torstai 27. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 15: Porta Portese - Rooman paras kirpputori

Olemme edenneet tarinassa sunnuntaihin 14.9.2014

Sunnuntaisin pidetään Trasteveressa kuuluisat Porta Portesen markkinat. Netti on kertonut niiden olevan Rooman suurimmat, ja monen mukaan parhaimmat. Englanninkielisissä arvosteluissa niistä käytetään nimeä fleamarket - kirpputori. Sinnehän on sitten ihan pakko päästä. Rakastan koluta vanhojen tavaroiden markkinoita ja kirpputoreja.

Porta Portesen markkinat ovat valtavat. Ne alkavat tai loppuvat, riippuen miten päin markkinoita kulkee, Porta Portesen porteilta, Via Portuensen päästä ja jatkuvat sitten pitkin jokirantaa kilometrikaupalla yltäen aina Trasteveren juna-aseman lähistölle.



Kirpputori on hieman harhaanjohtava nimitys näille värikkäille markkinoille, joilla myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, lähinnä piraattikopioina. Toki täältä löytää aitojakin tuotteita ja varsinkin toisessa, Trasteveren aseman puoleisessa päässä, on kaupan myös ihan oikeaakin vanhaa tavaraa ja antiikkia.

Suurin osa tuotteista on kuitenkin kiinalaisia halpakopioita,  nahkavöitä parilla eurolla, laukkuja ja kenkiä viidellä tai kymmenellä eurolla. Alusvaatteita, miesten tai naisten sukkia nipuissa. Laatu ei ole kummoista mutta eivätpä hinnatkaan huimaa. Tarjolla on vaatteita isoissa keoissa pöydillä, joiden päällä keikkuu hintalappu: 2 euroa tai 5 euroa tai  10 euroa. Jokainen saa sitten penkoa näitä kasoja mielensä mukaisesti.

Panen merkille että markkinoilla kiertää turisteja vähän - nämä äänekkäät ja värikkäät markkinat ovat selvästi roomalaisia varten. Kauppa käy ja väkeä riittää.


Toisessa päässä markkinoita on myynnissä ihan oikeaakin vanhaa tavaraa

Tarjolla olisi nyt taidetta koteihin - vai olisivatko kultaiset rokokootuolit enemmän mieleen?

Kirpparikauppiaita

Tästä mukaan näyttävä kristallikruunu Villa Ottiliaan - hieman hankala vain pakata reppuun

Pieni pala taivasta

Naisia peileissä

Kuljen koko pitkän markkinan läpi, hipelöin sitä sun tätä, teen muutamia ostoksiakin. Olen kulkenut tähän asti ilman kelloa ja ilman kännykkää. Rannekelloa en ole muistanut ottaa mukaan kun en sitä kotonakaan käytä - kännykästähän näkee aina ajan. Nyt ilman kännykkää olen myös kelloton. Lähden siis etsimään rannekelloa.

Löydän veikeän rannekellon kiinalaiselta kauppiaalta, joka ei puhu englantia. Kun ystävällinen italiaano antaa minulle tulkkausapua selviää, ettei kiinalainen oikein italiaakaan puhu. Kellotaulussa on puhemies Mao, joka vilkuttaa. Sekunttiviisarissa punatähti tekee kiertoaan ympäri kellotaulun. Teen kaupat.  Kiinalainen yrittää selittää miten kello täytyy vetää. Ja se täytyy osata tehdä oikein - vain kerran päivässä ja ei liian kireälle, mutta ei liian löysälle.

Ja niin matkaan loppureissun heilutteleva Mao ranteessani. Ajan myötä huomaan ettei Mao ole kovinkaan luotettava. Joinain päivinä se edistää, toisina jätättää. Eli keskimääräisesti ottaen se näyttää oikeaa aikaa.


Mao-kello on hauska, mutta ei kovin käytännöllinen
Mao-kellon ohella teen toisen tärkeän ostoksen markkinoilta. Olen ollut tyytymätön matkalaukkuihini - minullahan oli kotoa lähtiessäni mukanani iso musta pyörällinen matkalaukku ja pienehkö reppu. Iso matkalaukku on liian iso retuuttaa matkassa pidemmän päälle. Ja olen lähdössä parin päivän kuluttua Roomasta eteenpäin maakuntakierrokselle. Niinpä olen sopinut että saan viedän ison matkalaukkuni säilöön seuraavaan Rooman majapaikkaan, sinne jonne tulisin palaamaan viikon kuluttua.  Roomasta eteenpäin jatkaisin keveämmällä varustuksella. Olen alkanut kuitenkin epäillä että pieni reppu ei ole sittenkään riittävä maakuntakierrokselle ja Porta Porteselta hankin sen oheen isomman repun, sellaisen jossa on olkahihnojen ohella pyörät ja vetokahva.

