huti tuli. Mikään ei taida olla riittävän ajoissa. Seisoin jonoissa muutamaisen tunnin. Jonottaminen kyrsi. Mutta se kaikki oli silti sen arvoista.

Mietin että mitä kertoa Vatikaanista ja sen taiteesta. Ja ymmärsin että jos aiheeseen paneudun ei siitä tule loppua. Ja muutaman päivän kuluttua minun pitäisi päästä lähtemään jo uudelle matkalle.

Siis sanon: menkää ja nähkää. Se on sen arvoista!

Ja tavoistani poiketen lisään tähän postaukseen vain yhden kuvan. Ehkä sen itselle merkityksellisimmän, Rafaellon School of Athens:



Vatikaani vei voimat, ja voimaannutti. Upea kokemus. Kaikkien ihmismassojenkin keskellä.

Palasin Elisan kämpille kuin keveässä pumpulipöllyssä leijuen. Suuret hyvät kokemukset tekevät tällaistakin. Ajatukseni kuitenkin alkoivat askarrella huomisen parissa. Sillä huomenna oli lähtö kotiin.

Illan mittaan asunto ja piha täyttyi Elisan kavereista, Elisalla oli bileet. Turha kertoa että minua ei oltu kutsuttu. Näin kuitenkin talon emännän pitkästä aikaa, ja kun hän purjehti juhlakansan joukkoon tartuin naista kyynärvarteen ja kysyin voisiko hän tilata minulle huomiseksi taksin. (Itse en sitä voinut tehdä, koska kuten olen aiemmin kertonut, minulla ei tällä matkalla ollut puhelinta matkassani.)

Elisalla oli taas hyvä päivä. Hän suurpiirteisen hyväntahtoisena ilmoitti että ei hätää, hänen poikaystävänsä Matteo heittää minut huomenna lentokentälle, eikä maksa mitään. Talo tarjoaa... Matteo ei ollut kuitenkaan samaa mieltä ja ilmoitti että hänellä on huomiseksi suunniteltu ihan muuta. Jolloin Elisa lupasi itse viedä minut kentälle. Mutta hintaan 33 euroa. Kun bensatkin maksaa. Mietin hiljaa itsekseni että kulkeekohan Matteon auto ilman bensaa.

Sovimme lähtöajaksi kello 12.00.

Ja miten kävi? Mitä arvaatte? Siitä seuraavassa postauksessa lisää.

Yksin Italiassa osa 60: Päivä puistossa

Rooma. Jäljellä kaksi päivää. Ja sitten kotiin. Viimeisen päivän olen päättänyt viettää vielä kerran ihmismeressä ja käydä Vatikaanissa ja sen taidemuseossa. Sitä edeltävän päivän eli tämän päivän päätän käyttää parhaalla mahdollisella tavalla. Lepäämällä.

Lähdin Italiaan etsimään rauhaa tai vastauksia. Ja huomasin laukkaavani paikasta toiseen. Ensin Roomassa massojen keskellä - sillä kukapa ei haluaisi nähdä kaikkea sitä mistä on vain kuullut tai lukenut tai nähnyt televisossa kuvia! Kaikki nähtävyydet, ne tärkeimmät ainakin kolusin läpi. Haipakkaa piti.

Sitten lähdin maaseutukierrokselle: Firenze - Lucca - La Spezia - Porto Venere - Cinque Terre - Pisa - Siena - Orvieto - Perugia. Jatkuvasti siirtyilyä paikasta toiseen, uusia paikkoja, uusia nähtävyyksiä. Upeaa, useastikin, mutta rauhasta ei tietoakaan. Aina olin pakkaamassa, tulemassa tai lähtemässä.

Paljon ehdin nähdä, paljon kokea. Mutta vasta toiseksi viimeisenä päivänä koko kuukauden aikana otin päivän itselle sillä ajatuksella, että nyt ei ole kiire mihinkään. Lähdin puistoon. Villa Doria Pamphilin puistoon. Joka sijaitsi kävelymatkan päässä Elisan majapaikasta.

