tiistai 25. elokuuta 2009

Eesti pulmad

Ja seuraa epävirallinen hääraportti, eli eesti pulmad. (Mikä jaksaa suomalaisia naurattaa – eli häät on viroksi pulmad ja hääpäivä on pulmapäev jne.)

Häät siis olivat ja menivät ja hauskaa oli. Pidot jatkuivat aamun pikkutunneille, ja menoa ja meininkiä riitti.

Häihin päädyin ystävättäreni ja vironkielen opettajani Kerstenin pyynnöstä. Minähän kuvasin Kerstenin valmistujaiset täällä meillä ja siitä sitten syntyi tämä ajatus, että voisin kuvata myös Kerstenin sisaren Kerlin häät.

Juhlan pääsankarit olivat Kerli ja Enriko ja heidän pieni tyttärensä Helena. Muissa rooleissa olivat sitten sukulaiset, joita oli koko joukko, ystävät ja kylänmiehet. Väkeä oli paikalla reilut 100 henkeä.

Hääpaikkana oli upeaksi kiitetty Sauen kartano. Ja kyllä se upea olikin. Sijaitsee n. 30 km Tallinnasta. Ja arvatenkin on nyttemmin suojelukohde.





Mutta edetään kronologisesti: minä hyppäsin perjantaiaamuna bussiin ja köröttelin Tallinnaan. Linja-autoasemalla minua odotti Astrid, morsiamen äidin bestis ja minun suosikkikampaajani Otepäältä. Astrid ja minä koimme hengenheimolaisuutta: me molemmat olimme paikalla töissä.

Hetken kuluttua kurvaa morsian, äiti ja Kersten kumit vonkuen paikalle ja sitten ponihännät suorina jatketaan Saueen.

Päivä on kaunis kuin morsian (lat. huom: kuin morsian myöhemmin – tässä vaiheessa neitokainen oli vielä farkuissa ja hiukset aiemmin mainitulla ponnarilla pitkin päätä ja huolestuneempi kaikkien järjestelyjen onnistumisesta kuin kampauksestaan.

Minä kiertelin kartanoa ja ihmettelin sen upeita huoneita ja avaraa pihaa. Tutkin auringon kulkusuuntaa ja mietin valokuvauskohteita, taustoja ja muuta samanmoista, mitä me valokuvataiteilijat tapaamme tehdä.




Alkaa Operaatio Kampaus. Sauen kartanon ala-aulan peilin ääressä muuttuvat naiset peikkotukista upeiksi kaunottariksi yksi toisensa jälkeen. Astrid ON taitava! Mutta tietenkin materiaali, jota työstettiin, oli valioluokkaa.





Ja jotta tunnelma ei pääsisi hetkeksikään lässähtämään, löytyi kampauspöydältä papiljottien ja hiuslakkojen ohella aina pullo kylmää kuohuviiniä. Ehdotin Astridille samaa käytäntöä myös Otepään kampaamoon, ja Astrid nauroi, että kyllä heille tuleekin vakioasiakkaat kuohuvat mukanaan. Ja jos kuohari loppuu, naapurikaupasta voi aina ostaa lisää.



Näin siis syntyi kampaus jos toinenkin, ja sainhan minäkin sen kaipaamani ja aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani ’keveästi sipaistun nutturan’. Tai siis näin olin ajatellut. Astridin taitavissa käsissä sipaistusta nutturasta tulikin aivan upea juhlakampaus. En muista koska viimeksi olisin näin fiininä ollut.



Juttu lentää ja naurua riittää. Sillä aikaa kun toiset ovat kammattavana toiset rakentelevat alttarikaarta ja tekevät kukka-asetelmia tai muuten vain kipittävät touhukkaan näkösenä paikasta toiseen. Ilmassa on todella suuren urheilujuhlan tuntua.





Välillä käydään läheisessä trahterissa syömässä kevyt lounas. Astrid saa pienen lepotauon.



Mutta kello käy ja morsian on yhä vain kampaamatta. On niin paljon mitä pitäisi tehdä ja tarkistaa. Vielä matkalla suihkusta kampaajantuoliin alkaa hän nyppiä ruusunlehtiä morsiustyttöjen heiteltäväksi. Muut patistavat morsianta ja vakuuttavat että kyllä kaikki hoituu ajoissa ja valmiiksi. Nyt vain kampaajan tuoliin. Huomaan että morsianhan, joka aluksi vaikutti suoranaisesta viilipytyltä, onkin jo keveästi hermostunut. Kuten tietenkin onkin oikeus ja kohtuus.



Saatiinhan morsian lopulta kammattua ja puettuakin.





Kello kuusi illalla alkaa vihkimistoimitus. Sitä ennen on cateringin väki käynyt rakentamassa upeat juhlapöydät valmiiksi, on rakennettu alttari, jonne johtaa punainen matto. Sama punainen matto, jolla itsenäisyyspäivän vieraat eli ns. pingviiniparaati marssii kättelemään presidenttiä.



Joten täytyihän minunkin päästä mattoa testaamaan. Tämä lienee lähin mitä tulen elämässäni itsenäisyyspäivän juhlia pääsemään.



Morsian uskoutuu minulle salaisuuden – kuvaajan täytyy tällaiset asiat tietää – jota muut eivät tiedä. On sovittu että sulhanen on ikään kuin ’myöhässä’ ja saapuu paikalle takavasemmalta (no, takaoikealta, jos tarkkoja ollaan) ja morsian saapuu silloin pääovesta ja laskeutuu portaat alas, jossa kohtaa sulhasen.