Markkinat ovat hauska tapahtuma, vaikka varsinaisen kirpputoritavara onkin aliedustettuna. Nautin elämän sorinasta ja seuraan mielelläni miten muut hierovat kauppoja. Otan kuitenkin mieluummin kuvia kuin teen ostoksia. Näin se tulee edullisemmaksikin.

Kun tutkin myyntipöytää missä tarjolla on mustavalkoisia Italia-aiheisten elokuvien valokuvia, myyjä huomaa kamerani ja haluaa ehdottomasti että otan hänestä valokuvan. Mies on hyväntuulinen, suorastaan hilpeä ja nauraa estottomasti kamerallani. Paikalle ilmestyy miehen vanha tuttu, liekö entinen heila. Jälleennäkeminen on riemukas. Ja kauppias innostuu, tästä pitää saada kuva. Minua komennetaan uudestaan ottamaan kuva. Mies ja entinen sussu asettuvat rinnakkain ja kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksesta nostavat kätensä nyrkissä ilmaan. Mies antaa minulle käyntikorttinsa ja vannottaa että lähetän kuvan hänestä ja sussusta sähköpostitse hänelle. Minkä myöhemmin teenkin.


Mustavalkoisten elokuva-aiheisten kuvien kauppias

Jälkikäteen jäin miettimään näiden kahden rakkaan ystävän tapaamista ja menneisyyttä.


Audrey Hepburn on päässyt Vespan puikkoihin

Gregory Peck ja Audrey Hepburn pärräävät Roomassa
Porta Portesella kuluu mukavasti koko päivä. Palaan sieltä hotellille ja alan järjestellä seuraavan päivän ohjelmaa. Minun pitää viedä matkalaukku seuraavaan Rooma-majapaikkaani, jonne palaisin viikon kuluttua. Mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin mitä luulisi. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 14: Ostia Antica

Olin lähtenyt Italiaan muutama päämäärä mielessäni. Alunperin olin halunnut vain pois. Pois tutuista ympyröistä, pois arjen puuduttavista rutiineista. Olin halunnut olla vain yksin. Itsekseni. Rauhottua.

Ja kuinka oli käynytkään. Kolme päivää olin paahtanut hikisessä Roomassa ihmismassojen keskellä nähtävyydeltä toiselle. Olin kolunnut sen sata kirkkoa, kierrellyt antiikin raunioilla, kulkenut ihmisvirran mukana Trasteveren vanhassa kaupungissa. Olin jonottanut Pantheoniin joukon jatkona, istunut Piazza Navonalla tuhansien muiden mukana. Oli käynyt ilmeiseksi että Roomassa tuo etsimäni rauha ei tulisi löytymään ainakaan kovin helposti.

Toki olisin voinut joka päivä vetäytyä Villa Borghesen puiston rauhaan ja istuskella vain suurten pinjojen juurella omat ajatukset seuranani. Mutta toisaalta se tuntui ajan haaskaukselta, kun Roomalla kuitenkin oli niin paljon tarjottavaa. Ristiriitaista, tiedän. Ihminen joskus on.

Neljäntenä päivänä päätin kuitenkin ottaa hajurakoa Roomaan. Päätin lähteä Ostia Anticaan, Rooman keisarikunnan vanhaan satamakaupunkiin, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Roomasta, Tiber-joen suulla. Kimmo oli jo kotona paikkaa minulle suositellut.

Rooman ensimmäinen siirtokunta

Ostia Antican kaupunki perustettiin 300 eKr suojelemaan Roomaan johtavaa Tiber-jokea merirosvoilta. Alunperin 300 sotilaan siirtokunnasta kasvoi elinvoimainen satama- ja kauppakaupunki, jonne muutti ihmisiä niin Roomasta kuin muualta Rooman valtakunnasta. Ostia Antican läpi kulki Välimereltä saapuneet kauppatavarat, jotka väliaikaisesti varastoitiin kaupungissa ja kuljetettiin sieltä sitten Tiberiä pitkin Roomaan.  Ostia Antican suuruudenvuosina, 200- luvulla ja 300-luvun alkupuolella sen väkiluku hipoi parhaimmillaan 100.000 asukasta. Varastojen ohella Ostia Anticassa oli keskusaukio, forum, oli kauppoja, leipomoita, värjäämöjä, kylpylöitä, viinibaareja ja jopa oma amfiteatteri.

