sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Valokuvailua sukulaisten kesken

Haa! Tuntuu että meidän perheessä taide ja taiteen harrastaminen on verissä. Porukoista löytyy jos jonkinmoista taiteen diletanttia ja mahtuu lähipiiriin ihan oikeakin taiteilija.

Viimeisenä taiteilevien sukulaisten joukkoon on liittynyt kummityttäreni tytär Vilma, joka on innostunut valokuvauksesta. Isotätihän on tietenkin asiasta vain mielissään ellei suorastaan täpinöissään.

Kävimme Vilman kanssa kirjeenvaihtoa kuvaamisen tiimoilta ja sovimme antavamme toisillemme valokuvaustehtäviä, joiden ideana on kehittää ajattelua ja erityisesti ajattelua kuvatessa.

Minä sain tehtäväkseni kuvata VETTÄ.

Koska vettä on tullut viime päivinä oikein rutkasti lumen muodossa, lähdin kuvaamaan siis lunta - jos myös rannalle eksyin ja sieltä etsin veden kulkua, väriä ja tunnelmaa.

Ja tässä minun valokuvani vedestä. Kaikki otettu eilen ja kuvauspaikkoina ovat Võsun talomme lähimaisemat. Lähimaisemaksi lasken kaiken noin 30 km säteellä kodistamme Tarvaspealta.

Satumaisemaa



 Vettä juoksevana ja kiinteänä



Vesi värjää myös kiviä



Selja-joki pyrkii mereen, ja meri pyrkii Selja-jokeen, väliin jään outo pyörre



Lähestyyyyyyyyy



Vesi kiehtoo ihmistä - sen ikiaikainen nousu ja lasku tuo meille jotain outoa rauhaa



Karepan hiekkarantaa



Näiden kivien koti on meressä - pilvet heitä rakastaa



Meren outoa kiehtovuutta - suuri kivi vaikuttaa surullisen yksinäiseltä



Meitä on monta. Sanovat: Ken voi kivestä vettä puristaa?



Vainupean majakka - VEDENkulkijoiden tai merenkulkijoiden ystävä


Ja lopuksi sitten Vilmalle erityisesti tehtävän täyttämisen YKKÖSKUVA. Se tässä:

Veden abstraktio
--

Jälkikirjoitus. Vilman kuvatehtävänä oli ILO ja kylläpä olikin onnistuneita kuvia. Niitä voi katsoa vaikkapa klikkaamalla tästä: Vimpula kuvaa

perjantai 19. lokakuuta 2012

Salamyhkäilyä Villa Ottiliassa

Viime lauantaina saimme vieraita Suomesta. Kyse oli kerta kaikkiaan ihastuttavasta keskisuomalaisesta pariskunnasta joka vietti luonamme viisi elämyksentäyteistä päivää. Me panimme parastamme jotta nämä iloiset, reippaat ja Virosta kiinnostuneet asiakkaamme saisivat syyslomastaan mahdollisimman paljon irti. Minä räpistelin karttoja ja suunnittelin matkareittejä, joiden yhteyteen sattuisi mahdollisimman paljon huimia luontokohteita, sopivasti kartanoita ja kaupunkeja niin Virossa kuin Latviassa.

Kati ja Jarmo olivat vieraamme nimeltään. Ja paitsi että he olivat tulleet tutustumaan Etelä-Viroon, oli reissulla toinenkin tarkoitus. Kati täytti minilomansa aikana 50 vuotta.

Olin saanut Jarmolta jo etukäteen sähköpostia jossa hän pohti vaimonsa juhlapäivää. Koska myös Jarmo saavuttaisi saman vuosiluvun runsaan viikon kuluttua oli varsinaiset juhlat sovittu järjestettäväksi vasta Suomessa.  Mutta Jarmo toivoi, että Katia voitaisiin juhlia kuitenkin myös ihan oikeana merkkipäivänä. Ja jos juhlat saataisiin järjestettyä vieläpä niin ettei Kati niistä etukäteen mitään tietäisi, sitä parempi.