Näin tapahtuikin, ja ’sulhasen myöhästyminen’ oli niin tehokas että morsiamen äiti ehti jo kunnolla hermostua. Nytkö se retale minun tyttäreni alttarille hylkää. Äkkiä puhelimella sulhasta (turhaan) tavoittamaan.



Vaan niin saapuvatkin sulhanen ja tytär, kuten suunniteltu on ja kohtaavat morsiamen portailla:





Vihkitoimitus alkaa ja minä kuvaan sormi punaisena. Minun ohellani toimitusta videoi sulhasen äidin mies, joka sitten heiluu minun ottamissani kuvissa aina jossain morsiusparin hujakoilla. Onneksi on Photoshop. Yksi päivä menee kun likvidoin ahkeran videokuvaajan joka kuvasta pois.



Ahkera videokuvaaja on muuten hauska mies, venäjänkielinen. Ja jostain syystä tämä on tehnyt johtopäätöksen, että myös minä olen venakko. Ja sinnikkäästi koko illan juttelee minulle venäjäksi. Minä hymyilen häkeltyneenä ja kohottelen olkapäitäni, mutta ei se miestä häiritse. Meillä oli oikein hauskoja juttutuokioita. Luulisin.

Tässä tämä venäjänkielinen keskustelukumppanini:



Vihkimisen jälkeen siirrytään ruokasaliin ja syödään monipuolinen upea ateria. Ja sitten alkavat varsinaiset pidot, joihin kuuluu monenmoista leikkiä ja hupinumeroa. Näitä vetää ammattimainen seremoniamestari, joka osaa hommansa.

Olen yllättynyt, että nämä kaikenlaiset leikit ovat yllättävänkin hauskoja ja viihdyttäviä. Vaikka aluksi olinkin salaa epäluuloinen niiden suhteen. Pahimmassa skenaariossa hölmö ja leipääntynyt seremoniamestari kertoo puujalkavitsejä ja vetää leikkejä, joissa ihminen tuntee itsensä vain tyhmäksi.

Mutta tämä seremoniamestari, pienen alkukankeuden jälkeen, sai väen mukaansa ja leikit olivat taiten valittuja ja kertoivat hauskasti hääparista ja heidän elämästään.



Leikin juoni: morsian ja sulhanen istuvat selkä selkää vasten eivätkä näe toisiaan. Molemmille on annettu käteen pörrivipstaaki (eli tikku, jonka päässä on pörri), jota pitää nostaa ilmaan jos väitteen paikkaansapitävyys osuu omalle kohdalle. Tyyliin: Kuka teidän perheessänne vie roskat ulos? Ja sulhanen nostaa kepukan ilmaan. Seuraava kysymys: Kumpi teidän perheessä on parempi autokuski. Ja toisistaan tietämättä molemmat nostavat kepukan ilmaan. Pääsitte juoneen kiinni?

Illan mittaan tunnelma vain yltyy entistä hauskemmaksi. Vai miltä teistä näyttää?




Että hyvät häät nämä olivat, ja mikä tärkeintä, uskon, että morsiuspari nautti niistä suuresti.

Ja nyt seuraa sitten muutamainen huomio suomalaisten ja virolaisten häiden ja tapojen erilaisuudesta:

- Kaiken kaikkiaan meno on rennompaa heti ensi metreiltä. Meillä pönötetään ensin hetki juhlapöydässä, ennen kuin tunnelma repeää ja ilo nousee kattoon.

- Alkoholia kulutetaan surutta, mutta kukaan ei näytä olevan kännissä. Tai jos on, on se hyväntahtoista humalaa, ei pienintäkään tunnekuohua tai riidanpoikasta havaittavissa.

- Häihin tuodaan kukkia. Eihän suomalaisiin häihin koskaan tuoda, vai olenko nyt väärässä? Kukat kerättiin sitten suureen koriin, josta ne lopulta siirrettiin maljakoihin.

- Morsiusparille – ainakaan näille – ei annettu lainkaan konkreettisia lahjoja, ainoastaan lahjakuori, joka hienovaraisesti sujautettiin sitä varten tehtyyn pahviseen postilaatikkoon. Tämä onkin järkevää, kun muistetaan, että pari on ollut jo pitkään yhdessä, eivätkä tarvitse neljää ylimääräistä silitysrautaa ja vohvelipannua. Kukaan ei vain muistanut asiasta minulle mainita, ja hankalaa oli tunkea kahta isoa kylpypyyhettä pieneen postilaatikkoon.

- Häissä hääpari jakoi ihmisille ’ammatteja’, eli tehtäviä, joita tuli hoitaa koko juhlien ajan. Ilmeisesti nämä ’ammatit’ pohjautuvat vanhoihin tapoihin, ja edustavat henkilöitä, joita häissä tapaa olla.

