sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Vuoden 2011 lukijakysely

Ilta alkaa hämärtyä Võsulla ja jokin aikaa sitten sain kirjoitettua tarinaa meidän sohvista. Sitä kirjoittaessani mietin samalla itse niitä eri aiheita, joita olen täällä blogissa käsitellyt. Aika pienistä lähtökohdista on monet tarinat tehty, mutta jokainen niistä on minulle itselleni, jos ei muille, ollut jollain lailla merkityksellinen. Kuten vaikka nuo sohvat.

Niinpä sitten eksyin omiin kirjoituksiini, menin linkistä toiseen, hyppelin tunnisteiden kautta vuodesta toiseen, tunnelmasta toiseen. Ihan innostuin, kuten se marjattah:n kerran mainitsema hanuristi, joka liikuttui kyyneliin omasta soitostaan.

Onhan minulle tapahtunut jos vaikka mitä viimeisten vuosien aikana. Ja niistä tänne blogiin olen sitten sieluani vuodattanut. Joihinkin juttuihin on tullut paljon kommentteja, joihinkin ei lainkaan. Mietin, että onko kommentit sittenkään riittävä mittari tarinan merkityksen mittaamiseen?

Kysyin ehkä noin vuosi sitten lukijoilta heidän omaa suosikkikirjoitustaan, ja lupasin pienen palkinnon sille joka parhaiten perustelee miksi kirjoitus kolahti lukijaan kuten se kolahti. Tuolloin voitti tarina Rummukaisesta, siitä miten ystävättäreni Seija ja minä pelastimme pienen koiran Peipsin rannalta. Nenäliinoja kuulemma kului tukku tarinaa lukiessa. Se vielä kerran ja jälleen tässä: Rummukainen!

Nyt kysyn samaa uudelleen. Tarkoitusperäni ovat itsekkäät. Haluan tietää, miksi ja miten ihmiset reagoivat tarinoihini. Mikä niissä kiinnostaa, jos kiinnostaa. ja mistä he haluavat kuulla lisää? Haluan siis parantaa blogiani, niin että se vastaa lukijoiden toiveisiin, parhaani mukaan.

Kysyn siis: mikä on jäänyt tarinoista mieleen - ja kysyn myös: mistä haluaisit jatkossa kuulla lisää? Haluatko faktaa vai fiktiota? Enemmän kuvia tai vähemmän niitä? Tunnelmapaloja meidän elämästämme vai ihan kouriintuntuvaa tietoa Virosta?

Suosikkitarinaasi valitessasi on käytössäsi koko blogiarkisto - poislukien tarina Rummukaisesta. Koska se on jo kerran pokannut parhaan palkinnon.

Siis, nyt sinulla on tilaisuus kertoa mielipiteitäsi blogistani, antaa parannusehdotuksia ja vinkkejä aiheista tai asioista jotka ovat sinulle mielenkiintoisia.

Ja jottei ponnistelusi menisi ihan haaskoon, lupaan taas palkinnon parhaalle vastaukselle - siis vastaukselle, joka kertoo miksi joku asia on häneen kolahtanut tai miksi hän haluaa kuulla lisää jostain tietystä aihepiiristä tms.

Ja palkinto on perinteinen: A4-kokoinen vapaavalintainen kuva Ottilia's Visions -galleriasta. Käy tutustumassa mielitiettyysi tästä: Ottilia's Visions.

Jään odottelemaan vastauksia. Innokkaana. Niiden kautta tiedän, mitä lukijani ajattelevat. Toisaalta, olen minä kuitenkin niin jäärä ja minä ja oma, että jatkan luultavasti eteenpäin omalla tyylilläni. Mutta sittenkin, lukijoiden toiveet ja ajatukset takaraivossani.

Kiitos jo etukäteen vastauksestasi!

Tiina Linkama
Se suomalainen Virossa


PS. Tämä on sitten ihan vain lukijalle J.Koskenniemi Turusta- palkintosi on kehityksessä ja lähtee ensi viikolla luoksesi. En sitä tosiaankaan unohtanut, vaikka ehkä jo niin ajattelit.

7 kommenttia:

Sirkku kirjoitti...

29.kesäkuuta kuluvana vuonna kirjoitit ja kuvasit Neuvostotukikohtaa Loksassa.
Kuvat olivat mieleenpainuvan kiehtovia, koska hylätyt talot ja rauniot ovat aina kutkuttaneet mielikuvitustani, lapsesta saakka.

Ihan yhtä suurella antaumuksella olen lukenut matkakertomuksiasi. Vaikka olisitte käyneet naapuripitäjän puolella sunnuntai-iltapäivän retkellä, on matkan vaiheiden kuvailu, kuin olisin päässyt reissuun mukaan.
Kyllä näihin molempiin asioihin liittyy myös paikallinen historia. Sitä on aina mielenkiintoista kuulla.

Nimetön kirjoitti...

Hei,
blogisi on monipuolinen ja rikas kuin elämä itse.
Juuri nämä vaihtelevat aiheet fiksusti ja huumorilla kirjoitettuna tekevät siitä niin mielenkiintoisen.
Kuluneena vuonna olen erityisesti jännittänyt Huvikummun kohtaloa.
Matkakertomus Krakovasta hienoine kuvineen on myös huolellisesti laadittu ja informatiivinen.
Meillä on pari viime vuotta ollut kakkoskoti Tallinnassa, joten tietysti Viro-jutut osuvat ja uppoavat.
Jatka samaan malliin, pääasia että jatkat...

