Hojo on tervehdys, heh taas sille, että kaksikielisenä koirana keksin vääntää kielivitsin. Pärispea on paikka ja päris hea taas tarkoittaa suunnilleen että sikanasta eli oikein hyvä.
Otan hieman takapakkia eli peruutan. Võsulla ollaan ja eilen oltiin sitten paikassa nimeltä Pärispea. Joka tosiaan oli päris hea - ellei enemmänkin.
Johtokunnan naispuolinen eli Mamma paikan tunsi jo entuudestaan ja sai sinne sitten eilen Iskänkin vietyä. Mamma ei ole ihan tyhmä tipunen, se tietää mistä narusta Iskää vetää. Narun nimi on: neukkuaikainen sotilastukikohta.
Minä en sano näihin naruhommiin mitään, kunhan seuraan auton takapenkiltä tilanteiden etenemistä. Ja sitten sukellan hetkeen motolla: Carpe Diem. Kun naru heltiää, jalat irtoaa tai jotain sinne päin.
Ja sitten lähtee
Tämä Pärispea sijaitsee lähellä Võsua, meidän Suomenlahden kotiamme. Sen tarkka sijainti on jossain Loksan takana, niemen kärjessä tai niillä leveyksillä. Pärispealla ei ole sanottavammin enää asutusta, mutta sitä hienompia maisemia. On hiekkaa ja on mäntyjä ja on mäntyjä hiekassa. Ja on meri. Meri on sitä ihan kaikkein parasta!
Miten kaikki mereen liittyvä voikin olla niin kiehtovaa! Hajut, maut - kuten vaikka vanhan lokin jäännökset. (Ei kuvassa)
En nyt ihan muista oliko se Kutri-Helena vai kuka, joka lauloi: Kuljen autiota hiekkarantaa. - Kulkeminen on yksi juttu,mutta rynnistäminen se vasta tekee gutaa!
Näistä rantafiiliksistä täytyy sanoa, että ne saavat koiran sähkistymään. Meri se loiskaa ja velloo ja kutkuttaa jokaista kirsun hajureseptoria. Meri on märkä ja ihana ja joskus ihan älyttömän ärsyttävä; se on edessä ja sitten ei taas ja sitten taas ja sitten taas ei! Eikä siitä tunnu saavan kunnon otetta.
Maistuu muuten ihan kamalan pahalta, mutta ei sitä voi vastustaakaan!
Onhan siellä rannalla paljon muutakin, kiviä, suuria ja pieniä, mutta varsinkaan nuo isot eivät minua sanottavammin kiinnosta. Sen sijaan Mamma kuvailee niitä ja Iskäkin huudahtelee, että katso kuinka hassuja kuvioita. No, huvinsa kullakin.
Jostain syystä Mamma halusi tämän kuvan liitettävän tähän stooriin, vaikkei se minusta tähän mitenkään liity. Kirjava kivi? So what not?, kuten sankarini Matti Nykänen tapaa sanoa.
Tässä taas niitä keskikokoisia kiviä, ja sitten tietenkin allekirjoittanut, yours truly, syöksymässä kohti tyrskyjä
Elämä on LAIFFIIIIII
Aikansa sitä jaksaa koira nuuskiskella ja hieman pureskella aaltoja, ja sitten ei auta muu kuin ryhtyä tositoimiin. Eihän tuo meri tuossa ihan tyhjän panttina ole. Ei kun vauhtia ja vanhojen tanhuaskelten tahtiin: askel askel hyppy!
Hiihaa! Ja näin lähtee talviturkki!!!! Päivä on 1.4.2012 ja tämä ei ole mikään aprillipila!
Jessssh!
Kuten alussa totesin Pärispea ON päris hea. Tosi hea!
Ilmeisemmin se kiinnosti myös Johtokunnan miespuolista alias Iskää, mutta minua ne jutut eivät oikein jaksa kiinnostaa, eivätkä kuulemma totta puhuen Äiskääkään. Siksipä heitän kapulan (minun lemmikkilelu) Iskälle - kertokoon hän sitten vaikka kommenttiosiossa miksi hänestä Pärispea oli niin kiinnostava.
Ja tähän lopetan minä raportointini, ei sitten muuta kun hännänheilutuksiin seuraavaan kertaan.
T. Teidän Lattenne, merikoira
4 kommenttia:
mahto olla vesi kylmää ja ainakin märkää, kuvasta päätellen :)
Kylmää taatusti, mutta eipä se hetkeksikään Lattea estänyt. Vielä kun lähdettiin pois se kerran vielä kirmasi rantaa kohti ikäänkuin kertoen että tänne voitaisiin jäädä pidemmäksikin aikaa.
(Äh, möhlin tuon kommentin ja poistin sen. Tässä korjattu versio:)
Jaha, kerran näinkin päin, että Latte heittää minulle kapulan -- yleensä tuo menee juuri päinvastoin :)
Mutta joo, Pärispealla, juuri tuossa Pähklimännikussa, on vironkielisen Vikipedian mukaan ollut puna-armeijan koulutuskeskus ja ampumarata. Ilmankos tien ja rannan väliseltä hietikolta löytyi ruostuneita hylsyjä.
Pärispealla on vilkas historia. Kylä on Viron vanhin rantakylä, jonka perustivat saksalaisia paenneet sotapakolaiset 1200-luvun alussa. Alun alkaen kylän pääkieli oli ruotsi.
Ennen toista maailmansotaa asukkaita oli 500, nyt enää 100. Kieltolain aikaan pärispealaisten yksi pääelinkeino oli pirtun salakuljetus, joten Suomen historiaankin on kylällä kosketus. Toinen kosketus on viime sotien ajalta: tästä pikkukylästä lähti Suomen armeijaan 29 vapaaehtoista "soomepoissia" eli käytännössä kaikki asekuntoiset.
Neuvostoaikana niemellä toimi kalasatama, kalanjalostustehdas, ompelimo ja saha. Näiden rauniot ovat vielä olemassa.
2000-luvun alussa uusittiin Pärispean kylän vesihuoltoa. Vedessä oli kuitenkin metaania, joten porakaivon päälle rakennettu pumppuasema räjähti taivaan tuuliin. Myöhemmin systeemi rakennettiin uudelleen ja varustettiin tehokkaalla kaasunsuodatuksella.
Taas yksi paikka tässä maassa, jonka hiljainen ja vähän nuhjuinen tämän päivän elo peittää taakseen yllättäviä käänteitä.
Lähetä kommentti