Jumindan merihauta ja muita löytöjä

Eilinen oli Tiinalla jälleen reissupäivä. Niemi kerrallaan valloitan nyt Pohjois-Viron rannikkoa. Eilen oli vuorossa Jumindan niemimaa (Juminda poolsaar). En tiennyt mikä minua odottaa vai odottaako mitään, ja lähdin liikkeelle autuaan tietämättömänä historiasta tai näkymistä, joihin tulisin törmäämään.

Ainoa päämääräni oli käydä meren rannalla niin usein kuin mahdollista, bongata rantoja ja kauniita näkymiä. Niin kävikin, mutta bongasin paljon muutakin!

Edetään kronologisesti eli matkareitin mukaisesti. Lähdin liikkeelle Võsulta, ajoin Loksaan (ja ostin samalla neljä vihreää muovista puutarhatuolia vieraille varoiksi) ja jatkoin siitä eteenpäin, suuntana Jumindan niemen kärki.

Ajelin kilometrikaupalla kauniissa kuivassa mäntymetsässä, samanlaisessa mitä löytyy Võsulta ja mikä on tyypillistä koko Lahemaan suurelle luonnonsuojelualueelle. Ohitin tutulta kuullostavia paikkoja kuten Lohja ja Lohja-järvi sekä Kotka. Kun kyltti osoitti Virveen, käännyin sinne. Virve sijaitsee meren rannalla.

Tie Virveen oli kapea ja kiemurteleva. Pienen metsätaipaleen jälkeen tulin Virven kylään, jossa toinen toistaan sievemmät talot sijaitsivat kahdella puolen tietä. Meri näkyi vain pieninä kaistaleina talojen välissä, ja joka kohdassa, jossa voisi merelle mennä, oli isot kyltit: ERAMAA (yksityisalue). Virveläiset eivät ilmeisimminkään halua turisteja idylliseen suojaisaan kyläänsä.

Yhden kuvan sain kuitenkin napattua korkealta mäeltä merelle:

Näkymää merelle Virvestä.

Jatkoin matkaani ja tein toisen yhtä turhan koukkauksen Tapurlassa. Meri oli lähellä, mutta kameran tavoittamattomissa. Tapurlassa olisi ollut kylläkin tarjolla korkea neuvostoaikainen vartiotorni, joka nykyään palvelee näköalatornina. Katselin sitä huokaillen. Ja jätin sinne kiipeämättä. Portaat olivat todella jyrkät, ja olisivat olleet murhaa kurjille polvilleni.

Matka jatkui kohti niemen kärkeä - itsekseni mietin, että josko tässä merta nähdään laisinkaan. Kun huomasin tienposkessa kyltin: View to Naskali Bay 100m. Löin jarrut pohjaan, parkkeerasin auton tien sivuun ja lähdin katsomaan miltä Naskalin lahti näyttää. Hyvältä näytti.

Näköalatasanteelta näkee Naskalin lahdelle, jonka oikealla reunalla näkyy Loksan yläpuolinen niemimaa, vasemmalla reunalla Jumindan niemimaa.

Tovin tästä vielä eteenpäin ajettuani, jälleen suurten mäntyjen keskellä, näytti kyltti Jumindaan, sinne!

Jumindan kylä on sekin idyllinen ja kaunis. Kyltti kertoo sen tulleen valituksi yhdeksi Viron kauneimmista kylistä vuonna 2005. Minä suuntaan kohti merta. Risteyksessä oleva viitta kertoo vasemmalla olevan kilometrin päässä suurten tykkien alustoja, oikealla, samoin kilometrin päässä, merisotamuistomerkki. Valitsen oikeanpuoleisen tien.

Kilometrin kuluttua tulen leirintäalueen parkkipaikalle. Paikalla on yksi perhekunta, joka grillailee nuotiolla makkaraa. Heidän ohella paikalla ei olekaan kuin minä ja noin kymmenentuhatta hyttystä. Lähden kohti merta.

Kyltti kertoo, että olen lähellä Helsinkiä. Ehkä lähempänä kuin Virossa on ylipäätään mahdollista olla:

Jatkan matkaani ja tulen niemen kärkeen, jossa on suuri kivi muistomerkkinä toisessa maailmansodassa kuolleille. Vaikuttava kivi, kauniit ruusut. Luen erittäin kursorisesti kyltin jossa kerrotaan miinoista Jumindan edustalla ja miinoihin ajaneista laivoista. Mielessäni ajattelen, että jos Kimmo olisi nyt täällä, tutkisi hän kyltit pitkään ja hartaasti. Minä sen sijaan otin kylteistä kuvia, kuten usein teen, ja päätin lukea ne sitten ajan kanssa kotona.

Miinoja muistomerkin yhteydessä. Kotona vasta ymmärrän missä olen ollut, ja mistä muistomerkissä on kysymys.

Tänään vasta aloin tarkemmin tutkia Jumindan muistomerkin tekstejä ja etsin lisää tietoa netistä. Ja olen aivan järkyttynyt. En tällaistakaan tiennyt tapahtuneen!

