maanantai 31. lokakuuta 2011

Lahemaan merellisissä maisemissa

Upeita nämä myöhäissyksyn lämpimät päivät. Tänäänkin oli niin upea keli ettei paremmasta väliä.

Hurskaana ajatuksenamme oli jatkaa remppaa ja siivota pihaa, vaan upea keli vei meidät parillekin retkelle. Ensin Võsun maisemiin - Kimmo ja Latte olivat edellispäivänä löytäneet uuden kivan metsälenkin jota piti sitten tänään esitellä minullekin. Reitti kulki läpi suurten mäntymetsien, seuraillen merenrantaa kilometrin verran. Sitten se sukelsi viheriään metsikköön ja siellä kierteli kunnes jälleen palasi rannalle. Kaunista oli, ja havumetsässä hengittäminen, se on jotenkin erilaista. Raikkaampaa.


 I love my daddy!

Pitkän metsälenkin jälkeen oli tarkoitus ryhtyä töihin, mutta upea keli sai meidät muuttamaan suunnitelmiamme. Lähdimme ajelulle ja kiersimme samat kaksi reittiä, jotka minä olin aiemmin alkukesästä kiertänyt yksin: Loksan ja Jumindan niemet. Kimmo halusi erityisesti tutustua Jumindan merihaudan muistomerkkiin.

Ja niin me lähdimme liikkeelle. Ehtii sitä remontoida kurjemmillakin keleillä!


 Aallonmurtaja Viinistun satamassa.
 Vihreitä kiviä Loksan niemen kärjessä, Pärispeassa.

 Neuvostoaikainen rannikkovartioasema humisee nyt tyhjyttään Pärispeassa.
 Sarvimiinoja Jumindan muistomerkin ympärillä.


 Vuosi 1941 oli kohtalokas ja tuotti 16.000 - 20.000 uhria, jotka vaipuivat Suomenlahden syvyyksiin. Jumindan merihaudasta olen kirjoittanut aiemmin blogiin, lue tästä
.

 Jumindan majakka


 Aurinko alkaa laskea Naskalin lahdella.


 Puita Naskalin lahden rannalla


 Näkymää jyrkänteeltä alas Naskalin lahdelle.


 Alhaalla meri ja ranta törmältä nähtynä.
 Niemen länsireunalla myrskyää.


 Kaisloja auringonlaskun aikaan.


 Latte riehuu hiekkarannalla auringonlaskun aikaan.


 
Aurinko laskee ja värjää taivaan punertavaksi: Red sky in the night, sailor's delight.


PS. Ethän unohda osallistua Vuoden 2011 lukijakyselyyn. Vastaa ja voita valokuvapalkinto. Ja tässä linkistä löydät kyselyn: Osallistu lukijakyselyyn!

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Vuoden 2011 lukijakysely

Ilta alkaa hämärtyä Võsulla ja jokin aikaa sitten sain kirjoitettua tarinaa meidän sohvista. Sitä kirjoittaessani mietin samalla itse niitä eri aiheita, joita olen täällä blogissa käsitellyt. Aika pienistä lähtökohdista on monet tarinat tehty, mutta jokainen niistä on minulle itselleni, jos ei muille, ollut jollain lailla merkityksellinen. Kuten vaikka nuo sohvat.

Niinpä sitten eksyin omiin kirjoituksiini, menin linkistä toiseen, hyppelin tunnisteiden kautta vuodesta toiseen, tunnelmasta toiseen. Ihan innostuin, kuten se marjattah:n kerran mainitsema hanuristi, joka liikuttui kyyneliin omasta soitostaan.

Onhan minulle tapahtunut jos vaikka mitä viimeisten vuosien aikana. Ja niistä tänne blogiin olen sitten sieluani vuodattanut. Joihinkin juttuihin on tullut paljon kommentteja, joihinkin ei lainkaan. Mietin, että onko kommentit sittenkään riittävä mittari tarinan merkityksen mittaamiseen?