Ostian merkitys Rooman ulkomaankaupan varastona alkoi hiipua 300-luvun loppupuolella. Sen hallintokoneisto ja infrastruktuuri rappeutuivat ja ihmiset muuttivat sieltä pois. Väen vähetessä Ostian ympäristö muuttui soiseksi ja malarian vaivaamaksi. Kaupunki hylättiin lopulta kokonaan samoihin aikoihin kun Rooman valtakunta romahti. Sen rakennuksia purettiin ja materiaalia kierrätettiin; sanotaan että Pisan kalteva torni olisi  rakennettu  Ostiasta peräisin olevasta materiaalista.

Historia herää henkiin

Ostia Anticaan pääsee kätevästi junalla, asema on aivan Piramide-metroaseman vieressä. Junamatka kestää parisenkymmentä minuuttia ja Rooman seitsemän päivän bussi-ratikka-metro-lähijunalippu kelpaa junassa.

Turisteja oli paikalla vain kourallinen ja nekin katosivat mitä pidemmälle kuljin. Toiveeni saada kulkea yksin omia aikojani toteutui. Ostia Antican arkeologinen museoalue on yllättävän laaja.

Istuin pitkään amfiteatterin muurin varjossa ja piirsin luonnoslehtiöön näkemääni. Viiva viivalta, porras portaalta, pylväs pylväältä maisema alkoi elää, se syöpyi mieleen tavalla jota sata valokuvaakaan ei pysty tekemään.

Kuljin aina vain edemmäksi, mutkittelin pienillä kujilla missä ei näkynyt ketään. Istuskelin pitkään yksin yhden talon sisäpihalla, nojailin muuriin ja katselin kuinka neonvihreät sisiliskot vilistivät mustavalkoisilla mosaiikkilattioilla. Ja hiljalleen maisema heräsi henkiin. En tuntenut enää kulkevani vain kulisseissa, kuten olin esimerkiksi Forum Romanumilla tuntenut. Olin keskellä ikiaikaista kaupunkia jossa oli elänyt oikeita ihmisiä, sellaisia kuin minä, kaikkine toiveineen ja pelkoineen ja unelmineen.  Tuolta on haettu vettä. Tässä nukuttu. Tuolla kylvetty ja käyty kauppaa. Ja mikä hurjinta, näitä ikiaikaisia katuja ovat kulkeeneet ihmiset jo lähes 2000 vuotta sitten.

Olin vaikutettu. Ymmärsin äkkiä ajan jatkumon. Melkein pyörrytti. Saattoi se tietenkin johtua porottavasta auringostakin.



Useimmat tiiliseinät olivat Ostia Antican suuruuden päivinä peitetty marmorilla.

Myös valtavat ikiaikaiset pinjat tekivät Suomi-tyttöön lähtemättömän vaikutuksen

Asuntoja, kauppoja, elämää

Rouva oli halunnut tähän seinään tällaisen kuvioinnin


Jokaisessa pienessä asunnossa on asuttu ja eletty - lähes 2000 vuotta sitten

Spot the Looney

Kylpylän lattian mosaiikkikuvioita

Amfiteatteri

Kuuman päivän kovia varjoja

Mitä kaikkea täällä onkaan esitetty. Gladiaattoritaisteluita vai antiikin draamoja?

Forumin pylväikköä

Tuntikausia vaeltelin lähes yksin näillä syrjäisillä kujilla

Hiljalleen alkaa maisema herätä henkiin - täällä on tosiaan eletty hyvin hyvin kauan sitten

Asuntojen mosaiikkikuvioituja lattioita

Ihmisillä on aina ollut pyrkimys kauneuteen

Näillä katukivillä on kuljettu lähes 2000 vuotta sitten

Yhä pystyssä

Vietin Ostia Anticassa lopulta seitsemisen tuntia. Palasin hotellille väsyneenä ja levänneenä. Ristiriitaista? Selitän. Olin sanut paljon kaipaamaani lepoa ihmisistä ja hälinästä. Kokenut suuria tunteja ja kuullut suorastaan historian siipien havinaa. Jalkaparkani sen sijaan olivat joutuneet tekemään koko työn - vaeltamaan tuntikaupalla epätasaisilla kaduilla. Kipuamaan ylös ja alas monelaisia portaita. Joten annoin niille luvan levätä loppuillan. Palasin suorinta tietä hotellille ja menin nukkumaan aikaisin.