Tällaisia ammatteja oli mm. Pulmanuhk eli häiden nuuskija tai urkkija, jonka tehtävänä oli ottaa kaikesta ja kaikista selvää. Oli Viinavalaja, jonka tehtävänä oli pitää huolta, että laseissa oli aina juotavaa. Oli Pulmavaras, jonka tehtävänä oli vohkia muiden huomaamatta erilaisia asioita ihmisiltä ja palauttaa ne sitten lunnaiden kera. Oli Kellalausuja, jonka tehtävänä oli tasatunnein kovalla äänellä kertoa mitä kello on. Oli Tantsulõvi eli Tanssileijona, jonka tehtävä oli tanssittaa daameja koko ilta. Oli Naljahammas, eli Vitsiniekka jne…

Kersten sai kunnian olla Pulmavaras, ja neitokaisestahan löytyi aivan uusi osaamisen alalaji. Tässä kuvassa palautetaan omistajalle tämän elokuva-aiheisessa leikissä voittamansa Oscar-patsasta. Mies on siis tuo pitkä mies joka on ällikällä lyöty: miten ja missä vaiheessa Kersten oli rakkaan Oscar-patsaan vohkinut!



Kuvia siis otin 1206 ja niistä rakensin 7 erilaista kansiota aiheiden mukaan, yhteensä 280 kuvaa. Jos kiinnostusta riittää ja jos saan hääparilta luvan, voin jossain vaiheessa liittää kansiot tämän viestin loppuun.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

1206 kuvaa

Häät on juhlittu, ja jahuu, oli hauskaa.

Otin oman tehtäväni perin vakavasti. Kuvasin, kuvasin ja kuvasin. Tarkalleen ottaen 1206 kuvaa.

Joita olen eilen ja tänään sitten käynyt läpi. Ja käyn jatkossakin.

Mutta ei tarvitse minun kadota tästä maasta hipihiljaa kuvien huonon tason vuoksi.

Ei ole olemassa yhtä parasta, tässä vain muutamainen maistiainen:



torstai 20. elokuuta 2009

Rouva Valokuvaaja häätäpinöissä

Häät, joista kerroin ja joissa minulla on ilo ja kunnia valokuvata hääpari ja koko häätouhu alkuvarusteluista loppumetreille, lähenevät. Ja jännitys nostaa päätään.

Valokuvauksen puolesta olen nyt tehnyt tarvittavat hankinnat ja esivalmistelut. Tahtoo sanoa, hankkinut uuden tripodin, ja siihen laukun, sekä pari neljägigaista muistikorttia kaksigigaisten ohelle. Lähden liikkeelle siis kolmen kameran voimin – varma on aina varmaa. Kameroiden akut ja patterit ovat nyt ladatut ja laturit pakattu laukkuun. Joten ei muuta kuin kuvaamaan.

Kun varsinainen työvarustus oli saatu kuntoon, alkoi sitten tärkeämpien asioiden pohdinta, ja esiin nousi tuo iankaikkinen kysymys: mitä itselle päälle. Miten virolaisiin häihin pukeudutaan? Nämähän ovat ensimmäiset virolaiset hääni. Juhlavaa pitäisi olla, mutta ei liian juhlavaa – olenhan siellä töissä, en niinkään juhlimassa.

Päätin kutoa häihin kauniista hopea-kulta-harmaasta langasta sievän mekon. Ja näin tein. Kudoin, kudoin, kudoin. Istuin telkkarin ääressä ja kudoin hieman lisää. Aamulla silmät sikkarassa herättyäni ensimmäisenä tartuin jälleen kutimeen ja jatkoin kutomista. Niskaa pakotti, selkää särki, mutta sormet vilistivät puikoilla.

Toissa päivänä tekele oli sitä paljon valmis että sitä saattoi sovittaa. Puikoilla mekko oli kaunis, keveä, ja juhlava. Mutta minä ja mekko emme olleet yhtensopivat.

Alaston totuus, tai tässä tapauksessa puettu totuus oli, että näytin paksulta siinä. Pullukalta. Vatsa pömpötti ja takamuskin muistutti olemassaolostaan.

Pyörin peilin edessä ja vaikka miten vedin vatsaani sisään, ei asu ollut, kuten äitini tapaa sanoa ’pukeva’.

Seurasi paniikki! Mitä nyt päälle!!!! Ei siis auttanut kun lähteä kauppoihin, ja löysinkin paikallisesta second hand -pikkupuodista mielestäni siistin pitkän vaalean puuvillaisen puolihameen, joka on riittävän pitkä ollakseen juhlava, ja riittävän eleetön ollakseen huomaamaton. Puuuh. Saatoin jälleen hengittää.

Seuraavaksi alkoi pähkäily hiuksista – nekin ovat kesän jälkeen tuulen tuivertamat ja kaikkea muuta kuin ’pukevat’. Onneksi apuun tuli luottokampaajani Astrid Otepään Perejuuksuurista, ja Astrid sai mahdutettua minut eilen tiukkaan aikatauluunsa. Ja nyt on hiukset leikatut ja värjätyt ja olen niihin tyytyväinen.

Astrid osallistuu myös häihin, on luvannut tehdä aamulla morsiamen kampauksen ja hoitaa suvun muutkin naiset siinä sivussa. Ja Astrid lupasi sipaista hiukseni keveälle nutturalle, joten asia kunnossa.

Tässä Rouva Valokuvaajan uusi frisyyri monesta kulmasta kuvattuna.







Huomenna sitten starttaan liikkeelle, mukanani kamerat ja tripodi ja uusi pää.

Ensin bussilla Tallinnaan, jonne minua tullaan vastaan ja sieltä sitten Sauen kartanolle. Olen katsonut kuvia netistä, ja paikka vaikuttaa fantastisen romanttiselta. Luulisi olevan helppo löytää hyviä kuvakulmia, romanttisia näkymiä ja kauniita taustoja.