Päivä oli kuuma vaikka mentiin syyskuun viimeisiä päiviä. Puisto oli kaunis, ja tarjosi varjoisia penkkejä suurten pinjojen tai muun suojaavan kasvillisuuden alla. Missä vain istua ja olla ja miettiä olevaista. Tai olla miettimättä mitään. Vain olla.

Vaelsin puistossa useita tuntia, moneen otteeseen istuen. Katselin lammikkoja, hieman sameita kylläkin, jossa sorsat ja joutsenet porskuttivat. Kuuntelin suihkulähteiden lorinaa. Ja yritin rauhottua ja miettiä: mitä olen nähnyt, mitä kokenut. Osaanko tehdä jonkinlaisen yhteenvedon koko reissusta?







Puistot ovat mielestäni tehty kaikkialla maailmassa mielenvirkistykseksi. Parhaimmillaan ne ovat paikkoja jonne vetäytyä rauhaan, hetkeksi irti maailmasta ja sen hullusta menosta ja kiireestä. Ja näin toivoin Pamphilin puistonkin olevan.  Toivoa aina saa.

Ei kestänyt kauaakaan ymmärtää että suurimmalle osalle puiston vierailijoista tämä upea ja vehreä viheralue oli vain suuri juoksurata tai kuntosali. Lenkkeilijöitä, hölkkääjiä ja polkupyöräilijöitä viiletti jatkuvasti ohitseni. Jokainen suorittamassa jotain. Jotkut liikunnan riemusta nauttien, mutta paljon myös kasvot tuskaisessa irvistyksessä punnertaen. Hiljaa mietin muutamaisenkin papan kohdalla että jos tuo tuosta edessäni kuukahtaa, osaanko antaa ensiapua.



Miten meistä tuli tällaisia suorittajia?! Miksi jopa terveyttä ja sen myötä tulevaa hyvinvointia pitää suorittaa?!  Mottona: Kunto on niin tärkeää! Hyvä kunto, hyvä terveys! Uhrautumista ja tuskaisaa suoritusta! No pain, no gain!

Hyvä kunto ja terveys ovat tietenkin tärkeitä. Elämämme ja tulevaisuutemme pankki, ainakin lyhytaikaisilla talletuksilla mitaten. Mutta milloin maailma muuttui sellaiseksi että ihmisen pitää piiskata itseään jatkuvasti eteenpäin, tuskan kautta? Ettei normaali, terve, leppoisa elämä riitä?

Tällaisia mietiskelin puun alla istuessani ja seuratessani useamman tunnin ajan kun kuntoilevat roomalaiset puuskuttivat ohi, kuka raskaammin, kuka keveämmin.

Jatkoin matkaani, varmasti hitaammin kuin kukaan muu koko puistossa. Nuuhkin puiden tuoksuja ja kuvailin näkemiäni kauniita maisemia.  Tullen Villa Dorian palatsille. Kaunis rakennus, upea puisto. Hieno puutarha.





Täältä kurvasin takaisin Elisan kämppää kohti. Ilman kiirettä. Tämän ylellisyyden sallin itselleni siis täksi yhdeksi päiväksi.

Seuraavana päivänä Vatikaaniin. Ja se oli sitten siinä. Sen jälkeen ei ole kuin yksi suunta: kotiin.

Jaksaa, jaksaa!

Yksin Italiassa osa 59: Paluu Roomaan, kompuroiden

On aika sanoa näkemiin Orvieton ja Perugian rauhalle ja palata takaisin kuumeiseen ja  kuhisevaan Roomaan.

Juna saapuu päärautatieasemalle eli Roma Terminille. Joka arvatenkin on iso. Ensin wc:n etsintää ja sitten ulosmenoaukon ja metron etsintää. Metron sisäänkäynti löytyy. Lippu koneeseen ja... PATAM ... jään jumiin automaattiseen porttiin. Tiina portin etupuolella. Tiinan reppu portin takapuolella. Portti siinä välissä.

"Tämä on niin tätä!" huokaan itsekseni.

