perjantai 21. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 9: Capitoliumin kukkula ja Forum Romanum


Ensimmäisen päivän tutkimusmatka historialliseen Roomaan jatkuu. Olen selvittänyt hengästyttävän Vittorio Emanuele II:n monumentin ja jatkan siitä portaita ylös kohti Capitoliumin kukkulaa, mistä aukevat näkymät Forum Romanumille ja Palatinon kukkulalle.

Tarkoituksenani oli vierailla Capitolium-kukkulan arkeologisissa museoissa, mutta noustuani Michelangelon 1566 suunnittelemat portaat Piazza del Campidoglio -aukiolle tulen uusiin ajatuksiin. Lipunmyyntiin on jonoa ja huomaan, että en oikeastaan haluakaan käyttää ensimmäistä päivää museoiden pimennossa, kun ulkona aurinko paistaa ja nähtävää ja koettavaa on kaikkialla - eikä  näkemiseen edes tarvitse lunastaa pääsylippua.

Jätän siis Capitolini-museot väliin ja sen sijaan ihmettelen Forum Romanumia ja yritän ymmärtää miten vanha se on. Yritän nähdä sen mielikuvissani ehjänä, siinä oikeastaan onnistumatta. Mutta onhan se ihan älyttömän hieno näinkin. Vanha.

Matka jatkuu eteenpäin, kurvaan Colosseumille, mutta en lähde jonottamaan keskipäivän helteessä lippua. Kuljen ja kuvaan. Eksyn ja väsyn. En niinkään kävelemiseen, vaikka sitäkin harrastin monen monta tuntia. Väsyn ihmismassoihin, turisteihin joilla on useilla tympeät pitkästyneet ilmeet. Väsyn tönimiseen ja meluun. Ja siihen että olen koko ajan hieman eksyksissä. Lämpöäkin on lähemmäs +30 C. Alan hakeutua kaduilla aina varjon puolelle.

Illalla istun hetken pizzaveljien  muovituoleilla päiväkirjaa kirjoittaen ja kameraan tallentuneita kuvia katsellen. Yritän ymmärtää mitä olen nähnyt. Ilta pimenee ja jossain jyrisee ja salamoi. Naapurikaupan vanha mies osoittaa taivaalle - katso salamia! Minä nyökyttelen innoissani, kyllä! Ukkonen on aina hieno, koki sen maalla tai suuren suuressa Roomassa.

Nukkumaan menen ajoissa. On kerättävä voimia seuraavaa päivää varten. Sillä huomenna olisi vuorossa yksi matkan tärkeimmistä kohteista. Olin menossa  Villa Borghesen taidegalleriaan, jota monet sanovat Italian parhaimmaksi taidemuseoksi, eritoten jos pitää renessanssin ja barokin taiteesta ja kuvanveistosta.

Tässä kuitenkin päivän kuva-antia:



Michelangelon suunnittelemat portaat ja Piazza del Campidoglio -aukio



Marcus Aurelius ratsastaa Piazza del Campidogliolla (kopiona)



Romulus ja Remus


Forum Romanum











Yksin Italiassa, osa 8: Isänmaan alttari eli Vittorio Emanuele II:n monumentti


On koittanut ensimmäinen kokonainen Rooma-päivä. Päätän viettää sen vanhassa historiallisessa keskustassa, Capitoliumin ja Palatinon kukkuloilla ja Forum Romanumilla. Hyppään tuttuun kahdeksan raitiovaunuun ja ajan sillä linjan päähän, Piazza Venezialle, mistä nousee portaat ylös Capitoliumille.

Piazza Venezia on yksi Rooman liikennöidyimmistä aukioista, sieltä lähtee useita valtaväyliä jokaiseen ilmansuuntaan, tunnetuimpina Via del Corso ja Via dei Fori Imperiale, joista jälkimmäinen vie suoraan Colosseumille.

Aukion tai itse asiassa valtavan liikenneympyrän reunalla kohoaa Vittorio Emanuele II:n monumentti, suurena, valkeana ja koristeellisena kuin kermakakku, miksi monumenttia myös kutsutaan. Isänmaan alttari, Altare della Patria, on monumentin toinen virallinen nimi. Il Vittoriano kolmas. Kirjoituskoneeksikin sitä on kutsuttu.

Monumentin keskellä ratsastaa Italian ensimmäinen kuningas, Vittorio Emanuele II, isänmaan isä, Padre della Patria. Entinen Sardinian kuningas  joka yhdisti Italian 1800-luvun puolivälin jälkeen.  Kaksi sotilasta vartioi tuntemattoman sotilaan muistomerkkiä ja sen edessä palavaa ikuista tulta.

Monumentti edustaa minulle Roomaa siinä että se on niin mahtipontinen ja yliampuva. Roomassa kaikki on suurempaa ja näyttävämpää kuin muualla Italiassa. Sen vaikuttavuudesta voidaan olla montaa mieltä - italialaiset itse eivät monumenttia järin rakasta, koska sen rakentamisen vuoksi jouduttiin tuhoamaan osa ainutlaatuista ja historiallista Capitoliumin kukkulaa. Myöskään rakennuksen tyyli - kreikkalaista ja teutonista arkkitehtuuria yhdistävä sekamelska - ei ole saanut kansalaisten varauksetonta ihailua.


 



Näkymää Trajanuksen kolumnin suuntaan nähtynä monumentin kävelytasanteelta


Trajanuksen kolumni on Piazza Venezian yhdellä kulmalla

Vittorio Emanuele II




Tuntemattoman sotilaan hauta ja ikuinen tuli

Monumentti nähtynä Trajanuksen kolumnin vierestä
Piazza Venezia ja Vittorio Emanuele II:n momumentti, kirjoituskoneenakin tunnettu


torstai 20. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 7: Trastevere

Tiina suuntaa kohti kaupunkia - tai ainakin kohti Trasteverea. Ensimmäisen päivän ilta. Yhä mennään parin tunnin yöunilla ja muutamilla vastoinkäymisillä. Mutta eihän sitä voi jäädä hotellille nuolemaan haavojaan, kun maailma ja Rooma odottavat valloitustaan

Trastevere - tois pual jokke

Trastevere on yksi Rooman vanhimmista kaupunginosista. Se sijaitsee Tiberin länsirannalla. Aina avulias wikipedia tiesi kertoa siitä ennen matkaani näin:

Trastevere is the 13th rione of Rome, on the west bank of the Tiber, south of Vatican City. Its name comes from the Latin trans Tiberim, meaning literally "beyond the Tiber". The correct pronunciation is [trasˈteːvere], with the accent on the second syllable.

