Viron fosforisota 1971-1989

Neuvosto-Virossa käytiin vuosina 1971-1989 sota, jossa ei käytetty muita aseita kuin sanoja ja mielenilmaisua, mutta joka oli yksi niistä tapahtumista, joiden katsotaan aloittaneen prosessin, joka johti Viron itsenäistymiseen 1991.

Kyse on ns. fosforisodasta, jonka kuumimmat vuodet olivat 1987-1988, jolloin kansa, yhdessä toimittajien, tiedemiesten ja akateemikkojen kanssa alkoi vastustaa Neuvostoliiton jättihanketta aloittaa laajamittainen fosforin louhinta Lääne-Virumaalla: Toolsessa, Kabalassa ja Rakveren ympäristössä.

Aiemmin oli fosforia kaivettu jo ennen toista maailmansotaa Tallinnan lähistöllä Maardussa,  missä vieläkin on nähtävissä suuria, nyt hylättyjä kaivantoja ja jätekasoja. Maardun kaivokset suljettiin 1991.

Fosforisotaa käytiin luonnonsujelullisista näkökohdista - olisihan kaivokset tuhonneet laajoja alueita historiallisesti merkittäviltä ja luonnonkauniilta alueilta. Sodalla oli kuitenkin poliittisetkin taustat; Neuvosto-Viro halusi lähettää Moskovaan signaaleja kasvavasta halustaan määrätä itse omista asioistaan.

Toimittaja Juhan Aare on yksi fosforisodan (usein myös fosforiittisotana tunnetun) huomatuimpia hahmoja. Hän otti asian esiin 25.2.1987 ajankohtaisessa televisio-ohjelmassa Panda. Vuosina 1987-1988 toimittaja Aare esiintyi, puhui ja kirjoitti lakkaamatta fosforiitista, kaivoksista, veden, meren ja luonnon saastumisesta. Eikä vain hän, vaan sadat muutkin. Ja tuhannet ja taas tuhannet ottivat kantaa fosforiitiin kaivamista vastaan. Ja 6.12.1988 Viron korkein neuvosto päätti, ettei uusia fosforiittikaivoksia ja -louhoksia avata.

Tämä oli aikanaan jotain ennenkuulumatonta ja antoi lisää toivoa Viron orastaville toiveille irtautua Neuvostoliitosta.

Me ajelimme toissapäivänä Maarduun ja kävimme tutkailemassa Rebalan historiallisella alueella sijaitsevia vanhoja fosforiittikaivoksia. Fosforiittisota koski myös näiden kaivosten laajentamista, vaikka suurimmat ja todella massiiviset kaivannot oli suunniteltu aloitettaviksi Rakveren ympäristössä.

Tässä kuvasatoa siitä, miltä maisema saattaisi nyt näyttää laajalta alueelta meille rakkaalla Lääne-Virumaalla, missä Võsukin sijaitsee.

Hiljaa mielessämme kiitämme fosforisodan sankareita, Juhan Aarea ja kaikkia muita, jotka uskalsivat nousta voimaa vastaan, jota oli aiemmin pidetty liian mahtavana ja kaikkivoipana vastustaa!

 Maardun fosforiittikaivannot suljettiin 1991

Jätekasoja Maardun kaivannon reunalla

Kaivanto on kuin suuri syvä haava maassa

Suuria jätevuoria kaivannon reunalla

Otepää ja 10 ihmettä - 8. ihme: Historia

Kun me muutimme Otepäälle, tiesimme, että paikkakunta on urheilusta ja matkailusta tunnettu. Sitä emme tienneet että Otepäällä on pitkä ja mielenkiintoinen historia takanaan. Ja että Otepää on Viron toisiksi vanhin kirjallisissa lähteissä mainittu paikka.

Historian havinaa voi käydä aistimassa Otepään linnavuorella, jossa on myös vanhan linnan rauniot. Olen kirjoittanut pitkästi Linnavuoren historiasta aiemmin, joten ehdotan historiasta kiinnostuneita klikkaamaan: Linnavuoren Historia

Otepää on ollut jo keskiaikana merkittävä kauppateiden risteyspaikka. Täältä ovat kulkeneet Pihkvaan ja Novgorodiin suunnanneet kauppiaat. Täältä on matkattu niin etelään, Latviaan, kuin pohjoiseen. Yksi kauppatie on vienyt länteen Viljandin suuntaan. Kauppiaiden ohella täältä ovat kulkeneet niin viikingit kuin kalparitarit. Otepään linnoitus on ollut myös elintärkeä puolustuslinnake Tarton piispanistuimelle.