Sään pitäisi myös suosia, ainakin toistaiseksi on luvattu pelkkää auringonpaistetta , mikä onkin tärkeää ulkokuvaukselle. Tätäkin olen jännittänyt . Viime päivinä on satanut aika lailla, mutta tänään jo paistaa. Ja samaa luvataan huomiselle.

Olen aivan innoissani! Kivaa! Jännää! Vaihtelua!

Kerron sitten miten meni. Pitäkää peukkuja.

lauantai 15. elokuuta 2009

Elokuun kiireitä

Kesä on jo edennyt pitkälle ja Villa Ottiliassa on pitänyt kiirettä.

Mikä sen hauskempaa. Toinen toistaan mukavampia asiakkaita on meillä vieraillut, ja kuten niin usein aiemmin, monet jotka vieraina tulivat, lähtivät tuttavina ja ystävinä. Myös vanhoja kanta-asiakkaita meillä on käynyt useita, ja niinpä viimeiset ajat ovat menneet niin kiireisinä, että kirjoittaminen blogiinkin on jäänyt.

Pihallakin puuhastelu on jäänyt hieman vähemmälle, mutta toiset ovat olleet ahkeria minunkin edestäni.








Ensi viikolla näyttäisi hieman hiljenevän asiakkaiden suhteen , ja lupaan sitten palata tänne tiuhemmin ja purkaa ajatuksia, joita kesän mittaan on syntynyt.

Hyvä kesä tämä on ollut niin ilmojen kuin ihmisten puolesta. Ja vielähän kesä jatkuu. Vaikka ilmassa alkaa jo olla hieman syksyn makua.



Ai niin, muistaessani tämä pitää kertoa. Viikon päästä minulla on tilaisuus osallistua virolaisiin kesähäihin. Hieman jännittää, sillä minulla on häissä tehtävä, olen hääparin virallinen kuvaaja. Sitä varten olen jo hankkinut mm. uuden tripodin, sillä ulkokuvaukset tehdään vasta illansuussa, ja pelkään valon riittävyyttä. Tehtävä jännittää minua, mutta toisaalta olen todella innostunut!

Mitäs sitten jos kuvat menevät mönkään… häitä ei oikein voi kuvaajan pyynnöstä ottaa uusiksi. Ja kyse on kahdelle ihmiselle hyvin tärkeästä päivästä.

tiistai 11. elokuuta 2009

Mahtava puutarhamatka tulossa - tule mukaan!

Kerroin jo aiemmin Heljän Hulvattomasta Puutarhamatkasta eli kaikille puutarhoista, kasveista, Etelä-Virosta ja sen kulttuurista ja nähtävyyksistä kiinnostuneille suunnatusta matkasta, jolloin on mahdollista hankkia edullisia taimia ja nähdä ja kokea monenlaista.


Matka-ajankohta on siis 27.8.-30.8.2009. Bussi starttaa Oulusta 26.8. ja jatkaa läpi Suomen, poimien matkustajia matkankin varrelta. Varsinainen lähtö on sitten aamulla 27.8.2009 Helsingin satamasta.

Matkan ajankohta siis lähenee, ja kaikki on tässä päässä valmiina, ihanat puutarhat, pihat, nähtävyydet vain odottavat katsojiaan – uskon että matkasta tulee erinomainen!

Ruusuja - viinejä - kärhöjä - edullisia myymälöitä - alennuksia - toreja - markkinoita - hyviä ruokia - yksityispuutarhoja - setukaiskulttuuria - huikeita nähtävyyksiä...





Peruutuksien vuoksi matkalle mahtuu vielä mainiosti. Nyt siis reippaasti mukaan!

Se tapahtuu parhaiten ottamalla suoraan yhteyttä matkan Suomen pään järjestäjään. (yhteystiedot poistettu).

Hinnat kuulet Heljältä - ne hieman vaihtelevat sen mukaan mistä saakka matkaaja tulee. Joka tapauksessa, matka tehdään omakustannushintaan ja näin ollen hyvinkin edullisesti, ja hinnassa on sitten mukana bussi- ja laivamatkat, yöpymiset, ateriointi, oppaan palvelut. En tosiaan usko, että paljon edullisemmin pystyisi näin paljon näkemään ja kokemaan, vaikka miten matkan suunnittelisi.


Laittakaa kyselyä, kertokaa mistä olisitte tulossa reissulle ja katsotaan saako bussi teidätkin noukittua matkaan.

Tätä tilaisuutta ei kannata jättää väliin!

perjantai 7. elokuuta 2009

Randlane projekti etenee

Tässä vain lyhyt väliaikatieto Teatteri Randlasen Suomen Valloituksesta. Eli kuinka projekti etenee. Vastaan kysymykseen heti: hyvin.

Minullehan kerrottiin, että tämän tyyppistä tarjontaa on Helsingissä niin paljon, että suuria odotuksia ei pidä olla esityksen onnistumisesta tai siis katsojien saamisesta paikalle.

Minä, tyypilliseen tapaani, huitasin kintaalla eli pyhähdin moiselle epäuskolle. Kyllä ihmiset ymmärtävät ja tajuavat, milloin tarjolla on jotain hyvää! Ja nyt on!!!



Joissain keskusteluissa nousi esiin maaginen katsojaluku: 30. Jos se ylitetään niin hyvä on. Minä tällekin luvulle taas kinnasta viskomaan.