Ja vanha, teille jo aiemmin esittelemäni virtuaaliystäväni Rick Steves taas antaa siitä tällaisen videolausunnon: Rick Steves, Vibrant Trastevere.

Tutkimusmatkailija oli tehnyt tarkkaa etukäteistyötä. Netti oli luvannut minulle mukulakivikatuja, rähjäromantiikkaa ja ennen muuta todellista roomalaista elämänmenoa, taiteilijoita ja gallerioita, boheemeja ja eksentrikkoja. Mikä oli todellisuus?

Vedän hetken henkeä, ja sitten vastaan: Oli se. Ihan jees. Se Trastevere.

Minä vain olin odottanut niin paljon enemmän, olin odottanut vanhojen katukivien puhuttelevan minua, olin kuvitellut etukäteen istuvani piazzalla, suihkulähteen juurella, muinaisten roomalaisten tavoin, ja nauttivani näytelmästä jonka nimi on: Roomalaista iltaelämää.

Kävinhän minä Trasteveren keskusaukiolla Piazza Santa Maria in Trasteverellä. Vierailin sen vanhoissa koristeellisissa kirkoissa, joista komein ja vanhin oli Santa Maria in Trastevere. Istuin suihkulähteenkin juurella, niillä kuuluisilla portailla joissa kansa viettää aikaansa. Ja näin elämää. Mutta jotenkin vain tuntui ettei se elämä ollut oikeastaan lainkaan roomalaista, vielä vähemmän perusitalialaista.

Turistit! Niitä oli kaikkialla! Ja Trastevere - niin pittoreski kuin se monin tavoin onkin - oli turistien kansoittama. Minulle tuli epätodellinen olo. Olin kuin Disneylandissa, teemapuistossa nimeltä Trastevere. Ja kaikkialla oli kovaäänisiä ihmisiä, jotka puhuvat kieltä joka ei todellakaan ole italia. Useimmiten englanti. 









 
Santa Maria in Trastevere -kirkon mosaiikkikoristelua


Santa Maria in Trasteve -kirkon kattoa


Ja niin minä sitten vaeltelin Trasteveren mukulakivikatuja, tuntien olevani ulkopuolinen. Tutkimusmatkailija oli huomannut olevansa vain yksi turisti kaikkien muiden joukossa. Suoraan sanoen, hieman tuo ihmispaljous ahdistikin.

Ilta alkoi laskeutua, minä löysin itsenin Tiberin rannalta. Kävelin sitä pitkän tovin, ihmettelin ihmisiä siltojen alla, vanhaa jokilaivaa joka toi mieleen Turun Vanhan Rahtilaiva -ravintolan. Istuskelin kiviaidan päällä. Ja pimeyden laskeuduttua palasin takaisin Trasteveren lämpimiin valoihin.



 




Alkoi jo väsyttää. Parin tunnin yöunilla mentiin yhä. Olin nähnyt paljon, jotenkin vain oli tunne että en ollut päässyt tähän maailmaan sisään. Kulisseissa kuljin. Päätin palata hotellille.

Raitiovaunukiskot ovat turvalliset. Kun löydät ne, tiedät että jossain vaiheessa raiteita pitkin kolistelee paikalle raitiovaunu joka vie sinut paikkaan, jota hetkeksi kutsut kodiksesi. Palasin kiskojen reitille ja olin jo valmis odottamaan raitiovaunua kun huomasin läheisyydessä elintarvikekioskin, jonka edessä oli jono. Ehkä minun pitäisi ostaa jotain. Vaikka jotain juotavaa. Olinhan kuitenkin vaeltanut pimenevässä illassa monituisia tunteja ilman juomaa tai ruokaa. Käymättä sen ensimmäisessäkään Trasteveren ravintolassa.

Liityn jonoon. Jenkkipoika edessäni huomaa että kioski myy olutta halvalla. Hän ja hänen italialainen kaverinsa innostuvat: "Hey, let's get some beer!" Pojat ostavat Peroninsa ja minä päätän rohkaisuta ja puhutella heitä. Haluan tietää mitä virkavalta Roomassa ajatellee kadulla tai puistoissa juomisesta. Jenkkipoika, joka selvästi oli jo hyvästi roomalaistunut, nauraa: "No problem! Kunhan et mekkaloi tai kittaa kaljaasi ihan turistien nenän edessä."

Hui. Ajattelen. Ja sitten: mikä ettei. Ostan pullon Peroni-olutta ja lähden sen kanssa viereiseen pieneen puistikkoon, jota koristaa runoilija Bellin patsas. Siellä ei ole ensimmäistäkään turistia. Sen sijaan iso kööri italialaisia alan miehiä, jotka patsaan varjossa viettävät omaa alkoholihöyryistä dolce vitaansa. Teen nopean tilannearvion ja totean ettei puistokemisteistä ole minulle mitään vaaraa. Nousen patsaan juurelle, nostan lasin, tai siis pullon runoilijalle, ja rauhoitun.

Ja näin päättyy tämä ilta. Elämä kuhisee kadun toisella puolella, Trasteveressä, missä turistit vellovat kapeilla kaduilla mölyävänä laumana. Minä lepäilen kylmän marmoripatsaan juurella nautiskellen kylmästä oluesta. Puliveivarit pitävät omaa hauskaansa selkäni takana.

Ja ajattelen: ehkä minä opin pitämään Roomasta. Nyt ainakin on hyvä olla. Jollain lailla kuulua tilanteeseen. Olla osa Roomaa ja sen elämää.


