Rutjan sotilaslentokenttä

Olen parina päivänä kirjoittanut luonnonkauniista matkakohteista Võsulla ja sen lähistöllä. Aina kun olen saanut jutun valmiiksi ja julkaistua olen kysynyt Kimmolta, mitä hän siitä piti. Ja aina olen saanut vastaukseksi aika innottoman: "Ihan kiva."  Kun tänään pohdin taas kolmatta kuvallista tarinaa Vainupeasta ja sen upeista rantamaisemista sai mies lopulta kakaistua ulos, turhautuneena ja kiihkeänä melkein kuin malttamaton lapsi. "Mutta koska sä oikein kirjoitat Rutjan sotilaslentokentästä!"

Nyt kirjoitan.

Toissapäiväisellä retkellämme Pedassaaressa ja Vergissä ja Vainupealla ja Toolsessa kävimme myös Rutjan hyläytyllä neukkuaikaan rakennetulla sotilaslentokentällä. Joka selvästi teki Kimmoon suuremman vaikutuksen kuin minuun. Ihmiset ovat niin erilaisia, ja ehkä jopa hyvä niin.

Rutjan kenttä sijaitsee lähellä Karepaa, ja sinne käännytään oikealle Võsulta tultaessa juuri ennen pientä Rutjan kylää. Ajetaan muutamainen kilometri päällystämätöntä metsätietä, joka näin huhtikuussa oli aika huonossa kunnossa.

Kenttä muodostuu kahdesta kiitoradasta jotka ovat n. 2,5 kilometriä pitkät kumpainenkin. Toinen on jo kasvanut lähes umpeen, mutta toinen oli yllättävänkin hyvässä kunnossa. Jos sitä vertaa vaikka Haapsalun lentokenttään.

Tietoa netistä löytyy aika vähän. Sen verran kuitenkin, että kenttä on kuulunut Neuvostoliiton 66. rynnäkkölentorykmentille jonka kalusto on koostunut 45 Sukhoi Su-17-hävittäjäpommittajasta (Naton koodinimi Fitter). Ja että kenttä nykyisin kuuluu Viron Kaitseliitulle elikä suojeluskunnalle, jonka Virun Malevan harjoituspaikka ja ampumarata ovat siellä.

 Kiitorataa yhteen suuntaan

Hylättyjä lentokenttärakennuksia

Jeeppi ja Latte valmiita testaamaan kenttää

Lisää vanhoja halleja ja rakennuksia

Kun kentällä oltiin sai Kimmo päähänsä, että myös minun on testattava Jeeppiä. Siinä on minulle vieraat automaattivaihteet ja olen sinnikkäästi kaikki nämä vuodet kieltäytynyt kunniasta opetella niiden käyttö. Yritin nytkin väistää tilanteen.

"Miksi ihmeessä?" kysyin. 

"Ei sitä koskaan tiedä koska tulee tilanne, että joudut tätä ajamaan." 

"Mikä sellainen tilanne voisi olla?"

"Joku vaan."

"Ai niinkuin perussuomalaisissa perheissä, jossa vaimo ajaa kerran vuodessa miehen autoa, juhannuspäivänä mökiltä kotio kun mies röhnöttää sammuneena takapenkillä."

"No vaikka!"

"Ja kuinka todennäköisenä pitäisit tätä meidän perheessä?" jatkoin.

"Ei sitä tiedä vaikka jonain juhannuksena innostuisin" Kimmo yritti.

"No, esitä sitten humalaista"

"Öri"

"Esitä vakuuttavammin!"

"Öri öri."

"Ookoo", totesin ja hieman innostuinkin tästä roolileikistä. Hyppäsin rattiin ja aloin motkottaa:

 "No arvata saattoi että näin se tämäkin juhannus sitten päättyi. Ikävästi päättyi. Mitä naapuritkin sanovat. Mene sinne takapenkille senkin vanha ketku. Nyt lähetään kotiin ja pubiin on turha yrittää lähteä sitten ainakaan pariin viikkoon!"

Ja niin sitten aloitin Jeepin ajoharjoitukset. Kimmo yritti välillä jotain upista, tyyliin: paina nyt kunnolla kaasua, johon minä: "Hei, sä olet sammunut ja sammuneet äijät ei ohjeita anna!"

Oli oikeasti aika kivaa. Ja kyllä minä välillä painoin sen tallankin pohjaan. Lujaa meni Jeeppi.

Tästä se alkaa, ensin opetellaan hallintalaitteet ja sitten lähdetään äijää viemään kotiin.