Pidättekö arkkitehtuurista? Neuvostoklassismi esittelyssä.

Viro on matkailijalle monin tavoin mielenkiintoinen maa, se lienee kai tullut selväksi niille, jotka tätä blogia ovat seuranneet. Olen blogissani pyrkinyt esittelemään maata monelta kantilta, niin maantieteellisesti kuin myös henkisesti. Tai miten sen nyt parhaiten ilmaisisi. Usein olen kirjoittaessani miettinyt suomalaista matkailijaa, joka blogin kautta yrittää saada käsityksen Virosta matkailumaana. Olenhan itse matkailualan yrittäjä, ja toiveeni on, että Viro-kiinnostuksen herättyä saamme ehkä itsekin asiakkaita Villa Ottiliaan tai Võsun Huvikumpuun.

Uuteen maahan voi tutustua niin monin tavoin. Alussa varmasti jo kohteen erilaisuus ja uutuus ovat mielenkiintoisia ilman että matkaajalla olisi ennen reissua sen kummempia matkasuunnitelmia tai etukäteen valittuja kohteita. Matkaaja tekee havaintoja tyyliin: kas tällaistakin on. Pidemmälle ehtineelle viroilijalle voi kuitenkin olla antoisaa ottaa reissulleen joku teema. Ja niitähän löytyy: tutustuminen paikalliseen ruokakulttuuriin tai historiaan ja kulttuuriin ovat hyviä varmoja aiihepiiriä, joiden puitteissa saa laadittua monta mielenkiintoista matkareittiä. Luontoelämyksistä voi nauttia, lähtee Tallinnasta suuntaamaan mihin tahansa ilmansuuntaan. On merta, on järviä, niittyjä ja soita. Koskia ja putouksia, erämaita ja hoidettua kulttuurimaisemaa. Kaikki eri vuodenaikoina erilaisia ja viehättäviä.

Tänään esittelen yhden uuden teeman: arkkitehtuurin. Ja tarkemmin sanottuna neuvostoklassismin itäisimmässä Virossa, Kohtla-Järven ja Sillamäen neuvostovuosina perustetuissa teollisuuskaupungeissa.

Itsellemme itäisin osa maata oli pitkään viimeinen valkea tai musta alue kartalla. Vuosia ajattelin että alueella ei ole paljoakaan tarjottavaa matkaajalle. En olisi voinut olla enempää väärässä. Võsulta, joka sijaitsee Lahemaalla ja Lääne-Virumaalla,  olemme tehneet päiväretkiä Ida-Virumaalle aina Narvaan asti. Viimeisimmistä retkistä löytyy kuluneelta viikolta useampikin tarina kera kuvien: Valaste, Ontika, Toila ja Narva. Nyt on vuoro Kohtla-Järven ja Sillamäen.

Kohtla-Järve - Viron neljänneksi suurin kaupunki (45.700 asukasta)

Kohtla-Järven kaupunki on itse asiassa useamman laajalle levinneen asutuskeskuksen rypäs. Kaupunki  perustettiin 15. kesäkuuta 1946, jolloin siihen yhdistettiin useita kaivosmieslähiöitä. Kaivostoiminta, tarkemmin sanottuna palavan kiven louhinta, on ollut kaupungin elämälle keskeistä. Jo lähestyttäessä kaupunkia näkyy horisontissa korkeita mustia palavan kiven louhinnasta syntyneitä jätevuoria. Joitain niistä on maisemoitu ja otettu uuteen hyötykäyttöön, mutta kaiken kaikkiaan ne ovat masentavia muistomerkkejä tästä Viroa eniten saastuttavasta teollisuudesta. Kohtla-Järven matkailuvalttina esitellään kaupungin sivuilla sen kaivosmuseo, joka tällä hetkellä on kuitenkin suljettu korjaustöiden vuoksi.

Kohtla-Järve on päällisin puolin katsottuna ruma kaupunki, kuten neuvostoaikaiset uudiskaupungit usein ovat. Nyt jo rapisemassa olevat Stalinin aikaiset kerrostaloalueet eivät mieltä ylennä. Siksi ihmettelin, että nettiystäväni Kassikäpp aikanaan totesi ajavansa, aina kuin se mahdollista on,  Kohtla-Järven läpi voidakseen ihailla sen pääkatua ja sen arkkitehtuuria.

Viime lauantaina mekin teimme näin, lähdimme etsimään Kohtla-Järven paraatikatua. Ja eteemme aukeni ihmeellinen, mahtipontinen, vaikuttava ja eksoottinen näkymä. Hetken tuntui että olemme jossain aivan muualla kuin Virossa ja aikakausikin tuntui aivan toiselta. Tällaista näkyä ette näe Pärnussa tai Haapsalussa, ette Tartossa tai Kuresaaressa, ette edes Tallinnassakaan. Ja tämäkin on Viroa!

Paraatikatu jatkuu molempiin suuntiin silmänkantamattomiin

Työn sankaruutta juhlistava valtava monumentti on sekin kuin entisestä Neuvostoliitosta.

Mahtipontisuus ja valtava mittakaava näkyy myös puistikon kukka-asetelmien jättimäisissä ruukuissa.

