keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Kun kyyhkyset katosivat - arvostelu

Kirjallisuusjuttu.

Kun Sofi Oksasen uusin teos ilmestyi - Kun kyyhkyset katosivat - olin ihan hirveissä täpinöissä saadakseni sen käsiini mahdollisimman nopeasti. Ystävättäreni Jaana lähetti minulle kirjan uunituoreena. Kiitos siitä.

Aloin kiivaana kirjaa lukemaan. Ja jäi kesken. Aloitin uudelleen. Ja jäi kesken. Syytin itseäni. Oli mielessä niin paljon muutakin, en osannut keskittyä.

Nyt sen luin. Ja tässä arvosteluni. Kirjoitettu nopeasti ja lonkalta. Ensiajatusten mukaan.

Puhdistus on mielestäni yksi parhaimmista suomalaisista kirjoista joita olen koskaan lukenut - se on monitasoinen, kielellisesti huikeaa sanataidetta, sen juoni vie mennessään ja se avaa ihmisen tajuntaa yksilöllisen eläytymisen kautta tilanteisiin jotka koskettavat.

Kun kyyhkyset katosivat on toista maata. Kuin eri kirjoittajan kynästä tai tietokoneesta. Kieli on teennäistä ja kömpelöä, metaforat ja arkaaiset kielikuvat vieläkin teennäisempiä. Tarina etenee kökösti. AIkahyppelyt (1940-1960 -lukujen väillä) eivät lisää jännitettä tarinaan, vaan sotkevat. Ja minne katosi koko 1950-luku, jolloin Stalinin aika oli pahimmillaan?!! Myöskin päähenkilöiden henkinen kehitys hyppää koko 1950-luvun ja saa lukijan vain arvuuttelemaan, mitä on tapahtunut.

Juoni on mutkikas, mutta mutkikkuus ei lisää lukijan ymmärrystä monisäikeisestä tarinasta edes lopussa. Jää vain tunnelma, että häh? Monimutkaiset dekkaritkin tuovat yleensä romaanin lopussa jonkinmoisen ahaa-elämyksen. Se jää tästä puuttumaan.

Puhdistuksen tapaan kirjassa sekoitetaan raakaa todellisuutta ja ihmisten sisäistä maailmaa, joka osaltaan vaikuttaa yksilöiden valintoihin. Miten yksilölliset valinnat syntyvät? Mikä on ihmisen eteenpäin ajava voima. Politiikka? Hätä? Omanedunpyyde? Ahneus? Vai rakkaus? Kaikkia tarjoillaan runsaasti. Vastauksia ei anneta.

Tämän romaanin erona on Puhdistukseen se, että kun Puhdistuksen rakkauskohtaukset toivat ymmärrystä ihmisiin ja heidän tekoihinsa, niin nyt rakkaus tuntuu vain päälle liimatuilta Hertta-sarjan sivujuonelta. Useimmiten aika surrealistiselta.

Eniten kirjassa ehkä kutenkin ärsytti se, miten kirjailija heittelee termejä, lyhenteitä, tuotenimiä ja poliittisia termejä niitä sen enempää lukijalle avaamatta. Jotenkin korskeaa. Kuin jokaisen lukijan pitäisi olla tietoinen niin Neuvostoliiton kuin natsi-Saksan eri viranomaisista, niiden nimien lyhenteistä ja hierarkioista.

Jotenkin tämän sekamelska kertoo siitä että Oksanen on yhtäältä todella paneutunut aiheeseensa, tehnyt tarkkaa tutkimusta kirjoittamastaan ajasta, mutta toisaalta jotenkin unohtanut, kenelle kirjoittaa. Ja - ennen muuta - mistä.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Topu Open - Aikuinen on terve kun se leikkii

Minulla on käynyt hyvä mäihä siinä, että minulla on ystävätär, joka muistaa muistuttaa minua siitä, että elämä on elämistä varten. Ei vain puurtamista varten.  Arjen sekaan ja väliin täytyy mahtua myös hassuttelua, hauskuutta ja hyvää tuulta. Kiitos Jaana.

Englantilaiset sanovat saman hieman eri tavoin: All work and no fun, makes Jack a dull boy. Ja tylsä poika, tai kohdallani tyttö on vain... tylsä. Pois se minusta.

Jaana on yhteisten reilun 30 ystävyysvuotemme aikana muistanut minua mitä hulvattomimmilla lahjoilla ja tuliaisilla, jotka kaikki ovat kannustaneet meikää arjesta irtautumiseen. Kun lähdin aikonani Devoniin kuukaudeksi maalaamaan, sain matkaani leijan. Ja leijan kanssa sitten hyppelin pitkin Dartmooren nummia, villiintyen tuulesta ja leijasta ja elämän keveydestä. Kun lähdin Kreikkaan, oli mukanani Jaanalta saatu kompakti vesiväripaketti. Rannalla istuin ja kieli keskellä yritin tavoittaa Välimeren sineä ja kesän kauneutta pieneen skissikirjaani.

Viimeisin Jaanan lahja, tällä kertaa tuliainen Võsulle, oli krokettimailasetti, jonka sain jo viime vuonna. Valitettavasti Võsun pihan kivetys ei ole paras paikka pelata krokettia. Mailasetti jäi odottamaan aikaa parempaa. Se tuli muutama viikko takaperin. Lähdimme Kimmon kanssa Haapsaluun, Villa Vallattomalle, eli Topun kesämökillemme. Krokettimailasetti matkassamme.

