Paul Kondas - vakava humoristi

Viljandin vanhassa historiallisessa keskuksessa, aivan Jaani-kirkon vieressä on pieni punatiilinen rakennus jonka sisältä löytyy taidemuseo, Paul Kondase keskus, joka nimensä mukaisesti esittelee naivisti Paul Kondasin (1900-1985) töitä sekä Baltian naivistista taidetta.

Suuri mansikka kuuluu sekin tavallaan Kondasin tuotantoon

Olen käynyt Viljandissa useasti ja yhtä useasti ohittanut tämän pienen museon, milloin mistäkin syystä, sisään astumatta. Pari päivää sitten avasin tuon kutsuvan vihreän oven ja päädyin vallan ihmeelliseen maailmaan.

Paul Kondase keskus on viehättävä valoisa taidemuseo, joka koostuu seitsemästä huoneesta, joista suurimmassa on Paul Kondasin töiden pysyväisnäyttely. Tällä kertaa oli Kondasin ohella esillä pihkovalaisen Irina Vinogradova-Lebedevan nukketauluja, riikalaisen Anita Paeglen satukirjamaisia piirroksia sekä virolaisen graafikon ja maalarin Erich Pehapin satavuotisnäyttely. Yläkerrasta löytyi vielä Viljandimaan oppilastyönäyttely: Villase võlu ja puidu ilu (villan taika ja puun kauneus).  Palaan ehkä näihin erikseen. Tämä kirjoitus kuitenkin keskittyy vain Paul Kondasin töihin ja elämään.

Paul Kondas oli itseoppinut harrastelijamaalari ja naivisti. Ennen kuin menen hänen elämäänsä ja töihinsä, muutama sana omasta suhtautumisestani naivismiin. En ole järin ihastunut siitä taidesuuntana. Jos naivismia voi taidesuunnaksi edes kutsua. On sanottu, että jos taiteilija tietoisesti haluaa erota kaikesta akateemisesta taiteesta ja koulukunnista ja tietää olevansa naivisti, onko hän sitä enää silloin?

Naivistiselle taiteelle on ominaista lapsenomaisuus ja leikkisyys. Teokset ovat usein hyvin koristeellisia ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia, ikäänkuin tyhjän tilan kammon tapaan. Usein yksityiskohdat ovat samanarvoisia ja ne on esitetty kaavamaisesti ja yksiulotteisesti. Työt saattavat sisältää allegorioita, symboleita tai viitteitä historiaan tai kulttuuriin. Usein niillä on kertova tehtävä, ja tarina saattaa liittyä taiteilijan elämään, uniin, ympäröivään todellisuuteen tai folkloreen.

Kuten sanottu, en ole naivismin suuri ystävä, enkä ole aiemmin innostunut perehtymään siihen sen enempää. Kun saavuin Paul Kondasin töiden huoneeseen, missä esillä oli miehen lähes koko suppea tuotanto, oli minulla jo jonkinlainen etukäteisajatus näyttelystä. Tyyliin: katsotaan nyt tämäkin. Onhan kyse kuitenkin virolaisesta taiteilijasta, ja nykyisin kaikki mikä koskee virolaisuutta tavalla tai toisella kiinnostaa minua. Antaa minulle jälleen lisää yhden uuden puzzle-palan, jolla yritän hahmottaa maata ja sen kulttuuria ja historiaa kokonaisuutena.

Ensimmäisenä minut vastaanottaa miehen tunnetuin työ: Mansikansyöjät. Tämän työn innoittamina ovat syntyneet Viljandin kadunkulmissa ja puistoissa seikkailevat suuret mansikkapatsaat, samanlaiset kuin yläkuvassa.

Mansikansyöjät 1965

Jatkan eteenpäin ja ensin etenen nopeasti, katseeni vain pyyhkäisee taulua toisen perään. Mutta sitten palaan takaisinpäin. Kuvat alkavat häiritä minua, ne sisältävät niin paljon yksityiskohtia, joita en ymmärrä. Alan miettiä taiteilijan motiiveja, miksi hän sisällyttää tuon tai tämän pienen detaljin työhönsä? Mitä hän haluaa kertoa minulle?

Ja samalla huomaan, että nämä näennäisen iloiset ja värikkäät työt ovat koko lailla groteskeja ja synkeitäkin. Palaan Mansikansyöjiin ja alan katsoa kuvaa tarkemmin. Näennäisesti iloinen seurue on kokoontunut kesäpäivänä viattoman herkun ääreen. Mansikat! Voiko olla kesäisempää ja suloisempaa! Mutta mansikansyöjien silmät kertovat kaikesta muusta kuin viattomuudesta. Ne kertovat himosta, pakkomielteestä, ahneudesta, kielletystä herkusta, vieteistä ja tukahdetusta tunteista.