Baltisaksalaiseen aikaan sijaitsi Otepäällä kaikkiaan 12 kartanoa, joista tänä päivänä tunnetuin on Pyhäjärven kartano (Heiligensee), joka toimii nykyisin hotellina. Baltisaksalaiseen aikaan liittyy myös Otepään vanha nimi Nuustaku, joka tulee tarinan mukaan siitä, että Pyhäjärven kartanon herra kasvatti pähkinäpensaita. (Pähkinä on saksaksi die Nuss). Kun koitti pähkinöiden keruuaika, kiersi kartanonherran apulaiset ympäri Otepäätä kutsuen alustalaisia ptalkoiiin huudellen Nusstag, Nusstag (pähkinäpäivä). Tästä sana kansan suussa kääntyi Nuustakuksi, ja kartanonherraa alettiin kutsua Nuustakun herraksi.

Viron lippuun Otepää liittyy myös kiinteästi. Täällä nostettiin sini-musta-valkea ensimmäisen kerran salkoon vuonna 1884. Kerroin lipun historiasta sen viettäessä 125-vuotispäiviään, ja sen jutun voi lukea tästä: Lipun historia. Lipun historiaan voi tutustua myös paikan päällä, Lippumuseossa, joka sijaitsee talvikirkon takana, lähellä Otepään kirrkoa. Lipun kunniaksi seisoo Otepäällä myös Viron korkein lippusalko, jossa liehuu jättikokoinen sini-musta-valkea lippu.

Reliefi Otepään kirkon seinässä

Otepää on siis ollut tärkeä niin keskiajalla kuin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun itsenäistymistunnelmissa.

Neuvostoaika ei merkinnyt Virolle sanottavampaa nousukautta. Mutta Otepää kukoisti myös neuvostovuosina. Tuolloin se oli yksi Neuvostoliiton komeimmista hiihtokeskuksista, jonne moni neuvostourheilija unelmoi pääsevänsä treenaamaan ja kilpailemaan. Turismi kukoisti ja Otepää lieni tuolloin Viron tunnetuimipa paikkakuntia kautta koko suuren Venäjänmaan.

Otepään ominaislaatu, kunniakas historia, upeat maisemat ja kautta vuosikymmenten jatkunut suosio urheilijoiden ja matkailijoiden keskuudessa näkyy otepääläisessä itsetunnossa. Vaikka paikkakunta on pieni niin kooltaan kuin väkiluvultaan - kaupungissa asuu n. 2000 ihmistä ja kunnassa 5000 ihmistä - on otepääläisten itsetunto kohdallaan. Joidenkin mielestä jopa liian kohdallaan. Kopeiksi olen kuullut otepääläisiä mainittavan. Sitä en allekirjoita, mutta toki tietynlaisen henkisen itsevarmuuden aistii paikkakunnalla. Ja mikseipä ihmiset olisi ylpeitä siitä mitä heillä on, kun kerran ylpeyteen aihetta on aivan riittämiin.

Jumindan merihauta ja muita löytöjä

Eilinen oli Tiinalla jälleen reissupäivä. Niemi kerrallaan valloitan nyt Pohjois-Viron rannikkoa. Eilen oli vuorossa Jumindan niemimaa (Juminda poolsaar). En tiennyt mikä minua odottaa vai odottaako mitään, ja lähdin liikkeelle autuaan tietämättömänä historiasta tai näkymistä, joihin tulisin törmäämään.

Ainoa päämääräni oli käydä meren rannalla niin usein kuin mahdollista, bongata rantoja ja kauniita näkymiä. Niin kävikin, mutta bongasin paljon muutakin!

Edetään kronologisesti eli matkareitin mukaisesti. Lähdin liikkeelle Võsulta, ajoin Loksaan (ja ostin samalla neljä vihreää muovista puutarhatuolia vieraille varoiksi) ja jatkoin siitä eteenpäin, suuntana Jumindan niemen kärki.