Kevät tuli tänä vuonna todella aikaisessa Viroon. Huhtikuussa aurinko paistoi kuin kesällä konsanaan, taivas oli sininen, nurmi viheriöi ja linnut lauloivat. Oli siis juuri oikea aika ottaa esille krokettimailasetti. Ja kun Haapsaluun oli saapunut naapuriin hyvä ystävämme OnuKoo, oli aika pyöräyttää käyntiin kroketin Topu Open. Kolmepäiväinen arvovaltainen ja tiukka kisa Baltian tai ainakin Haapsalun krokettimestaruudesta.

Kukaan meistä ei ollut lajiin sen tarkemmin tutustunut. Niinpä opettelimme säännöt netistä, ja sitten niitä hieman sovelsimme. Säännöt kuin säännöt - kunhan kaikki ovat niiden kanssa kurssissa. Meidän säännöissä kuljettiin tarkkaan suunniteltu rata edeten lyönti per naama. Jos pääsi portista läpi, sai uuden lyönnin. Jos onnistui omalla pallolla osumaan toisen palloon sai valita: joko uusi lyönti tai toisen pallon klikkaus (jalka omalla pallolla ja lyönti omaan palloon niin että toisen pallo katoaa huuthelkkariin). Ja jos osui maalitolppaan ennen aikojaan, diskattiin pelistä. Muita sääntöjä olivat: kasvihuoneen laseja ei saa hajottaa. Ja muutkin mökin ikkunat tuli jättää rauhaan.

Näillä lähdettiin liikkeelle kolmipäiväiseen kisaan. Ensimmäinen erä Villa Vallattomalla, Tiina suunnittelee radan. Toinen erä seuraavana päivän Orahovissa, OnuKoo suunnittelee radan. Ja päätöspäivä jälleen Villa Ottiliassa, Kimmo suunnittelee radan.

Pieneksi ongelmaksi muodostui heti ensimetreillä perheen Pallopoika, kaikkeen innostuva karvainen kaverimme, joka oli sitä mieltä että tämä on hänen lajinsa. Jee, värikkäitä puupalloja, jee. Pienen keskustelun jälkeen päätimme, että Latte ei osallistu kisaan.


Eräs on sitä mieltä, että kroketti on juuri hänen lajinsa.
Pelijärjestys arvotaan kivi-paperi-sakset -metodilla. Ja sitten lähtee.

Jo ensimmäisen päivä kisa osoittaa että kyse on vaativasta lajista, jossa jotkut ovat näköjään luontaisesti parempia kuin toiset. Jotkut ovat yhtä kuin Kimmo ja ne toiset ovat sitten OnuKoo ja meikä. Kimmo vetelee pitkiä komeita lyöntejä ja me OnuKoon kanssa sitten paukutellaan pallojamme portteihin tai pöpelikköön.

Ensimmäisen kisa päättyy tulokseen:

Kimmo 3 pistettä
OnuKoo 2 pistettä
Tiina 1 piste

Voittajan on helppo hymyillä

Tiina tulee ensimmäisessä erässä pronssille. Viimeinen lyönti kohti päätypalikkaa menossa.
Kuten kaikki urheilijat tietävät, hyvin suoritetun kisan jälkeen on aika juhlia. Ja Topu Open -kisa ei ollut tässä poikkeus. Alkoi ankara grillaus, joka tuotti nälkiintyneille urheilijoille proteiinia pöytään.

Eräs, joka ei ollut saanut osallistua kisaan, leppyi saatuaan oman osansa grilliherkkuja kuppiinsa. Mutta eihän mikään riitä.


"Reilu antais kyllä omastaan."
Ja näin päättyy Topu Openin ensimmäinen päivä. Pelaajat vetäytyvät yöpuulle valmistautuakseen kolmipäiväisen turnauksen toiseen päivään. Se pelataan Orahovissa, eli OnuKoon mökillä.

Koittaa seuraava päivä ja Topu Open jatkuu. Joukkue on sama, kisasta ulos suljettu Pallopoika sama. OnuKoo rakentaa kilparadan ja ennen kisaa Pallopoika eli Latte sidotaan kiinni tukevaan penkkiin terassin tuntumaan.

Aloituslyönti. Napakka. Pallo kiitää nurmella. Ja Pallopoika myös. Perässään penkkiä vetäen. Pallopoika sidotaan puuhun kiinni. Pallopoikaa sanalla sanoen kyrsii. Kisa viedään kuitenkin kunnialla läpi. Kimmo, tuo krokettikenttien Tiger Woods ensimmäisenä, Tiina toisena ja Kari kolmantena.

Pisteet toisen päivän jälkeen:

Kimmo: 6 pistettä
OnuKoo: 3 pistettä
Tiina: 3 pistettä


Voiko olla nolompaa. Meikä pannaan puuhun kiinni kisan ajaksi.
OnuKoolla on hieno iso grilli, jota myös Pallopoika arvostaa
Ja sitten taas grillataan. Ei tämä urheilijoiden elämä ole sittenkään hullumpaa. Paljon se ottaa, paljon se antaa. Myös Pallopoika pääsee mukaan kemuihin, ja antaa anteeksi kokemansa nöyryytyksen. Me varmuuden vuoksi kuitenkin nostamme pelivälineet ja eritoten puupallot korkealle, Pallopojan saavuttamattomiin. Jotenkin epäilemme, että Pallopojalla on niiden kanssa kana kynimättä. Vino ilme viittaa hieman siihen suuntaan.