Alan epäillä että Paul Kondas ei olekaan aivan niin iloinen velikulta kun mitä ensinäkemältä näyttäisi. Mietin myös taulujen vuosilukuja - näyttäisi siltä, että suurin osa töistä on maalattu 1950-1980 -lukujen välisenä aikana, jolloin Viro oli osa Neuvostoliittoa. Muistelen aiemmin kuulemiani taiteilijakohtaloita tuolta ajalta, jolloin oli vain yksi oikea tapa tulkita maailmaa taiteen kautta. Ja tuo tapa ei taatusti ollut Kondasin aavistuksen surrealistinen naivismi. Miten tämä on mahdollista, mietin.

Tähän täytyy saada selvitystä! Palaan museon aulaan ja käännyn museon kuraattorin Mari Vallikiven puoleen. Yritän pukea hämmennystäni sanalliseen muotoon. Kuka, mitä? Miten? Oliko Kondas poliittinen maalari? Ja jos oli, miten se oli mahdollista sen aikaisissa olosuhteissa!

Mari Vallikivi ryhtyy oppaakseni ja kertoo eloisasti ja äärettömän mielenkiintoisesti Kondasin elämästä ja tauluista. Saan tietää, että maalari oli koulutukseltaan opettaja, joka maalauksen ohella oli innostunut musiikista, teatterista ja kirjallisuudesta. Kondas kirjoitti ja ohjasi teatterikappaleita, hän kirjoitti runoja ja soitti useaa eri instrumenttia ja toimi myös oppilaidensa orkesterinjohtajana. Varsinainen renessanssihenkilö, toteaa Mari. Monipuolinen ja poikkitaiteellinen Kondas uskoi taiteen parantavaan ja hyvää tekevään voimaan.

Entä poliittisuus? Oliko Kondas poliittinen maalari? Mari Vallikivi vastaa tähänkin. Paul Kondas syntyi lähellä Põltsamaata aikana jolloin balttisaksalaisten vaikutus Virossa oli erittäin suuri ja jolloin virolaisia kohdeltiin  ikäänkuin toisen luokan kansalaisina. Kondas halveksi saksalaisia kartanonherroja. Yhtä lailla hän halveksi ns. kadakasakslasia (katajasaksalaiset), joiksi nimitettiin syntyperäisiä virolaisia, jotka yrittivät sulautua balttisaksalaisiin matkien heidän puhetyyliään ja käytöstään.

Viron okkupaation jälkeen hän ei ollut sen suopeampi uutta voimaa kohtaan vaan koki neuvostovoimat yhtä lailla Viron kansaa alistavina vieraina. Mari hakee takahuoneesta taulun: Drezden, joka on yksi Kondasin poliittisimmista töistä. Kuva kertoo näennäisesti siitä miten amerikkalaiset pommittivat toisessa maailmansodassa Dresdenin tasaiseksi. Mutta katsokaapa sitä hieman tarkemmin!

Pommit putoavat taivaalta ja rakennukset syttyvät tuleen. Ihmisiä pakenee ja putoaa rakennuksista. Ruumiita makaa kadulla. -- Kuvan alareunassa keskellä lukee: DREZDEN. Mutta mitä itse asiassa kuvassa pommitetaan? Kuvan keskellä on Estonia-teatteri liekeissä ja vasemmalla näkyy Tallinnan Oleviste-kirkon torni, oikealla Kaarlenkirkon kaksoistornit.

Vielä selvempää yhteiskuntakritiikkiä löytyy teoksesta: Riigivargad (valtion varkaat), jossa Lenin, Stalin ja Trotski juhlivat samalla kun kuvan alareunassa köyhä kansa kaivoksissa vetää hiilivankkureita. Tätä työtä Kondas ei koskaan signeerannut.

Mari Vallikivi esittelee Kondasin työtä Riigivargad

Kello käy viittä ja museo suljetaan. Minä jatkan matkaani, mutta mielessäni pyörii kymmeniä kysymyksiä. Mietin Kondasin elämää, joka oli yhdeltä puolen avointa ja elämänmyönteistä. Hän oli pidetty opettaja ja oppilaittensa ihailema dynamo, joka monin tavoin piristi Viljandin kulttuurielämää. Toisaalta hän oli erakko, hänen töitään ei esitetty julkisesti ennen vuotta 1983, jolloin Tarton taidemuseossa pidettiin näyttely “Väljaspool suurt kunsti” (Suuren taiteen ulkopuolella). Täysin tuntematon hän ei kuitenkaan ollut, vaikka ei koskaan myynyt yhtäkään tauluaan. Mikä ehkä yllättävää, hänet on kuitenkin  mainittu kansainvälisessä naivistien tietosanakirjassa jo vuonna 1984. (World Encyclopaedia of Naive Art, 1984). Netistä luen myön Kondasin persoonaa valottavan yksityiskohdan. Vaikka hän ei julkisesti esitellyt töitään, saattoi hän kesäöinä asettua demonstratiivisesti aukinaisen ikkunan ääreen maalaamaan kynttilänvalossa.