Laitoin ystävilleni ja tuttavilleni ja kavereilleni ja yhteistyökumppaneilleni ja sukulaisilleni (voi ne raukat, niiden on vaikea kieltäytyä kun Tiina-täti promoaa) ja tiedättekö mitä? Nyt minulla on 29 ilmoittautumista kasassa, ja kuukausi aikaa vielä esitykseen. Tarvitaan siis vielä yksi tilaus ja maaginen 30 tulee täyteen. Siitä on luvattu nostaa hattua. Luulen, että hatunnosto on nyt lähellä.

Mutta vielä on 153 lippua myymättä. Käännetään tämä positiivisempaan muotoon:

Vielä on 153 onnekkaalla mahdollisuus nähdä 5.9.2009 todella loistavaa teatteria!



Siis lisävarauksia tulemaan, vaikkapa minulle osoitteeseen: info@villaottilia.ee

Kertauksen vuoksi: esitykset lauantaina 5.9.2009 klo 16.00 ja 18.00 KokoTeatterissa Helsingissä, osoitteessa Siltavuorenranta 18.

Liput erinomaisen kuluttajaystävälliseen hintaan: 10 ja 8 euroa.


Lippuja saa ostaa ja tilata myös KokoTeatterista (kts. www.kokoteatteri.fi)
ja Viro-insituutista:

Mariankatu 8B (2.krs)
00170 HELSINKI
Puhelin: +358-9-669 805
E-mail: info@viro-instituutti.fi


Tehdään tästä Randlasen reissusta ikimuistoinen, niin heille kuin kaikille meille, jotka tulemme, joilla on etuoikeus päästä sitä katsomaan. Siis lippuja tilaamaan!

(Kovaa mainostupainostusta, mutta hyvä asian puolesta!)

tiistai 4. elokuuta 2009

Teater Randlane tulossa Suomeen!

Herätys Suomi, kulttuuri rantautuu Helsinkiin kun Läänemeren sankarit eli Teatteri Randlane tuo KokoTeatteriin palkitun esityksensä: Meretagune asi.

Kyse on siis samasta esityksestä, joka pidettiin viime lokakuussa Otepäällä ja Valgassa, ja josta kirjoittelin syksyn mittaan blogiinkin.



Nyt on Suomen valloituksen vuoro. Esityksiä on kaksi:

lauantaina 5.9.2009 klo 16.00 ja 18.00

Siis, kaikki kynnellekykenevät nyt liikkeelle! Nyt on mahdollisuus nähdä todella upea esitys. Eikä lippujen hinnat huimaa, normaalipiletti 10 euroa ja opiskelijat, eläkeläiset ja lapset 8 euroa.

KokoTeatteri sijaitsee Pitkänsillan Kruunuhaan puoleisessa päässä. Osoite: Siltavuorenranta 18.

Lippuja voi tilata etukäteen

Viron Suomen -instituutti
Mariankatu 8B (2.krs)
00170 HELSINKI
Puhelin: +358-9-669 805
email: info@viro-instituutti.fi

Lippuja voi tilata myös minun kautta: info@villaottilia.ee – kertokaa montako lippua varaatte ja kumpaan esitykseen.

Lunastaa liput voi joko ennen esitystä ovelta tai sitten Viron Suomen –instituutista etukäteen. Ryhmille on mahdollista postittaa liput etukäteen.

--

Täytyy sanoa, että olen todella iloinen, että tämä alkujaan unelmasta liikkeelle lähtenyt projekti on nyt toteutumassa! Randlane on ryhmänä minulle rakas – ja esitys todella ansaitsee katsojansa. Kielikään ei tule olemaan ongelma. Sillä käsiohjelman oheen tulee suomenkielinen lyhyt selostus tapahtumista – ja tunteet, nehän ylittävät kaikki kielirajat.

Suuret kiitokset myös Suomen päässä asiaa edistäneille tehopakkauksille. Tukea olemme saaneet Tuglas-seuralta, Viron Suomen –instituutista ja SVYL:sta (Suomen Viro-yhidstysten Liitto).


Kirjoitin tällaisen lyhyen esittelyn esityksestä, ja laitan se tähänkin, että tiedätte millaisesta näytelmästä on kyse:



ETEENPÄIN ON MENTÄVÄ
Virolainen Teater Randlane aloittaa Helsingin teatterisyksyn

Helsingin teatterisyksy alkaa yllätyksellisellä ja nautinnollisella vierailulla naapurimaasta kun haapsalulainen Teater Randlane esittää KokoTeatterissa palkitun näytelmän: Meretagune asi

lauantaina 5.9.2009 klo 16.00 ja 18.00.

Jüri Tuulikun kirjoittama näytelmä vie katsojat Neuvosto-Viroon 50-luvulle. Pienelle Abrukan saarelle, josta merimatka mantereelle eli Saarenmaalle on lähes valtamerimatkan veroinen. Matkan taittaa vanha Malli-rouva, joka käy laivalla läpi muistoissaan omaa menneisyttään.

Teatteri Randlane osaa taiteilla ilon ja surun välillä taitavasti. Näennäisesti hilpeä musisointi kääntyy odottamatta tragediaksi, niinhän se elämässäkin käy. Hellät muistot seuraavat kipeitä.

Yleisö nauraa – pyyhkii kyyneliään – ja taas nauraa.

Sellaista on saaren ihmisten elämäkin. Ei sitä voi pitkään surua kantaa, eteenpäin on mentävä ja nauru parantaa haavat.