Kolmepäiväisen Topu Open -kisan viimeinen päivä koittaa. Pelaajat ovat jo aamusta asti jännittyneitä. Verryttelevät lihaksiaan, tekevät pieniä kyykkyhyppelyitä ja mielikuvaharjoituksia. Ja taas lähtee. Kivi-saksi-paperit -arvonnassa OnuKoo on saanut aloitusvuoron.


Aloituslyönti
Päivien kuluessa ja kisan edetessä kaikille on noussut pintaan vahva voitontahto. Vaikka kroketti on herrasmiespeli, alkaa nyt näkyä myös pitkän monipäiväisen pelin tuottama hermojännitys ja väsymys. Pelaajat keskittyvät entistä enemmän, ottavat aiempaa suurempia riskejä. Jakavat voimansa eri tavoin. Napakoita lyöntejä, pitkiä lyöntejä. Myös hermostuksen tuomaa sähellystä.

Kahdessa aiemmassa erässä Topun Tiger Woods, eli Kimmo, on ollut suvereeni. Nyt sekä OnuKoo että eritoten minä naputtelemme pallojamme uudella intensiteetillä. Apinan raivo voisi olla eräs termi, jota voisi tässä yhteydessä käyttää. Siinä missä kahdessa aiemmassa erässä me jäimme OnuKoon kanssa porteille ns. kuppaamaan, me paukuttelemme nyt porttien läpi pitkillä lujilla lyönneillä.

Kisa etenee hurjalla vauhdilla. Allekirjoittanut on selvästi johdossa, hyppelee voitonvarmasti pitkin pihaa ja heiluttelee krokettimailaansa: "I've got the flow!"  Kimmo ja OnuKoo tulevat monta porttia perässä. Meikä tuntee vahvaa voitonriemua. Tuntuu, että en voi tehdä mitään nyt väärin.

Koittaa tähtilyönnin paikka. Kansa vaikenee. Allekirjoittanut keskittyy. Tarkkaa, tarkkaa puuhaa. Ja sitten lähtee. Krokettimaila kaartuu korkealle ilmaan, sieltä se singahtaa kohti palloa, ja sitten lähtee. Mikä lyönti! Pallo lentää läpi puolen kentän. Osuakseen maalitolppaan. Ennenaikaisesti. Meikä on diskattu pelistä. Damn!

Kimmo ja OnuKoo jatkavat taistoa. Riti rinnan. Vaan niin sitten lopulta kuitenkin käy että jälleen kerran Topun Tiger Woods vie voiton. Katkerat kakkoset ja kolmoset kättelevät voittajaa. Reilu peli. Paras mies voitti.

--

Palaan kirjoitukseni alkuun. Ihmisen elo on muutakin kuin vain arkea ja aherrusta. Ja vapauttavaa on hullutella, heittäytyä vaikka vain krokettipelin tuoksinaan. Lapsille on varattu etuoikeus leikkiin. Mutta olen sitä mieltä, että se kuuluu yhtä lailla aikuisille. Aikuinen on terve kun se leikkii.

Jälkikirjoitus: Pelaajatiimimme on vakaasti päättänyt jatkaa tätä perinnettä. Olemme myös miettineet sitä miten laajentaa kisaa hieman triathlon-tyyppisesti. Renkaidenheitto voisi olla hyvä kakkoslaji. Kolmoslaji on vielä mietintämyssyssä. Ehdotuksia?


tiistai 6. toukokuuta 2014

Väinämöisen ihmetökötti

Minulla on nuha. Nenä valuu kuin kraana. Atshii. Ja ennen muuta sniisk.

Nuha ei kuitenkaan ole vielä blogikirjoituksen väärti, mutta Väinämöinen on. Nuha toimii tässä siis vain aasinsiltana.

Aloitetaan uudelleen. Minulla on nuha ja nenä valuu. Ja kun nenä valuu, täytyy niistää. Uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja kun niistää tarpeeksi pitkään ja nenäänsä pyyhkii koko pitkän päivän, sieraimet käyvät kipeiksi. Sitä illalla valittelin, ja mies siihen vastaamaan: "Laita Väinämöistä". Laitoin. Ja aamulla sieraimet olivat taas kuin uudet, valmiina kohtaamaan uuden Nessu-päivän.

Lause: "Laita Väinämöistä" kuuluu perheemme tärkeimpiin lääketieteellisiin termeihin ja hyväksi havaittuihin hoitomuotoihin. Hyttynen pistää ja pattia kihelmöi. "Laita Väinämöistä." Iho palaa ensiauringon kuumissa säteissä. "Laita Väinämöistä." Leipäveitsellä tulee vahingossa sohaistua haava käteen. Arvaattekin ehkä jo: "Laita Väinämöistä". Ja Väinämöinen auttaa.

Väinämöinen ei ole satuhahmo, vaikka siltä kuulostaakin. Tapasin hänet ensimmäisen kerran kesäkuussa 2006. Piusan hiekkakiviluolaston muuten tyhjällä parkkipaikalla. Siellä mies seisoi pienen telttakatoksen alla, myyntipöytänsä takana ja viittilöi minulle ja seurassani olleelle Anille, Villa Ottilian asiakkaalle, jolle olin esittelemässä Etelä-Viron nähtävyyksiä."Tytöt, tulkaapa maistamaan hunajaa", Väinämöinen huhuili. Ja menimme. Jos ei muuten niin nähdäksemme Väinämöisen hieman lähempää.