Ajelin kilometrikaupalla kauniissa kuivassa mäntymetsässä, samanlaisessa mitä löytyy Võsulta ja mikä on tyypillistä koko Lahemaan suurelle luonnonsuojelualueelle. Ohitin tutulta kuullostavia paikkoja kuten Lohja ja Lohja-järvi sekä Kotka. Kun kyltti osoitti Virveen, käännyin sinne. Virve sijaitsee meren rannalla.

Tie Virveen oli kapea ja kiemurteleva. Pienen metsätaipaleen jälkeen tulin Virven kylään, jossa toinen toistaan sievemmät talot sijaitsivat kahdella puolen tietä. Meri näkyi vain pieninä kaistaleina talojen välissä, ja joka kohdassa, jossa voisi merelle mennä, oli isot kyltit: ERAMAA (yksityisalue). Virveläiset eivät ilmeisimminkään halua turisteja idylliseen suojaisaan kyläänsä.

Yhden kuvan sain kuitenkin napattua korkealta mäeltä merelle:

Näkymää merelle Virvestä.

Jatkoin matkaani ja tein toisen yhtä turhan koukkauksen Tapurlassa. Meri oli lähellä, mutta kameran tavoittamattomissa. Tapurlassa olisi ollut kylläkin tarjolla korkea neuvostoaikainen vartiotorni, joka nykyään palvelee näköalatornina. Katselin sitä huokaillen. Ja jätin sinne kiipeämättä. Portaat olivat todella jyrkät, ja olisivat olleet murhaa kurjille polvilleni.

Matka jatkui kohti niemen kärkeä - itsekseni mietin, että josko tässä merta nähdään laisinkaan. Kun huomasin tienposkessa kyltin: View to Naskali Bay 100m. Löin jarrut pohjaan, parkkeerasin auton tien sivuun ja lähdin katsomaan miltä Naskalin lahti näyttää. Hyvältä näytti.

Näköalatasanteelta näkee Naskalin lahdelle, jonka oikealla reunalla näkyy Loksan yläpuolinen niemimaa, vasemmalla reunalla Jumindan niemimaa.

Tovin tästä vielä eteenpäin ajettuani, jälleen suurten mäntyjen keskellä, näytti kyltti Jumindaan, sinne!

Jumindan kylä on sekin idyllinen ja kaunis. Kyltti kertoo sen tulleen valituksi yhdeksi Viron kauneimmista kylistä vuonna 2005. Minä suuntaan kohti merta. Risteyksessä oleva viitta kertoo vasemmalla olevan kilometrin päässä suurten tykkien alustoja, oikealla, samoin kilometrin päässä, merisotamuistomerkki. Valitsen oikeanpuoleisen tien.

Kilometrin kuluttua tulen leirintäalueen parkkipaikalle. Paikalla on yksi perhekunta, joka grillailee nuotiolla makkaraa. Heidän ohella paikalla ei olekaan kuin minä ja noin kymmenentuhatta hyttystä. Lähden kohti merta.

Kyltti kertoo, että olen lähellä Helsinkiä. Ehkä lähempänä kuin Virossa on ylipäätään mahdollista olla:

Jatkan matkaani ja tulen niemen kärkeen, jossa on suuri kivi muistomerkkinä toisessa maailmansodassa kuolleille. Vaikuttava kivi, kauniit ruusut. Luen erittäin kursorisesti kyltin jossa kerrotaan miinoista Jumindan edustalla ja miinoihin ajaneista laivoista. Mielessäni ajattelen, että jos Kimmo olisi nyt täällä, tutkisi hän kyltit pitkään ja hartaasti. Minä sen sijaan otin kylteistä kuvia, kuten usein teen, ja päätin lukea ne sitten ajan kanssa kotona.

Miinoja muistomerkin yhteydessä. Kotona vasta ymmärrän missä olen ollut, ja mistä muistomerkissä on kysymys.

Tänään vasta aloin tarkemmin tutkia Jumindan muistomerkin tekstejä ja etsin lisää tietoa netistä. Ja olen aivan järkyttynyt. En tällaistakaan tiennyt tapahtuneen!

Jumindan edustalla, Suomenlahdella on kesällä 1941 koettu maailmanhistorian suurin miinatuho, joka johti nykytietojen mukaan yli 16.000 ihmisen kuolemaan.