Runoilija Belli vartioi Tiinan pussikaljahetkeä

Yksin Italiassa, osa 6: Pizzaveljet

Tapahtunut tähän mennessä: Tiina on saapunut vihdoinkin hotellille, saanut nettiyhteyden, tutustunut Giorgioon. On aika lähteä syömään. Ja siitä sitten kaupungille

Ei gourmet-matka

Nyt minun täytyy tuottaa pettymys niille lukijoille, jotka odottavat matkakertomukseni sisältävän runsaasti ruokapostauksia. Minun tutkimusmatkani Italiaan ei ollut tutkimusmatka peston ja pastan saloihin. Siihen oli kaksi tärkeää syytä.

Ensimmäinen syy oli tiukka matkabudjetti. Italia ei ole suoranaisesti mitenkään halpa maa. Ei tosin sen kalliimpi kuin Suomi. Mutta huomattavasti kalliimpi kuin Viro.

Olin sallinut itselleni lähes kuukauden pituisen matkan, ja voidakseni sen toteuttaa olin kiristänyt päiväbudjetin hyvinkin tiukaksi. Olin päättänyt että en tulisi kuluttamaan rahaa Italiassa sen enempää kuin mitä kotona kuluttaisin. Jo hotellit ja matkustaminen tulisivat haukkaamaan ison siivun matkakassasta. Kalliisiin ravintolaillallisiin ei minulla yksinkertaisesti ollut varaa. Mitä perustarpeiden yli päiväbudjetista jäi rahaa yli, sen sijoitin mieluummin vaikkapa museolippuihin. Olin myös varautunut siihen, että jossain vaiheessa matkaa saattaa syntyä ylimääräisiä kuluja. Ehkä minun jossain vaiheessa tarvitsisi tilata vaikkapa taksi.  Ehkä jotain muuta ennalta-arvaamatonta tapahtuisi.

Toinen, ja itse asiassa paljon tärkeämpi syy oli se, että ruokailu ravintoloissa, erityisesti Italiassa, on hyvin sosiaalinen tapahtuma. Ihmiset, perheet, ystävät ja seurueet kerääntyvät ilta illan jälkeen katuravintoloihin, sulautuvat illan pehmeään valoon, syövät ja juovat.  Keskustelevat ja kinastelevat. Nauravat ja vitsailevat tai parhaimmassa tapauksessa uppoutuvat toinen toistensa silmiin, rakkauden virratessa suonissa kuin hyvä toskanalainen viini.

Minä tiesin että tuntisin itseni hyvin yksinäiseksi ja kiusaantuneeksi astuessani ravintolaan ja vallatessani itselleni yhden pöydän, jonka ääreen voisi istahtaa useampikin ihminen. Olisin yksinäinen nainen. Kummajainen. Vähän sellainen säälittävä. Sitä en halunnut.

Niinpä ruokailuni oli yleensä nälän tappamista. Mutta se ei tarkoittanut kuitenkaan että minun olisi tarvinnut ruuan laadusta tinkiä. Piti vain löytää oikeat paikat. Ja tapahtuipa sellainenkin ihme, että palatessani kotiin oli painoni pudonnut muutamaisen kilon. Ruokaa vain pakon sanelemana ja paljon liikuntaa - siinä se.

Oma kantis löytyy heti ensimmäisenä päivänä

Hotel Ponte Bianco sijaitsee Monteverdessä, siistillä asuinalueella, jossa turisteja ei paljoakaan näe. Niinpä Monteverdessä on myös vähän ravintoloita, ja ne joita sieltä löytyy ovat paikallisten suosimia. Turisti  on siellä kummajainen. Eikä ole laisinkaan varmaa että henkilökunta puhuu englantia edes auttavasti.

Oma kantaravintolani, jos ravintolaksi sitä voi kutsua löytyi, läheltä hotellia. Se oli pieni pizzaputka, lähinnä kioski, jota pidettiin yllä yhden perheen voimin. Kaksi veljeä vuorottelivat tiskin takana ja yksi serkkupoika toimitti Vespallaan puhelintilauksia lähitienoville. Sisällä ei tuoleja ollut, putkan edessä oli muutamainen muovinen pöytä ja tuoli, joihin oli mahdollista istahtaa pizzaansa nakertamaan.

Valikoima oli silti ruhtinaallinen. Kioskin sisällä vitriinin takana oli päivästä riippuen 6-10 erilaista suurta pizzalevyä. Asiakas sitten kertoi mistä levyistä halusi minkäkin suuruisen palan. Pizzaveli leikkasi palaset saksilla, punnitsi ja heitti pieneksi hetkeksi pizzauuniin lämpenemään. Ateria tarjoiltiin voipaperipalan päällä, ei veitsiä tai haarukoita. Niin simppeliä. Ja niin hyvää!


Ensimmäinen ateriani pizzaveljien luona ensimmäisenä Rooma-päivänäni. Kokonaisuus; 4 pizzapalaa ja 66 cl Peroni-olutta kustansivat 3.80 €. Vertailun vuoksi kerrottakoon että 40 cl hanaolutta Trasteveren keskustorilla maksoi 7 €. 
Itse asiassa pizzaveljet olivat osa kolmen pikkuliikeyrityksen kokonaisuutta. Pizzerian yhdellä puolella oli pieni puoti, josta sain lähes mitä vaan. Juustoja, viinejä, vessapaperia, shampoota ja hammastahnaa. Puotia piti vanha herttainen mies, joka vietti yleensä aikaansa kauppansa ulkopuolella, tuolissa istuen ja maailman menoa katsellen. Pizzaveljien toisella puolella oli Snack Bar, jolla oli muutamainen ihan oikea metallinen pöytä ja tuoli baarinsa edessä. Pizzaveljet avasivat kioskinsa puoliltapäivin mutta Snack Bar oli auki aamusta alkaen.