Omakuva 1958

Ohessa vielä muutamainen taulu Paul Kondasin näyttelystä. Näitä jokaista voisi analysoida pitkään, ja mielelläni kuulisin myös sinun tulkintasi!  Ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa lukea taideteosta vaan jokainen tulkinta on omalla tavallaan oikea ja siksi mielenkiintoinen! Valitan että jotkut kuvat olen ottanut hieman viistosti johtuen taulujen ripustuksesta melko korkealle. Sana on vapaa ja mielikuvitus nyt peliin! Klikkaamalla kuvat suurentuvat hieman tästä isommiksi.

Ü.R!

Eelkevad (alkukevät)

Elu (elämä)

Varanduste saar (omaisuuksien saari)

Paunastvere poisid (Paunastveren pojat)

Taara tammikus (en osaa kääntää sanaa taara tässä yhteydessä, joku ehkä osaa auttaa?)

Armuõis (rakkauden kukka)

Jään siis odottamaan lukijoiden tulkintoja ja ajatuksia joita kuvat tai teksti herättivät! Nyt  taidekriitikoimaan joukolla!

---

Jälkikirjoitus. Aloin katsoa uudelleen tuota Kondasin kuuluisinta työtä, Mansikansyöjät, ja mietin erilaista tulkintaa. Punainen, tuo raikas iloinen mansikanpunainen on myös kommunismin väri. Aatteen, joka virolaisille annettiin ikäänkuin "lahjana" - yhteistä hyvää jota jaetaan tasapuolisesti kaikille. Entäpä jos taulu kuvaakin yksilöiden erilaista suhtautumista kommunismiin. Virallisesti hymyillään, mutta ilmeet ovat kauhistuneita, patoutuneita, järkyttyneitä, ja hymyt ovat kitkeriä ja väkinäisiä? Eikä kaikilla ole edes mansikoita, takarivi on jäänyt niitä ilman. Sinivalkeaan pukuun (Viron lipun värejä) pukeutunut nainen edessä oikealla on vakava, ja hänellä on kirja edessään. Mitä hän lukee - mansikansyönnin ohella?

Alan kallistua tämän jälkimmäisen tulkintani puoleen...

Viron fosforisota 1971-1989

Neuvosto-Virossa käytiin vuosina 1971-1989 sota, jossa ei käytetty muita aseita kuin sanoja ja mielenilmaisua, mutta joka oli yksi niistä tapahtumista, joiden katsotaan aloittaneen prosessin, joka johti Viron itsenäistymiseen 1991.

Kyse on ns. fosforisodasta, jonka kuumimmat vuodet olivat 1987-1988, jolloin kansa, yhdessä toimittajien, tiedemiesten ja akateemikkojen kanssa alkoi vastustaa Neuvostoliiton jättihanketta aloittaa laajamittainen fosforin louhinta Lääne-Virumaalla: Toolsessa, Kabalassa ja Rakveren ympäristössä.

Aiemmin oli fosforia kaivettu jo ennen toista maailmansotaa Tallinnan lähistöllä Maardussa,  missä vieläkin on nähtävissä suuria, nyt hylättyjä kaivantoja ja jätekasoja. Maardun kaivokset suljettiin 1991.

Fosforisotaa käytiin luonnonsujelullisista näkökohdista - olisihan kaivokset tuhonneet laajoja alueita historiallisesti merkittäviltä ja luonnonkauniilta alueilta. Sodalla oli kuitenkin poliittisetkin taustat; Neuvosto-Viro halusi lähettää Moskovaan signaaleja kasvavasta halustaan määrätä itse omista asioistaan.

Toimittaja Juhan Aare on yksi fosforisodan (usein myös fosforiittisotana tunnetun) huomatuimpia hahmoja. Hän otti asian esiin 25.2.1987 ajankohtaisessa televisio-ohjelmassa Panda. Vuosina 1987-1988 toimittaja Aare esiintyi, puhui ja kirjoitti lakkaamatta fosforiitista, kaivoksista, veden, meren ja luonnon saastumisesta. Eikä vain hän, vaan sadat muutkin. Ja tuhannet ja taas tuhannet ottivat kantaa fosforiitiin kaivamista vastaan. Ja 6.12.1988 Viron korkein neuvosto päätti, ettei uusia fosforiittikaivoksia ja -louhoksia avata.

Tämä oli aikanaan jotain ennenkuulumatonta ja antoi lisää toivoa Viron orastaville toiveille irtautua Neuvostoliitosta.

Me ajelimme toissapäivänä Maarduun ja kävimme tutkailemassa Rebalan historiallisella alueella sijaitsevia vanhoja fosforiittikaivoksia. Fosforiittisota koski myös näiden kaivosten laajentamista, vaikka suurimmat ja todella massiiviset kaivannot oli suunniteltu aloitettaviksi Rakveren ympäristössä.