Huomenna olisi kuitenkin uusi päivä - oli vuoro lähteä Rooman kuuluisimmalle kirpputorille, Porta Porteselle.

Jälkikirjoitus: Ostia Anticasta löytyi myös ensimmäinen matkamuistoni Kimmolle, jonka suosituksesta olin tänne tullut. Ostia Antican valtavat ikiaikaiset pinjat olivat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Kuin myös niiden kävyt, jotka olivat suuruusluokkaa valtava. Ja käpyjä löytyi sieltä täältä. Keräilin niitä, sitä oikeaa  etsien, kunnes sen löysin. Ja niin palasin hotellille käpy selän alla tai ainakin repussa selkää vasten. Olin tyytyväinen tuliaiseeni. Aito roomalainen Ostia Antican antiikkikäpy.  Ei sellaisia olekaan joka pojalla. :)

tiistai 25. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 13: Piazza Navona


Rooman kolmas päivä jatkuu Pantheonilta Piazza Navonalle. Molemmat lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan.

Piazza Navona on ikiaikainen aukio, joka sijaitsee vanhan keisari Domitianuksen 1. vuosisadalla rakennuttaman stadionin paikalla. Piazzan muoto seurailee vielä tänäkin päivänä stadionin ovaalia muotoa. Ja se on yhä, kuten on ollut kautta historian, italialaisten ja nykyisin myös turistien vilkas kokoontumis- ja kauppapaikka. 1400-luvulla aukio julistettiin yleiseksi tilaksi mistä lähtien se toimi myös torina. 1600-luvulla toritoiminta siirrettiin läheiselle Campo di Fiorille, mikä aiheutti tuolloisissa torikauppiassa lähes kapinahenkeä. Nykyisin aukiolla pidetään yhä joulutoria.

Piazza Navona on nykyisinkin roomalaisten olohuone. Varakkaimmat istuvat aukion reunamien katukahviloissa ja -ravintoloissa. Muut nauttivat torin elämästä puistonpenkeillä tai muureilla istuskellen.

Aukion yhdellä reunalla seisoo Pamphili-perheen rakennuttama palatsi. Sitä vastapäätä kohoaa Francesco Borrominin rakennuttama Sant' Agnese in Agonen kirkko.  Aukiolla sijaitsee myös kolme suihkulähdettä, joista komein on Gian Lorenzo Berninin suunnittelema Fontana dei Quattro Fiumi (1651) - Neljän joen suihkulähde, joka kannattelee egyptiläistä Dometiaanin obeliskia, jonka huipulla seisoo Pamphili-perheen tunnus: kyyhkynen oliivinoksa nokassaan.


Sant' Agnese in Agone -kirkko ja egyptiläinen obeliski sen edessä

Fontana dei Quattro Fiumi

Berninin suihkulähde on sanalla sanoen häikäisevän hieno, katsoi sitä mistä suunnasta tahansa. Neljä hahmoa jotka sitä ympäröivät edustavat kukin yhtä jokea neljältä eri mantereelta: Niili (Afrikka), Ganges (Aasia), Tonava (Eurooppa) ja Rio de la Plata (Etelä-Amerikka).


Niilin jokijumala peittää päänsä, sillä Niilin lähteet olivat vielä tuolloin tuntemattomia

Gangesin jokijumala pitää airoa käsissään, mikä symboloi Gangesin merenkulkukelpoisuutta

Tonavan jokijumala pyrkii kohti paavin tunnuksia

Rio de la Platan jokijumala katsoo kohti Berninin pahimman kilpailijan Borrominin suunnittelemaa Sant' Agnese in Agone -kirkkoa, ja peittää katseensa nostamalla kätensä silmiensä eteen.

Suihkulähteen rakennuttaja ja tilaaja Paavi Innocentius X järjesti suihkulähdettä varten suunnittelukilpailun, johon Berniniä ei edes kutsuttu. Berninin aikalainen ja elämänkertakirjoittaja  Filippo Baldinucci's kertoo siitä seuraavaa teoksessaan The life of Cavaliere Bernini (1682):

"Niin vahva oli Berninin kilpailijoiden huono vaikutus Paavi Innocentiukseen että kun paavi päätti sijoittaa keisari Caracallan Roomaan tuoman suuren obeliskin Piazza Navonalle, ja rakennuttaa sen kunniaksi upean suihkulähteen, paaville esitettiin johtavien roomalaisten arkkitehtien suunnitelmia, ilman että Berniniltä olisi edes pyydetty luonnosta.