Oi, tämähän sopi minulle mitä mainioimmin. Tiedossa kilttiä juonittelua ja iloisia yllätyksiä. Mikä sen mukavampaa! Aloin tehdä suunnitelmia, joita sitten Jarmolle sähköpostitse ehdottelin. Paikan päällä vielä hiottiin yksityiskohtia ja sopivasti salamyhkäillen onnistuimme järjestämään Katille koko lailla mainion syntymäpäivän, joka alkoi shampanja-aamiaisella kera kukkien ja kakkujen ja lahjojen.

Mitä tarvitaan hyvään syntymäpäiväpöytään? Tietenkin kukkia! Eikä mitä tahansa kukkia vaan komeita tukevavartisia korkeita tulipunaruusuja. Iso iso kimppu! Ne kävimme ostamassa edellispäivänä Tartosta, Tarton torin kukkakauppiaiden luottotädiltäni, joka vannoi ja vakuutti että ruusut kestävät varmasti seuraavaan päivään ja senkin yli. Kuten kestivätkin.

Kaksitoista kappaletta uljaita upeita ruusuja tekee juhlapöydän


Kakku täytyy tietenkin pöydässä myös olla. Kiertelimme Tartossa useammassakin kaupassa ja leipomossa ja tutkailimme erilaisia kakkuja ja koristeluja, onhan Viro varsinainen kondiittorien ihmemaa. Ruokakaupoissa on aina tarjolla valmiita koristeellisia kakkuja, joskin kokemus on osoittanut että nuo peruskrumeluurikakut ovat suomalaiseen makuun usein hieman turhan makeita. Ja isoja. Halusimme pelata varman päälle myös maun suhteen ja niinpä päädyimmekin ostoksille Tarton parhaimpaan kahvila-ravintolaan, josta olen täälläkin kertonut. Eli Kohvik-Restoran Mokaan, josta pitkän harkinnan jälkeen valitsimme kaksi suurta ja muhkeaa Sacher-leivosta. Suklaa on aina varma valinta kun naisista on kysymys, mietin itsekseni.

 Jotta leivokset näyttäisivät sopivan juhlavilta tarvittiin niihin vielä pientä tuunausta kotona. Ja tällaista syntyi

Kylmää kuohuviiniä ja suussasulavia leivonnaisia - päivän voisi aloittaa huonomminkin!

Jarmo oli tilannut etukäteen  Ottilia Visions -kuvien myyntigalleriastani Katille mieleiseksi arvelemansa taulun. Valituksi tuli syksyinen kuva Pyhäjärven kartanonpuistosta, jossa Kati ja Jarmo olivat samoilleet edellispäivän luontoretkellä. Minä kehitytin kuvan pikapikaa Tartossa ja leikkelin siihen illan pimetessä ja Katin ja Jarmon nukkumaan mentyä mustan passepartout'n. Sitten kuva kehyksiin ja pakettiin. Ja paketti odottamaan aamiaispöytään. Pöytä alkoi näyttää jo aika hyvältä. Sievä valkoinen pöytäliina ja vanhat Arabian kahviastiat luovat lisää juhlamielialaa. Vielä lamppuun ilmapalloja ja serpentiinejä ja olimme valmiita vastaanottamaan syntymäpäivälapsen seuraavana aamuna kahvipöytään.

Kaikki valmista - vain päivänsankarista uupuu

Aamulla olimme Kimmon kanssa kuin tulisilla hiilillä ja kovasti innostuneita. Mitä Kati sanoo! Millainen ilme hänellä on nähdessään aamiaispöydän? Minä asetuin parvekkeelle piiloon ja parvekelasien takaa nappasin ensimmäisen kuvan päivänsankarista, joka saapuu portaita alas aamiaissaliin. Ilme on iloinen ja ennen kaikkea yllättynyt.