Tässä kuvasatoa siitä, miltä maisema saattaisi nyt näyttää laajalta alueelta meille rakkaalla Lääne-Virumaalla, missä Võsukin sijaitsee.

Hiljaa mielessämme kiitämme fosforisodan sankareita, Juhan Aarea ja kaikkia muita, jotka uskalsivat nousta voimaa vastaan, jota oli aiemmin pidetty liian mahtavana ja kaikkivoipana vastustaa!

 Maardun fosforiittikaivannot suljettiin 1991

Jätekasoja Maardun kaivannon reunalla

Kaivanto on kuin suuri syvä haava maassa

Suuria jätevuoria kaivannon reunalla

Pidättekö arkkitehtuurista? Neuvostoklassismi esittelyssä.

Viro on matkailijalle monin tavoin mielenkiintoinen maa, se lienee kai tullut selväksi niille, jotka tätä blogia ovat seuranneet. Olen blogissani pyrkinyt esittelemään maata monelta kantilta, niin maantieteellisesti kuin myös henkisesti. Tai miten sen nyt parhaiten ilmaisisi. Usein olen kirjoittaessani miettinyt suomalaista matkailijaa, joka blogin kautta yrittää saada käsityksen Virosta matkailumaana. Olenhan itse matkailualan yrittäjä, ja toiveeni on, että Viro-kiinnostuksen herättyä saamme ehkä itsekin asiakkaita Villa Ottiliaan tai Võsun Huvikumpuun.

Uuteen maahan voi tutustua niin monin tavoin. Alussa varmasti jo kohteen erilaisuus ja uutuus ovat mielenkiintoisia ilman että matkaajalla olisi ennen reissua sen kummempia matkasuunnitelmia tai etukäteen valittuja kohteita. Matkaaja tekee havaintoja tyyliin: kas tällaistakin on. Pidemmälle ehtineelle viroilijalle voi kuitenkin olla antoisaa ottaa reissulleen joku teema. Ja niitähän löytyy: tutustuminen paikalliseen ruokakulttuuriin tai historiaan ja kulttuuriin ovat hyviä varmoja aiihepiiriä, joiden puitteissa saa laadittua monta mielenkiintoista matkareittiä. Luontoelämyksistä voi nauttia, lähtee Tallinnasta suuntaamaan mihin tahansa ilmansuuntaan. On merta, on järviä, niittyjä ja soita. Koskia ja putouksia, erämaita ja hoidettua kulttuurimaisemaa. Kaikki eri vuodenaikoina erilaisia ja viehättäviä.

Tänään esittelen yhden uuden teeman: arkkitehtuurin. Ja tarkemmin sanottuna neuvostoklassismin itäisimmässä Virossa, Kohtla-Järven ja Sillamäen neuvostovuosina perustetuissa teollisuuskaupungeissa.

Itsellemme itäisin osa maata oli pitkään viimeinen valkea tai musta alue kartalla. Vuosia ajattelin että alueella ei ole paljoakaan tarjottavaa matkaajalle. En olisi voinut olla enempää väärässä. Võsulta, joka sijaitsee Lahemaalla ja Lääne-Virumaalla,  olemme tehneet päiväretkiä Ida-Virumaalle aina Narvaan asti. Viimeisimmistä retkistä löytyy kuluneelta viikolta useampikin tarina kera kuvien: Valaste, Ontika, Toila ja Narva. Nyt on vuoro Kohtla-Järven ja Sillamäen.

Kohtla-Järve - Viron neljänneksi suurin kaupunki (45.700 asukasta)

Kohtla-Järven kaupunki on itse asiassa useamman laajalle levinneen asutuskeskuksen rypäs. Kaupunki  perustettiin 15. kesäkuuta 1946, jolloin siihen yhdistettiin useita kaivosmieslähiöitä. Kaivostoiminta, tarkemmin sanottuna palavan kiven louhinta, on ollut kaupungin elämälle keskeistä. Jo lähestyttäessä kaupunkia näkyy horisontissa korkeita mustia palavan kiven louhinnasta syntyneitä jätevuoria. Joitain niistä on maisemoitu ja otettu uuteen hyötykäyttöön, mutta kaiken kaikkiaan ne ovat masentavia muistomerkkejä tästä Viroa eniten saastuttavasta teollisuudesta. Kohtla-Järven matkailuvalttina esitellään kaupungin sivuilla sen kaivosmuseo, joka tällä hetkellä on kuitenkin suljettu korjaustöiden vuoksi.

Kohtla-Järve on päällisin puolin katsottuna ruma kaupunki, kuten neuvostoaikaiset uudiskaupungit usein ovat. Nyt jo rapisemassa olevat Stalinin aikaiset kerrostaloalueet eivät mieltä ylennä. Siksi ihmettelin, että nettiystäväni Kassikäpp aikanaan totesi ajavansa, aina kuin se mahdollista on,  Kohtla-Järven läpi voidakseen ihailla sen pääkatua ja sen arkkitehtuuria.