Kysyin ehkä noin vuosi sitten lukijoilta heidän omaa suosikkikirjoitustaan, ja lupasin pienen palkinnon sille joka parhaiten perustelee miksi kirjoitus kolahti lukijaan kuten se kolahti. Tuolloin voitti tarina Rummukaisesta, siitä miten ystävättäreni Seija ja minä pelastimme pienen koiran Peipsin rannalta. Nenäliinoja kuulemma kului tukku tarinaa lukiessa. Se vielä kerran ja jälleen tässä: Rummukainen!

Nyt kysyn samaa uudelleen. Tarkoitusperäni ovat itsekkäät. Haluan tietää, miksi ja miten ihmiset reagoivat tarinoihini. Mikä niissä kiinnostaa, jos kiinnostaa. ja mistä he haluavat kuulla lisää? Haluan siis parantaa blogiani, niin että se vastaa lukijoiden toiveisiin, parhaani mukaan.

Kysyn siis: mikä on jäänyt tarinoista mieleen - ja kysyn myös: mistä haluaisit jatkossa kuulla lisää? Haluatko faktaa vai fiktiota? Enemmän kuvia tai vähemmän niitä? Tunnelmapaloja meidän elämästämme vai ihan kouriintuntuvaa tietoa Virosta?

Suosikkitarinaasi valitessasi on käytössäsi koko blogiarkisto - poislukien tarina Rummukaisesta. Koska se on jo kerran pokannut parhaan palkinnon.

Siis, nyt sinulla on tilaisuus kertoa mielipiteitäsi blogistani, antaa parannusehdotuksia ja vinkkejä aiheista tai asioista jotka ovat sinulle mielenkiintoisia.

Ja jottei ponnistelusi menisi ihan haaskoon, lupaan taas palkinnon parhaalle vastaukselle - siis vastaukselle, joka kertoo miksi joku asia on häneen kolahtanut tai miksi hän haluaa kuulla lisää jostain tietystä aihepiiristä tms.

Ja palkinto on perinteinen: A4-kokoinen vapaavalintainen kuva Ottilia's Visions -galleriasta. Käy tutustumassa mielitiettyysi tästä: Ottilia's Visions.

Jään odottelemaan vastauksia. Innokkaana. Niiden kautta tiedän, mitä lukijani ajattelevat. Toisaalta, olen minä kuitenkin niin jäärä ja minä ja oma, että jatkan luultavasti eteenpäin omalla tyylilläni. Mutta sittenkin, lukijoiden toiveet ja ajatukset takaraivossani.

Kiitos jo etukäteen vastauksestasi!

Tiina Linkama
Se suomalainen Virossa


PS. Tämä on sitten ihan vain lukijalle J.Koskenniemi Turusta- palkintosi on kehityksessä ja lähtee ensi viikolla luoksesi. En sitä tosiaankaan unohtanut, vaikka ehkä jo niin ajattelit.

Sohva pitää ihmisellä olla! Ellei jopa kaksi!

Kun viime yönä käsittelin henkimaailman asioita - eli kerroin pienen kuvallisen kauhukertomuksen - käyn tänään käsiksi maallisempiin asioihin. Tarkemmin sanottuna huonekaluihin. Ja vielä tarkemmin: Huvikummun huonekaluihin. Joita on hyvin vähän.

Ei liene salaisuus, että Huvikummun osto imaisi kaikki rahavaramme, ja se vähä mitä jäljelle jäi, meni sitten remonttitarvikkeisiin. Kolme asuntoa, siis vieraskäyttöön, on aika valmiissa kunnossa, myös huonekalujen suhteen, mutta oma asuntomme, alakerran suuri sali, on kalustettu aika vähäisillä mööpeleillä, nekin pääsääntöisesti tilapäisratkaisuina.