 Päivänsankari saapuu aamiaissaliin ja paparazzi kuvaa parvekkeelta parvekelasien läpi

Aamiainen sujui arvatenkin iloisissa merkeissä. Isäntäväkikin sai lasit kuohuvaa ja kaikilla oli hyvä mieli.

Päiväohjelmaksi Jarmo oli valinnut tutustumisen romanttiseen Tarttoon. Olimme jo pari päivää aiemmin pohtineet kauniita kävelyreittejä ja minä ehdotin käyntiä Musimäellä eli Pusukukkulalla. Kyse on Tuomiokirkkopuistossa sijaitsevasta pienestä kukkulasta, jossa nuoret ja miksei jo hieman iäkkäämmätkin parit käyvät suukottelemassa. Kukkula on suosittu myös häävalokuvien kuvauspaikkana.

Ehdotin Jarmolle rakkauslukkoa, jonka voisivat suukkohetken päätteeksi kiinnittää Pusukukkulan metallikaiteisiin, kuten niin monet muutkin ovat tehneet. Kyse on munalukosta, johon kaiverretaan rakastuneen parin nimet ja heille tärkeä päivämäärä. Lukko kiinnitetään kaiteeseen - usein sillankaiteeseen - ja avain heitetään ikiajoiksi jokeen.

Jarmo kertoi  nähneensä vastaavia lukkoja Riiassa, ja koska kuluva vuosi oli myös Katin ja Jarmon 20. yhteinen aviovuosi, innostui Jarmo ajatuksesta kovastikin. Me siis lukkoa ja kaiverruksia hankkimaan! Suuri ja sopivasti romanttinen munalukko järjestyi Tarton venäläisvoittoiselta Sepa-torilta ja kaiverrus kaupungin keskustan kaiverrusliikkeestä.  Jälkikäteen kuulin Katilta, että lukkoseremonia oli ollut ihanan romanttinen ja Katille mieleen. Avaimen rakastunut pariskunta heitti Kasvitieteellisen museon puutarhan pieneltä kaarisillalta veteen.



Lampi Tarton kasvitieteellisessä puutarhassa kätkee nyt Katin ja Jarmon rakkauslukon avaimen

Katin päivään kuului vielä pianokonsertti Tarton Johanneksen kirkossa ja illallinen Otepään Pühajärve Restoranissa, missä vietettiin musiikillista illanviettoa ja missä Katille laulettiin Palju õnne -toivotus.

Illalla Villa Ottiliassa oli kaikilla mieli korkealla. Syntymäpäivälapsella oli ollut ihana romanttinen päivä ja me olimme Kimmon kanssa nauttineet suuresti siitä että olimme saaneet salamyhkäillä tällaista yllätystä. Jarmo oli myös silminnähden tyytyväinen siitä että hän oli pystynyt näin vaimolleen tarjoamaan jotain yllätyksellistä ja romanttista.

Minun lahjani Katille ja Jormalle oli pieni valokuvaussessio - täytyihän tästä pian 100-vuotiaasta parista saada oikea virallinen potrettikuva. Ja tällainen siitä tuli ja tähän syntymäpäivän iltaan päätän tämän raporttini:

Vielä kerran: Paljon onnea Kati ja Jarmo - yhteen laskettuna tasan 100 vuotta elettyä elämää!

Valokuvatorstain 260. haaste: koru

Ei liene koruista arvokkaampaa, ja nyt en puhu rahallisesta arvosta, kuin vihkisormus.

Ensi vuonna tulee 10 vuotta täyteen siitä kuin tämä pujotettiin sormeeni. Nyttemmin sormus asuu useimmiten korurasiassa - en ole käyttänyt metallisia koruja pariin vuoteen - mutta yhä se on minun rakkain koruni.