Lämpimin terveisin
Ulla

Nimetön kirjoitti...

Kirjoita vain ihan entiseen malliin, elämänmenosta ja maisemista.
Itse pidän eniten matkakertomuksista ympäri Viroa, koska työelämä pitää meidät kiinni täällä kotikulmilla, emmekä kovin usein sinne pääse.
Rankan (yö)työn lomassa vilkuilen uusia tekstejäsi, ja miltei haistan Sillamäen kartanon pihan ruusut ja Haapsalun merituulen.
Ja tietty karvakamujen kuulumiset ovat aina tervetulleita!
Susanna

Nimetön kirjoitti...

Kirjoita vain ihan tavallisesta elämänmenosta ja maisemista siellä.
Itse pidän eniten matkakertomuksista ympäri Viroa, koska en itse pääse sinne kovinkaan usein. Siellä on niin paljon kaunista ja unohdettua historiaa. Meri kuvat varsinkin ovat aivan loistavia.
Ja karvakamujen kuulumiset ovat aina tervetulleita!
Hopeamummi

Marjattah kirjoitti...

Jäin miettimään haastettasi Tiina.

Sinähän kirjoitat juuri niin kuin haluat, spontaanisti, täyteläisesti, viisaasti, nokkelasti, välillä itkettäen, välillä naurattaen. Ja teet niin, vaikka millaista palautetta saisit. Tietenkin on kiva tietää, mistä 'lukijat' tykkäävät. Kenestäpä ei.

(Lukijat= tilaajat, ystävät, googlaajat, bloggaajat, haastebloggaajat, nettiharhailijat. Laita nämä tehosekottimeen, siinä keskivertolukija. Yhtä harvinainen ilmiö kuin normaali säätila. Niin hartaasi toivoisimme, että satunnainen vierailija jäisi koukkuun. Ja moni on tänne jäänytkin.)

Miksi haasteeseesi on vaikea vastata?

Normaaliblogin rakenne jättää vanhat postaukset piiloon. Tämäkin jäi jo kauas taakse. Tilaaja tutustuu uusimpiin juttuihin. Googlaaja törmää johonkin kahden vuoden takaiseen. Vain harjaantunut ja kärsivällinen bloggaaja osaa selailla, niin arvelen. Hän käyttää hakua, tunnisteita, arkistoa, vaihtaa näkymän dynaamiseksi, ja löytää ehkä etsimänsä. Monelle tuo kaikki on vaikeaa.

Minun vastaukseni on tämä: Pidän blogistasi kirjoituksineen, kuvineen. Parasta siinä on taitosi antaa elämällesi juoni, kokemuksillesi merkitys, joka avautuu myös lukijalle. Vauhtisi hengästyttää, välillä meinaan pudota kyydistä, ihmetellen että ehdit julkaista, kun elät niin täysillä. (Ihmettelen myös, että silloin tällöin kerkiät käydä vastavierailulla ;)

Huvikummun vaiheita seuraan mielenkiinnolla myös. Vilkutus vastarannalta!

mm kirjoitti...

Tämäkin "kärsivällinen bloggaaja" saapui taas paikalle, kierroksen tehneenä. Olisin voinut kirjoittaa ihan saman kuin Marjatth, jos olisin osannut. Juuri näin minäkin tämän blogisi koen.

Tällä kierroksella haaviin tarttuivat kummitustalojen kuvat. Että osasivatkin olla hassunhauskoja ja hassunkarmeita noine väreineen ja tehosteineen.

Huvikummun vaiheet ja kuvat ovat kai sittenkin nyt ne parhaat, ehkä siksi, että on päässyt mukaan alusta alkaen, vaihe vaiheelta. Jokainen seinä, jokaiset verhot,jokainen siivous,jokaiset astiat, jokaiset peitot, sohvien osto - sohvapöydän rakentuminen - on osa jatkokertomusta. Jännitys kaupan onnistumisesta... Se on kuin sisäinen palikkatalo, jota saa rauhassa rakentaa. Se on ihmisen kokoinen ja samalla ihmistä suurempi projekti. Saa osallistua. Siitä voisi olla jo kirjaksi asti...? (Tietty osansa on sillä, että ihastuin taloon jo eka kuvasta...)

Vallaton kirjoitti...

No just, Marjatta ja MM kaiken jo niin osuvasti sanoi. Olen auttamattomasti myöhässä :)

Olin niin syventynyt tähän blogisi lukemiseen, kun kuulin KAMALAN tömähdys-äänen. Kysyin poikaystävältä, että mikä ääni se oli, kuulitko? Teiltä putosi jotain, sanoi poikaystävä ranskalaisen kohteliaasti (sanaakaan ranskaa taitamaton poikaystävä teitittelee minua).

Vinkin saatuani huomasin, että Virosta ostettu sandaalini oli tömähtänyt jalastani. Puolustuksekseni laskettakoon, että mulla on paksut villasukat jalassa, joten en huomannut töppösen putoamista.

Lisäyksenä edelliseen lukijakyselyvastaukseeni toisaalla, lisäisin vielä, että Huvikummun kaikki vaiheet kuvineen päivineen ovat myös kiinnostavia. Sinne vielä haluaisin joskus tulla.