Niinpä vaatekaapin paikkaa mallaa yksi rekki, jossa roikkuvat takkimme. Ja ruokapöytää markkeeraa puutarhakalusteet, jotka sinällään ovat ihan nätit: puinen pöytä, neljä tuolia ja penkki. Työpöytänä toimii Kimmon iso vanha Ikean työpöytä, joka oli liian iso Ottiliaan. Ja työtuoleina neljä baarijakkaraa, jotka otettu tilapäiskäyttöön keittiöstä. Työasento on kieltämättä outo ja kumara.

Mutta jotain uuttakin minulla on, ja jotain josta itse pidän kuin se kuuluisa hullu puurosta - mistä minä puolestaan en pidä lainkaan (lat. huom.) Nimittäin, minulla on upouudet ja hyvälaatuiset nahkasohvat, jotka vasta eilen kuorin paketeistaan (tahtoo sanoa: revin pois niitä suojanneet suuret kutistemuovit). Ja koeistuin ne. Hyvältä tuntui.

Jokainen jolla on koira, tietää, että ainut mahdollinen sohvavaihtoehto on nahkasohva, jos ei halua tuhlata nuoruuttaan ja terveyttään imuroimalla ja nyppimällä koirankarvoja sohvasta. Toinen vaihtoehto, tietenkin, on opettaa koira olemaan hyppäämättä sohvalle - tätä olemme harjoitelleet Latten kanssa Otepäällä jo viisi vuotta, ilman sanottavampaa tulosta. Jossain neljännen vuoden tienovilla annoimme koiralle periksi, jollainhan se sinnikkyys tuli palkita, jota Latte osoitti hivuttautuessaan jääräpäisesti sohvalle aina kun silmä vältti.

Otepäällä meidän kaikki henkilökohtaiset asiamme on survottu keittiöön ja yhteen huoneeseen, jossa sitten on vuoteemme ja kaapit, telkkari, sohva, nojatuoli ja kirjoituspöytä. Arvatenkin sohva on mallia mini ja toimii lähinnä vain istuinalustana kun katsomme telkkaria, mikä on on harvoin.

Huvikummussa asiat ovat toisin - täällä on tilaa. Ja jo pitkään unelmoin sohvaryhmästä johon mahtuisi viidestä kuuteen ihmistä istumaan ja iltaa viettämään. Toinen unelmointini kohde oli erinomaisen istuttava nojatuoli ja jalkalamppu sen vieressä. Otepäällä kun ei oikeasti ole kunnon tuolia johon vajota hyvän kirjan kanssa.

Niinpä siis jo ennen kuin talo oli meidän kiertelin aika ajoin huonekaluliikkeissä sohvia ja nojatuoleja katsomassa ja tulin muutamaan lopputulemaan:

1. Hyvää ei saa halvalla
2. Valikoimat ovat tyyylsiä
3. Kuka päätti että kulmasohva on ainoa oikea  mahdollinen sohvamalli?

Ymmärrän että kulmasohva on varmasti mukava kahdelle hengelle ja lököilylle - voihan silloin toinen nostaa jalkansa suoraksi kulman toiselle sivulle. Mutta oletteko koskaan nähneeet viiden kuuden ihmisen istuvan mukavasti kulmasohvalla?

Meille ei muutenkaan kulmasohva käy laatuunsa, sillä Huvikummun salin erikoispiirteenä on kahdeksan suurta pylvästä, jotka rytmittävät huonetta.  Menisi aikamoiseksi tarkkuuspeliksi virittää kulmasohva näiden pylväiden keskelle.

Minä siis kiertelin tuloksetta huonekaluliikkeitä. Jotka Virossa ovat pitkälti suomalaisia. Täältä löytyy Iskut ja Askot, Sotkat ja JYSKit. Ohessa on sitten myös puolalaisia ja latvialaisia huonekaluja tarjoavia myymälöitä. Ja jokunen virolainenkin. Vanhojen tavaroiden liikkeistä ei huonekaluja oikein löydy. Tartosta tiedän yhden  liikkeen, joka tuo ns. antiikkimööpeleitä Hollannista ja Saksasta, ja ne ovat sivumennen sanottuna aikamoisia kolossaalisia hirvityksiä, joissa minun silmiin sattuvia koukeroisia nikerryksiä.