Ja nytpä kerron jotain joka ei sinällään liity Italiaan tai Roomaan, vaan koko elämääni. Olen koko ikäni kärsinyt ja pelännyt mitä erilaisimpia teknisiä innovaatioita, kaikkea sitä mitä kutsutaan automatisaatioksi. Ja syystä.

Jo nuorena, heti kun kauppoihin keksittiin metalliset sisään ja ulos heilahtavat metalliportit, löivät ne minua aina kintuille. Se on näky kun yritän rynniä portista läpi kuin vauhko hevonen! Entäpä automaatisesti avautuvat markettien liukuovet? Eivät aukene minulle. Kun muut vaan purjehtivat sisään joudun minä useasti steppaamaan ees taas siinä valokennon janassa että ovet minutkin huomioisivat. Usein hipsin sisään salamatkustajana jonkun toisen vanavedessä.

Entä yleiset naistenhuoneet joissa on automaattisesti käynnistyvät vesihanat!  Tulet käsienpesupisteelle, siellä neljä lavuaaria joista yksi vapaa. Kolmessa muussa kolme naista pesevät käsiään. Asetut lavuaarin eteen ja viet kätesi sinne lavuaarin valokennoon saadaksesi vettä. Mitään ei tapahdu. Yrität uudelleen. Mitään ei tapahdu. Vetelet kädellä ees taas, nostaen, laskien käden kaarta etsien oikeaa pistettä joka reagoisi liikkeisiisi. Mitään ei tapahdu. Tunnet itsesi tyhmäksi.

Päättelet että juuri sinun hanasi valokenno on rikki. Kun ensimmäinen kolmesta muusta naisesta tulee valmiiksi ja lähtee pois rynnistät hänen lavuaarille. Yrität saada vettä. Mitään ei tapahdu. Samaan aikaan joku muu tulee sinne sinun hylkäämälle lavuaarille ja pesee kätensä ilman vaikeuksia.

Aikasi kun olet siinä sitten huitonut hana lirauttaa armosta pikkuruisesti vettä.  Olet siitä vähästä kiitollinen ja poistut käsienkuivausautomaatille. Se toimii aina, jostain syystä.

Tämä kaikki vilahtaa salamannopeasti mielessäni kun yritän vapautua metron portista. Oh Lord, why me!

Jatkan metrolla matkaa Ottavianon metroasemalle ja poistun metrosta, arvatenkin väärästä ulosmenoaukosta. Olen tullut Piazza Risorgimentolle, isolle aukiolle josta lähtee bussi Elisan luo. Kierrän piazzaa kuin dementoitunut karusellihevonen oikeaa bussipysäkkiä löytämättä. Kyselen bussikuskeilta neuvoa ja jokainen neuvoo minua hieman eri tavoin. Ja karuselliheponen jatkaa kehää.

Lopulta pääsen oikeaan bussiin. Olen tarkkana ja pääsen bussista ulos oikeassa paikassa. Edellisellä kerrallahan vetäisin vähän turhan pitkän kiekan erehtyessäni poistumispysäkistä.

Tulen Elisan talokompleksin rautaporteille ja pimputtelen kelloa. Uudelleen ja uudelleen. Kukaan ei vastaa. Ei jumantsuikka! Joko se taas on tehnyt oharit!

(Tähän tarvitaan pientä kertausta siltä varalta että kaikki eivät ole lukeneet aiempia postauksiani aiheesta tai sitten on vain tarina Elisan kanssa ensikohtaamisesta jo unohtunut.

Olin siis varannut Elisalta huoneen AirBnB:n kautta. Paikka vaikutti hyvältä, hinta edullinen. Mutta Elisa oli vallan temperamenttinen. Se selvisi kun kävin viemässä hänelle säilöön yhden matkalaukun ennen kuin lähdin maaseutukierrokselle. Siitä juttua tässä: Antakaa mun nukkua!