---


NYT SIIS KAIKKI LIIKKEELLE! Ja lippuja varaamaan! Sillä tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä loistavaa, aitoa, hyvää ja viihdyttävää teatteria, josta tulee hyvä mieli!

Ja kertokaa kavereillenne, työkavereillenne, kadunmiehille ja ohikulkijoille tästä esityksestä... sillä varsinaiseen mainontaan pienellä teatteriryhmällä ei ole varaa. Nyt täytyy siis lähetellä savumerkkejä ja paukutella viidakkorumpuja oikein olan takaa.

maanantai 3. elokuuta 2009

Markkinoilla sataa aina

Yksi viehättävä virolainen traditio – varmaan sama myös Suomen maaseudulla – on pienet paikalliset kesämarkkinat. Musiikki soi, lapset kirmaavat nurmella, mammat kokoontuvat pieniin ryhmiin vaihtamaan kuulumisia. Nuoret äidit tukkivat torikäytäviä lastenvaunuilla.

Pienellä lavalla paikalliset kuuluisuudet esittävät musiikki- ja tanssiesityksiä. On torvisoittokuntaa ja paikkakunnan ihmelapsen musisointihetki. Tanhutaan, totta kai, Virossa kun ollaan. Saslökki-grillit hörisevät, pannukakkuja ja ohukaisia paistetaan ja markkina-alueen reunalla harrastetaan saappaanheittoa tai pussijuoksua.

Kaikkialla on paikallisia kauppiaita, ja usein vähän kauempaakin tulleita. On myynnissä vähän kaikkea, on kasveja, koruja, nahkatöitä, taoksia, sukkaa ja tumppua joka lähtöön. On hirvenmakkaraa ja paahdettua villisian kylkeä. Kotikaljaa ja tyrnimehua.

Juhliin panostetaan paikallisin voimin, kaikki kynnelle kykenevät tulevat paikalle suurin odotuksin.

Ja sitten sataa. Yleensä ensin hieman tihuuttaen ja sitten sade yltyy. Lopulta vettä tulee kaatamalla.

Hattarat kastuvat, kauppiaat levittelevät muoveja myyntitiskiensä suojaksi. Tanhuajat molskivat vesilammikoissa virsuissaan ja sadetakeissaan. Väki värjöttelee sateenvarjojen alla tai pitävät sadetta puiden alla. Tunnelma lässähtää, pakostakin.

Näin kävi eilen juuri Otepäällä. Meillä oli jokakesäinen Käsitöölaat eli käsityömarkkinat, jonne minäkin lähdin Kersten-ystävättäreni kanssa. Kersten oli siis saapunut käymään Otepäälle ja halusimme nähdä Kerstenin äidin tanhuryhmän esityksen. Ja nauttia markkinoista.



Alku alkoi lupaavasti, sadetta oli ripsunut aamusella, mutta puolilta päivin taivas kirkastui. Hetkeksi. Ja sitten sadetta tuli, ensin hieman, sitten lisää ja lopulta kaatamalla.

Kuinka sääli! Hauskasti alkaneet markkinat lopahtivat vähän kesken, vaikka täytyy sanoa että sisukkaasti ihmiset jaksoivat vielä sateessakin seurata laulu- ja tanssiesityksiä. Tunnelma lässähti, mutta ei siltikään täysin lopahtanut.

Tänään arvatenkin aurinko paistaa täydeltä terältä.

Tässä muutamia kuvia eiliseltä:

Paikalliset taimitarhat esittelivät tarjontaansa:



Väkeä saapuu paikalle sankoin joukoin:



Makkaroita maistellaan:



Esiintyjät odottavat vuoroaan:



Ja sitten alkaa sataa, ja iloiset ilmeet muuttuvat vähemmän riemukkaiksi:




Mutta ohjelma vedetään silti loppuun, tanhutyttäret tanssivat vaikka sadetakit päällä:





Seuraavat markkinat pidetään 8.-9.8.2009 Antslassa, kyse on isosta jokakesäisestä Hauka laatista -- ja sinne otan minäkin mukaan sateenvarjon, nyt kun olen oppinut että markkinoilla sataa aina.

lauantai 1. elokuuta 2009

Keski-Viron kierros - linnoja, ruusuja, peltoja, põltsareita

Ja meidän päiväretkemme Virossa jatkuvat.

Edellisen kerran tonttuilimme Itä-Virossa, toissapäivänä oli vuorossa Keski-Viro, ja sieltä kaupungit Viljandi ja Põltsamaa. Mutta tietenkin matkalle sattui monenlaista muutakin mielenkiintoista.

En voi riittävästi ihmetellä ja toistaa, että on tämä Viro monipuolinen maa. Vaikka neljä vuotta olemme täällä olleet, aina löytyy näille päiväreissuillemme uusia jänniä näkymiä. Reissu reissulta jaksamme innostua, löydämme paikkoja, joista emme ole tienneet mitään.

Niin siis, nyt lähdimme ensin Viljandiin, jossa olemme vierailleet usein. Kaupunkiin saavuttaessa Otepään suunnalta aukeaa se panoraamana silmien eteen:

(Vinkki: kannattaa klikata kuvaa, jos haluaa nähdä siitä jotain. Näin pieninä ei mikään oikein erotu minään)



Olen tehnyt aiemmin Viljandista oman valokuvagallerian, joka löytyy klikkaamalla tästä joten ei enempää kuvia Viljandin kaupungista tällä kertaa.