Aloin jo vakuuttua siitä, että jälleen kerran joudun tekemään kompromissin - luultavasti valitsemaan jonkinmoisen IKEAn edullisen sohvan, joka muutamassa vuodessa on istuttu lysyyn ja jonka hävittäminen tulee olemaan yhtä kallista kuin sen hankkiminen. Masentuneena luin artikkelin suomalaisesta halpasohvarallista ja siitä, miten sohvista tulee nykyisin nopeasti ongelmajätettä, josta on vaikea päästä eroon.

Kun sitten eksyin Tarton Lõunakeskuksessa olevaan pilipalityökaluja ja muuta rihkamaa myyvään Handymaniin. Se on pieni myymälä ahdettuna täyteen kaikenmoisia asioita, lähinnä kiinalaisia työkaluja, kurjia peltikottikärryjä ja kiikkeriä puutarhakalusteita. Hieman samaan tapaan kuin mitä Suomessa Hong Kong eli Honkkari.

Ja siellä näin kahden istuttavan mustan nahkasohvan, joka selkeästi oli osastossa: arvaa mikä ei kuulu joukkoon? Handyman ei siis ole mikään huonekaluliike. Siksi jäin sohvaa ihmettelemään ja tutkimaan. Mitä tämä täällä tekee? Sohvan päällä oli lappu: 2 +3 -istuttavat nahkasohvat yhteensä 18.000 kruunua (n. 1.200 euroa). Koeistuin sohvan ja se tuntui erinomaiselta istua. Rapsutin varovasti pitkällä kynnelläni sohvaa, ja totesin nahkan erinomaiseksi ja Latten-kestäväksi. Sen malli on konstailematon ja viehätti silmääni. Se on klassikko, eikä se edusta mitään juuri-nyt-trendiä, ei pompööseja muhkeampaakin muhkeita nahkasohvia eikä niiden vastakohtaa: tasakanttista ruskeanahkaista ns. presidenttimallia. Eikä siitä sitten sen enempää.

Aikaa kuluu ja vettä virtaa ja minä aika ajoin käyn ihan vain mielenkiinnosta katsomassa Handymanissa, joko sohvasetti on myyty. Ei ole. Se kahdenistuttava nököttää paikoillaan ja kerää pölyä ja hinta putoaa kuukausi kuukaudelta. Kruunuhinta muuttuu ajan myötä eurohinnaksi. On selvää, että myymälä itsekin on vakuuttunut siitä, etteivät sohvat kaupaksi mene, ja henkilökunta on tilanpuutteen vuoksi alkanut pinota sohvan päälle mitä erilaisempia painavia laatikoita, moottorisahoja ja ties mitä sirkkeleitä. Sohva seisoo paikallaan ja kantaa raskasta lastiaan. Eikä ole moksiskaan.

Ja niin tulemme tämän vuoden elokuuhun. Olemme saaneet hankituksi Huvikummun ja sohville olisi nyt tilaa. Luoksemme Otepäälle tulee vierailulle hyvät ystävämme Anna-Leena ja Reima, sekä Reiman pakettiauto. Ja minä mietin: nyt olisi kuljetuskin sohville. Vieläköhän ne ovat myynnissä? Kun Reima lähtee Kimmon kanssa pelaamaan golfia, lähdemme me Anna-Leenan kanssa Tarttoon ja Handymaniin. Minua jännittää. Olen varma, että sohva on myyty.