(Sormus on vanha ja se on ostettu antiikkikorujen kaupasta, leima kertoo että se on vuodelta 1952 ja se on valmistettu Helsingissä Oskari Lindroosin kultasepänliikkeessä. )

Muita koruja näet täältä: 260. valokuvatorstain haaste

perjantai 5. lokakuuta 2012

Suo siellä, elämys täällä eli retki Hüpassaareen

Olen jo viikkokausia liikehtinyt kotona hermostuneesti, kuikuillut aina aamutuimaan ikkunasta ulos ja sopivan kauniin ilman tullen ottanut keskusteluissa esiin syksyn ykkösaiheen: patikkaretken suolle. Kimmo on ollut aina periaatteessa myöntyväinen, vaan aina on tullut jotain estettä, ja lähtö jäänyt. Viime tiistaina lopulta pääsimme  liikkeelle ja hyvä niin. Sillä käynti suolla on kuin käynti ulkomailla tai satumaassa. Ne värit! Ne tuoksut! Se tunnelma!

Virohan on Euroopan toiseksi soisin maa, Suomen jälkeen. En tiedä miten paljon Suomen soita on säästetty ja suojeltu - mutta täällä suot ovat arvossaan ja niille pääsy on tehty helpoksi, kunhan tietää minne mennä.

Täkäläinen metsähallitus eli RMK on viime vuosina rakentanut oivallisia lautateitä - pitkospuut ovat tässä kohtaa aivan liian kapea ilmaus - joita pitkin pääsee sukeltamaan syvälle suon taikapiiriin. Reittejä on monia ja monen mittaisia alkaen parin kilometrin lenkistä jatkuen aina 15-20 kilometrisiin vaellusreitteihin. Usein reittien varrelta löytyy myös infotauluja, joissa kerrotaan suon synnystä, sen kasvistosta, sen suojelusta ja sen eläimistöstä. Samoin on lautateiden alkuun ja loppuun rakennettu usein siisti parkkipaikka jonka yhteydessä on puuceet ja grillipaikat, joista löytyy valmiiksi hakatut polttopuutkin jo odottamassa. Todella mahtavaa!

Olemme aiemmin käyneet Endlan suolla Jõgevassa, Luhasoolla Võrussa, Meenikunnon suolla Põlvamaalla sekä Ingatsin vaellusreitillä Soomaan Kuresoolla. Kaikki ovat olleet onnistuneita reissuja. Nyt valitsimme suunnaksemme Hüpassaaren reitin Soomaalla, Viron suurimmassa kansallispuistossa.

Aamutuimaan taivas oli sininen ja aurinkokin läikitti pihaa. Matkalla ilma kuitenkin muuttui ja taivas kävi harmaaksi ja sadetta ripsui aika ajoin. Meiltä Soomaalle ajaa n. 1,5 tuntia, ja totesimme, että sinä aikana ilma voi muuttua vaikka kuinka hyväksi. Ja niinhän se tekikin. Emme saaneet auringonpaistetta, mutta emme myöskään kastuneet. Auringossa suon käsittämättömän hienot värit olisivat vielä entisestään korostuneet, mutta oli se suo hieno näinkin!

Eräs, alias koiramme Latte, rakastaa sekin suoretkiä. No, koira rakastaa kaikkia retkiä tasapuolisesti. Suolla pidämme sen kuitenkin kiinni kahdesta syystä. Ensinnäkin suo on herkkä organismi. Yksi jalanjälki säilyy siellä seitsemän vuotta, joten ei ole suositeltavaa poiketa lautateiltä. Toiseksi emme tiedä miten koiran kävisi jos se uppoaisi suonsilmäkkeeseen, emmekä halua ottaa sitä riskiä. Niinpä siis Eräs tepastelee suoreissuillamme fleksin päässä, tehden vain pikkuruisia poikkeamia lautatien molemmille puolille.