Viime lauantaina mekin teimme näin, lähdimme etsimään Kohtla-Järven paraatikatua. Ja eteemme aukeni ihmeellinen, mahtipontinen, vaikuttava ja eksoottinen näkymä. Hetken tuntui että olemme jossain aivan muualla kuin Virossa ja aikakausikin tuntui aivan toiselta. Tällaista näkyä ette näe Pärnussa tai Haapsalussa, ette Tartossa tai Kuresaaressa, ette edes Tallinnassakaan. Ja tämäkin on Viroa!

Paraatikatu jatkuu molempiin suuntiin silmänkantamattomiin

Työn sankaruutta juhlistava valtava monumentti on sekin kuin entisestä Neuvostoliitosta.

Mahtipontisuus ja valtava mittakaava näkyy myös puistikon kukka-asetelmien jättimäisissä ruukuissa.

 Vanha rouva levähtää puistikon penkillä. Maaliskuinen puisto on lehdettömine puineen vielä ankea näky.

 Vaaleanpunaiset ja valkoiset neuvostoklassismille tyypilliset pienkerrostalot reunustavat pääkatua kahden puolen

Suurin osa kohtlajärveläisistä asuu kuitenkin koko lailla karmeissa kerrostaloissa

Keskustelimme taannoin ystäväni Risto Vuorisen kanssa siitä mitä on oikeastaan Aito Viro. Onko se yltiöidyllinen kuva Saarenmaasta tai hienostunut otos Tarton vanhasta kaupungista? Estonia-teatteri tai Pärnun rantahiekat? Setukaismuseo Värskassa vai Otepään kauniit kumpumaisemat? Miltä aikakaudelta alkaa Aito Viro? Sillä myös Kohtla-Järve on aidosti Viroa ja sen lähihistoriaa. On katsojasta kiinni, onko Kohtla-Järven pääkatu hieman rapistuvine mahtipontisine rakennuksineen kaunis vai kamala. Mutta varmaa on, että se on näkemisen arvoinen. Kuten on reisumme toinen kohde: Sillamäe.

Sillamäen suljettu kaupunki

Yksi Viron salaperäisimpiä kaupunkeja on Sillamäe, joka oli aina vuoteen 1991 suljettu kaupunki, yksi Neuvostoliiton monista sotateollisuuteen liittyvistä strategisesti tärkeistä kaupungeista. Sillamäessä harjoitettiin kemianteollisuutta ja ennen kaikkea sotilaallisestikin tärkeää uraanin rikastamista. Sillamäessä asui ja sinne suljettiin myös useita virolaisia tiedemiehiä, fyysikkoja ja insinöörejä työskentelemään Suuren ja Mahtavan Neuvostoliiton hyväksi.

Wikipedia kertoo, että työvoimaksi haalittiin Sillamäkeen venäläisiä siirtolaisia, sotavankeja ja jopa leningradilaisia kodittomia nuoria. Nykyäänkin suurin osa Sillamäen asukkaista on venäläissiirtolaisten jälkeläisiä.

Kun ajetaan Narvaan, jää Sillamäe tien vasemmalle puolelle. Tielle näkyy vain korkeita punatiilisiä kerrostaloja, jotka eivät arkkitehtuuriltaan ole suuremmalti kiinnostavia. Mutta tien poskeen jää myös ruskea kyltti, joka ohjaa matkaajan 40- ja 50-luvuilla tyylipuhtaaseen neuvostoklassismin henkeen rakennettuun keskustaan. Ja nyt emme puhu vain yhdestä mahtipontisesta pääkadusta, kuten Kohtla-Järvellä, vaan laajasta yhtenäisestä alueesta, joka tekee vääjäämättä katsojaan vaikutuksen!

Kuvat puhukoot puolestaan!

Puistokatu joka johdattaa keskusaukiolle

 Kulttuuritalo pääaukion reunalla

 Sillamäen infotaulu

Keskusaukion puistikkoa

SEB-pankin konttori keskusaukion reunalla

Näkymää merelle

Portaikko johdattaa merelle vievälle puistokadulle

Vanha rouva puhdistaa mattoa risuharjalla

 Monumentaalitaidetta neuvostomalliin

Kaksi parveketta

Tyylipuhtaita neuvostoklassismin pienkerrostaloja

Kun muutin Viroon olin - uskoisin että melko perisuomalaiseen tapaan - epäluuloinen kaikkea idästä tullutta kohtaan. Erään virolaisen meteorologin sanoin: Onko idästä koskaan tullut mitään hyvää! 

Minulle neuvostovuodet konkretisoituivat lähinnä romahtaneissa kolhoosirakennuksissa, joita on ripoteltu pitkin Viron maaseutua. Rapautuvissa valkotiilisissä kerrostaloissa, joita löytyy vähän joka kaupungista. Rumassa rakentamisessa halvoista materiaaleista.