Vaan ei ole! Siellä se on, valtavan laatikkopinon peittämänä. Pyydän henkilökuntaa nostamaan painavat laatikot sohvan päältä ja odotan mielenkiinnolla miten kuopalla istuintyyny on - tämähän on parempi testi kuin se IKEAN vempain joka päivästä toiseen piiskaa yhtä piinattua nojatuolia, tiedättehän? Ja ping sanoo tyyny ja on kuin sen päällä ei olisi mitään painoa ollutkaan. Istumme Anna-Leenan kanssa sohvalle ja myös Anna-Leena toteaa sohvan erinomaisen mukavaksi.

Parasta on hintalappu. Hinta on laskenut alle puoleen. Nyt 2 +3-setti myydään 450 euroon. On se silti minulle paljon rahaa juuri kun sitä rahaa ei sanottavammin ole, mutta - haloo -  tämä on selkeästi: It´s now or never -tilanne. Ja jos en sohvia nyt osta, kadun sitä vuosikaupalla. Ja niin alamme hieroa kauppoja.

Selviää, että sitä kolmen istuttavaa sohvaa ei ole koko Tartossa. On vain tämä kahden istuttava. Yksi kolmen istuttava löytyisi Võrusta, toinen Tallinnasta. Ja tilataan se sitten kummasta kaupungista tahansa Tarttoon, vie se niin monta päivää, että niin Anna-Leena kuin Reima ja Reiman pakettiauto ovat jo tipotiessään.

Jolloin minä ehdotan, että miksi kuljettaa sohvaa liikkeestä toiseen, kun sen voi kuljettaa Tallinnasta suoraan Võsulle. Matkaakin on puolet vähemmän. Näin tehdään, sovitaan kuljetus uusille 2+3 -sohville Võsulle. Tarton näytekappale jää keräämään myymälään pölyä ja minä saan vastaavan uuden suoraan pakasta. Kolmen hengen sohvaa en ole edes nähnyt, mutta olen varma, että se on yhtä kaunis kuin pienempi sisarensa.

Viikon kuluttua Kimmo ajelee vastaanottamaan sohvia ja parin päivän odottelun ja monen puhelinsoiton jälkeen sohvat lopulta saapuvat, peitettyinä kauttaaltaan suojamuoveihin. Asemoimme ne paikoilleen, takan eteen, mutta emme poista muoveja. Talkoot ovat tulossa, enkä halua että kukaan istuu vahingossa maalitahra persuuksissaan upouusille sohvilleni. Olen suorastaan nuuka sohvien suhteen. Talkoot tulevat ja menevät ja sohvat ovat yhä muovissa. Naureskelen, että niinkö maltan ottaa suojia pois koko vuonna.

Vaan eilen koitti se hetki, suorastaan juhlallinen. Sohvat vihittiin käyttöön! Ja, voihan vitsi, että ne ovat hienot! Minun mielestäni. Ja mikä parasta, ne ovat täydellisen mukavat istua! Nyt puuttuu vain sohvapöytä niiden edestä, ja kaunis kattolamppu sohvapöydän päälle. Sekin on katsottuna Tartosta, vaan ei vielä ostettuna.

Ja lopulta, pitkän tarinan päätteeksi, esittelen sohvani teille blogin lukijoille. Voilà!




 Latte mietteliäänä: saakohan noille sohville hypätä laisinkaan? Täytynee hieman tarkkailla tilannetta.


Kimmo suorittaa koeistuntaa. Sohvapöydästä vielä uupuu.


Tarinan alussa kerroin haaveilleeni myös nojatuolista, josta tulee lukutuolini. Sekin minulla on! Ja siitä saan puolestani kiittää tarinassa mainittuja Anna-Leenaa ja Reimaa, jotka lahjoittivat talkoiden yhteydessä minulle suuren muhkean viininpunaisen lukutuolin, juuri sellaisen, johon voi vajota tuntikausiksi, hyvä kirja kädessä. Olen tuolin kolmas haltija, ja tuoli senkun paranee kuluessaan käytössä.