Ja niin tästä kolminaisuudesta tuli minulle hyvinkin tuttu ensimmäisen Rooma-viikkoni aikana. Aamulla kävin Snack Barissa aamiaisella, kuppi caffé lattea ja paikan päällä valmistettu kolmioleipä, jonka tuorejuusto ja kinkku suorastaan sulivat kielen päälle. Päivällä tai alkuillasta kävin pizzaveljien luona maistelemassa aina erilaisia pizzapaloja, ja illalla,  hotellille vetäytyessäni kävin vielä vanhan papan puodissa ostamassa murkinaa yön hiukopalaksi. Juustoja ja suolakeksejä. Ja jos oikein hulvattomaksi ryhdyin, niiden kyytipojaksi pullon hyvää ja halpaa punaviiniä.

Niin simppeliä. Niin hyvää.

Mutta eteenpäin tarinassa. Olemme yhä ensimmäisessä päivässä Roomassa. Olen saanut itseni ravittua. Hyvä ruoka, parempi mieli.  Nyt on aika lähteä katsomaan miten fiinimpi väki aterioi Trasteveressä. Ja sehän onkin sitten jo uuden kirjoituksen paikka.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 5: Giorgio

Tähän mennessä tapahtunutta: Tiina on vihdoinkin saapunut hotellille, sinne minne  ensimmäiset 7 yötä Roomassa oli buukattu. Tiina on väsynyt, nälkäinen, huolissaan ja hetken kiukkuinen kuin ampiainen kun netti ei toimi.

Suuri mies, suuri sydän


Hotel Ponte Bianco sijaitsee Monteverden alueella, Trasteveren liepeillä. Olin netistä antanut itseni ymmärtää että Trastevere on hieno paikka, paljon elämää, paljon ravintoloita. Ja Monteverde taas lähinnä rauhallinen asuinalue ilman sen suurempaa hulinaa.

Olin pullahtanut Ponte Biancoon väsyneenä ja ärtyneenä ja hikisenä. Ilmaissut selkeästi närkästykseni netistä, joka ei toiminut. Turhaantumiseni vastaanotti järkähtämättömän rauhallisena iso mies, vastaanottovirkailija, jonka myöhemmin opin tuntemaan myös nimeltä: Giorgio.

Giorgio on vaikuttava ilmestys, niin vaikuttava että hän ansaitsee oman kappaleen. Giorgio on suuri mies, lähes lamauttavan rauhallinen, hyvin asiallinen, hyvin korrekti. Hän tietää kaiken kaikesta, ja osaa kertoa kaiken sen mitä hotelliasiakkaan tuleekin saada tietää.  Hän puhuu hyvää englantia, kirjakieltä sanan parhaassa merkityksessä, täydellisiä lauseita, hyvin perusteellisesti ja tarkkaan lausuttuina kirjain kirjaimelta. Pikantisti murtaen. Munkkivuoren kansakoulussa olisi mies laitettu toistamaan: "Ärrän kierrän ympäri orren, ässän pistän taskuun. " Eli Giorgio murrrsi ärrät terrrävästi ja tärrryyyttäen. Mikä antoi hänen puheelleen herttaisen lisävärin.

Valitettavasti meidän ensimmäinen kohtaaminen ei sujunut niissä kaikkein parhaimmissa merkeissä. Minä pörisin vihaisena toimimattoman netin vuoksi, ja Giorgio oli sitä mieltä, että nettiongelmissa ei ollut kyse heidän hotellinsa serveristä. Kävi toki asian tarkistamassa. Ja oikeassahan mies oli. Vika oli minun läppärin asetuksissa. (Joitain Kimmon viritelmiä pitää nuuskijarobotit poissa - ei nuuskinut sitten kone hetimmiten koko nettiä. But that's another story.)

Viikon aikana juuri Giorgiosta tuli luottokaverini. Muut respat olivat kylmäkiskoisia, poissaolevia tai hajamielisen välinpitämättömiä. Mutta Giorgion silmiin tuli iloinen pilke kun palasin illalla hotellille. Kasvot pysyivät silti lähes ilmeettöminä. Kuten sanoin, Giorgio oli hyvin korrekti mies, kaikin tavoin.

Mutta Giorgiolla oli salaisuus, jonka hän jakoi kanssani vasta toiseksi viimeisenä iltanani Ponte Biancossa. Hän oli Suomi-fan. Hän oli käynyt Suomessa useasti, Tallinnassakin jo kerran. Hänellä oli suomalaisia ystäviä, ja hän rakasti Suomenlinnaa niin paljon, että edellisellä Suomi-reissullaan hän kävi siellä useampana päivänä, vaikka aika oli hieman kortilla ja muuallakin olisi voinut käydä. Sauna ja mökkeily ja suomalainen siideri olivat miehelle mieleen. Ja hän osasi suomea! Pitkiä, vieraskielisille yleensä mahdottomia sanoja, kuten rautatieasema tai raitiovaunu tai Rovaniemi.

Giorgio sai minut tuntemaan itseni kotoisaksi muuten hieman ilmapiiriltään kalsassa Ponte Biancossa. Muuten hotelli oli toki vallan siisti ja hienokin. Ilmapiiri vain oli huono - pomo kyttäsi ja kaikki tekivät yleensä vain ja ainoastaan juuri sen mitä heiltä odotettiin. Ei tippaakaan enempää. Paitsi Giorgio, joka neuvoi ja auttoi, haki netistä juna-aikatauluja, opasti lähiravintoloihin. Ja muisti aina kirjoittaa kaiken lapulle - meikä kun oli välillä hieman hajamielinen.




Ja tähän päättyy matkakertomuksen osa 5: Olen toipunut sen verran matkan rasituksista että olen valmis lähtemään kartsalle. Rooma here I come! Ja Giorgio opastaa minut raitiovaunulle ja oikealle pysäkille missä hypätä pois. "Belli. Get off at trrämstop Belli." Lupaan tehdä niin, vaikkei minulla ole hajuakaan kuka tai mikä Belli on.

Illan mittaan sekin selviää. Mutta siitä vasta hetken kuluttua.

Yksin Italiassa, osa 4: Sähellystä

Tämä on viimeinen kuulutus Air Balticin lennolle  BT631 Tallinnasta Riikaan kello 07.40. Matkustajia pyydetään siirtymään välittömästi portille 11.