Kiva kaupunki tuo Viljandi kuitenkin on: viehättäviä taloja, komea linnoitus, kulttuuria, iloista kesäistä meininkiä.

Ja kesäkaupunki Viljandi juuri onkin, talvella se on aika lailla kuollut. Tunnettu myös folkmusiikkijuhlistaan – eli kuten olen usein todennut, Viljandi on tietyssä mielessä kuin Suomen Kaustinen.

Tällä kertaa oli minulla Viljandissa aivan selkeä kohde jonne halusin: Viljandin tori, joka on elävä ja mukava paikka, kesäisin ja syksyisin varsinainen kasvien ja marjojen ja hedelmien aarreaitta.



Tällä kertaa mukaan tarttui takapaksillinen erilaisia perennoja ja pelargonioita, ja aivan pilkkahintaan. Linkamakaan ei mutissut lainkaan ollenkaan, kun ostoskoriin päätyi myös puoli kiloa kantarelleja (kilohinta 60 kr eli 3,85 eur), litra mustikoita (15 kr) ja kilo mansikoita (50 kruunua).

Eräs ihmettelee jälleen horsmien moninaisuutta. Ronja vetää snarkkaa penkin uumenissa eikä jaksa päätään nostaa – onhan noita nähty, se taisi itsekseen miettiä.



Ruokailla täytyy ihmisen myös matkoillaan, eikö vain? Ja mikä sen mukavampaa kun löytää hyvän ruokapaikan. Viljandissa minulla on ollut yksi puistattava ruokailukokemus, ja niinpä olimmekin riemusta soikeina kun keksimme uuden, aivan ihanan paikan: armenialaisen Soson puutarharavintolan. Pieni vaatimaton mutta siisti paikka, ja mikä ruoka!



Kun itse Suuri Soso (suuri niin fysiikaltaan kuin karismaltaan) oli paikalla ja kun hetimmiten löysimme Soson kanssa yhteisen sävelen – Soso lupasi tulla meille kylään ja minä lupasin ohjata turisteja Soson luo – niin johan pienestä ruokatuokiosta muodostui suoranainen juhlahetki. Soso toi ylimääräisenä maistiaisena pöytään hartso-keittoa, ja kävi moneen otteeseen tarkistamassa että kaikki on hyvin. Ja olihan se.

Soson erikoisuudet nassuteltuamme jatkui matka. Seuraava kohde Põltsamaa, joka sijaitsee likimain tasan keskellä Viroa. Mutta ensin pieni pysähdys Kõon kirkolla, koirat jaloittelevat ja minä kuvailen virolaisittain hieman erilaista ortodoksikirkkoa.



Põltsamaalle oli meillä asiaa ihan tietystä syystä. Olen aiemmin kertonut Hulvattomasta Heljän Puutarhareissusta elokuun lopulla. Siitä täällä lisää, ketä kiinnostaa.

Yksi Heljän reissun kohteista on Põltsamaa ja siellä linna, viinikellari ja Põltsamaan ruusutarha. Ja niihin nyt lähdimme etukäteen tutustumaan.

Vaikka n. 5000 ihmisen Põltsamaa, tunnettu viineistään ja marjoistaan, on meille hyvinkin tuttu kaupunki, olihan meillä siellä aikanaan jopa asunto, niin linnanpihalle tai ruusutarhoihin emme koskaan eksyneet. Mikä lie siihen syynä.

No, sitä hauskempaa oli nyt tutustua paikkakunnan nähtävyyksiin turisteina, kamerat tanassa.





Vuonna 1272 pystytetty vanha ritarilinna ja sen nykyiset rauniot ovat oikeasti aika vaikuttavat. Mittaa ja kokoa linnoituksella on ollut: muurit ovat kanttiinsa lähemmäs 110 metriä pitkät ja nykyisin korkeudeltaan n. 11 metriä.


Kuva lainattu Põltsamaan kotisivuilta.


Linnanpihalta löytyy museo, viinikellari, ja kaksi valokuvanäyttelyä, joista minä tietenkin riemastuin.





Toinen näyttelyistä oli koostettu viime vuoden parhaista uutiskuvista, ja oli ihan mielenkiintoinen sekin. Mutta tämä Valokuvakuninkaat oli historiallisena näyttelynä todella mielikuvitusta ja ajatuksia stimuloiva.

Kyse oli kahdesta viime vuosisadan alkupuolella vaikuttaneesta valokuvauksen pioneeristä, veljeksistä Johannes (synt. 1880) ja Peeter (synt. 1889) Parikas.



Heillä oli Tallinnassa Kuningas-kadulla pieni valokuvastudio, jossa he ottivat potretteja niin julkimoista kuin tavallisesta kansastakin:





Parikkaan veljekset olivat samalla valokuvataiteen airueita, he perustivat Haapsaluun valokuvaklubin, jonka tehtävänä oli edistää valokuvausta taidemuotona. He tutkivat valokuvauksen tekniikkaa ja kirjoittivat muutamaisenkin perusteellisen oppikirjan valokuvauksen harrastajille.

He kuvasivat Viroa jokaiselta kantilta, niin maisemia kuin erilaisia elämänpiirejä – Johannes oli jakanut maan 13 erilliseen osa-alueeseen, jotka kaikki hän kiersi ja valokuvasi, kulkuvälineenään polkupyörä.