Erinomaisen hyvä nojatuoli

Vaan eiväthän ne huonekalu-unelmat tähän jää. Seuraava unelmoinnin kohde on iso iso ruokapöytä, vähintään kuuden, mielellään kahdeksan istuttava. Näen jo sieluni silmillä sen ja sen yllä roikkuvan  kauniin lampun (sekin on jo valmiiksi katsottu, vaan ei vielä ostettu). Näen pitkän pöytäliinan ja kauniin kattauksen liinan päällä. Ja näen jokaisessa tuolissa hyviä ystäviä, syömässä ja nauttimassa olostaan. Ennen siirtymistä takan ääreen, sohville. Näen huonekalujen ohella hyvää oloa, lämpöä ja ystävyyttä.

Että tällaisia visioita ja niiden täyttymyksiä tällä kertaa.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Pieni kummitustarina

Halloween-yö lähestyy ja sen kunniaksi kerron pienen kummitustarinan, johon minut innoitti Valokuvatorstain 222. haaste: kummitustalo.

Tarinani on Neerutista, missä seisoo talo, joka hiljaa humisee illassa, ja jossa yöllä liikkuvat pimeyden voimat, kylmät tuulet, pienet pirut ja hyiset hallattaret. Älkää eksykö siis Neerutiin pimeän aikaan, ajakaa ohi, sillä kylmästä talosta kuuluu Halloween-yönä ääniä, jotka saattavat houkuttaa teitä talon pimeisiin saleihin. Ajakaa ohi. Painakaa kaasua... tai....

Kaikki kirotun talon ympärillä sortuu: puut, talot, ihmiset.

 Verenpunaisena talo odottaa uhrejaan ja kuiskii: "Tule, tule..."


Ja kun talon taikapiiriin saavut, laskeutuu yö. Ja kirotun kartanon ikkunoista loistaa kylmä valo.
 

 Riivatut henget tanssivat talossa, ja niiden hengitys muuttaa maailman siniseksi.


Juhlat jatkuvat. Myrkyllinen sumu kietoo talon syliinsä --- nyt sinulla on viimeinen tilaisuutesi. Lähde pois!


Et lähtenyt, olit utelias. Ja virvatulet sinut vangitsivat ja seinään vain varjoksi polttivat. Minähän sanoin!


 Kartanon pääovilla odotetaan yön päävieraita. Piruja ja yritysjohtajia. Mutta vielä on olemassa reitti jonka kautta voit ehkä paeta. Seuraa vihreitä portaita. Lähde nyt!

Juokse lujaa, lujaa. Älä katso taaksesi, sillä nyt talo vuotaa verta....




Sulje korvasi. Sillä sinua houkutetaan: "Älä lähde, tule, tanssitaan.... musiikki soi...."

torstai 27. lokakuuta 2011

Valokuvatorstain 222. haaste: kummitustalo

Halloweenin kunniaksi on tämän torstain valokuvahaaste: kummitustalo. Ja tämäpä on minulle mieluisa tehtävä - minä kun olen hiippaillut mitä ihmeellisimmissä autio- ja kummitustaloissa Virossa. Täällä niitä riittää.

BÖÖÖÖÖ!


Saattaapa olla että päivän mittaan lisään tänne vielä pari muutakin huuuuuurjan pelottavaa taloa.  Pysykää linjoilla! Jos uskallatte. Huhuuuuuuuu....

Muita pelottavia kummitustaloja löytyy täältä: Kummitustalo - valokuvatorstain 222. haaste

Tässä vielä toinen kummitustalo päivän teemaan istuen.


Kummitusparvekkeet, joille kuristettu paronitar ilmestyy pyhäinmiesten päivän yönä, kello 24.00 kummittelemaan..... BÖÖÖÖÖÖÖÖ

#89. mustavalkomaanantain haaste: vapaavalintainen kuva

Tämän viikon maanantain mustavalkoinen haaste antaa vapaat kädet valita kuva, ainoana ehtona, että sen pitää olla mustavalkoinen tai seepiansävyinen.