 Vanha rouva levähtää puistikon penkillä. Maaliskuinen puisto on lehdettömine puineen vielä ankea näky.

 Vaaleanpunaiset ja valkoiset neuvostoklassismille tyypilliset pienkerrostalot reunustavat pääkatua kahden puolen

Suurin osa kohtlajärveläisistä asuu kuitenkin koko lailla karmeissa kerrostaloissa

Keskustelimme taannoin ystäväni Risto Vuorisen kanssa siitä mitä on oikeastaan Aito Viro. Onko se yltiöidyllinen kuva Saarenmaasta tai hienostunut otos Tarton vanhasta kaupungista? Estonia-teatteri tai Pärnun rantahiekat? Setukaismuseo Värskassa vai Otepään kauniit kumpumaisemat? Miltä aikakaudelta alkaa Aito Viro? Sillä myös Kohtla-Järve on aidosti Viroa ja sen lähihistoriaa. On katsojasta kiinni, onko Kohtla-Järven pääkatu hieman rapistuvine mahtipontisine rakennuksineen kaunis vai kamala. Mutta varmaa on, että se on näkemisen arvoinen. Kuten on reisumme toinen kohde: Sillamäe.

Sillamäen suljettu kaupunki

Yksi Viron salaperäisimpiä kaupunkeja on Sillamäe, joka oli aina vuoteen 1991 suljettu kaupunki, yksi Neuvostoliiton monista sotateollisuuteen liittyvistä strategisesti tärkeistä kaupungeista. Sillamäessä harjoitettiin kemianteollisuutta ja ennen kaikkea sotilaallisestikin tärkeää uraanin rikastamista. Sillamäessä asui ja sinne suljettiin myös useita virolaisia tiedemiehiä, fyysikkoja ja insinöörejä työskentelemään Suuren ja Mahtavan Neuvostoliiton hyväksi.

Wikipedia kertoo, että työvoimaksi haalittiin Sillamäkeen venäläisiä siirtolaisia, sotavankeja ja jopa leningradilaisia kodittomia nuoria. Nykyäänkin suurin osa Sillamäen asukkaista on venäläissiirtolaisten jälkeläisiä.

Kun ajetaan Narvaan, jää Sillamäe tien vasemmalle puolelle. Tielle näkyy vain korkeita punatiilisiä kerrostaloja, jotka eivät arkkitehtuuriltaan ole suuremmalti kiinnostavia. Mutta tien poskeen jää myös ruskea kyltti, joka ohjaa matkaajan 40- ja 50-luvuilla tyylipuhtaaseen neuvostoklassismin henkeen rakennettuun keskustaan. Ja nyt emme puhu vain yhdestä mahtipontisesta pääkadusta, kuten Kohtla-Järvellä, vaan laajasta yhtenäisestä alueesta, joka tekee vääjäämättä katsojaan vaikutuksen!

Kuvat puhukoot puolestaan!

Puistokatu joka johdattaa keskusaukiolle

 Kulttuuritalo pääaukion reunalla

 Sillamäen infotaulu

Keskusaukion puistikkoa

SEB-pankin konttori keskusaukion reunalla

Näkymää merelle

Portaikko johdattaa merelle vievälle puistokadulle

Vanha rouva puhdistaa mattoa risuharjalla

 Monumentaalitaidetta neuvostomalliin

Kaksi parveketta

Tyylipuhtaita neuvostoklassismin pienkerrostaloja

Kun muutin Viroon olin - uskoisin että melko perisuomalaiseen tapaan - epäluuloinen kaikkea idästä tullutta kohtaan. Erään virolaisen meteorologin sanoin: Onko idästä koskaan tullut mitään hyvää! 

Minulle neuvostovuodet konkretisoituivat lähinnä romahtaneissa kolhoosirakennuksissa, joita on ripoteltu pitkin Viron maaseutua. Rapautuvissa valkotiilisissä kerrostaloissa, joita löytyy vähän joka kaupungista. Rumassa rakentamisessa halvoista materiaaleista.

Sillamäe, varsinkin kun sitä on nyt entisöity ja kunnostettu, avaa hieman erilaisen näkymän Neuvosto-Viroon. En kuitenkaan ole naiivi - Sillamäen paraatipuoli rakennettiin juuri siksi: paraatipuoleksi. Yhtä lailla Sillamäen kaupunkikuvaan kuuluvat suuret kerrostalokolossit, joissa suurin osa asukkaista asui ja asuu yhä.

Jätän poliittisen ja sosiaalihistoriallisen pohdinnan tässä kirjoituksessa toisarvoiseksi. Haluan vain sanoin kertoa ja kuvin näyttää, että Itä-Viro ei ole vain Püssin ja Kiviõlin jätevuoria tai Kundan kaltaisia sementtipölyn peittämiä teollisuuskaupunkeja.

Ja jos nämä maisemat alkavat kiinnostaa, tiedätte mistä löytyy majoitus! Võsun talomme soveltuu tämänkintyyppiseen matkailuun mainiosti! Yhteystiedot saattee Villa Ottilian sivuilta.