Pidemmittä puheitta siirrytään kuviin, tervetuloa Hüpassaaren suolle kanssamme:

Tästä se alkaa, Latte kuikuilee Kimmon selän takaa että pysyttekö matkassa mukana


Suon värit ovat jotain aivan ihmeellistä



Hüpassaaren vaellusreitti on 4,4 km pitkä ja koko matkan voi taittaa hyväkuntoisella lautatiellä


Suojärvet voivat olla jopa 1000 vuotta vanhoja. Aivan käsittämätöntä.


Luonnon värisommitelma



Reitin varrella on useita levähtämispaikkoja. Ja kuka arvaa miksi laituri on märkä?


Pienet käkkärämännyt ovat nekin vanhoja, helposti jopa 80-vuotiaita, vaikka saattavat yltää vain polven korkeudelle


Kesken matkaamme kuulemme kuinka hanhet saapuvat kaakattaen ja suuntaavat kohti etelää


Maisema vaihtuu reitin aikana keltaisesta punaiseen ja vihreään


Punainen sammal on jotenkin niin epätodellista


Suolampia ympäröivät monenväriset kasvivyöhykkeet





Monenlaista sammaltyyppiä pienellä alueella


Ja Eräs saa taukopaikalla Suohepulin





Olen tehnyt Villa Ottilian facebook-sivuille kokonaisen kuvakansion suokuvistani. Jos kiinnostaa nähdä lisää outoja satumaisemia, niin tervetuloa sivuille, vaikkapa klikkaamalla tästä: Hüpassaaren suo

Jos sinulle heräsi kiinnostus tutkia Viron soita lähemmin, suosittelemme tukikohdaksesi Villa Ottiliaa. Me tarjoamme mukavan majoituksen ja mikä parasta, neuvomme sinut myös parhaille paikoille! Tervetuloa!


Valokuvatorstsain 258. haaste: paloauton punainen




Valokuvatorstain haasteena oli kuva josta pyydettiin inspiroitumaan. Tässä minun tuotokseni. Sen alla varsinainen haastekuva, jonka kerrottiin esittävän paloauton pyörää (?).




 Alla haastekuva. Muita punaisen renkaan ispiroimia kuvia löytyy täältä: punainen haaste





---

Muutama päivä myöhemmin. Tässä pari lisäkuvaa samasta konstellaatiosta. Eivät olleet siis tomaatteja eikä kynsilakkaa eikä edes paprikaa. Ensin yksi puolilähäri:



Ja sitten toinen hieman kauempaa:


maanantai 1. lokakuuta 2012

Vielä jaksaa syksy hehkua

Elämä Villa Ottiliassa jatkuu entiseen malliinsa - siis entisten vuosien syksyjen malliin. Kesä jää taakse, samoin asiakkaiden virta hidastuu, joskaan toivottavasti ei tyystin tyrehdy, ja elämä alkaa kulkea hieman verkkaisemmin. Saa valvoa illalla pidempään ja nukkua aamulla vastaavasti pidempään.

Maailma ympärillä muuttuu sekin. Alkusyksyn kirkkaimmat värit alkavat hiljalleen kadota, yksi toisensa jälkeen, mutta toisaalta niiden tilalle on tullut mahtava syvän paletin värisinfonia, joka aurinkoisina päivinä on yhä huikaisevan kaunis.

Minä olen kuvannut paljon, ajellut päämäärätietoisesti tai päämäärättä eri puolille Etelä-Viroa ja kuvannut tätä jokavuotista mieletöntä värikylläisyyttä. Mieli on yhtäältä onnellinen, mutta toisaalta haikea. Kesä jää, talvi tulee, ja syksy ikäänkuin toimii siltana, valtavan kauniina ja värikkäänä siltana siinä välissä.