Prinssi Niccolo Ludovisi, jonka vaimo oli paavin sisarentyttö, houkutteli kuitenkin Berninin rakentamaan pienoismallin joka salaa asetettiin Palazzo Pamphiliin siten että paavin oli se kulkiessaan  pakko ohittaa. Aterioinnin jälkeen, kun paavi näki tämän jalon luomuksen, hän pysähtyi lähes ekstaasin vallassa. Ja koska hän oli oikeudenmukainen  ja avoin ideoille hän totesi mallia ihailtuaan: "Tämä on temppu...  Bernini on pakko palkata, vaikka sitä ei haluaisi, sillä hänen joka ei halua käyttää Berninin luomuksia tulee pitää huoli siitä ettei hän myös niitä koskaan näe. "



Turhaa ei Roomaa kutsuta tuhansien suihkulähteiden kaupungiksi. Neljä jokea on yksi niistä hienoimmista ellei se kaikkein hienoin.

Berninin hevonen

Rio de la Platan ja Tonavan jokijumalat


Piazza Navona on yksi barokin veistotaiteen ja arkkitehtuurin parhaimmista taidonnäytteistä koko Roomassa. Koko aukio on sopusuhtainen ja arkkitehtoonisesti viehättävä ja muotopuhdas kokonaisuus.



Istuin pitkään Sant' Agnese in Agone -kirkon aidanpätkällä ja nautin näkemästäni. Kuuntelin suihkulähteen veden pulputusta, aurinko paistoi, Fontana dei Quattro Fiumi ja mahtava obeliski kohosivat edessäni. Ymmärsin hyvin Paavi Innocentius X:n kokemaa ekstaasia. Saman koin minäkin.

Ja tähän onkin hyvä päättää tämä postaus, ekstaattisiin tunnelmiin.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 12: Pantheon

Tarina on edennyt kolmanteen Rooma-päivään. Sen vietän Centro Storicossa eli historiallisessa keskustassa, jonka ydin on Pantheonin temppeli. Tuo historiallisesti parhaiten säilynyt antiikinaikainen monumentti Roomassa.

Pantheon (muinaiskreikaksi Πάνθειον, Pántheion) rakennettiin nimensä mukaisesti kaikkien jumalien temppeliksi. Se edusti nykymaailmalle käsittämätöntä uskonnollista suvaitsevuutta, joka ei nostanut yhtä jumalaa yli toisten. Kaikille oli sijaa Pantheonin valtavan kupolin (sisähalkaisija ja korkeus ovat kummatkin 43,30 m) alla. Tämä kaikki tietenkin muuttui Konstantinus Suuren (hallitsi 306-337 jKr.) käännyttyä kristinuskoon. Pakanatemppeleitä alettiin hajoittaa ja purkaa. Pantheon säästyi tuholta kun vuonna 608 Bysantin keisari Fokas lahjoitti Pantheonin paavi Pyhä Bonifatius IV:lle muunnettavaksi kristilliseksi kirkoksi.

Nyt Pantheon  on katolinen kirkko ja sen virallinen nimi on Santa Maria della Rotonda. Harva kuitenkaan tietää, että se on nykyisin toimiva kirkko jossa pidetään myös jumalanpalveluksia erityispyhinä kuten helatorstaina ja Marian taivaanastumispäivänä.





Pantheonin arkkitehtuuria on ihailtu kautta vuosituhansien. Kun Filippo Brunelleschi aloitti Firenzen tuomiokirkon rakennusprojektin 1430-luvulla perehtyi hän ensin Pantheonin rakenteisiin ja erityisesti sen kupoliin.

Pantheon yksi Rooman kuuluisimmista nähtävyyksistä - turistin kannalta on mukavaa, että vierailusta ei silti peritä maksua. Ja kyllä siellä kansaa lappaakin.

Saavuin Pantheonille hieman nurkan takaa - ensimmäisenä eteeni avautui Piazza della Rotonda ja siellä sijaitseva egyptiläinen obeliski Macuteo. Ja sen tuhat turistia jotka hälisivät ja melusivat ja täyttivät aukion räikeillä kesävaatteillaan ja selfie-kamera -teleskooppivavoillaan. Tuntui kuin itse suuri Pantheon olisi jäänyt kaikkien postikorttikauppiaiden, helppoheikkien ja turistien varjoon.