Jumindan edustalla, Suomenlahdella on kesällä 1941 koettu maailmanhistorian suurin miinatuho, joka johti nykytietojen mukaan yli 16.000 ihmisen kuolemaan.

Lainaan tekstiä netistä, Suomi 24-keskustelupalstalta (vuodelta 2008):

TV1 lähettää tänään dokumentin ”Kujanjuoksu kuolemaan” kello 18.30. Dokumentti kertoo Helvetistä Suomenlahdella, maailman suurimmasta miinatuhosta, joka tapahtui kesällä 1941 Suomenlahdella. Yli 60 alusta upposi Jumindan miinakenttään, ja uusimpien arvioiden mukaan jopa 16 000 ihmistä hukkui. Tuhansia perheitä koskettaneesta tragediasta ei sotien jälkeen juuri puhuttu. Voittajat ja voitetut halusivat molemmat unohtaa tapahtuman, ja Suomenlahti sai kätkeä synkän salaisuutensa.
Operaatio Barbarossan alkaessa Suomi ja Saksa olivat varautuneet Tallinnan evakuointiin ja rakentaneet suuren miinakentän Viron rannikolle.
http://www.wlb-stuttgart.de/seekrieg/4107-bilder/juminda.jpg
Elokuun 28. päivänä klo 14 lähti ensimmäinen pääsaattue Tallinnan reidiltä kohti Leningradia. Kaikkiaan matkaan lähti yli 200 alusta neljänä lähes peräkkäisenä saattueena. Saattueet ajoivat suoraan saksalais-suomalaiseen miinakenttään. Miinojen lisäksi saattuetta moukaroivat Saksan lennosto ja rannikkotykistö. Myös suomalaiset VMV-veneet tekivät iskuja saattueen aluksia kohti. Dramaattisinta on, että lähes kaikki Neuvostoliiton sota-alukset pääsivät karkuun ja miinakentässä tuhoutuivat erityisesti siviilialukset.
- Itämeri oli noina päivinä kyynelten meri. 

Samasta aiheesta kirjoittaa myös Helsingin Sanomat kansainvälisillä sivuillaan englanniksi: Juminda. 

Tästä en muista Kimmonkaan puhuneen, lieneekö tapaus tuttu hänellekään? Onko tosiaan niin että tästä tragediasta ei sotien jälkeen juuri puhuttu, kuten yllä todetaan. Ainakin minulle tämä hurja tragedia oli täysin uusi asia.

Mutta palataan nyt takaisin eiliseen retkeeni. Minä siis katselin merelle, en miettinyt meren uhreja vaan ajattelin, että tuolla 64 km päässä on Helsinki:

Rannalta palasin takaisin parkkipaikalle ja jatkoin jalkaisin metsän poikki majakalle, jonne osoitti kyltti. Metsätaipaleella tutustuin, kuten yllä jo kirjoitin, niihin Jumindan tuhansiin ahnaisiin hyttysiin, jotka olivat minua odottaneet metsän siimeksessä. Melkein jo käännyin takaisin, mutta onneksi en, sillä kohtasin hassuimman majakan, mitä olen Virossa nähnyt:

Jumindan erikoinen pitkä ja laiha majakka, kuin suuri tulitikku metsässä.

Selvittyäni hyttysinvaasiosta palsin autolle ja lähdin ajelemaan kotia kohti, lasketellen alas Juminda poolsaaren länsireunaa. Ja täällä törmäsin sitten mitä upeampiin rantoihin ja rantanäkymiin. Pysähdyin Leesissä, Kiiu-Aablassa ja Kolga-Aablassa kuvailemassa merimaisemia ja ihmisiä, jotka nauttivat kesästä - siitä huolimatta, että radiossa kerrottiin  UV-säteilyn olevan kyseisenä päivänä kovempaa kuin koskaan. Ilmatieteen laitos muistutti,  että vaaleaihoinen ihminen kestää tällaista 8,6 UV-säteilyä vain 17 minuuttia ilman vaaraa.

Suuria kiviä Leesissä.

Tyttö hyppelee kivillä Leesin rannalla.

Poika tasapainoilee kahden kiven välissä Leesissä.

Pitkä kuuma hiekkaranta Kiiu-Aablassa.

Hiekkalinna Kiiu-Aablassa

Viimeinen pysähdykseni on Kolgassa, jossa yllättäen kohtaan hienon rappiokartanon. Ja jälleen: jotain ihan uutta, josta en ole tiennyt.

Kolgan kartano

Tällainen oli siis eilinen ajoretkeni. Lähdin liikkeelle tietämättä sen tarkemmin, minne olen menossa tai mikä minua kohtaa siellä. Ja löysin historiaa, josta en tiennyt, hassun majakan, komeita uimarantoja ja ihmeellisen rappiokartanon. Ei hullumpi saalis, vai mitä sanotte.

Kyllä Viro jaksaa aina yllättää - vaikka olisi täällä kuinka paljon kierrellyt ja nähnyt! Ja se kai hienointa täällä onkin!