Jotta asiat olisivat menneet vielä tästä mutkikkaammiksi, perui Elisa koko varaukseni kun olin Sienassa. Jouduin muuttaamaan matkasuunnitelmiani ja päätin lyhentää Roomassa oloaikaa loppupäästä. Myöhemmin selvisi että Elisa oli vain möhlinyt varauksen kanssa ja minulle olisi sittenkin sijaa hänen kodissaan. Kun iso matkalaukkuni oli jo valmiiksi Elisan luona odottamassa päätin ottaa tarjouksen vastaan ja viettää viimeiset kolme yötä hänen luonaan.)

Ja nyt seisoin rautaportin takana ja pimputtelin ovikelloa.

Lopulta Elisa ilmestyy. Hänellä ei ole mitään kiirettä. Mutta hän on tänään hyväntuulinen. Hän näyttää minulle pikkuruisen huoneeni, esittelee muut tilat ja kertoo talon käytännöistä. Näin toimii internet. Näin ovet ja ikkunoiden säleiköt avataan ja suljetaan. Näin toimii espressokeitin. Ja näin kaasukeitin.

Ja sitten hän poistuu enkä näekään naista enää aikoihin. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Elisan asunto on melko iso ja sijaitsee maantasalla. Siihen kuuluu ns. puutarha ja olohuone, jotka ovat myös asiakkaiden käytössä. Joskin olohuoneen sohvalla lepää ja nukkuu Elisan kämppis Rita, joka ilmeisesti asiakkaiden välillä nukkuu huoneessa jossa minä nukun. En ole oikein ymmärtänyt Ritan roolia. Hän lienee talonmies ja siivoaja makuusijaa vastaan. Eli jonkinlainen palkollinen tai hyyryläinen.

Kaksi erillistä huonetta on varattu asiakkaille. Ja sitten on vielä Elisan oma huone joka on sellainen pyhättö että sen ovea ei saa koputtaa koskaan eikä missään tilanteessa. Tämän selittää minulle Rita. Joka muuten ei kylläkään puhu montaa sanaa englantia. Rita on aika omituinen, jos suoraan sanotaan. Ja niin on Elisakin.

Minun huoneeni. Varustus mallia: vaatimaton

Olohuone

Olohuone ja sohva jossa Rita nukkuu kun joku asiakas on hänen huoneessaan. Pöydällä minun miniläppärini.

Elisan 'puutarha'


Minulla oli tarkoitus lähteä vielä iltapäivällä läheiseen puistoon, mutta päätän kuitenkin piipahtaa sitä ennen 'kaupassa nurkan takana'. En tiedä katsoinko väärien nurkkien taakse, mutta lähin kauppa oli reilun parin kilometrin päässä asunnolta. Päätin jättää puiston seuraavaan päivään.

Päivä painui iltaan, sain Kimmoon nettiyhteyden ja kerroin siihenastiset kuulumiset. Vietin aikaa pihamaalla tai siis 'puutarhassa'. Kirjoittelin päiväkirjaa.

Seuraavana aamuna sitten puistoon, uusin voimin! Näin lupaan itselleni ennen nukkumaan menoa.

Yksin Italiassa osa 58: Man not sit in my chair



Matkakertomus on edennyt viimeiseen Perugian iltaan. Vietän sen, kuten edellisen illan, Hotel Priorin aulassa, josta saan nettiyhteyden.




Edellisiltana olin ollut ainut asiakas hotellin hieman nuhjuisessa aulassa ja skypetellyt ja kirjoitellut Kimmon kanssa päivän tapahtumista kuten useimpina iltoina tapanani oli ollut. Hotelli oli hiljainen, vain yksittäiset asiakkaat olivat ulko-ovista kulkeneet sisään tai ulos. Kunnes äkkiä tilanne muuttui merkittävästi.

Priorin ovet pamahtivat auki ja paikalle pelmahti ehkä 20-25 hengen afrikkalainen seurue. Suurin osa lapsia. Jotenkin päättelin porukan olevan samaa sukua, jollain tavoin. Kaikki olivat jotenkin hermostuneen ja väsyneenkin oloisia.