Piazza della Rotonda

Hevoskärryjä, turisteja, hälyä ja melua
Nuori nainen keskittyy haitarinsoittoon kaiken hälyn keskellä
Aikani aukion melua ja melskettä seurattuani liityn minäkin jonoon joka vie Pantheoniin sisälle. Katselen rotondan kattoa ja valoa joka siilautuu katossa olevan aukon läpi suureen saliin. Kuljen suurta valtavaa kirkkosalia ympäri. Täällä sitä nyt ollaan.

Pantheon ei tee minuun sellaista suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Se jättää minut totta puhuen aika kylmäksi. Johtuuko se sitten siitä että turisteja oli liikaa, vai siitä että kirkko oli liian suuri minun hahmottaa, tunsin itseni lilliputiksi sen valtavan kupolin alla. Vai johtuiko se sittenkin siitä, että jotenkin alitajuisesti minua harmitti että joku joka kerran oli suvaitsevaisuuden maamerkki on valjastettu nyt yhden uskonnon käyttöön. Ei se enää ole Pantheon. Sen nimen pitäisi olla Monotheon.





En viivy kauaakaan temppelissä sisällä. Palaan uudestaan aukiolle ja hetken tutkin Macuteon obeliskia ja sen juuressa olevaa suihkulähdettä. Pian kuitenkin obeliskin ympärillä kuhiseva ihmispaljous saa minut levottomaksi ja lähden liikkeelle. Jatkan matkaani historiallisessa keskustassa ja suuntaan kohti toista Rooman maamerkkiä, Piazza Navonaa.

Siitä seuraavassa postauksessa.

Jos jäit kaipaamaan lisää tietoa Pantheonista, niin vinkiksi että Wikipediassa on erinomaisen perusteellinen suomenkielinen artikkeli aiheesta. Sieltä minäkin noita lukuja tänne nappasin. Artkkeli käy läpi Pantheonin varhaishistorian, arkkitehtuurin ja muutokset vuosisatojen matkalta. Löytyy tästä: Pantheon

Suihkulähde jää pulputtamaan Pantheonin edessä kun Tiina jatkaa matkaansa kohti Piazza Navonaa ja siellä olevaa vielä vaikuttavampaa suihkulähdettä

 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Yksin Italiassa, osa 11: Villa Borghesen Galleria ja Bernini


Edellinen tarinani jätti minut Villa Borghesen gallerian ulko-ovelle. On aika siirtyä sisälle. Kello on 14.00 ja se tarkoittaa että minut ja 799 muuta päästetään galleriaan sisälle kahdeksi tunniksi. (Edellisessä osassa selvitin tätä käytäntöä laajemminkin.)

Ensin muutama sana itse galleriasta ja sen historiasta. Gallerian taideaarteet keräsi ja Villa Borghesen palatsin suunnittelun ja rakentamisen laittoi alkuunsa kardinaali nimeltään Scipione Borghese. (1.9.1577- 2.10.1633).

Palatsin rakensi arkkitehti Flaminio Ponzio, joka käytti ohjenuoranaan Scipione Borghesen itse laatimia luonnoksia. Palatsista oli määrä tulle Scipione Borghesen villa suburbana, eli silloisen Rooman reunamalla sijaitseva juhlalokaali, suoranainen hippahuvila.  Kardinaali oli myös vastuussa ja suunnitteli koko puiston joka villaa tulisi ympäröimään.

Kardinaali Scipione oli häikäilemätön mies, paavi Paavali V:n siskonpoika, jolla oli omana aikanaan valtaa määrättömästi. Scipione oli maalari Caravaggion ja kuvanveistäjä Berninin mesenaatti, joskin tarina kertoo että Scipione hyödynsi juopotteluun ja väkivaltaan taipuvaista Caravaggiota sumeilematta ja lunasti aikansa yhden suurimman taiteilijan teokset naurettavan edullisen hintaan.

Kardinaali Scipione Borghese Berninin tulkitsemana
Jälkipolvet kuitenkin kiittävät Scipionea siitä, että hän jätti jälkeensä ainutlaatuisen taidekokoelman, joka käsittää Caravaggion ja Berninin ohella renessanssin ja barokin suurimpia nimiä: Rafaello, Ghirlandaio, Michelangelo, Tizian, vain muutamia mainitakseni.

Kello tulee 14.00 ja pääsen palatsiin sisälle. Se häikäisee minut jo sellaisenaan. Kultaa ja loistoa maasta kattoon. Katot ovat itsessään huikeita taideteoksia - niskat vääränä niitä ihmettelen. Jokainen senttimetri lattioista, seinistä ja katoista on käsityötaiteen, kuvaamataiteen ja veistotaiteen mestarinäytteitä.