Lainaan tekstiä netistä, Suomi 24-keskustelupalstalta (vuodelta 2008):

TV1 lähettää tänään dokumentin ”Kujanjuoksu kuolemaan” kello 18.30. Dokumentti kertoo Helvetistä Suomenlahdella, maailman suurimmasta miinatuhosta, joka tapahtui kesällä 1941 Suomenlahdella. Yli 60 alusta upposi Jumindan miinakenttään, ja uusimpien arvioiden mukaan jopa 16 000 ihmistä hukkui. Tuhansia perheitä koskettaneesta tragediasta ei sotien jälkeen juuri puhuttu. Voittajat ja voitetut halusivat molemmat unohtaa tapahtuman, ja Suomenlahti sai kätkeä synkän salaisuutensa.
Operaatio Barbarossan alkaessa Suomi ja Saksa olivat varautuneet Tallinnan evakuointiin ja rakentaneet suuren miinakentän Viron rannikolle.
http://www.wlb-stuttgart.de/seekrieg/4107-bilder/juminda.jpg
Elokuun 28. päivänä klo 14 lähti ensimmäinen pääsaattue Tallinnan reidiltä kohti Leningradia. Kaikkiaan matkaan lähti yli 200 alusta neljänä lähes peräkkäisenä saattueena. Saattueet ajoivat suoraan saksalais-suomalaiseen miinakenttään. Miinojen lisäksi saattuetta moukaroivat Saksan lennosto ja rannikkotykistö. Myös suomalaiset VMV-veneet tekivät iskuja saattueen aluksia kohti. Dramaattisinta on, että lähes kaikki Neuvostoliiton sota-alukset pääsivät karkuun ja miinakentässä tuhoutuivat erityisesti siviilialukset.
- Itämeri oli noina päivinä kyynelten meri. 

Samasta aiheesta kirjoittaa myös Helsingin Sanomat kansainvälisillä sivuillaan englanniksi: Juminda. 

Tästä en muista Kimmonkaan puhuneen, lieneekö tapaus tuttu hänellekään? Onko tosiaan niin että tästä tragediasta ei sotien jälkeen juuri puhuttu, kuten yllä todetaan. Ainakin minulle tämä hurja tragedia oli täysin uusi asia.

Mutta palataan nyt takaisin eiliseen retkeeni. Minä siis katselin merelle, en miettinyt meren uhreja vaan ajattelin, että tuolla 64 km päässä on Helsinki:

Rannalta palasin takaisin parkkipaikalle ja jatkoin jalkaisin metsän poikki majakalle, jonne osoitti kyltti. Metsätaipaleella tutustuin, kuten yllä jo kirjoitin, niihin Jumindan tuhansiin ahnaisiin hyttysiin, jotka olivat minua odottaneet metsän siimeksessä. Melkein jo käännyin takaisin, mutta onneksi en, sillä kohtasin hassuimman majakan, mitä olen Virossa nähnyt:

Jumindan erikoinen pitkä ja laiha majakka, kuin suuri tulitikku metsässä.

Selvittyäni hyttysinvaasiosta palsin autolle ja lähdin ajelemaan kotia kohti, lasketellen alas Juminda poolsaaren länsireunaa. Ja täällä törmäsin sitten mitä upeampiin rantoihin ja rantanäkymiin. Pysähdyin Leesissä, Kiiu-Aablassa ja Kolga-Aablassa kuvailemassa merimaisemia ja ihmisiä, jotka nauttivat kesästä - siitä huolimatta, että radiossa kerrottiin  UV-säteilyn olevan kyseisenä päivänä kovempaa kuin koskaan. Ilmatieteen laitos muistutti,  että vaaleaihoinen ihminen kestää tällaista 8,6 UV-säteilyä vain 17 minuuttia ilman vaaraa.

Suuria kiviä Leesissä.

Tyttö hyppelee kivillä Leesin rannalla.

Poika tasapainoilee kahden kiven välissä Leesissä.

Pitkä kuuma hiekkaranta Kiiu-Aablassa.

Hiekkalinna Kiiu-Aablassa

Viimeinen pysähdykseni on Kolgassa, jossa yllättäen kohtaan hienon rappiokartanon. Ja jälleen: jotain ihan uutta, josta en ole tiennyt.

Kolgan kartano

Tällainen oli siis eilinen ajoretkeni. Lähdin liikkeelle tietämättä sen tarkemmin, minne olen menossa tai mikä minua kohtaa siellä. Ja löysin historiaa, josta en tiennyt, hassun majakan, komeita uimarantoja ja ihmeellisen rappiokartanon. Ei hullumpi saalis, vai mitä sanotte.