Sillamäe, varsinkin kun sitä on nyt entisöity ja kunnostettu, avaa hieman erilaisen näkymän Neuvosto-Viroon. En kuitenkaan ole naiivi - Sillamäen paraatipuoli rakennettiin juuri siksi: paraatipuoleksi. Yhtä lailla Sillamäen kaupunkikuvaan kuuluvat suuret kerrostalokolossit, joissa suurin osa asukkaista asui ja asuu yhä.

Jätän poliittisen ja sosiaalihistoriallisen pohdinnan tässä kirjoituksessa toisarvoiseksi. Haluan vain sanoin kertoa ja kuvin näyttää, että Itä-Viro ei ole vain Püssin ja Kiviõlin jätevuoria tai Kundan kaltaisia sementtipölyn peittämiä teollisuuskaupunkeja.

Ja jos nämä maisemat alkavat kiinnostaa, tiedätte mistä löytyy majoitus! Võsun talomme soveltuu tämänkintyyppiseen matkailuun mainiosti! Yhteystiedot saattee Villa Ottilian sivuilta.

Linkamat Võsun mökkialueella

Uuteen paikkaan muutto on siinäkin mielessä virkistävää, että omiin uusiin kotiseutuihin tutustuminen on jatkuvaa löytämisen riemua. Meillekin Võsun monimuotoisuus aukeaa päivä päivältä yhä enemmän. Kuten vaikka Mökki-Muumilaakso, jonka Kimmo sattumalta löysi lenkkeillessään Latten kanssa mäntymetsissä. Minäkin lähdin sitä eilen ihmettelemään.

Võsun ns. vanha keskusta koostuu yhdestä pitkästä pääkadusta Mere tänavasta, josta lähtee sitten sivukatuja joko merelle tai mereltä pois päin. Meidän Huvikumpumme sijaitsee Vabaduse-kadun päässä, ehkä yhdellä parhaalla paikalla koko kauppalassa. Meri ja hiekkaranta ovat heti vieressä, mutta pieni mäntymetsäkaistale pitää meren kovimmat tuulet pois talolta.

Koko Võsu on matalaa pientaloasutusta. Vanhassa keskustassa on vanhoja huviloita riti rinnan. Osa aika huonossa hapessa, osa korjattuina. Tyypillisiä ovat koristeelliset verannat, joiden ikkunat ovat rakennettu pienistä lasiruuduista. Paljon on vanhoja villoja tuhoutunut viimeisen sadan vuoden aikana - ja huviloita aikanaan olikin paljon, sillä olihan  Võsu jo 1800-luvulla Tallinnan ja Pietarin aristokratian, älymystön ja taiteilijoiden suosima kesäkohde. Ja itse asiassa on sitä vieläkin - mikä ihmeellisintä, kesällä kulkee Pietarista Võsulle linjabussi!

Keskustan alueelle sijoittuvat myös kauppalan palvelut: pari kukkakauppaa, ruokakauppa, posti, apteekki ja kesäisin viisi kuusi ravintolaa ja muutama kahvila. Talvella vain yksi ravintola, O-kõrts on avoinna ja sekin vain lyhyen aikaa päivästä.

Luulimme siis nähneemme jo koko Võsun aika tarkkaan kun Kimmo eksyi Latten kanssa mäntymetsissä risteilevillä pitkillä poluilla suhteellisen isolle mökkialueelle, joka on rakennettu tiheästi. Ja rakennuskanta on liikuttavan 70-lukulaista, edustaen neuvostoaikaista kesämökkiarkkitehtuuria. Osa mökeistä on hylättyjä, mutta suurinta osaa on paranneltu, ikkunat ja katot on vaihdettu ja pienet  pihat ovat siistejä ja hoidettuja. Silti, yleisilme alueella on ihastuttavan neukku-arkaaista. Mieleen tuli jonkinlainen Neukku-Muumilaakso.

Haapsalussa on myös hieman samantapaisia kesämökkialueita, ja nyt minua kiinnostaisi todellakin tietää miten ja kuka sai hankkia neuvostovuosina kesämökin. Sinälläänhän ei kenenkään pitänyt olla toinen toista parempi eikä omistaa porvarillista kiinteistöä. Olen antanut itseni ymmärtää että kesäpalstat ja mökit jaettiin jonkinlaisen pisteytyksen mukaan, ilmeisesti kolhooseissa ja sovhooseissa tehdyn sankarillisen työn mukaan. Voin olla hyvinkin väärässä. Joten olisin kiitollinen, jos joku asiasta enemmän tietävä voisi minua informoida asiasta.

Esittelen joka tapauksessa melko laajankin mökkialueen, joka sijaitsee siis Võsulla, päätien toisella puolella, keskellä suuria mäntymetsiä. Matkassa minulla on oppaina karvakaveri Latte ja sen Iskä, Kimmo.