Väinämöinen on kieltämättä näky, jota ei hevin unohda; hän on kuin valkohapsinen ja valkopartainen shamaani, ja sehän hän tietenkin onkin – mehiläisten mestari ja hunajan haltia. Myyntihommissa hän käyttää rohdinpaitaa ja pellavaisia housuja, pirtanauhalla vyötärölle kurottuja. Ja päässään pellavaista kalottia. Mielenpainuvinta miehessä on kuitenkin kasvot, nauravaiset ja ryppyiset. Ja tuntuu että joka ryppy kasvoissa on ylöspäin pyrkivä. Silmät ovat kirkkaat ja tuikkivat huumoria ja hyvää tuulta ja salattua viisautta.

Väinämöinen on myös mitä mainioin kauppamies.  "Maistakaa tyttöset, maistakaa! Tässä on inkiväärihunajaa, mainiota flunssaan.  Eikö ole makeaa ja maukasta. Entä tämä, maistakaapa tätä sekoitusta, ja tätä ja tätä!" Silmäni osuu pieniin muovisiin purkkeihin,  joissa näyttää olevan tahmaista rasvaa.  Kysyn mitä niissä on ja Väinämöinen riemastuu: "Kuulepa tyttöseni, tässä purkissa on taikaa." Minä nauran. Ja Väinämöinen jatkaa: "Tämä on parhainta kasvorasvaa mitä maailmasta löytyy. Se silottaa rypyt ja nuorentaa ihon. Se parantaa haavat ja tasoittaa hyttysenpuremat. Ja jos sattuisi polttamaan ihonsa, tämä rasva tasoittaa punotuksen heti."

Minä nauran aavistuksen epäuskoisesti Väinämöisen vuolaille selvityksille ihmerasvansa ominaisuuksista. Kun paikalle saapuu hyttynen. Pistää minua käsivarteen ja poksauttaa siihen heti kutiavan ison paukuran. Minä totean, että tämähän tuli kuin tilauksesta. Kokeillaanpa nyt rasvan tehoa hyttysenpistoihin. Kokeilemme. Paukura katoaa lähes välittömästi. "Selge", totean. Ja teemme kaupat pienestä rasiasta Väinämöisen ihmetököttiä.

Rasian kyljessä on tarra, jossa on Väinämöisen ihmisnimi ja puhelinnumero. Väinämöinen neuvoo minua kirjoittamaan ylös numeron, sillä tökötti on niin rasvaista että pian tarra tulee irtoamaan ja katoamaan. En kirjoita, ja käy kuten Väinämöinen on ennustanut, yhteystiedot katoavat.

Tämä tapahtui siis kesällä 2006. Vuodet kuluivat ja Väinämöisen ihmetökötti paransi haavamme ja rohtumamme ja haljenneet kantapäämme. Se oli riittoisaa mönjää, mutta hiljalleen purkki alkoi kuitenkin uhkaavasti tyhjentyä. "Miksi en kirjoittanut sitä puhelinnumeroa ylös!" manailin useammin kuin kerran. Apteekista ostin varalle purkin haavasalvaa, joka näytti hieman ihmetökötiltä, ja sisälsi ihmetökötin tavoin hunajaa ja mehiläisvahaa. Mutta ei se toiminut samalla tavalla. Siitä puuttui se taika.

Koittaa elokuu 2013 ja Lüübnitsan sipulimarkkinat Peipsi-järven ääressä. Markkinat, jonne kerääntyvät kauppamiehet kautta Etelä-Viron. Ja siellä näen tutun hahmon, valkea parta on entisestään kasvanut ja hiukset hieman ohentuneet, rohdinpaita ja kalotti ovat samat. "Väinämöinen!" huokaan onnellisena ja kiskon Kimmoa mukanani. "Tule, tule! Väinämöinen on täällä!"

Väinämöinen ja erilaisia ihmetököttejä

Väinämöinen kertoo asiakkaalle hunajan hyväätekevistä vaikutuksista

Juttelemme Väinämöisen kanssa tovin. Kerron siitä miten hänen tököttinsä on ollut meidän suurin apu niin monessa vaivassa. Väinämöinen nyökyttelee päätään: "Mitä minä sanoin!" Ostamme uuden purkin vanhan rinnalle. Se on koostumukseltaan aavistuksen paksumpaa kuin ensimmäinen satsi. Mutta sekin toimii, jos ei ehkä kuitenkaan aivan yhtä hyvin kuin se ensimmäinen ja alkuperäinen ihmetökötti.


Ensimmäinen ja toinen ihmetököttipurkki
Lähdemme Nepaliin saman vuoden syyskuussa ja minulla on tuolloin kantapäässä avohaava, jota lääkitsen Ihmetökötillä. Seutula-Vantaan kentällä, saapuessamme turvatarkastukseen ja laittaessamme nesteitä minigrip-pusseihin,  huomaan, että tökötti on käsilaukussa, ei matkatavaroissa. Se on kuitenkin niin pieni purkki, että se menee luultavasti nesterajoituksista läpi. Mutta sitten huomaan Väinämöisen kuvan korkin päällä. Valkea pitkä parta, valkea virkattu kalotti ja tuima ilme. "Uups", totean Kimmolle, "Väinämöinenhän näyttää tässä joltain mullahilta. Purkki täynnä outoa mönjää ja purkin päällä mullahin kuva, ei hyvä." Nopeasti irrotan Väinämöistarran ja hätäpäissäni liimaan sen päiväkirjan kanteen. Ja siinä Väinämöinen matkustaa matkassamme koko Nepalin-matkan.