Sähellystä Tallinnan kentällä

Koittaa lähdön aamu. Herätys on 04.10. Aivan liian aikaisin. Viimeiset pari yötä olemme viettäneet Võsulla, josta on Tallinnan lentokentälle huomattavasti lyhyempi matka kuin mitä Otepäältä. Ja edellisenä iltana ei uni tullut silmään kun piti vielä kerran käydä läpi matkatavaroita ja papereita. Nukkunut olen ehkä pari tuntia.

Pimeässä Viron yössä ajamme tyhjää moottoritietä kohti Tallinnaa. Jännittää ja väsyttää samanaikaisesti. On viimeiset hetket käydä läpi vielä yksityiskohtia Kimmon kanssa siitä mitä pitää kotona muistaa tai tehdä poissaollessani. Kuukausi on pitkä aika, sinä aikana lankeaa maksuja ja lainoja. Asiakasposti täytyy tarkistaa päivittäin, verot maksaa, sähkölukemat muistaa ottaa. On niin monta asiaa joista pitäisi vielä muistuttaa, mutta ei vaan jaksa ajatella. Minua jännittää niin että aivot kieltäytyvät toimimasta. Istun lamaantuneena kuin perunasäkki pimeässä autossa. Tuntuu kuin olisin menossa teuraalle. Tuntuu että muutaman tunnin kuluttua minut katkaistaan napanuorasta ja singotaan tuhon tielle tuntemattomaan. Ei tämän lähdön tältä pitänyt tuntua.

Ajatus suostuu askaroimaan vain yhden asian parissa. En tiedä onko minulla voimassaolevaa matkavakuutusta. Mielestäni olin sellaisen ottanut matkatavaroille Air Balticin varauksen yhteydessä mutta muutama päivä aiemmin sitä tarkistaessani huomasin ettei siitä ole missään papereissa minkäänlaista mainintaa. Kotivakuutuksemme pitäisi sisältää jonkinlaisen henkilö- ja matkavakuutuksen, mutta sekään ei selviä mistään selaamistamme papereista. Olemme soitelleet ja kirjoitelleet parin päivän ajan niin vakuutusasiamiehellemme kuin Air Balticiin, asiasta sen suurempaa selvyyttä saamatta. Sähköposteihin ei vastata. Palvelunumerosta ei saa palvelua. Vakuutusasiamiehemme lupaa palata asiaan, sitä koskaan tekemättä. Väsyneenä mietin: muista vaihtaa vakuutusyhtiötä kotiin palattuasi.

Olimme sopineet, että koska vara ei venettä kaada, otan matkatavaravakuutuksen kentältä. Olkoon sitten vaikka tuplavakuutus, mutta olenpahan ainakin vakuutettu. Se ei onnistu. Kun lopulta löydän automaatin joka väittää myyvänsä vakuutuksia, en saa laitetta toimimaan. Naputtelen hermostuneena kosketusnäyttöä ja yritän ymmärtää vironkielistä lakitekstiä. Eikö tämä rakkine osaa englantia?! Laite on valmis tarjoamaan minulle kotivakuutusta ja autovakuutusta, kaskolla tai ilman, mutta matkavakuutus ei onnistu. Laite väittää että se pitäisi ottaa 14 vuorokautta ennen matkan alkua. Tekisi mieli huutaa: Ei voi olla totta! Miksi minä haluaisin ottaa lentokentällä kotivakuutuksen?!! Minä olen lähdössä matkalle!!!

Juoksentelen lentokentällä sinne ja tänne apua etsien, kukaan ei osaa neuvoa. Ei edes sitä kenen puoleen minun pitäisi ongelmani kanssa kääntyä. Ketään ei kiinnosta minun huoleni tippaakaan. Kaikilla on kiire tehdä jotain muuta. Palaan takaisin laitteelle jonka ruudulla loistavat yhä henkilötietoni ja luottokorttini numero,  enkä saa niitä sieltä poistettua. Missä tässä masinassa on delete-näppäin?! Back-näppäin? Go to home page -näppäin? Pakkohan sen on jossain olla. Kello käy, olen niin turhautunut että voisin itkeä. Tekisi mieli potkia rakkinetta tai nyppäistä piuha seinästä. Näpytän ja näpytän ruutua ja kone ilmoittaa running running running. Juuri kun kuulen viimeisen kuulutuksen lennolle BT631 tietoni lopulta häviävät ruudulta. Mutta matkavakuutusta minulla ei ole. Tunnen itseni, paitsi suojattomaksi, hyvin hyvin tyhmäksi.

Miksi en soittanut Kimmolle ja kysynyt apua? No siksi, ettei minulla ollut puhelinta. Tai oli, mutta puhelimessa ei ollut SIM-korttia. Tätäkin oltiin pohdittu pitkään - mitä tehdä puhelimen kanssa, johon tulevat kaikki mahdolliset asiakassoitot. En voi niitä ottaa vastaan reissussa, pitää yllä varauskirjaa. Hankimme siis viidentoista euron halpiskännykän johon asensimme firman puhelimen SIM-kortin ja jätimme sen Kimmon huostaan. Minä otin mukaani vain vanhan kännykän kuoret. "Ostat sitten heti Fiumicinon kentältä Roomasta uuden kortin", Kimmo ohjeisti minua ennen lähtöä. "Tuskin sinä puhelinta kuitenkaan tarvitset lennon tai vaihdon aikana. Tarkistin netistä että kentältä löytyy Telecom Italian toimipiste."

Niin minä sitten astuin koneeseen ilman vakuutusta ja ilman puhelinta, varmana siitä että matkalaukkuni ovat jo matkalla Honoluluun. Ja jos eivät ole, ne minulta heti riistetään kun jalkani Italian maaperälle asetan.

Kone nousee ilmaan, Kimmo jää kentälle. Tiedän, että jossain lasien takana mies seisoo ja katsoo koneen nousua. Ehkä heiluttaa. Painan nenän kylmään ikkunaan, katson kuinka lentokenttärakennus pienenee ja pienenee kunnes katoaa ja ajattelen: "No nyt olet yksin, kuten halusit. Onko kivaa?"

