Suuri ihminen, Ago Kivi, on kuollut. Luin sen Otepään paikallislehdestä tänään. Niin vähän minä ihmisiä täällä paikkakunnalla tunnen, että kukaan olisi minulle soittanut ja kertonut kuolinviestiä ennen lehden ilmestymistä. Minä suren tänä iltana Ago Kiveä, miestä joka oli jotain ihan muuta, jotain aivan ainutlaatuista. Mies, joka ansaitsee muistamista. Miestä, joka oli todellakin enemmän, suurempaa kuin mitä pienet ympyrät miehen ympyrillä.
Ago Kivi oli suuri mies. aivan liian suuri Otepäälle - ja myös meillekin. Ja mikä Ago Kivessä oli suurinta: hän ei pannut pahakseen, vaikka häntä ei aina ymmärretty, arvostettu. Ago Kivi oli hyvä ihminen. Alusta loppuun ja koko matkalta.
Ago Kivi oli suuri mies. aivan liian suuri Otepäälle - ja myös meillekin. Ja mikä Ago Kivessä oli suurinta: hän ei pannut pahakseen, vaikka häntä ei aina ymmärretty, arvostettu. Ago Kivi oli hyvä ihminen. Alusta loppuun ja koko matkalta.
Ago Kivi oli monilahjakkuus ja ennen muuta taiteilija sielultaan, ja taiteen saralla hän elämäntyönsä teki. Me tapasimme Agon vasta tämän elämän ehtoopuolella, mutta miten hyvä muisti miehellä oli, ja millaisia tarinoita!
Me olimme lumottuja Agon tarinoita kuullessamme. Tarinoita lapsuudestaan, Otepäästä ja kalaretkistään saksalaisten sotilaiden kanssa. Ago kertoi meille tunnelmiaan neuvostovuosilta ja ajasta ennen ja jälkeen sen. Ago kertoi meille miltä Otepää näytti ennen kuin se poltettiin, maalasi eteemme talot ja tunnelmat. Ago muisti, ja se lieni miehen ihmeellisin ominaisuus. Ago muisti kaiken, veitsenterävän tarkkaan.
Agon oma elämä oli täynnä konstrasteja, kokemuksia ja elämyksiä. Mies eli Viron ensimmäisen itsenäisyyden, saksalaisajan, neuvostovuodet ja lopulta vanhuutensa päivinä Viron toisen itsenäisyyden. Ja kaiken hän muisti, tapahtumat, paikat, yksittäiset nimet, vuosiluvut, kaiken. Ago Kivi oli kävelevä muistipankki joka on nyt hiljentynyt.
Ago oli myös suuri Suomen ystävä, hän tunsi Suomen historiaa hyvin ja osasi myös auttavasti suomea - vaikka mielellään käänsi keskustelun saksaksi - ja mielellään muisteli aikoja jolloin oli tanssittanut Katri-Helenaa, oli ystävystynyt Spede Pasasen kanssa. Ago liikkui omana aikanaan ns. piireissä, voin vain kuvitella miten vinhaa maailma oli ollut, monipuolista ja antoisaa. Agon elämä oli taidetta, teatteria, televisiota ja elokuvaa. Opiskelijana ja opettajana.
Minulla ei ole ensimmäistäkään kuvaa Ago Kivestä - mitä tietenkin nyt ankarasti kadun. Sillä Ago oli jotain enemmän kuin mihin valokuva taittuu: hän oli karismaattinen näky, poninhäntineen ja pitkine partoineen, hieman kuluneessa puvussa, aina kuitenkin korrektisti puettuna. Paitsi kesäisin, jolloin Ago saattoi istua puiston penkillä räyhäkkäässä t-paidassa.
Minun on ikävä Ago Kiveä. Ja minulla on häpeä Ago Kiven suhteen. Sillä Ago oli aina aloitteellinen - varmaan Otepään ainoa asukas - meidän suhteemme. Ago halusi olla meidän kanssa kaveri. Ja me hieman välttelimme Agoa.