Väinämöinen matkaa Nepalissa päiväkirjani kannessa

Tällainen tarina Ihmetökötistä. Yllä olevassa tarrassa näkyy Väinämöisen nettisivut, joiden yhteydessä toimii myös nettikauppa. Vaikka Väinämöinen onkin tietäjä iänikuinen, on hän selkeästi myös kiinni tässä ajassa. Sivuilla kerrotaan myös Väinämöisen ihmisnimen olevan Villu Mahlak. Ehkä niin, mutta minulle hän tulee aina olemaan vain ja ainoastaan Viron Väinämöinen. Ihmemies.



maanantai 5. toukokuuta 2014

Kun lapsuudenmuistot koputtavat ovelle

Päivä muutama sitten tuli meille asiakkaita, aviopari Suomesta. Varaus oli tehty booking.com -varauspalvelun kautta ja sen myötä tiesimme vain varaajan nimen ja osoitteen ja puhelinnumeron. Mikään niistä ei tuntunut erityisesti tutulta.

Ja niin asiakkaat tulivat. Soittivat ovikelloa ja minä avaamaan ovea. Siinä seisoo ovensuussa pariskunta, hieman yli kuusikymppinen mies ja hänen vaimonsa. Miehen silmät säihkyvät ja silmäkulmissa on pieniä naururyppyjä. Kädessä mies pitää vanhaa mustavalkoista valokuvaa ja ojentaa sen minulle kuin käyntikortin.

Minun ei tarvitse edes katsoa kuvaa kun äkkiä tiedän kuka ovella seisoo. Tuttu mies, poika, 47 vuoden takaa. Äkillinen tunnekuohu. Kyynelet ovat ryöpsähtää silmiin. Jorma! Ja mustavalkoisessa kuvassa olen minä, 47 vuotta sitten.

Tiina, Eero ja Ritva

Vietin lapsuudessani kaksi kesää Kiikassa, maalaistalossa, joka oli täynnä elämää ja eläimiä: lehmiä, sikoja, kalkkunoita, kaneja. Perheessä joka otti minut vastaan kuin oman tyttären. Jorma oli perheen kolmesta lapsesta nuorin, minua 7 vuotta vanhempi. Kaksi muuta sisarta, Arja ja Ritva olivat muutamaisen vuoden Jormaa vanhempia. Arja tuolloin jo aikuinen nainen.

Nuo lapsuuden kesät sisältävät lapsuuteni onnellisimmat muistot. Emme Jorman kanssa ollet varmoja siitä olinko kesälapsena vain muutaman viikon vai kauemmin. Muistoja kuitenkin tuolta ajalta on jäänyt paljon, poutaisia päiviä, heinäntekoa, arkiaskareita navetassa, sikalassa, keittiössä ja kasvimaalla. Sari-koira, kesy varis ja kettu aamu-usvaisen pellon reunassa. Irja-tädin vaatekauppa kylän keskustassa. Kun muut lapset leikkivät kauppaa, sain minä seistä ihan oikean kaupan tiskin takana. Hipelöidä värikkäitä uimapukuja. Taitella siististi miestenpaitoja takaisin muovikääreisiin. Laskea rahojakin.

Se on mielenkiintoista miten pienet asiat ovat syöpyneet mieleen, talon keittiö ja tupa, minun pieni vinttikamarini ja sen ikkunan alla olevat metalliset taitellut palotikkaat. Pääsisäänkäynti, jota käytettiin harvoin ja keittiön sisäänkäynti, jossa ovi kävi tiuhaan. Leikkimökki pihalla. Tie joka kaartaa talolle päätieltä, tehden yhdessä kohtaa neljänkymmenenviiden asteen mutkan.

Kun minä nyt luen romaania, joka sijoittuu maaseudulle, sijoitan alitajuisesti tapahtumat juuri näihin maisemiin. Kun Waltarin Vieras mies tuli taloon, tuli hän pitkin Sarkiantietä.

Olen näistä muistoista ikuisesti kiitollinen. Kaupunkilaislapselle kaikki oli uutta ja vierasta ja kiehtovaa ja välillä vähän pelottavaakin. Irjaa ja Eeroa ei enää ole, enkä voi heille kertoa mitä tämä kaikki minulle merkitsi. Uskon heidän kuitenkin ymmärtäneen sen miten tärkeitä nämä kesät minulle olivat. Ne eivät olleet vain pakoa kaupungista, vaan pakoa kaikesta siitä ahdingosta joka oli tuolloin minun arkielämääni. Pakoa vanhempien riitaisasta avioerosta ja isän menettämisestä. Pakoa tunteesta että minut oli hylätty. Kiikassa tunsin olevani osa suurta perhettä. Olevani kotona.





Kiitos Jorma että etsit minut ja tulit luoksemme kylään. Paljon muistin jo ennen käyntiäsi, nyt muistan vielä paljon enemmän. Lämmin kiitos vielä kerran. Ja rakkaita terveisiä myös Arjalle ja Ritvalle.

Pikku-Tiinalta



sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Rohkeasti mennä sinne minne ei olla aikaisemmin menty

Muistattehan vanhan hyvän Star Trek -sarjan, joka alkoi aina lupaavasti: "Space the final frontier. These are the voyages of the starship Enterprise. Its continuing mission, to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where no man has gone before."