Kattojen ylenpalttisia maalauksia
Roomalainen soturi ja hevosensa syöksyvät ulos katonrajasta
Kolmiulotteiset maalaukset kannattelevat kattoa erehdyttävästi veistoksilta näyttäen


Pluto ja Proserpinan raiskaus

Olen kaikesta Villa Borghesessa näkemästäni ällistynyt. Ensin silmät hyppelevät kuin päämäärättömät hiiret yksityiskohdasta toiseen, lattian mosaiikeista kattojen käsittämättömiin maalauksiin. Miten mieletöntä, miten ylenpalttista, miten upeaa.

Mutta sitten näen ensimmäisen Gian Lorenzo Berninin veistoksen, Proserpinan raiskaus, ja sen jälkeen mikään muu ei näytä paljon miltään, ei kultaukset ja kattojen tai seinien ylenmääräinen koristelu. Minut valtaa mieletön tunnekuohu, kuten on vallannut tuhansia jos ei miljoonia ihmisiä, jotka ovat nähneet tämän teoksen.

Bernini oli vain 24-vuotias tämän veistäessään. Työ kertoo nerokkuudesta ja taidosta ja elämyksestä joka siirtyy liikkeeseen. Kylmä marmori muuttuu pehmeäksi lihaksi. Liike kiertää koko veistosta, se on jokaisesta kulmasta eri näköinen. Pluton kädet uppoavat Proserpinan reiteen ja vyötäröön. Proserpina pyrkii ylöspäin, marmorikyynelten virratessa  poskilla toisen käden pyrkiessä kohti vapautta.



Proserpina taistelee Pluton käsissä.




Minusta on tullut äkkiä suuri Berninin arvostaja. Yleensä taidegallerioissa kun huomioni on kiinnittynyt enemmän maalauksiin kuin veistoksiin, jotka olen kokenut jollain lailla kylminä. Nyt olen kääntänyt kertaheitolla kelkkani - veistotaide on, kuten Michelangelo sanoi, taiteilijoiden kuningaslaji.

Matka Villa Borghesen galleriassa jatkuu. Seuraa toinen toistaan ylellisempiä huoneita, ja lisää Berniniä. Olen niin täpinöissäni, että hyvä että en tärise.

Apollo ja Daphne

Tarinan mukaan Apollo, onnistuneen taistelun jälkeen itsetuntonsa uhossa pilkkaa Erosta, tuota siivekästä jousimiestä ja väittää että Eroksen kyky ampua nuolia ei ole läheskään Apollon vertainen. Eros päättää osoittaa Apollolle kykynsä ja ampuu kultaan kastetun rakkauden nuolen Apollon sydämeen. Sen seurauksena Apollo rakastuu huumaavasti nymfi Daphneen ja pyrkii saamaan tämän omakseen vaikka väkivalloin. Daphne kuitenkin on vannonut olevansa neitsyt koko ikänsä, Artemis-jumalattaren tapaan (joka sivumennen sanottuna on Apollon sisko). Kun Apollo tavoittelee Daphnea, muuttuu neitokainen isänsä (jumala Peneus) avustuksella laakeripuuksi.

(Monimutkaiset sukulaissuhteet ja niiden väliset rakkauskuviot eivät ole siis vain nykypäivän omaisuutta - nämä kreikkalaiset legendat monimutkaisine juonikäänteineen olivat renessanssin ajalla jälleen suosittuja erityisesti kuvaamataiteen aiheistossa.)

Ja miten herkästi Bernini tämän tarinan hakkaakaan marmoriin.



Daphne alkaa hiljalleen muuttua laakeripuuksi

Berninin David (suom. Daavid, Raamatun kertomuksesta Daavid ja Goljat)

Michelangelon David-patsaan sanotaan olevan maailman kuuluisin ja kaunein patsas. Bernini kuvaa samaa miestä, valmiina sinkoamaan linkonsa kohti Goljattia aivan eri tavoin. Siinä missä Michelangelon David  on mietteliäs ja rauhallinen ja pitelee linkoa olallaan tyynenä, Berninin David on täynnä liikettä, voimaa, tunnetta ja ennen muuta päättäväisyyttä.

Minun pisteeni menevät Berninille luvuin 1-6. Sorry Michelangelo. Aina ei voi voittaa. Niin kilpailuhenkinen kuin taidehistoria kertoo sinun olleen.