Kyllä Viro jaksaa aina yllättää - vaikka olisi täällä kuinka paljon kierrellyt ja nähnyt! Ja se kai hienointa täällä onkin!

Sofi Oksanen vastatuulessa

Kuten tunnettua on, Sofi Oksasen Puhdistus herätti ilmestyttyään Virossa suurta huomiota. Alussa vastaanotto oli puhtaasti kiittävää. Toinen huomion aalto vyöryi yli tasavallan kun kirja käännettiin viroksi. Sofin haastatteluja oli lehdissä harva se viikko. Tarton kaupunginkirjasto hankki Sofista kolmeosaisen valtavan suuren triptyykkitaulun, tyyliin Andy Warhol ja vaikkapa Marilyn. Postimees-lehti valitsi 2009 Sofin Vuoden henkilöksi, vain muutamia virolaisia kunnianosoituksia mainitakseni.

Viime aikoina on kuitenkin alkanut kuulua myös soraääniä Sofia aiemmin yksiäänisesti kiittävässä kuorossa. Kovimpana niistä lienee kritiikkiä esittänyt Jaan Kaplinski, tunnettu virolainen kirjailija,  kielitieteilijä ja kulttuurivaikuttaja.

Huomasin tänään NettiHesarissa  Hannu Marttilan, Hesarin pitkäaikaisen, nyttemmin eläkkeellä olevan kirjallisuuskriitikon blogikirjoituksen aiheesta otsikolla: Tohtorit, dosentit, haamut ja reseptit.  Kirjoitus koskee Kaplinskin blogikirjoitusta: Suomalaisittain Sofi Oksasesta.

Ja kun jatketaan linkkiketjua eteenpäin huomataan että Kaplinski siteeraa "suomalaista ystävää ja filosofian tohtoria", joka puolestaan vihjaa, että Puhdistusta ei olisi kirjoittanut Sofi Oksanen itse, vaan joukko viihteen ammattilaisia, joka olisi rakentanut kirjan perinteisellä menestyskirjan reseptillä. Sofi näyttävänä hahmona olisi sitten vain valjastettu kirjan kansikuvaksi, brändiksi.

Suomalaista ystävää ja filosofian tohtoria ei Kaplinski mainitse nimeltä, mutta jotenkin tuntuu siltä että jäljet johtavat sylttytehtaalle; Sofin kovimpana kriitikkona Suomessa on ollut eräs dosentti, joka aikanaan masinoi mm. mielenosoituksen Sofin ja Imbi Pajun Kaiken takana oli pelko -kirjan julkistustilaisuuteen. Kuten tunnettua mielenilmaus jäi laimeaksi. Uutisointia asiasta voi lukea vaikka tästä.

Jätetään tämä Helsingin dosentti omaan arvoonsa ja palataan Jaan Kaplinskiin, joka kuitenkin on Virossa arvostettu kulttuurihahmo, jonka mielipiteillä on täkäläisittäin painoarvoa. Miksi Kaplinski ei pidä Sofi Oksasesta ja Puhdistuksesta?

Kun hieman kaivelee Kaplinskin blogin arkistoja löytyy sieltä englanninkielinen kirjoitus Sofi Oksanen and the Stalin Award. Kirjoituksessa Kaplinski muistelee lukemiaan yksisilmäisiä seikkailu- ja viihdekirjoja neukkuajalta, jotka olivat vetävästi kirjoitettu ja jotka kertoivat tarkoitushakuisesti ja dramaattisesti pahoista natseista ja puhdasotsaisista neuvostopioneereista. Kaplinskin mukaan Sofin Puhdistus on eräänlainen käänteinen Stalin Awardin arvoinen teos, jossa maailmankuva on yhtä lailla yksisilmäinen, pahikset ovat vain vaihtaneet paikkojaan.

Miten Kaplinski perustelee tämän, se on kirjoituksessa mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta. Hänen mukaansa Puhdistus on kirjoitettu ikäänkuin objektiivisena historiankirjoituksena ja Kaplinskin omissa muistoissa neukkuaika ei ollut lainkaan näin pahaa. Lainaan Kaplinskia:

Of course, there were many horrific episodes, years of terror and counter-terror, but as a whole, we lived a life that was often quite interesting and funny.