Meidän kolmen hengen retkikuntamme ei ehkä valloita uusia planeettoja tai seikkaile ulkoavaruudessa, mutta meilläkin on ollut koko Viron aikamme pyrkimys löytää täältä paikkoja, joissa emme ole aiemmin käyneet. Enterprise-aluksen tehtävää on palvellut lähinnä Kimmon vanha Jeep tai minun Punainen Ranskattareni.  Ja suippokorvaisen Spockin sijasta toimii apurinamme ensimmäinen perämies, Latte Lörppäkorva.



Tähtikarttaa emme tarvitse navigointiin, mutta Eesti Teedeatlas 2013-2014 -karttakirja on mainio apuväline.  Kahdeksassa vuodessa olemme kiertäneet lähes kaikki hiemankin tunnetummat luontonähtävyydet, joten meille tuntemattomien seutukuntien löytämiseen tarvitaan hieman paneutumista. Se käy seuraavasti: avataan karttakirja ja etsitään sieltä summamutikassa ikoni, joka markkeeraa luontopolkua – kaksi tikku-ukkoa reput selässä. Ja sitten lähdetään etsimään ko. luontokohdetta.

Ja miltei aina löydämme jotain ainutlaatuista ja ennenkokematonta. Opimme jotain uutta. Ja palaamme kotiin voittoisina ja iloisina kuin Enterprisen miehistö konsanaan. Suosittelen kaikille!

Toissa päivänä avasin jälleen Eesti Teedeatlaksen ja tälläsin sormeni kahden tikku-ukon päälle. Ne löytyivät karttakirjasta sivulta 91, ruudusta D1. Soontaga. Sinne.

Soontaga eli summittaisesti käännettynä Suontakainen tai Suontakunen on pikkuruinen paikkakunta, jonka läpi olemme ajaneet usein matkalla Tõrvaan. Mutta se on yhtä lailla 1226 hehtaaria käsittävä luonnonsuojelualue, joka koostuu suurista metsäalueista, Väike Emajoesta ja Saeveskin tekojärvestä. Soontaga sijaitsee Valgan alangolla, Otepään ja Sakalan ylänköjen välissä.

Luontopolku itsessään kulkee hieman alta 4 kilometrin matkan läpi useiden metsätyyppien. Se on helppokulkuinen ja hyvin viitoitettu. Matkan varrelta löytyy myös useita infotauluja, joissa kerrotaan metsien elämästä, puiden iästä, kasvustosta ja eläimistöstä.

Soontaga-luontoreitti on hyvin viitoitettu ja kulkee metsien läpi sekä seurailee pätkän Väike Emajokea


Ei voi kuin ihailla RMK:n eli Viron metsähallituksen tekemää hyvää työtä. Opastettuja luontoreittejä on  kaikkialla Virossa. Ne ovat yleensä erinomaisesti hoidettuja, retken alkupäästä löytyy useimmiten parkki- ja grillipaikka, kartta ja puuceet. Grillipaikalla  on yleensä valmiina odottamassa valmiiksi pilkotut puut ja puuceessä parhaimmillaan jopa wc-paperit. Aivan uskomatonta.

Opimme opastauluista että alueella kasvaa mm. yli 300 vuotta vanhoja mäntyjä. Sen eläimistöön kuuluvat ilvekset ja majavat, saattaapa alueen läpi vaeltaa myös läpikulkumatkalla olevia susia. Linnustoon kuuluvat metsot, sääkset ja mustahaikarat. Ja kasvustoon taas kylmänkukat (pulsatilla patens) ja näsiät. Kaikki edellämainitut kuuluvat EU:n luonnonsuojeluohjelma NATURA 2000:n rauhoitettujen lajien joukkoon.

Matkalla näimme suuria haukkoja, majavan piiloutumassa pesäänsä. Sinivuokkoja, leskenlehtiä, näsiöitä. Kurkimme kirkkaaseen lähteeseen, nuuhkimme metsän tuoksuja ja kuuntelemme sen ääniä. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva teki uupumatta tutkimusretkiä lähiseuduille ja kävi myös varoittamassa meitä Emajoen rannalla kykkivästä kalastajasta. Varmuuden vuoksi.

Ensimmäinen perämies Latte kartoittaa lähiseutuja

Tässä on kartoitettu hetki sitten kurapuro

Luonto ja sen ihmeelliset värit

Näkymää Väike Emajoelle

Kimmo kiinnostui nähdessään metsässä sammalten peittämiä vanhoja kuoppia. Minä ajattelin niiden olevan vain kaatuneiden puiden juurien jättämiä koloja. Mutta Kimmo arveli niiden olevan vanhoja poteroita. Opastaulu tiesi kertoa Kimmon arvanneen oikein.

Vuonna 1944 käytiin Väike Emajoen läheisyydessä kaksi viikkoa kestänyt tulitaistelu. Saksalaiset joutuivat perääntymään idästä päälle tulevien neuvostojoukkojen alta. Tulitaisteluissa sai osansa myös metsä ja puihin uponneet sirpaleet ovat hankaloittaneet myös metsänkunnostustöitä.

Vanha II. maailmansodan aikainen potero
Opastauluista selvisi myös se, että neuvostovuosina harrastettiin puiden lypsämistä. Mäntyjen kylkiin vuoltiin uria, joita pitkin valutettiin pihkaa astioihin. Pihkaa käytettiin tuolloin mm. tärpätin valmistukseen. Nyttemmin Virossa ei enää puita näin rääkätä.