Riiassa vaihto sujui vaikeuksitta, vielä muutama tunti koneessa ja olisin perillä. Hei kaikki Italian taskuvarkaat, murhamiehet ja ryövärit. Täältä tulen eikä minulla ole matkavakuutusta. Come and get me! No, kentältä hankin SIM-kortin, soitan Kimmolle ja Kimmo järkkää kotoa käsin vakuutuksen. Kaikki kääntyy hyväksi. Nyt vaan reipasta mieltä. Ei tämä voi olla näin vaikeaa. Se vaan tuntuu siltä.

Sähellystä Rooman lentokentällä

Putkahdan turvallisesta lentokoneesta ulos kuin vastasyntynyt uuteen maailmaan. Kaikkialla on ihmisiä. Valtavasti ihmisiä. Kiirehtimässä paikasta toiseen. Määrätietoisina, osaavina, korot kopisten. Minne minun pitäisi mennä? Telecom Italian toimistoon, vai matkatavarahihnalle, siltä varalta että laukkuni olisi kuin ihmeen kaupalla saapunut perille. Päätän lähteä hihnalle, sillä tiedän hihnan vierellä seisovan kymmenittäin italialaisia roistoja jotka vain odottavat että musta halpismatkalaukkuni putkahtaa hihnalle kieppumaan, näppärästi siitä noukittavaksi.

Lähden etenemään kentällä omaa hihnaa etsien. Air Baltic, Air Baltic, ei täällä, ei täälläkään. Kuljen ja kuljen käytäviä vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, eteenpäin ja eteenpäin. Kuinka halvatun iso tämä kenttä voi olla? Air Balticin saapuvien matkatavaroiden noutopiste löytyy - tietenkin - viimeisen käytävän takimmaisesta päästä. Asetun hihnan äärelle ja aikani kun olen siinä seissyt, laukkunikin ilmaantuu. Nyt ulos ja kiireesti. Ja sitten Telecom Italian myyntipistettä etsimään.

Muuten hyvä, paitsi että Telecom Italian myyntipiste on transithallissa, jonne minulla ei ole enää paluuta. Ei auta kuin lähteä eteenpäin, Roomaan. Tarvitaan vain junalippu. Missä lippuluukku? Lippuluukkua ei ole. On vain itsepalveluautomaatti. Jossa kosketusnäyttö. Tuijotan sitä epäuskoisesti. Tallinnan lentokentän kosketusnäytön traumatisoimana asetun jonoon niinsanotusti pelko perseessä. Tästä ei hyvää seuraa.

Aikani näytöllä sähellettyäni ja jonon perässäni koko ajan kasvaessa tulee virkailija lopulta apuun. Saan lippuni ja lähden etsimään junaa. Olen selvittänyt jo kotona hyvissä ajoin millä junalla pääsen Trasteveren juna-asemalle, lähelle hotelliani. Muista validoida lippu, muista validoida lippu, hoen itselleni, kuten osassa 3 esittelemäni virtuaalioppaani Rick Steves on minua opettanut. Tungen lippua koneeseen ja tungen sitä väärinpäin, nurinpäin ja taas väärinpäin. Päässäni soi Maija Vilkkumaan laulu: Elämä, milloin siitä tuli näin vaikeaa.

Lopulta olen saanut lipun validoiduksi. Tarkistetuksi että juna johon olen nousemassa on vitivarmasti juuri se jonka sen pitäisikin olla. Lähtöön on aikaa 10 minuuttia. Junan ovet ovat auki, tarvitsee vain nousta sisään. Mikään ei voi enää mennä pieleen.

Tarkkaavainen lukija on saattanut tässä vaiheessa tehdä huomion. Kuinka on mahdollista että olen edennyt tätä tarinaa näin pitkälle ilman ainuttakaan valokuvaa? Minähän tulin Italiaan erityisesti valokuvaamaan. Kaikkea mitä näen ja koen. Ihan kaikkea. Eikä kuvan kuvaa? Siihenkin on syynsä.

Lähdin liikkeelle niinsanotulla keveällä kuvauskalustolla, johon kuului vain kaksi digijärjestelmäkameraa, neljä objektiivia ja tuttu ja turvallinen Ixus-pokkari. Järjestelmäkamerat ja objektiivit, nuo silmäteräni, oli piilotettu rosmoilta reppuuni ja reppuni oli sujettu kolmella pienellä matkatavaralukolla, sellaisilla jotka aukeavat vain koodilla. Eikä minulla ollut aikaa eikä tilaisuutta alkaa lukkojen kanssa kentällä säheltää. Mutta käsilaukussani oli Ixus-pokkari ja nyt oli oikea aika ottaa se esiin. Oli aika ottaa kuva Rooman lentokentän juna-asemasta. Räps. Ja Ixus hajoaa. Sen pieni titaanirungosta ulos putkahtava objektiivi ei suostu vetäytymään takaisin runkoon. Sur sur sur. Ja ruudussa punaisella: error.

Se ainut kuva jonka Ixuksella sain otettua oli muuten epätarkka.

Sähellystä Trasteveressä

Runsaan puolen tunnin kuluttua juna saapuu Trasteveren asemalle. Minä nousen ulos ja alan könytä yläilmoja kohti. Portaita portaiden perään. Jos Kimmo olisi tässä nyt, hän auttaisi minua kantamaan isoa matkalaukkuani. Mutta Kimmoa ei ole. Hop hop. Askel kerrallaan, rappu kerrallaan.

Olen saapunut asemalle ja käyn ostamassa etukäteissuunnitelman mukaisesti seitsemän päivän bussi-ratikka-lähijunalipun. Kun huomaan että juna-asemalla on Vodafonen toimisto. Kerrankin lykästi, totean ja lähes hypellen ilosta astun toimistoon sisälle. Selitän ongelmani - minulla on puhelin vaan ei SIM-korttia. Olen Italiassa kuukauden, ja haluaisin tehdä sopimuksen kuukaudeksi. Tiskin takana oleva tyttö puhuu hyvää englantia ja kertoo, että sellaista sopimusta ei Vodafonella ole. On vain kahden kuukauden sopimus. Ei haittaa, tehdään sitten kahden kuukauden sopimus.