Kimmo ja Latte vievät minut Neukkula-Muumilaaksoon

Eräs se jaksaa riehaantua ihan kaikesta, kuten vaikka mökkialueesta.

Yhdellä alueella on pelkästään kolmiotaloja

Ja toisella alueella pelkkiä tasakattotaloja.

Tasakattotaloon on lisätty terassi ja siihen koristeellinen nikerrysaita. Uih, sattuu silmään.

Yhdellä alueella on taas matalia harjakattomökkejä.

Kun näin tämän talon nauroin ääneen ja ajattelin että nettikaverini Nanna saisi slaagin: pihalle oli väkerretty kaikkea mahdollista alkaen isosta tuulimyllystä jatkuen erilaisin vanhoihin kukkapatoihin, kukkakärreyihin, meriaiheisiin koristeisiin, kärrynpyöriin, ruoreihin... you name it, they've got it.

Yksityisyys on aika koetuksella kun mökit seisovat metsässä minitonteilla ritirinnan.

Ja yhdellä  reunalla on lisää isoja kolmiotaloja kahden puolen metsätietä.

Nämä metsäalueen reunassa sijaitsevat talot lienevät kaikkein suurimmat ja siinä mielessä kai mahtavimmat. Ja huomatkaa myös erikoiset terassi- ja autotallivirittelyt.

Kotimatkalla mietin näkemääni. Ei tietenkään ideaalinen paikka kesämökille. Pieni mökki pienellä tontilla metsän keskellä, toisten samanlaisten mökkien keskellä. Mutta sitten mietin mökkejä ja mökkielämää 70-luvulla, jolloin oletan niiden rakennetun. Mitä mökki on merkinnyt tuon ajan neuvostokansalaiselle. Mietin kaunista kesäpäivää, ihmisiä pihoillaan. Ja jotenkin sieluni silmin näen yhteisöllisyyttä, naapurisopua. Näen ihmisiä, joille pieni rujo mökki tarjoaa hetken olla oman perheen kanssa luonnon keskellä.

Kuten jo aiemmin sanoin, olisin todella kiitollinen, jos joku joka tuntee näitä neuvostovuosien mökkikuvioita osaisi minua valaista siitä, ketkä saivat mökin ja miksi ja millaista mökkeily tuolloin oli. Jään odottamaan jännityksellä vastauksia.

Muutkin kommentit kelpaavat, ja kiitollisena vastaanotetaan. Myös Nannalta, kunhan ensin selviää krääsämökin aiheuttamasta hyperventilaatiosta. Siihen asti, moi!

Neuvostotukikohta Loksassa

Kun toissa päivänä kiertelin Loksan ympäristössä törmäsin upeisiin maisemiin, ruusuihin ja kimmeltäviin ja syvänsinisiin rantavesiin. Mutta törmäsin myös outoihin neuvostoaikaisiin rakennuksiin, bunkkereihin ja pömpeleihin, joiden muinoisia tehtäviä saatoin vain arvella.

Oikein mielessäni harmittelin, ettei Kimmo ollut matkassa mukana, sillä Kimmo on kiinnostunut sotahistoriasta ja Kimmolle joku outo pömpeli avautuu aivan eri tavoin. Jo maaston muodosta mies osaa arvailla ja päätellä sotilaalllisesti strategisia kohteita ja vanhojen vallihautojen tai bunkkereiden sijainteja.

Kiltti vaimo kun olen (ja kameran muistikortissa kun oli tilaa) napsailin kuuliaisesti kuvia näistä ihmeellisistä rakennuksista ja ajattelin laittaa kuvia sitten yksityispostissa menemään. Mutta matka muuttui kilometri kilometriltä aina vain kiinnostavammaksi neukkunäkökulmaa ajatellen ja laitan kuvat nyt tänne uskoen, että ne saattavat kiinnostaa myös blogin lukijoita.

Nimittäin tuo lyhyehkö kierros Lahemaan luonnonsuojelualueella Loksan pohjoispuolisella niemellä oli aivan hurjan kiinnostava myös rakennusten ja rakennuskannan muuttumisen myötä.

Kun lähdin liikkeelle Loksasta kohti Viinistun vierasvenesatamaa ajelin superidyllisten kylien läpi. Turbuneeeme ja Viinistu koostuivat toinen toistaan suloisemmista pihapiireistä, jotka oli todella hyvin hoidettuja. Olisi voinut kuvitella olevansa vaikka Visbyssä (ne ruusut!) tai jossain ruotsalaisessa hyvinvoivassa pikkukylässä - ainoa että rakennuskanta oli tyypillisesti virolaista. Mutta pihapiirit olivat sieviä kuin Carl Larssonin tauluista lainattuja, nurmikot pieteetillä hoidettuja, pihalla tyylikkäistä koristeita kuten vaikka vanhat vankkurit täynnä kesäkukkia. Talojen ikkunat kiiltelivät puhtauttaan ja pienehköillä, kylki kyljessä olevilla tonteilla tuntui vallitsevan rauha ja järjestys.