Ryhmällä ei ollut varausta ja määrätietoinen tyylikkään rastakampauksen omaava keski-ikäinen nainen, joka selvästi oli ryhmänjohtaja, alkoi selvittää respan kanssa löytyykö majatalosta tilaa tälle seurueelle. Puheensorina on kova enkä kuule mitä he puhuvat. Osa aikuisista tuli aulan sohville odottelemaan ja jalkojaan lepuuttamaan, mutta useimmat lapset seisoivat eteisessä hieman järkyttyneen ja pelokkaankin oloisina. Suuret silmät ammollaan.

Mietin itsekseni että onpa erikoista. Noin iso seurue saapuu illansuussa, ilman varausta. Kuka lähtee noin liikkeelle? Ellei ole ajolähtö päällä. Hätä tai kiire.

Kuuntelen uteliaana mitä kieltä he puhuvat. Kielet aina kiinnostavat. Ja yllättäen he kaikki puhuvat keskenään englantia. Mutta hyvin alkeellista töksähtelevää englantia. You come, me help. Not touch. Go sit!

Ja mietin että jos tämä porukka on samaa sukua, miksi he eivät puhu yhteistä kieltä keskenään vaan tällaista kummallista alkeellista englantia. Mietin myös että mistäköhän maasta he tulevat. Matkalaukut näyttävät kalliilta, samoin kännykät ja läppärit joita jotkut naputtelevat aulan sohvilla. Mutta useilla lapsilla ei ole kunnon kenkiä, ainoastaan kuluneet flip-flopit jaloissaan. Ja monet lapsista ovat pelokkaan näköisiä.

Rastahiuksinen nainen on kuitenkin mitä ilmeisimmin onnistunut saamaan kaikille huoneet. Seuraa kovaa keskustelua: You now go. Room 202.  Later come. We eat.

Ryhmä katoaa huoneisiinsa ja minäkin lopettelen oman nettisessioni ja menen nukkumaan. Tämä siis eilen.

Seuraavana aamuna lähtiessäni hotellilta huomasin että kaikki sohvat ja nojatuolit olivat tämän ryhmän valtaamia. Monella oli läppärit mukanaan. Mutta monet lapset vain nukkuivat nojatuoleissa, pieniksi keriksi kääriytyneinä.

Ja nyt ollaan palattu Perugian viimeisen päivän iltaan. Olen saapunut aulaan oman läppärini kanssa ja vieressä yksi ryhmän miehistä puhuu puhelimessa - tai tarkemmin sanottuna lähes huutaa tablettiinsa. Hän on vihainen ja antaa jollekin ohjeita: "Woman, now! Man not sit in my chair! Listen. Not sit. Me angry!" - Tai ainakin jotain tämän suuntaista.

Minä selailen hiljaisuudessa miniläppäriäni kun aiemmin näkemäni tyylikäs rastahiuksinen nainenkin tulee aulaan ja vaihtaa muutaman sanan tablettiin aiemmin huutaneen miehen kanssa samalla kömpelöllä englannilla. Sitten hän katsoo minun suuntaan ja katseemme kohtaavat. Nainen hymyilee minulle kauniisti. Minä hymyilen takaisin.

Nainen puhuttelee minua. Ja tässä kohtaa on hyvä, että istun aloillani. Olisin muuten ehkä pyllähtänyt istualleni. Sillä hän puhuttelee minua äärettömän kauniilla, hieman yläluokkaisella aksentilla sävytetyllä brittienglannilla: "Good evening ! I hope you don't mind my asking, but where are you coming from? Oh Finland! Such a wonderful country. I remember having recently read about your beautiful ice hotels. They are in Finland, ice hotels, are they not?"

Nainen kertoo heidän tulevan Lagosista ja kysyy tiedänkö missä se on. Vastaan, vaikka hieman epävarmasti, että eikö se ole Nigeriassa. Nainen nyökkää tyytyväisenä. Juttelemme vielä hetken lisää niitä näitä kun muukin ryhmä saapuu paikalle. Taas kieli muuttuu tönköksi ja kulmikkaaksi englanniksi, vähän sellaiseksi Bob Marley -tyyppiseksi: No woman no cry.