Ja sitten Kaplinski vetää ässän hihastaan millä hän perustelee miksi Puhdistus vääristelee historiaa:

I cannot approve the idea that my life, the life of my parents, my friends, my colleagues was not a life worth living.... 

ja päättää kirjoituksensa :

I don't want anybody to take my life away from me and sell an adulterated version of it to unknowing people abroad. Dixi.

Sanoisin että aika outo on Kaplinskin kirjoitus, ja sen perustelut. Samalla tavalla voisin minä kieltää Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -kirjan oikeutuksen kirjallisena taideteoksena. Sekin kertoo historiasta, mutta eivät minun helsinkiläiset esi-isäni kokeneet sitä lainkaan noin.

Viron lippu 125 vuotta

Viron lippu, sini-musta-valkea, viettää tänään 125-vuotisjuhlaansa.



Ja mistä alkaa lipun syntytarina – no Otepäältäpä hyvinkin.

Ja niinpä Otepäällä vedettiin tänään klo 10.00 sini-musta-valkea Viron korkeimpaan lipputankoon (jota vielä toissapäivänä kovalla kiireellä pystytettiin) Otepään kaupungintalon edustalla. Huomenna on lipun kunniaksi kaupungissa suuri juhlakonsertti, jossa presidentti Toomas Hendrik Ilves pitää puheen. Myös Tartossa, Viljandissa, Tallinnassa ja Pärnussa on seuraavina kahtena päivänä useita tilaisuuksia asian tiimoilta.



Valtion lippuun sisältyy aina tunteellinen ja isänmaallinen arvolataus – Virossa ehkä vielä enemmän kuin monessa muussa maassa. Sillä Virossa lipun historia on niin selkeästi verrannollinen kansan historiaan. Niin monia vuosia lippu oli kielletty, sen julkinen esittäminen oli rohkea ja vaarallinen teko niin 1800- kuin 1900-luvuilla.



Lipun historia

Palataan Otepäälle, vuoteen 1884, jolloin kesäkuun kolmantena päivänä 22 nuorta ylioppilasta nousivat Tartossa kahdeksan hevosen vetämiin vankkureihin ja aloittivat ajomatkan kohti Otepäätä. Mukana oli rouva Paula Hermannin ompelema lippu. Lipun värit olivat sininen, musta ja valkea, joiden sanottiin symboloivan Viron taivasta, vahvaa multaa ja puhtautta ja uskoa huomiseen. Värit oli ensimmäisenä ottanut käyttöön Viron ylioppilaiden seura (Eesti Üliopilaste Selts) salassa 1881.

Alkumatkan oli lippu piilotettuna vankkureihin, mutta kun Otepään kirkontorni alkoi häämöittää taivaanrannassa, otettiin lippu esiin ja sitä hulmutettiin loppumatka Otepäälle. Tämä oli lipun ensimmäinen julkinen esitys.

Seuraavana päivänä eli 4.6.1884 lippu siunattiin Otepään kirkossa, mistä kirkon kyljessä on tänäkin päivänä muistoreliefi. Pyhittäminen ei kuitenkaan antanut oikeutta lipun käyttöön ja se piilotettiinkin Tartossa Ylioppilasseuran toimistoon.



Viralliseksi valtionlipuksi sinimustavalkea julistettiin 21.10.1918. Ensimmäisen kerran uuden itsenäisen valtion virallinen lippu vedettiin salkoon 12.12.1918 Tallinnan Toompeanmäellä, Pitkän Hermannin torniin.

Lippu miehitysvuosina 1940 - 1991

Valloittajat, niin saksalaiset kuin neuvostovoimat kielsivät kansallistunnetta symboloivan lipun käytön. Pelkästä lipun omistamisesta, saati julkisesta esittämisestä seurasi ankarat rangaistukset, sodan aikaan jopa kuolemantuomio. Alkoi massiivinen lippujen piilottamisoperaatio.

Pikk Hermannin tornissa liehui 1940-luvulla vuoron perään punalippu, hakaristilippu ja jälleen punalippu. Vuonna 1953 – 1991 oli käytössä Viron sosialistisen neuvostotasavallan lippu.



Otepäällä juhlittiin vuonna 1984 lipun 100-vuotispäivää salassa, Pienen Munamäen metsässä, missä yön pimeydessä kokoonnuttiin kunnioittamaan lippua kaivertamalla Kalevipojan kiveen: 4. VI 1984.