Hmmm, jotenkin vaikeaa valita. Helpompaa olisi kun saisi selkeän tehtävän johon kuvata tai jota varten etsiä haasteeseen sopiva kuva. Nyt kun koko maailma ja oma kovalevy on auki, ajatus hapuilee sinne tänne - mistä aloittaa.

Päätin kuvan valintakriteeriksi valkean ja mustan - mikä edustaa huikaisevinta valkeaa, mikä mustinta mustaa?

Ja päädyin tähän kuvaan, jossa itse näen enemmän kuin vain suuren linnun laskeutumassa veteen:


Muita vapaavalintaisia mustavalkoisia kuvia näet täältä: #89. mustavalkohaaste

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Räpinassa syksyn väreistä nauttimassa

Teimme tänään jokasyksyisen keikan Beresjeen luomaan kolmen valtavan vaahteran lehdet pois kadulta.

Mennessä pysähdyimme hetkeksi Räpinassa, josta olen usein tänne kirjoittanut. Lisäjuttuja löytyy vaikkapa tunnisteiden alta.

Kaunis ja hiljainen oli Räpina tänä lokakuun iltapäivänä, aurinkokin oli jo mennyt pilvien taakse ja pianhan se sitten jo laskikin. Niin lyhyitä ovat lokakuun päivät!

Tässä kuitenkin pidemmittä puheitta kuvia Räpinasta ja Sillapään kartanosta:












Ja viimeinen kuva tällä erää Eräästä, joka todellakin nautti pienestä kävelyhetkestä Sillapään kartanon mailla:


maanantai 24. lokakuuta 2011

Täna nägin ma Eestimaad - Ruja-bändin laulua mukaillen

Virolainen ikibändi Ruja on tehnyt kappaleen: Eile nägin ma Eestimaad eli Eilen näin Viron. Ja minä näin sitä tänään. Eli ajoin kuusi tuntia hieman mutkitellen maan läpi Haapsalusta Otepäälle. Päivä oli upea ja syksy hehkui vielä voimallisesti.

Reittini kulki siis Haapsalu - Vana Vigala - Tori - Soomaa - Raudna - Holstre - Rõngu - Otepää. Etapit merkitty sen mukaan missä pysähdyin kuvailemassa upeita maisemia.

Ja tällaista siis tänään näin Virossa:

Lehtikuusikuja - Vana-Vigala



Pyöräilijä - Vana-Vigala



Torin kirkko



Pyhä Yrjänä ja lohikäärme - Tori



Suuri pilvi - Soomaa



Kummituspuut - Soomaan kansallispuisto

Kaksi kummituspuuta - Soomaan kansallispuisto



Rypsiä - lähellä Kõpua


Kaislikkoa - Raudna



Raudna-järv



Laituri - Holstre



Kirkko ilta-auringossa - Rõngu



Koivuja, usvaa - Palupera n. 6 km Otepäältä



Koivuja, usvaa - Palupera eli n. 6 km Otepäältä

Näin kulki siis reittini ja kotiin tie minut toi, kuten Bilbo Bagginsin aikanaan, vaikka vasta iltahämärissä.

Pihalla jo odotti Perhe Rummukainen sankariprinssiään saapuvaksi. Iloinen oli jälleennäkeminen, niin iloinen että koko viikon herkkuja tarjoillut Kummitäti unohtui tyystin. Ja juuri niinhän sen pitääkin mennä!

- Sitäpaitsi, kotona odotti karvaista rakkautta noin kymmenkertaisessa koossa: Latte!

Ja tähän päättyy Haapsalu-raporttini. Kuvia saattaa vielä ilmestyä kokonaisena galleriana. Mutta se joskus toiste. Nyt väsyttää ja isosti.