Kun tyttö alkaa täyttää papereita tarkistan vielä, että voihan sopimuksen mukaisella kortilla soittaa Viroon. To Estonia. "Estonia, Estonia?" tyttö ihmettelee, "onhan se Euroopassa?" Vakuutan että on. Tyttö ottaa esille manuaalin ja alkaa etsiä, Estonia, Estonia. "Finland, yes, but Estonia, no." En voi uskoa korviani. Tarkistan vielä: "You mean you cannot call to Estonia with this SIM?" Tyttö pahoittelee asiaa, mutta sitten silmät sädehtien kertoo että sillä voi soittaa vaikka Amerikkaan. "Mutta kun minä en tunne ketään Amerikassa."

SIM-kortti jää hankkimatta. Ja koko kuukauden olen ilman puhelinta. Mikä pitkälle teknistyneessä itsepalveluautomaattien ja älypuhelimien maassa osoittautuu paitsi hankalaksi, myös monien käsityskyvyn ylittäväksi asiaksi. Kaikilla on älypuhelin. Kaikki hoidetaan nykyisin älypuhelimella. Tutto!

Rautatieasemalta on vain yhden raitiovaunupysäkin pituinen matka hotellilleni. Sen tarkistimme etukäteen netistä. Kävimme kotona läpi kävelyreitin pysäkiltä hotellille Google Street View'tä apuna käyttäen. Kuten olin arvannut, tässä vaiheessa päivää olin hyvin väsynyt. Olin nukkunut edellisenä yönä pari tuntia, tehnyt matkaa puoli viidestä lähtien aamulla. En ollut syönyt palaakaan - halpislentoihin ei ateriat kuulu - ja nyt halusin vain hotellille. Ottamaan läppärillä yhteyttä Kimmoon.

Google Street View on mainio vehje. Siitä on todella apua jos haluaa itsensä paikantaa maailmassa. Olimme etukäteisgooglailleet useimmat reitit niille hotelleille joissa tulisin eri kaupungeissa yöpymään. Tärkeimpänä tämä ensimmäinen. Luottavaisesti lähdin talsimaan katua ylös.  Retuutin laukkua perässäni, reppua selässäni pari kilometriä todetakseni että pieleen meni. Takaisin alas. Harhailua ja hikoilua, neuvon kysyntää. Lopulta perillä. Hotel Ponte Biancossa.

Saan huoneeni, saan salasanan nettiin ja - netti ei toimi. Palaan respaan valittamaan asiasta. "Kyllä sen pitäisi toimia" toteaa vastaanottovirkailija. Minun tekisi mieli huutaa: "Pitäis. Pitäis! Pitäis Koriallakin olla ALKO vaan ei ole!"

Jumppaan tunnin verran koneen kanssa, ja lopulta nettiyhteys aukeaa. Saan laitettua Kimmolle sähköpostilla viestin: "Perillä!"  Kimmo vastaa: "Menikö kaikki hyvin?" Ja minä siihen: "Mitäs luulisit."

tiistai 18. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 3: Matkapuzzle

Tapahtunut tähän asti: olen potenut matkakuumetta ja päättänyt lähteä reissuun, yksin. Maakin on selvä: Italia. Kaikki muu on vielä auki. Paitsi se, että olin lähdössä tutkimusmatkalle Italian ytimeen.

Tutkimukset alkavat

Yksikään tutkimusmatkailija ei lähde liikkeelle ilman perusteellista etukäteistutkimusta matkakohteesta. Näin tein siis minäkin.

Kuljin aluksi päiviä ympyrää karttakirja kourassani, kirja Italian kohdalta avattuna. Minne minne? Paitsi Roomaan? Samaan aikaan näpyttelin tietokonetta kuin vimmattu. Jos löysin kartasta mielenkiintoiselta kuulostavan kohteen, aloin etsiä siitä tietoa netistä. Googlen kuvahaku loi mielikuvia, wikipedia antoi lisätietoa.

Ja samalla etsin myös halpoja lähtöjä, halpoja hotelleja, juna-aikatauluja, museoesittelyjä. Ja kaikkea muuta sälätietoa mitä matkallani tulisin tarvitsemaan. Alussa oli olo kuin valtava monen tuhannen palan puzzlelaatikko olisi levitelty pöydälle pitkin ja poikin. Mutta kuten puzzlen kanssa, kävi matkan suunnittelussa samalla tavalla. Kunhan saat kulmat ja reunat valmiiksi on helpompi lähteä sitten etenemään kohti kuvan ydintä.

Iltaisin selailin taidekirjoja, taidehistorian oppikirjoja, matkaoppaita, niitä mitä olin käsiini saanut. Täkäläisistä kirjastoista vedin vesiperän. Joka ainoa Italia-opas oli lainassa. Kirjakaupat myivät vain Lonely Planetin Italy -tiiliskiveä, jonka kyllä hankin, mutta jonka huomasin aika vaillinaiseksi. Paljon sivuja, vähän asiaa. Apuun tulivat kaverit. Sari-ystäväiseni huusi minulle huuto.netistä yhden Rooman opaskirjan. Pia lähetti kotikirjastostaan oppaat Toskanaan ja Firenzeen. Ja Mikko lähetti kuivakiskoisen mutta äärimmäisen perusteellisen Matkaopas Italian historiaan -kirjan. (Jotka palautan hetimiten kun tämä matkakertomus on valmis. Jos teille sopii.)

Vietin tunteja ja tunteja kuulokkeet päässä; youtube on varsinainen runsaudensarvi täynnä Italian matkailuvideoita. Kaiken tasoisia. Amerikkalainen Italian ystävä Rick Steves ja hänen iloinen pyöreä naamansa tulivat tutuiksi. Milloin yltiöpositiivinen Steves vaelteli Rooman Trasteveren kaduilla, milloin Sienassa tai Firenzessä. Aina yhtä iloisena. Ja hyvästi informatiivisena.