Sini-musta-valkean paluu

Vaikka lippu oli kielletty, eli sinumustavalkea-symboliikka piilotettuna mitä erilaisimpiin muotoihin.



Kasvavan kansallistunteen ja rohkeuden ja perestroikan tuoman toivon myötä 1980-luvulla alkoi lippu näkyä yhä useammin monissa massatapahtumissa – kuten esimerkiksi 1988 yölaulujuhlilla ja Tallinnan vanhan kaupungin päivillä. Pikk Hermannin torniin se nostettiin ensimmäisen kerran, 45 vuoden tauon jälkeen, 24.2.1989.

20. 8.1991 loppui miehitysaika ja alkoi Viron toinen itsenäisyys. Sinimustavalkea sai jälleen virallisen itsenäisen tasavallan lipun aseman.

Ja tänään siis sitä juhlitaan Otepäällä.

Otepää - ja lyhyt katsaus sen historiaan

Ja päivän Otepää -kuva on tässä: tervetuliaiskyltti kaupunkiin etelästä saavuttaessa



Kerroin jo tuolla lakanakeskustelussa (otsikolla Unikarhut) että Otepää on saanut nimensä karhun päästä. Sanan etymologia on ott (viroksi) - otso (suomeksi). Ja karhun pää tulee siis Linnavuoren muodosta, jonka sanottiin muistuttavan tietystä kulmasta katsottuna karhun päätä.



Vanhoissa venäläisissä kronikoissa mainitaan Otepää aina venäjäksi käännettynä "Medvezja Golova" (= karhun pää). Samalla tavalla selittää historioitsija Henrik omassa Liivinmaan kronikassaan nimen merkityksen "caput ursi" (= karhun pää).

Toisen harvinaisemman käsityksen mukaan nimi on saattanut viitata erään varhaisen ja merkittävän paikallisen päällikön nimeen.

Ja kun alkuun pääsin, niin alla lisää Otepää-tietoutta, eli linnavuoren historiaa.

Varhaishistoria

Vanhimmat merkit Otepään linnavuoren asutuksesta ovat peräisin ajanlaskun alun tienoilta. Noin kaksituhatta vuotta vanhoja löydöksiä on kuitenkin hyvin vähän. Todennäköisesti täällä oli tuolloin vain paikallisesti merkittävä linna, joka oli käytössä vain vähän aikaa.

600-700 -lukujen tienoilla vuoren eteläpuolen korkeimmalle tasanteelle rakennettiin tukeista puolustusrakennelmat, joiden sisään sijoitettiin asuinrakennukset.

900-1000 -luvuilla rakennettiin Kaakkois-Viroon lähes 20 linnaa, jotka olivat samalla pienempien alueiden keskuksia. Tällainen oli myös Otepään linna, jossa asui tuolloin ilmeisesti paikallinen ylimystö. Linnan läheisyyteen asettui asumaan ylimystön hovi sekä käsityöläisiä.

Otepään linnavuorelta on tehty runsaasti merkittäviä arkeologisia löydöksiä. Ne kertovat myös, että n. 800-luvulla alkoivat Ruotsista peräisin olevan viikingit käyttää Venäjän halki kulkevia jokia kauppareitteinä Bysanttiin ja itämaihin. Viikinkien kautta kytkeytyivät kansainväliseen kauppaan myös Kaakkois-Viron asukkaat. Otepään linnoituksesta on löydetty mm. arabialainen hopeakolikko, joka osaltaan tukee tätä teoriaa.

1000-luvun keskivaiheilla hylättiin Virossa useita vanhoja linnoja ja rakennettiin uusia toisiin paikkoihin. Otepään linna on yksi niistä harvoista, jotka jäivät paikoilleen ja sitä jopa vahvistettiin. Otepäästä alkoi siis muodostua Ugandin maakunnan toinen keskus Tarton ohelle.

Otepään merkityksen kasvua lisäsi sen sijainti tärkeiden teiden risteyskohdassa. Yksi tie vei täältä kaakkoon Venäjälle, Pihkovaan ja Novgorodiin, toinen etelään latgallien ja liiviläisten alueille, kolmas Tarton läpi Pohjois-Viroon ja neljäs länteen Viljandiin.

