Lueskelin tässä päivänä muutamana suomalaista valokuvafoorumia ja sen keskustelupalstaa. Ihan mielenkiintoisia keskusteluja, vaikka monet aika teknispainotteisia.
Mikä pisti silmään, että monet harrastelijakuvaajat rajaavat aiheensa aika kapeasti. Joku on lintukuvaaja, joku hyönteiskuvaaja. Joku kuvaa koiria, toinen kissoja. Kuka on innostunut muotokuvista, kuka taas suurista panoraamakuvista.
Keskustelut kävivät sitten siitä, mikä on paras objektiivi esimerkiksi perhoskuvaukselle. Keskustelun aloitti nimimerkki, joka epäili hankkineensa väärän objektiivin, koska hänen kuvauskohteensa olivat perhoset ja koirat ja samalla kuvauskeikalla eli koiraa ulkoiluttaessa pitäisi pystyä kuvaamaan molempia.
Moni oli sitä mieltä, että valovoimainen kiinteä makrolinssi on paras hyönteisiä varten - keskustelua käyvällä nimimerkillä kun oli tehokas teleobjektiivi käytössään ja hän valitti, että vaikka koirakuvat onnistuvat, perhoskuvat puolestaan eivät.
Tämä sai minut taas mietteliääksi ja pohdin että minkä tyypin kuvaaja minä olen, ja totesin, että olen kaikkiruokainen. Minulle kelpaavat kuvauskohteeksi kaikki milliä suuremmasta höntiäisestä aina Kiinan muuriin asti - jos sellainen sattuisi vastaan tulemaan. Olen ottanut muotokuvia, luontokuvia ja urheilukuvia. Koirat ja kissat ovat kelvanneet kuvauskohteiksi. Koska objektiiveja ei ole montaakaan, johtuen rahavarojeni rajallisuudesta, on nykyisillä täytynyt pärjätä vähän joka tilanteessa.
Päätin sitten antaa itselleni kuvaustehtävän ja lähdin kuvaamaan pihan pikkuväkeä, eli pörrejä ja perhoja ja muita itikoita teleobjektiivin kanssa. Käytössä minulla on Canonin EF-S 50-250 mm 1:4-5.6
Ja kieltämättä hankalaahan se oli, vaan ei silti ihan mahdotonta.
Aloitetaan pörisijöistä eli kimalaisista ja mehiläisistä. Jotka ovat ihmeen nopeita liikkeissään - kuka uskoisi sitä kimalaisesta, jonka ei aerodynamiikan lakien mukaan pitäisi pystyä lentämään ensinkään:
Seuraavaksi oli vuorossa perhosen kuvaus. Tarvittiin siis perhosta, ja sellainen löytyikin lepattelemassa rentoakankaalien lähistöllä. Ilmasta en onnistunut telellä perhosta nappaamaan, mutta istahti se onneksi hetkeksi paikalleenkin niin pitkään, että sain sen hollille. Kuva voisi olla tarkempikin, mutta toista tilaisuutta ei sitten enää tullut, joten tämä jäi ainoaksi perhoskuvaksi:
Seuraavaksi aloin jahdata erilaisia koppakuoriaisia, joita pihalta löytyi. Suuri vihreä koppis keikkui juhannusruusupuskan latvassa, korkeimmalla kohdalla ehkä n. 2 metrin päässä kamerasta, ja sinne siis teleä suuntimaan:
Tämäkään tyyppi ei jaksanut kauaa odotella että saan kamerani kuntoon vaan jatkoi matkaansa.
Japaninvaahterasta löytyi pienen pieni koppakuoriainen, joka oli maksimissaan ehkä 6 mm pitkä. Paljaalla silmällä siitä näki kyllä värin ja muodon, mutta vasta tietokoneruudulta katsoessa näki tyypin yksityiskohdat, sehän on karvainen!
Nyt aloin päästä sisään ötökkäkuvauksen mielenkiintoisimpaan puoleen. Kamera näkee pienestä kulkijasta paljon enemmän kuin mitä silmä! Tämähän on valtavan mielenkiintoista, totesin ja lähdin jahtaamaan lisää outoja öttiäisiä.
Terassin kaiteella teki matkaa pieni siivekäs, paljain silmin katsottuna täysin mitätön tyyppi, pituutta ehkä 3-4 mm. Mutta jälleen lähikuvassa paljastuu matkamiehen siro olemus:
Tiiliseinällä, melko korkealla, seisoskeli myös jokin siivekäs tyyppi, sitä kuvaamaan. Ja mikä yllätys jälleen kun pääsi itikkaa tietokoneruudulta katsomaan: sillähän on aivan ihana väri ja miten monimutkaisen taitavasti sen keho on rakennettu, kuin pienistä palikoista:
Ja vielä toinen kuva tästä pitkäsäärestä, hieman toisesta kulmasta. En ole aivan varma että miten päin tyyppi kuvassa on:
Arvaatte varmaan, että olen taas innoissani! Kuka olisi arvannut että hyönteisten kuvaaminen on näin mielenkiintoista!
Ja ehkäpä, ehkäpä tieni vie vielä objektiivikauppaan katsomaan juuri tähän tehtävään parhaiten soveltuvaa obiskaa. Minua viisaammat, mitä suosittelisitte?