Kun ryhmä on poistunut jään paikoilleni ihmettelemään. Ja sitten muistan joskus historian alkuhämärissä ja kieliopintojeni aikana kuulleeni pidgin-englannista. Menen nettiin ja tarkistan. Nigeriassa puhutaan 521 eri kieltä ja yleisin kieli kaupunkilaisten keskuudessa on englanti. Tarkemmin sanottuna juuri pidgin-englanti.

Wikipedia kertoo Nigerian pidgin-englannista näin:

Nigerian Pidgin is an English-based pidgin and creole language spoken as a lingua franca across Nigeria. The language is commonly referred to as "Pidgin" or Broken (pronounced "Brokin"). It is distinguished from other creole languages since most speakers are not true native speakers although many children learn it at an early age. It can be spoken as a pidgin, a creole, or a decreolised acrolect by different speakers, who may switch between these forms depending on the social setting.[3]
Variations of Pidgin are also spoken across West and Central Africa, in countries such as Equatorial Guinea, Ghana and Cameroon. Pidgin English, despite its common use throughout the country, has no official status.


Kun poistun aulasta mietin että maailma on mielenkiintoinen, ja niin ovat kieletkin.  Ja matkustaminen kannattaa aina! Sillä matkustaessa aina oppii jotain uutta!

Yksin Italiassa osa 57: Umbriaa monelta kantilta


Perugian toisen päivän vietin paljolti samalla tavoin kuin ensimmäisen. Vaeltelin katuja ylös ja alas, kurkistelin porttikonkeihin ja eksyin pienille kujille. Pysähtelin ja ihastelin maisemia. Piirtelin luonnoskirjaani. Ja kävin vielä parissa museossa.

Kuten aiemmin kerroin, olin hankkinut edellisenä päivänä museopassin jolla sai vierailla viidessä museossa 48 tunnin aikana. Edellisenä päivänä olin kiertänyt taidemuseoita. Nyt suuntasin askeleeni kohti arkeologista museota. MANUa (National Archelogical Museum of Umbria). Se sijaitsee laaksossa olevan San Domenicon luostarin yhdessä siivessä.





Museo oli laaja, mutta pettymys siinä mielessä että kaikki opasteet ja esineitä selventävät infotaulut ja tekstit olivat ainoastaan italiaksi. Kielitaitoni riitti tässä vaiheessa matkaa lukemaan ruokalistoja joltisesti, kiittämään ja tervehtimään, mutta etruskien elämän mysteerioita se ei riittänyt avaamaan. Niinpä sitten vaeltelin museossa jatkuva kysymysmerkki pääni päällä leijuen. Mikäköhän se tuo on ja mitäköhän sillä on tehty?

Nämä lienivät kuitenkin jonkinmoisia hautoja, ehkä uurnia, olin ymmärtäväni:





Tämäkin näytti kiinnostavalta. Tuli mieleen Rosettan kivi ja sen hieroglyfit. Mutta mikä tämä oli, se jäi jälleen arveluiden varaan. Varmaan jotenkin merkityksellinen entruskien kielelle. Minua viisaammat voivat minua tästä neuvoa.


MANUsta jatkoin eteenpäin ja viimeiseksi museopassin kohteeksi valitsin Steve McCarryn valokuvanäyttelyn: Sensational Umbria. Näyttelystä oli mainoksia ympäri kaupunkia. Ja täytyy sanoa että kyllä se hieno olikin!

Näyttelystä on kirjoitettu seuraavaa:

“A land rich in time: Steve McCurry’s pictures provided an insight of the thousand-year old experience of the people who live, work or visit Umbria, through images. The pictures enable you to experience an interpretation of the Umbrian identity that is the truthfulness of its values.

The exhibition is sponsored and organized by the Umbria Region, in harmony with the Municipality of Perugia and it is largely located in the former “Fatebenefratelli” spaces, newly improved and opened for this particular occasion, whereas another selection of the pictures will be shown in the Museum of the “Palazzo della Penna” (Sala delle Lavagne di Beuys)."