Syksyyn liittyy toki aina hieman surumielisyyttäkin. Jotain katoaa, aika vaeltaa eteenpäin. Ennen, koulujen ja yliopiston tai työväen- ja kansalaisopistojen kurssien taas alettua syksy merkitsi minulle myös aina jonkun uuden alkua. Nyt en voi sanoa samaa. Syksyyn liittyy aina huoli - miten pärjätä yli hiljaisen kauden? Taloudellisesti ja henkisesti. Millainen talvi on tulossa? Kovat pakkaset ovat aina yhdenlainen haaste nekin. Tai entä jos tuleekin lits-lots-kelit koko talveksi, pelkkää räntää ja loskaa? Miten käy talven matkailukauden?

Syksy on siis mietteliästä aikaa - kesällä sitä vaan paahtaa eteenpäin - syksyllä on aikaa istua ja tehdä inventaariota menneestä ja tehdä suunnitelmia tulevalle.

Tällaista kai se on, matkailuyrittäjän arki ja elämä.

Kun huoli tulevaisuudesta alkaa liikaa painaa hartioita, Kimmo muistuttaa: katso ikkunasta ulos! Kuinka hienoa siellä onkaan! Ja minä havahdun samaan - ja lähden ulos ja maailmaan. Tallentamaan näitä ihania hetkiä, tätä ihanaa syksyä ja sen huikaisevan kauniita värejä.

Enkä voi olla enää mietteliäs enkä huolestunut. Vain ihanasti virkistynyt, kuin taidenäyttelyssä olisin käynyt.

Ja lopuksi, yrittäjä kun olen, tietoisku: ei syksy ole vielä ohi Otepäällä. Ei alkuunkaan. Nämä maisemat ovat täällä vielä tovin. Ensin tiputtavat koivut keltaiset lehtensä, sitten sammuu vaahteroiden valo. Mutta niiden tilalle tulee tammien ja saarnien ihastuttava keltaisuus ja lopuksi ja parhaina suurten lehtikuusten kirkas keltainen joka ajan myötä taittuu oranssiin ja sitten lopulta ruskeaan. Lapin jänkien ruska on hienoa, mutta vasta täällä Otepäällä olen ymmärtänyt miten hienoa onkaan lehtipuiden ja jalopuiden syysvärit.

Tervetuloa siis luoksemme Villa Ottiliaan! Tervetuloa Otepäälle! Sillä vielä jaksaa syksy hehkua!

Syksyn värejä Kääriku-järven rannalta


Korkealta on helppo seurata miten eri puuvyöhykkeet vaihtavat kukin väriään oman aikataulunsa mukaisesti.


Minä rakastan näitä Etelä-Viron upeita punaisia peltoja! Ne ovat keväisin ja syksyisin huikean hienoja!


Sangasten kirkko


Hylätyn Vana-Antslan kartanon rappioromantiikkaa



Lampi Vana-Antslan kartanonpuistossa


Osmankäämi peilailee itseään lammen pinnasta


Soontaga-luonnonsuojelualueen luontopolulta


Otepään keskuspuistossa on syksyinen salaperäinen tunnelma

Otepään keskuspuiston lumpeet kukkivat vielä lokakuussa!


Otepään evenkelisluterilainen Maarjan kirkko


Vaahteroihin on sytytetty valot


Näkymää Pyhäjärven kartanonpuistoon


Murrumetsän matkarada, joka lähtee Pyhäjärven kartanonpuistosta vie satumetsään


Tammenlehdet alkavat nekin kellastua


Pyhäjärven ranta on hiljainen mutta seesteinen


Kaikki yllä olevat kuvat on otettu neljän viimeisen päivän sisällä Otepäältä tai sen läheisyydestä. Eli tältä täällä juuri  nyt näyttää. Tule itse katsomaan ja ennen kaikkea nauttimaan!

PS. Muistathan että Villa Ottilialla on myös aktiivisesti päivittyvät facebook-sivut, joilta löytyy mm. runsaasti kuva-albumeja. Suosittelen. Löydät kotisivut tästä (ja pääset niille vaikket olisi facebookiin itse kirjautunut)