Ensimmäinen katsomani Rick Steves -video oli 80-minuuttinen luento: Italy Travel Skills. Kun löysin sen, ajattelin, että kaikkea humpuukia sitä onkin. Videolla käydään läpi alusta alkaen mitä erinäisimpiä arkipäivän tilanteita, joita Italiassa matkaillessa nousee esiin. Naureskelin että onpa jenkit sitten avuttomia. Kun kaikki pitää kädestä pitäen neuvoa. Rick Steves oli kuitenkin niin vetävä luennoitsija, että katsoin videon loppuun ja sain sieltä yllättävän monta hyvää vinkkiä. Ei kannattaisi aina olla etukäteen niin varma omista matkailutaidoistaan.  Rick Steves aloittaa luennon lauseella, jonka olen valmis allekirjoittamaan: "Italy, it is the most challenging of all European countries to travel, but it is also the most rewarding."

Melko varhaisessa vaiheessa oli minulle selvää, että matkasta tulee tutkimusmatka taiteeseen - ja tarkemmin sanottuna, koska kaikkea ihminen ei ehdi kuukaudessa: renessanssin taiteeseen. Myös tässä youtube tuli apuun. Olin yllättynyt miten paljon youtubesta löytyy hienoja BBC:n tekemiä taidedokumentteja. Illat pitkät katsoin dokudraamoja Michelangelosta, Berninistä, Rafaellosta, Caravaggiosta, Leonardo da Vincistä.


Aloitin myös italian opinnot youtuben avulla. Kun ketään ei ollut kotona paikalla istuin kuulokkeet korvilla ja toistelin opetusvideoiden avulla: quanto costa... basta... ja prego. Totuuden nimissä, ei minusta kuukauden etukäteisopinnoilla tullut italian taitajaa, mutta peruslauserakenteistakin tai yksittäisistä mieleen jääneistä sanoista oli hyötyä yllättävän monessa tilanteessa.


Travellink, Booking.com, hotels.com, TripAdvisor, Trivago, Air BnB...
Netti on täynnä varausjärjestelmiä jotka kaikki haluavat että teet varauksen heidän kauttaan. Niiden selailu kannattaa. Mutta siinä kuluu aikaa ja se on usein turhauttavaakin.
Sinulla on ajatus siitä mitä yöpyminen saisi maksaa, ja jos olet liikkeellä pienellä budjetilla joudut tekemään väkisinkin kompromisseja sijainnin tai tason suhteen.

Minä toimin niin, että ensin katsoin hintoja ja aloin tutkia niitä halvimman kategorian paikkoja. Miksi maksaa liikaa, jos halvalla saattaa saada myös hyvää. Jos hotellin sijainti oli mahdoton, siirryin nopeasti seuraavaan. Kun löytyi hinnaltaan ja sijainniltaan sopiva paikka, aloin lukea tarkemmin käyttäjien kommentteja. TripAdvisorin ja booking.comin arvosteluja vertaillessa alkoi paikasta muodostua jonkinlainen mielikuva. Silti täytyi olla tarkkana mitä arvosteluista etsii. Joku valittaa siitä että saippuapala on liian pieni tai sitä ei ole. Toinen kertoo samasta paikasta että henkilökunta oli erinomaisen ystävällinen ja avulias. Ketä uskoa ja mitä itse arvostaa. Täytyy muistaa että arvostelijoissa on niuhoja. Mutta pitää osata lukea vaaran merkit.

Lentoja etsin myös monilta eri foorumeilta. Lopulta päädyin Air Balticin halpalentoihin. Vaihtelin lähtö- ja paluupäiviä niin kauan että löysin halvan yhdistelmän: Tallinna - Rooma, lähtö 9.9.2014 ja paluu 1.10.2014. Yksi välilasku mennen tullen Riiassa. Hinta: 102 euroa. Joka ei tietenkään ollut lentojen loppusumma. Siihen kun lisättiin yhden 20 kg:n matkalaukun hinta mennen-tullen, polttoaine- ja muut lisämaksut, mukaan lukien lennon siirtomahdollisuus ja matkatavaravakuutus, tuli lentojen loppusummaksi 380,82 euroa.

Niinhän se aina käy halpalentojen yhteydessä. Hinta oli kuitenkin budjettiin sopiva. Tuli vain löytää mahdollisimman hyvät ja edulliset hotellit.

Puzzle etenee

Päivä päivältä alkoi matkareitti muotoutua. Lentopäivät olivat nyt selvät. Varasin Roomasta yhden hotellin ensimmäiseksi viikoksi travellink.fi-palvelun kautta. Ja toisen majapaikan, kotimajoituksen, viimeiseksi viikoksi AirBnB:n kautta. Kaksi yötä varasin etukäteen Firenzestä, joka on Roomaakin kalliimpi, uskoen että pitkällä etukäteisvarauksella saan edullisen diilin. Sitten alkoi muita paikkoja tulla mieleen. Tein varaukset kotoa lopulta koko reitille. Ja niin oli arpa heitetty. Ja matka valmis aloitettavaksi.

Reittini tulisi olemaan Rooma - Firenze - Lucca - La Spezia (Cinque Terre) - Siena - Orvieto - Rooma.

Tai niinhän minä luulin.


Jossain vaiheessa sunnittelua matkapakaasit näyttivät tältä: rinkka selässä, reppu edessä, kamerat kiinnitettyinä rinkkaan ja reppuun ovelilla koukuilla. Mutta tämäkin muuttui moneen kertaan. Rinkka jäi - ei sinne mahtunut riittävästi tavaraa - ja tilalle tuli iso pyörällinen matkalaukku.


Nyt oltiin vain matkaan lähtöä vailla. Päivät ennen reissua kulkivat ensin hitaasti, sitten mitä lähemmäksi lähtöä tultiin, sitä nopeammin. Olinko muistanut kaiken, miten jaksan kantaa kameroitani mukanani (montako kameraa, montako objektiivia ja mitkä, apua, apua!), miten pidän huolen siitä että minua ei ryöstetä, onko kaikki valmista: onko passi voimassa, vakuutukset, lääkkeet, laturit, hakaneulat, nenäliina, huulirasva, mitä olen unohtanut!!!!

Ja sitten koitti 9.9.2014 ja minä nousin Tallinnassa lentokoneeseen ja lähdin Italiaan.