Kuvat siis esittelivät Umbriaa monelta kantilta. Ihmisiä, paikkoja, ruokia, koko Umbrian yleistä tunnelmaa ja erikoislaatua. Mutta SE mikä minuun tässä näyttelyssä teki suurimman vaikutuksen oli sen ylöspano. En ole moista ennen nähnyt.

Valokuvat olivat lattialla, suurilla LED-näytöillä. Muun tilan ollessa lähes sysipimeää. Värit, jotka ovat niin tärkeitä Umbrialle, hehkuivat pimeydessä taianomaisesti. Ja liikkuminen lähes pimeässä tilassa loi kokemukseen pientä jännitystä. Välillä täytyi varoa ettei törmännyt keneenkään.







Näyttelyn jälkeen oli aika palata hotellille. Seuraavana aamuna olisi paluu Roomaan. Ja pian sieltä kotiin.

Mikä minua odottaisi Roomassa? Yöpymispaikkani ja majoittajani, AirBnB:n kautta alunperin varattu Elisa-neito  kun oli osoittautunut olevansa, miten sen kauniisti sanoisi, ailahteleva.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Vaan palataan asiaan seuraavissa postauksissa.

Ciao!

Yksin Italiassa osa 56: Kun minä vien sen markkinoille


Italiassa on termi passeggiata joka tarkoittaa iltakävelyä.  Töiden jälkeen kotiin palattuaan ja pienen levon jälkeen on tosi-italialaisen aika lähteä iltakävelylle. Sillä niin tekevät kaikki. Passeggiata antaa tilaisuuden nähdä ja tulla nähdyksi. Tavata tuttuja, vaihtaa kuulumisia.

Perugiassa passeggiata todella näkyi. Juuri ennen auringonlaskua kadut täyttyivät hyväntuulisista ihmisistä jotka vaeltelivat pääkatua edes takaisin, tervehtien tuttaviaan ja pysähdellen juttelemaan. Iltakävely ei ole suorittamista, se on elämästä nauttimista, rauhoittumista, päivän nollaamista.

Ensimmäisen päivän iltana väkeä oli ehkä vielä enemmän kuin tavallisesti. Sillä pääkadun päässä Piazza Italialla oli markkinat! Mikä sen mukavampaa. Sinne siis!

Kirpparit ovat todellakin lemppareitani. Rakastan hipelöidä vanhoja tavaroita ja miettiä tarinoita niiden takana. Koskakohan tuo on tehty? Mitäköhän tuolla tehdään? Kuinka kaunista voi olla vanha taiten tehty käsityö!

Perugian kirpputori ja markkinat eivät olleet poikkeus. Yhtä lailla kuin ihastelin tavaroita seurailin muita asiakkaita ja kauppiaita. Puheensorinaa, tinkimistä, sosiaalista kanssakäymistä myyjän ja ostajan välillä. Usein tärkeämpää kuin itse kaupanteko.

Tässä muutamia näkymiä markkinoilta:






 


Tarinan otsikkoon palatakseni. Kun suomalainen lähtee markkinoille, ottaa hän mukaan kultansa. Ainakin laulun mukaan. Ja hevosetkin nauraa.

Näköjään näin tekee myös italialainen. Tai ainakin tämä Luigi joka oli ottanut mukaan kultansa ja parkkeeranut sen keskelle markkina-aluetta. Hevosista en tiedä, mutta väki huudahteli, kuvasi, nauroi, ihaili ja kauhisteli.

Minuakin nauratti! Varsinkin ihmiset ja heidän reaktionsa. Italy! Ferrari! Mamma Mia!



Katsokaa väen ilmeitä. Kromattu Ferrari todella herättää suuria tunteita ihmisissä.

Kyllä. Se olen minä. Heijastuksena Ferrarin persuuksissa. Täytyihän tällainen selfie ottaa kun siihen on mahdollisuus!