Matka jatkuu, lisää Berninin teoksia, my heart so full. Kakkoskerroksessa on enemmän tauluja. Caravaggiota, Tiziania, Rafaelloa. Vaellan kuvalta toiselle, voimakkaassa tunnekuohussa. Taide, taide! Miten ihanaa se voi ollakaan!

Museossa kulkee myös taideoppaita joiden vanavedessä kulkee aina parikymmenpäinen lauma turisteja. Kun he pelmahtavat jonkun merkkiteoksen eteen, on aivan turha enää kuvitella näkevänsä taulusta yhtään mitään. Kehitän tekniikan. Etenen kahden ryhmän välissä. Kun yksi häviää, minulle tulee tilaa tutkia teosta ensin rauhassa. Jään sitten odottelemaan ja kun seuraava opas saapuu, asetun jonnekin taka-alalle, mutta kuitenkin kuuloetäisyyden päähän ja kuuntelen mitä taideopas taulusta kertoo. Jos juttu tuntuu hyvältä, kuuntelen sitä pidempään. Mutta aina kaikkoan paikalta ennen kuin massa taas liikkuu seuraavaan huoneeseen.

Niinpä opin jälleen lisää Rafaellosta ja Tizianista. Renessanssin arvomaailmasta ja taitelijoiden elämästä. Paljon olin jo ennen matkaa kuitenkin itsekin tehnyt taustatutkimusta, kuten vaikka Caravaggiosta ja tämän hurjasta elämäntavasta, johon kuului väkivalta ja murha ja juopottelu oleellisesti.


Caravaggion maalus: Daavid ja Goljatin pää

Caravaggio käytti irtileikatun Goljatin pään mallina itseään. Tämä lienee yksi maailman hurjimmista taiteilijoiden omakuvista, No hurja oli Caravaggiokin.
Vain kaksi tuntia voi Villa Borghesen galleriassa viettää. Mutta ne olivat yhdet elämäni parhaista kaksituntisista. Kun galleriasta sukelsin ulos päivänvaloon olin kuin valaistunut. Olin innoissani, riemuissani ja onnellinen. Tämä reissu tosiaan kannatti!

Äkkiä huomaan olevani myös aivan äärettömän väsynyt, niin henkisesti kuin fyysisesti. Löydän portin jonka kautta pääsen ulos puistosta. En olisi mitenkään jaksanut talsia takaisin samaa reittiä jota olin tullut. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä missä nyt olen, mutta sillä ei ole väliä. Kadulla on pieni kahviputka, jonka sivulla on yksi pöytä ja tuoli mihin voi istahtaa. Tilaan kahvin. En voi sille mitään että kaikesta väsymyksestä huolimatta olen niin kovin onnellinen että on lähes mahdotonta lopettaa hymyilemistä.


Kahviputkan ylläpitäjä ottaa meikästä kuvan. Onnellinen on ilme. Onnellinen on nainen.
Kahvit juotuani olen valmis jatkamaan matkaa. Täytyy etsiä bussi- tai ratikkayhteys. Jonnekin. Onneksi matkassani on seitsemän päivän matkalippu joka sallii minulle mielin määrin matkustusta Rooman sisällä ja hieman sen ulkopuolellakin.

Löydän raitiovaunupysäkin, linja on numero 3. Kun raitsikka kolkottelee paikalle hyppään siihen. Ei mitään väliä minne se menee. Jossain vaiheessa on pakko tulla vastaan jotain tuttua ja voin sitten vaihtaa kulkuvälinettä. Ja niin istun raitiovaunussa tunnin verran, istun vain ja katson mitä ikkunoiden takana viilettää. Colosseum menee ohi. Tuolla näkyy akveduktia. Ihmisiä nousee raitiovaunuun ja poistuu sieltä. Minulla on ihanan hälläväliä fiilis. Päätän että kun raitiovaunu tulee päätepysäkille, poistun siitä ja selvitän sitten missä olen. Kunhan nyt istun ja kerään voimiani.

Raitiovaunu kolmonen saapuu reilun tunnin verran matkattuaan tuttuun paikkaan eli Pyramidille. Sinne mistä olin metromatkani aloittanut. Hyppään siitä ulos. Etsin bussi 719:n ja jatkan sillä takaisin Monteverdeen.

Illalla tuhisee Ponte Biancon pikkuhuoneessa yksi hyvin väsynyt mutta onnellinen taidetutkimusmatkaaja. Hieno päivä!