Niemen kärjessä, Pärispealla, oli sitten jo hyvin vanhaa rakennuskantaa. Pihapiirit ja tontit olivat suuria, jotkut vain osittain hoidettuja ja tunnelma oli paljon arkaaisempaa, viehättävää toki.

Vanhoja aittoja Pärispealla, tien reunamilla.

Pihapiiriä Pärispealla.

Keinu Pärispean pihapiirissä

Pärispea on niemen kärjessä ja sieltä lähdin ajelemaan takaisin kohti Suurpeata ja Loksaa. Kapea tie mutkitteli lähellä rantaa, suurten mäntyjen keskellä. Tien poskessa näin hylätyn tiilirakennuksen, joka näytti selkeästi olevan neuvostoajalta. Päätin tutkia sitä lähemmin ja jätin auton tienposkeen. Tämä pysähdys vei minut aivan uskomattomiin maisemiin.

Rakennus lähellä tietä, joka antoi ensimmäisen vinkin siitä, että täällä on ollut jotain sotilaallista toimintaa

Outo bunkkeri. Näitä oli alueella useampia.

Tämä pysähdys oli kannaltani onnistunut sattuma. Kun olin kiertänyt sinänsä mitättömän tiilirakennuksen suuntasin kohti merta, jonka ääni kuului tielle asti. Ylitin kuivan kumpuilevan hiekkavyöhykkeen, joka kasvoi jäkälää ja mäntyjä. Hyvin samantyyppinen maisema kuin mitä löysimme aikanaan Hiiunmaalta.

Suuntasin siis hiekassa kohti merta jalkojani ripeästi liikutellen. Sillä hiekka kuhisi muurahaisia, jotka nopeasti lähtivät kiipeämään paljaita kinttujani pitkin. Ja ne pistivät, pirulaiset! Taisin olla näky kun yritin kumarrella kameran kanssa maan tasalle saadakseni jäkälät tähtäimeen, samalla ottaen nopeita steppiaskelia murkut jaloista karistaakseni.

Kun olin saanut ylitettyä muurahaisvyöhykkeen saavuin rannalle, joka palkitsi vaivani moninkertaisesti. Ihmeellisiä rantakasveja, vihreänsinisiä ruohoja, jotka toivat mieleen agavet ja muut eksoottiset kasvit aivan toisilta leveysasteilta. Meri möyrysi ja minä kuvasin.

Täältä jatkoin matkaani ja kuinka ollakaan tulin vielä isommalle neuvostoajan tukikohdalle. Aivan niemen kärjessä seisoo tyhjä suuri tiilirakennus joka on aikanaan valvonut merta ja siellä kulkijoita. Aloin vakuuttua siitä, että Loksa on ollut aikanaan yksi Viron suljettuja alueita.

Ja taas matka jatkuu, ja käy aina vain kiinnostavammaksi, suorastaan kummitusmaiseksi. Seuraava pysähdys neukkuajan muistomerkeillä on Suurpeassa, missä vaaleanpunainen rakennus seisoo tien poskessa. Sitä ihmettelemään ja kuvaamaan:

Olen jo jatkamassa matkaani kun huomaan kauempana suuria romahtaneita kasarmeja, lähden sinne.

Tämä on toinen suurista romahtaneista kasarmeista tai esikuntarakennuksista. Voin vain arvailla sen aiempaa käyttöä.

Tässä vaiheessa maisemat alkoivat käydä todella kummitusmaisiksi. Ajelin kapeita ja kuoppaisia teitä ja tulin talorykelmän kohdalle, joka oli kuin jostain Tarkovskin elokuvasta. Niin totaalista rappiota, vanhoja romahtaneita taloja, joiden pihalla monenlaista romua vuosikymmenten takaa, auton istuimia, lahoavia lautakasoja - ja niiden keskellä vuohia. Joku siis asuu täällä! En uskaltanut tässä kohtaa nousta autosta vaan kuvailin vuohia auton ikkunan läpi ja kuvista tuli epätarkkoja. Ehkä siihen vaikutti hienoinen hermostukseni - en todellakaan halunnut tavata tämän talon isäntää. Tässä kuitenin muutama kuva tästä alueesta, valitan niiden laatua.

Siis hieman erilaista maisemaa kuin Turbuneemen Carl Larsson-idylli.

Kotiin tultuani yritin googlailla Loksan neuvostoajasta, mutta tietoa oli aika vähän. Niinpä jätän tämän jutun tällaiseksi kuvaraportiksi. Juttelimme Kimmon kanssa puhelimessa, että mikäli hänellä aika ja kiinnostus riittää, kaivaa hän ehkä lisää tietoa tämän kuvasarjan taustaselvistykseksi: eli keitä ja koska on Loksan ympäristössä asunut ja mitä siellä ollaan tehty.