Agolle maistui kahvi ja hyvä konjakki. Ja aika ajoin, loppuvuosina aika usein, tuo nautinto meni överiksi. Saattoi unohtua peseytyminenkin ja vaatteiden vaihto. Ago sai porttikieltoja paikallisiin ravintoloihin. Hoiperteli illan tullen kaupungin kaduilla. "Spurgu!" huusivat Otepään siistit hyvät ihmiset, jose ivät ääneen, niin ainakin mielessään. Me olimme surullisia Agon puolesta, mutta emme juosseet nopeasti kadun poikki miestä halaamaan, kun tämä oli selvästi seilissä.
Ago Kivi oli suuri mies. Ja me, Kimmo ja minä olimme pieniä ihmisiä. Kimmosta en tiedä, koska tämä ei ole kotona, emmekä voi aiheesta keskustella, mutta minua nyt hävettää aivan hirveästi se, että emme ylittäneet tietä ystävämme luo, kun näimme hänen vaeltavan kaupungin kaduilla seuraa kaivaten.
Ago Kiveä ei enää ole. Ja maailma on selvästi paljon köyhempi ilman tätä ainutlaatuista miestä. Joka oli loistava taiteilija, hieno graafikko, upea näyttelijä, mieletön tarinankertoja ja -- ja -- kiltein ihminen jota olen koskaan tavannut.
Ohessa kuva kahdesta ex libris-merkistä, jotka Ago meille teki, vuoron perään Kimmon ja sitten minun 50-vuotisen syntymäpäivän kunniaksi. Molempiin oli Ago laittanut sielunsa.
Muistan niin hyvin kun Ago esitteli ensin Kimmon 50-vuotismerkin: kirjailija ja kääntäjä, koko maailma edessään. Ja sitten vuoden kuluttua sain Agolta oman ex libris -merkkini, jossa oli yhä meidän tunnusmerkkimme, kaksi karhua, jotka kantavat koria täynnä hyvää. Ago käski minun katsoa tarkemmin koria, ja siellä ovat Suomen ja Viron kansalliskukat: kielo ja ruiskukka riti rinnan. Ja paljon ruusuja.. Ja Ago nauroi: sinä jaat ihmisille myös ruusuja, ilon myötä. Kumarran sinulle! (Näin usein Ago teki, tyylikkäästi kuin herrasmies, ja herrasmies Ago olikin!)
Nyt kun näitä keskusteluja mietin, en voi olla hieman itkemättä. Mutta, jos Agoa yhtään tunnen, luulen, että parasta olisi ottaa yksi terävä ja keskittyä positiivisiin asioihin.
Nostan siis Agolle maljan, ja toivon vilpittömästi että missä mies ikinä on tälllä menee hyvin.
Keveitä multia ja arvostavia ajatuksia - joita en osannut riittävästi kertoa kun vielä elossa olit.
1 kommentti:
Tämäpä yllättävä ja syvästi surullinen uutinen.
Ago Kivi oli Suuri Ihminen. Otti, mitä vastaan tuli, ymmärsi ja analysoi, ja jaksoi aina olla positiivinen. Hänen tietonsa ja muistinsa määrä oli uskomaton.
Kuten omistautuminen työlleen. Esimerkiksi exlibriksen tekemiseen hän paneutui koko sydämellään. Mytologiaa, symboliikkaa, kulttuurien tuntemusta, henkilön sielunelämän aistimista - ja lopuksi vielä näin syntyneen mielikuvan muuttaminen teknisin keinoin näkyväksi kuvaksi. Kaikki käsin, viikkokausia uurastaen.
Blogin lukijat eivät taatusti tiedä Ago Kivestä mitään (joskin hän esiintyy mainintana yhdessä vuoden 2009 postauksessa). Tuskin suomalaiset muutenkaan, jotakuta harvaa poikkeusta ehkä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta maailma on menettänyt käsittämättömän määrän asiantuntemusta, tietoa ja ymmärrystä.
Elämä on epäoikeudenmukaista. Ja loppuu aina väärään aikaan.
Lähetä kommentti