Hyvin lypsetyt puut kuitenkin olivat säilyneet ja kestäneet kovan kohtelun. Männyt seisoivat ylväinä kurotellen taivaisiin, vaikka kyljissä oli tällaisia toteemikuvioita:

Toteemipuu muistona ajasta jolloin pihkaa valutettiin männyistä

Luonnonvarainen näsiä

Soontaga-kävelylenkki vei aikaa n. 2 tuntia. Antoisa ja opettava luontoelämys jälleen kerran.

Kotimatkalla luontoelämystä täydensi kolme tien poikki loikkivaa peuraa. Onneksi Captain Kirk Linkama oli puikoissa ja valppaana. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva sen sijaan veteli tukevasti snarkkaa takapenkillä. Siinä missä me olimme kulkenee neljä kilometriä, oli ensimmäinen perämies taivaltanut matkaa luultavimmin reilut 10 kilometriä.

Vanha intiaaneilta opittu temppu. Kuunnellaan korva maassa onko lähiseuduilla vierasta elämää.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Soomaa National Park - luonnon oma seikkailupuisto

Ja taas on maa valkeana. Pakkasta pari astetta. On nämä ihmeellisiä nämä nykyiset säätilanvaihtelut. Enpä usko tämän valkeuden kauaa tälläkään erää kestävän.

Mutta palataan ajassa noin viikko taaksepäin, kun elettiin vielä kevättä riemurinnoin. Aurinko paistoi kuumasti ja ilman täytti lintujen sirkutus. Oli juuri sopiva päivä lähteä reissuun, tällä kertaa Soomaan kansallispuistoon ja siellä Riisan suolle.

Latte eilen kertoikin, että olemme tänä vuonna tehneet jo kaksi suokäyntiä koko perheen voimin, ne tähän lähistölle eli Valgesoolle. Nyt lähdin sitten hieman kauemmas, ja tällä kertaa jäivät perheen miehet kotiin.

Soomaan kansallispuisto on suuri suojelualue joka sijoittuu noin summittaisesti Viljandin ja Pärnun väliin. Se on tunnettu hienoista suoalueistaaan ja yhtä lailla viidennestä vuodenajastaan. Ne neljä perinteistä kun ovat kevät, kesä, syksy ja talvi. Soomaan viides vuodenaika on sitten tulva.

Eikä tulvilta tänä vuonnakaan ole vältytty vaikka veden pinta onkin matalammalla kuin yleensä tulva-aikaan.

Soomaa toivottaa kuitenkin tulvat tervetulleiksi - kanoteeraus tulvien peittämillä pelloilla kun on yksi virolaisten lempiharrastuksista. Tarkistin juuri Soomaan omilta englanninkielisiltä sivuilta että Soomaa julisti viidennen vuodenajan eli tulvan alkaneen virallisesti 27.3. eli noin neljä päivää oman reissuni jälkeen. Märkää oli nytkin mutta vesi ei ollut vielä noussut teille ja Riisan suolla pääsin kulkemaan myös kuivin jaloin.

Veden pinta lienee viime päivinä noussut tästä lisää

Yksinäinen hiisi ei ole vielä tyystin veden saartama

Raudna-joki on piripintaan täynnä vettä

Soomaan upeutta on vaikea kuvata. Se pitää itse kokea. Periaatteessa suuren puiston läpi kulkee muutamia viivasuoria teitä, ja jos vain niitä pitkin ajelee, ei oikeastaan näe paljoakaan. On pysähdyttävä ja lähdettävä pääteiltä syrjään, lähdettävä varsinaisille suoreiteille, joita on useita. Ingatsi, Öördi, Riisa ja Karukose tulevat nopeasti mieleen.

Suoretkeily kuulostaa vaivalloiselta, mutta ei sitä kuitenkaan ole. Sillä ohjatuilla kävelyreiteillä on pitkospuut tai paremminkin lautatie, jota pitkin pääsee kulkemaan vaivattomasti. Esimerkiksi Riisan suolla on lautatien alkuosa uusittu ja levennetty niin, että suolle pääsee tarvittaessa lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa.

Soomaalla voi törmätä tällaiseenkin näkyyn. Kuvan vasemmassa reunassa kylttejä,  jotka ohjaavat eri suotaipaleille
Riisan suo on Otepäältä tultaessa se kaikkein laitimmainen suo eli sinne päästäkseen on ajettava koko kansallispuiston läpi. Se kuitenkin kannattaa, sillä Riisan reitti on hieno useammastakin syystä. Ensinnäkin varsinainen lautatie alkaa heti parkkipaikalta. Toisille soille kun täytyy usein kulkea jonkinmoinen matka korvessa ennen varsinaisen suon alkua. Toiseksi lautatie tekee ympyrän, eikä kulkijan tarvitse tulla takaisin omia jalanjälkiään pitkin. Ja kolmanneksi, Riisan reitillä pääsee hyvin tutustumaan eri suotyyppeihin. Kesällä aapasuolla, reitin kauimmaisessa pisteessä, kasvaa lumpeita. Suojärvet tai pienet lammet ovat muutenkin ihmeen kirkkaita ja kauniita heijastellen pieniä mäntyjä ja taivaan sineä.

Kokonaisuudessaan Riisan reitti on n. 5 km pitkä.