--- Ja tämä maantieteellinen sijainti ei tietenkään ole mihinkään muuttunut. Yksi suorimmista teistä Tallinnasta Riikaan kulkee Otepään kautta. Ja pieni fakta: välimatka Tallinnasta Otepäälle (220 km) on kymmenen kilometrin heitolla sama kuin Otepäältä Riikaan (230 km) ---

Otepää mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä 1116 kun Novgorodin runtinas Mstislav järjesti tänne erityisen sotaretken.

Taistelun pyörteissä meni myös 1200-luvun alkupuoli. Vuoroin otepääläiset taistelivat saksalaisia ristiretkeläisiä, vuoroin venäläisiä sotajoukkoja vastaan. Lopullisesti Otepään linna antautui ristiretkeläisten haltuun 1224. Sen jälkeen perustettiin Tarttoon hiippakunta ja koko valta siirtyi Tarton piispalle.


Otepään kivilinna 1224 - 1396


Otepää muodostuu Tarton piispa Hermann I:n aikana tärkeäksi ja vahvaksi puolustusasemaksi piispanistuimelle. Kivilinnaaa alettiin rakentaa syksyllä 1224 ja sinne asettuivat asumaan Tarton piispan neljä vasallia, jotka olivat tulleet tänne Saksasta.



Vaikka piispan asuinpaikka oli Tartossa, Otepäästä pyrittiin luomaan hiippakunnan toinen keskus. Linnan viereen, nykyisen kirkon ympäristöön muodostui 1200-luvulla keskiaikainen kauppala, jonka kadut olivat osittain kivetyt ja jossa oli kirkko sekä puu- ja tiilirakennuksia.




Kivilinnan tuho

1300-luvulla alkoi Otepää ja sen merkitys hiipua Tarton kehityksen myötä; Tartto oli hiippakunnan keskus ja hansakaupunki. Osa täällä asuneista vasalleista oli rakentanut itselleen toisaalle omat linnansa ja Otepään linna siirtyi von Uexküllin suvun hallintaan.

Vuonna 1396 puhkesi Tarton piispan ja Liivinmaan ritarikunnan välinen sota, jolloin ritarikunnan joukot valloittivat hiippakunnan kaikki linnat Tarttoa lukuunottamatta.

Otepäällä joukot onnistuivat ilmeisesti sytyttämään linnan puuosat. Linna liekehti niin rajusti, että myös rakennusten kivimuurit sortuivat. Sortuman alle hautautui aarteita, kuten linnan kappelin ehtoolliskalusto ja hopeaheloilla ja vuorikristallilla koristettuja kirjoja. Linnan raunioista onkin tehty myöhempinä aikoina merkittäviä arkeologisia löytöja, harvinaisia haarniskan kappaleita, alkeellinen pronssiase, Euroopan vanhin tuliase jne.

Tänä päivänä linnavuori on keskeinen osa Otepään maisemaa ja kaupunkikuvaa. Vuorelle kannattaa kiivetä, sillä sieltä aukeavat upeat maisemat. Ei siis ihme että linnamäki on suosittu retki- ja piknik-kohde.





Linnavuorelta lähtee myös Otepään seikkailupuiston huima vaijerirata, johon valjailla kytkettynä voi tehdä 300 metriä pitkän ja korkeimmillaan 30 metriä korkean ilmalennon läpi historiallisten maisemien.



Historiallinen linnavuori on viimeiset vuosikymmenet ja -sadat ollut hieman unohdettuna, moninaisia arkeologisia kaivauksia lukuun ottamatta.

Nyt on kuitenkin olemassa suunnitelma alueen paremmasta hyödyntämisestä, ja ajatuksissa on perustaa linnavuorelle ja sitä ympäröivään laaksoon historiallinen teemapuisto, jonne tulisi museon ohella myös kokonainen keskiaikainen kylä, jossa olisi erilaisia työpajoja, kuten ase- ja sepänpaja, kansanviisauden kota, maanviljelijän kota ja metsästyskota.

Projekti lienee yhä vaiheessa, mutta sitä varten on kuitenkin haettu tukea Euroopan Unionin Phare CBC 2002 -ohjelmasta.

Aika näyttää herääkö historiallinen linnavuori vielä uudelleen henkiin -- ei niin etteikö se nytkin olisi mielenkiintoinen ja upea tutustumiskohde.