Sisällissodan raskaat vuodet tallentuivat nekin Parikkaan veljesten filmille. Kuten myös vuosisadan alun eri kulttuuritapahtumat.



Molempien veljesten aktiivinen kausi valokuvaajina päättyi toiseen maailmansotaan ja sitä seuranneisiin neuvostovuosiin. Peeter Parikas ja näyttelijävaimonsa Marje pakenivat Ruotsiin 1944. Johannes Parikas jäi laborantiksi entiseen studioonsa, joka oli valtiollistamisen yhteydessä siirtynyt Teatteriliiton omistukseen. Johannes Parikas kuoli vuonna 1958 ja Peeter Parikas vuonna 1972 Saltsjöbadenissa.

Mielenkiintoiset elämäntarinat, mielenkiintoisia valokuvia. Näyttelyssä olisi viipynyt pidempäänkin.

Vaan matka jatkui, nyt Põltsamaan Ruusutarhoille.



Kyse on suuresta kaupallisesta puutarhasta, jossa kasvaa yli 3.000 ruusua, lajikkeita on lähemmäs 900. Valinnanvaraa siis löytyy.

Heinäkuussa ruusut kukkivat täyttä häkää, värejä on niin montaa, että silmiin jo sattuu. Mutta onhan täällä toki kaunista. Olisin vain toivonut – ihan estetiikan vuoksi – hieman parempaa ryhmittelyä, nyt yleisnäkymä oli hieman sekava.



Mutta olihan täällä upeita ruusuja, ei siinä mitään.







Myyjätärtätönen ei kylläkään ollut aivan ajan tasalla. Kysymyksiini sopivista lajikkeista Otepäälle en saanut oikeastaan minkäänlaista järkevää vastausta. Päädyin sitten itse muutamaiseen köynnöstävään Flammentanziin, joiden tiedän olevan suht talvenkestäviä ja pariin matalampaan Schneewittcheniin.

Tällaista siis haaveilen - eli Flammentanz kukassa:



Jälkikäteen – hölmö kun olin, ja luin mainoksen vasta myöhemmin – selvisi, että ostettuani kolme taimea (ostin itse asiassa neljä) olisi minun pitänyt saada yksi taimi ilmaiseksi. Pieni asia, mutta jäi vähän jurppimaan. Vähän turhan pitkä matka lähteä näin jälkikäteen penäämään saataviaan. Grrr.

Ruusutarhoilta lähdimme vielä hetkeksi palloilemaan Põltsan kaupunkiin, ja ruusukaupunki kun Põltsamaa on, ei ruusuihin voinut täälläkään olla törmäämättä.



Istuimme hetken joen ääressä kahvilassa. Viereisessä pöydässä ölisi muutamainen kaljaveikko, joista Kimmo loihe lausemaan, onkohan Põltsamaan kaljaukot pultsarien sijasta põltsareita.

Näkymää kahvilasta sillalle:



Nyt oli virallinen osio reissusta tehty. Auto oli täynnä kasveja, marjoja ja hyväksi tietämäämme kuohuviiniä, jota löysimme Põltsamaan paikallisesta putiikista vallan kilpailukykyiseen hintaan: alta 34 kruunua/pudel (eli n. 2 euroa/pullo).

Jatkoimme matkaa vielä Laiuseen, täytyihän perheen ritarin päästä taas kalpaveikkojen linnanraunioille herkistelemään.



Laiuse sijaitsee siis Jõgevamaalla, joka on kaunista seutua sekin. Paljon niittyjä ja apilapeltoja:





Vooremäelle kiipesimme eli Jõgevamaan korkeimmalle kohdalle. Koirat pääsivät myös maisemia ihailemaan.







Minä kuvailin pörrinkäisiä ohdakkeissa, sillä Vooremäellä oli kimalaisilla menossa juhlat; joka pallukassa näytti olevan surinaa. Mutta niin pörisi myös ympärillämmekin, paarmoja ja kärpäsiä oli nyt pilvin pimein tunkemassa suuhun ja sieraimiin. Siis autoon ja eteenpäin.



Laiusesta lähdemme sitten suuntaamaan kotia kohti, mutta teemme vielä poikkeaman Palamuseen ja Luuan kartanolle, jossa on upea arboretum, aikanaan yksi Viron suurimmista. Mutta ilta on jo niin pitkällä että jätämme arboretumiin ja läheisiin taimistoihin, joita on muuten monta, tutustumisen tuonnemmaksi.

Kauniit oli maisemat Vooremaalla, johon Palamuse ja Luua kuuluvat. Komea tuulimylly ilta-auringossa symboloikoon koko Vooremaata ja sen avaraa luonnonkauneutta:



Kuten juttuni aloitin – taas on seikkailtu ja nähty jos vaikka mitä. Jännä miten yhdenkin päivän ajoreissulla mieli virkistyy kuin pidemmänkin lomamatkan jälkeen

Ja on näistä päiväseikkailuista sekin hyöty, että jälleen on meillä lisää asiakkaillemme kerrottavaa, hienoja nähtävyyksiä neuvottavanamme. Ja, tietenkin, näin saan myös blogiin aina Viro-materiaalia. Itse asiassa niin paljon, että kaikkea ei saa edes juttuun mahdutettua mukaan.

Nytkin tuli taas pitkä juttu ja paljon kuvia, ja silti jäi vielä moni kuva näyttämättä. Kiva oli jos kuitenkin jaksoitte tänne asti.