Tästä se lähtee liikkeelle

Tie kulkee monen eri suotyypi läpi

Kasvuvyöhykkeet on helposti havaittavissa

Suon kasvillisuus on kiehtovaa niin väriensä kuin muotojensa puolesta

Suojärvet ovat ihmeen sinisiä

Punaista sammalta

Soiden värikylläisyys on häkellyttävää

Kuka uskoisi että tämäkin näkymä on kuvattu maaliskuussa!

Riisan reitti tekee ympyrän ja se ääripään aapasoilla kasvaa kesällä lumpeita

Selfie

Pieni näköalatorni reitin keskivälissä

Koko päivähän tähän reissuun kaikkine ajeluineen sitten meni. Mutta oli se sen arvoista. Suot ovat niin äärettömän hienoja paikkoja. Ja Soomaa on aina näkemisen ja kokemisen arvoinen! Oli kevät, kesä, syksy, talvi tai tulva.


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Latte bloggaa: Perhoset on hupsuja - ja suolla on kivaa

Hojo hojo, se olen minä, Latte, teidän karvainen kommentaattorinne.

Kuis teillä sujuu? Meikällä menee ihan jees. Mikäpä sitä tällaisen elämänriemuisen koirapojan on ollessa kun aurinko paistaa ja perhoset ilmassa leikkiä lyö.

Perhonen se muuten on ihan hassu asia. Suorastaan hupsu. Se mennä väpättää vähän sinne ja tänne, ilman sen suurempaa lentosuunnitelmaa. En osaa oikein päättää, että pitäisikö niistä suuren pienen koirapojan oikeastaan välittääkään. Maailmassa kun on niin paljon kaikenlaisia outoja ja hupsuja asioita, joiden syvin merkitys jää meikältä aina hieman arvelujen varaan. Niinko hyttynen? Kuka senkin on keksinyt? Ja miksi?

Miksi minä muuten rupesin perhosista kirjoittamaan? Ai niin, siksi että niitä näkyy nyt paljon. Ja pari viikkoa sitten, kun me lähdettiin Johtokunnan kanssa suolle, niin siellä niitä vasta näkyikin. Ja yksi yritti kovasti laskeutua meikän kuonolle, ja se oli myös hyvin kummallista.

Ne perhoset väpättää niin lujaa ettei niistä edes kunnon kuvaa saa
Nuin. Nyt olen käsitellyt perhoset. Siirryn otsikon kakkosasiaan, eli suohon. Joku sanoo: suo siellä, vetelä täällä, mutta se on taas sitä ihmisten pohdintaa. Sitten sanotaan, että joku on ihan suoruma. Taas täysin käsittämätöntä meikälle. Minä sanon: suo on kiva asia. Ihan älden kiva. Ja tässä asiassa Johtokuntakin on ihan samaa mieltä kanssani.

Kerron siis suoreissustamme. Kahdesta, jos tarkkoja ollaan. Molemmat samalle suolle, nimeltänsä Valgesoo. Aikas lähellä Otepäätä. Vielä lähempänä sellaista kaupunkia kuin Põlva.

Sinne suolle mennään autolla, Iskä ajaa, Äiskä höpöttelee vieressä ja minä istun auton takapenkillä turvavöissä ja otan rennosti. Kun aikansa ollaan ajettu, Otepäältä sellaisen tunnin verran, tullaan metsään ja laitetaan auto parkkiin. Ja sitten lähdetään menemään.

Jokainen suo on vähän omanlaisensa. Sekin on jännää. Mutta yhteistä niille kaikille on se raikas ilma ja aikas jännä värimaailma. Ja sitten on kans jännää, että siellä suolla voi kulkea puisella tiellä.Ettei jalat tai tassut kastu. (Niinko se nyt mua yhtään haittaisi!)

Teen suotutkimusta, tarkkaa puuhaa

Siellä suolla oli tällainen jännä raami. Mutta ei se ollut riittävän iso mulle. Hieman jäi peffasta yli raamin.

Kuten jo kerroinkin niin tää Valgesoo oli niin kiva paikka, että käytiin siellä ihan kaksi kertaa parin viikon sisällä. Johtokunta halusi nähdä josko suo olisi muuttunut sinä aikana. Minähän sanon aina tällaisille tutkimusretkille että jee, mennään vain.

Jälkimmäisellä kerralla aurinko paistoi, jos mahdollista vielä nätimmin, ja Äiskä loikki sillä lautatiellä ihan innoissaan ja räpsi lisää vaan kuvia. Se tulee sellaisesta näköjään kovasti onnelliseksi. Ilmeisesti senkin mielestä suo ON kiva asia.



Ja tässä me sitten kuljetaan siellä punaisessa maastossa

Äiskä se sitten tykkää kuvata näitä suon kasveja.

Tää on vaivero.  Se on hassu kasvi. Vastavaloon ihan punainen, mutta myötävaloon vaan ruskea.

Mä en saa suolla olla vapaana. Kerta se on luonnonsuojelualue ja kerta vois muuten tapahtua jotain kurjaa


Tämmöttiikin siellä oli

Mun Iskä on kauheen pitkä ja moniulotteinen

Niin että ei mulla sitten muuta. Kuhan nyt kerroin että kaikkee jännää täällä voi tehdä, vaikka lunta nyt ei enää olekaan. Niinko mennä suolle helmikuussa tai maaliskuussa. Ja nähdä perhosia. Hyttysistä ei ole niin väliä. Eikä niitä siellä ollutkaan.

Sen pituinen se. Ciao

teidän Lattenne
Minä