Pidättekö arkkitehtuurista? Neuvostoklassismi esittelyssä.

Viro on matkailijalle monin tavoin mielenkiintoinen maa, se lienee kai tullut selväksi niille, jotka tätä blogia ovat seuranneet. Olen blogissani pyrkinyt esittelemään maata monelta kantilta, niin maantieteellisesti kuin myös henkisesti. Tai miten sen nyt parhaiten ilmaisisi. Usein olen kirjoittaessani miettinyt suomalaista matkailijaa, joka blogin kautta yrittää saada käsityksen Virosta matkailumaana. Olenhan itse matkailualan yrittäjä, ja toiveeni on, että Viro-kiinnostuksen herättyä saamme ehkä itsekin asiakkaita Villa Ottiliaan tai Võsun Huvikumpuun.

Uuteen maahan voi tutustua niin monin tavoin. Alussa varmasti jo kohteen erilaisuus ja uutuus ovat mielenkiintoisia ilman että matkaajalla olisi ennen reissua sen kummempia matkasuunnitelmia tai etukäteen valittuja kohteita. Matkaaja tekee havaintoja tyyliin: kas tällaistakin on. Pidemmälle ehtineelle viroilijalle voi kuitenkin olla antoisaa ottaa reissulleen joku teema. Ja niitähän löytyy: tutustuminen paikalliseen ruokakulttuuriin tai historiaan ja kulttuuriin ovat hyviä varmoja aiihepiiriä, joiden puitteissa saa laadittua monta mielenkiintoista matkareittiä. Luontoelämyksistä voi nauttia, lähtee Tallinnasta suuntaamaan mihin tahansa ilmansuuntaan. On merta, on järviä, niittyjä ja soita. Koskia ja putouksia, erämaita ja hoidettua kulttuurimaisemaa. Kaikki eri vuodenaikoina erilaisia ja viehättäviä.

Tänään esittelen yhden uuden teeman: arkkitehtuurin. Ja tarkemmin sanottuna neuvostoklassismin itäisimmässä Virossa, Kohtla-Järven ja Sillamäen neuvostovuosina perustetuissa teollisuuskaupungeissa.

Itsellemme itäisin osa maata oli pitkään viimeinen valkea tai musta alue kartalla. Vuosia ajattelin että alueella ei ole paljoakaan tarjottavaa matkaajalle. En olisi voinut olla enempää väärässä. Võsulta, joka sijaitsee Lahemaalla ja Lääne-Virumaalla,  olemme tehneet päiväretkiä Ida-Virumaalle aina Narvaan asti. Viimeisimmistä retkistä löytyy kuluneelta viikolta useampikin tarina kera kuvien: Valaste, Ontika, Toila ja Narva. Nyt on vuoro Kohtla-Järven ja Sillamäen.

Kohtla-Järve - Viron neljänneksi suurin kaupunki (45.700 asukasta)

Kohtla-Järven kaupunki on itse asiassa useamman laajalle levinneen asutuskeskuksen rypäs. Kaupunki  perustettiin 15. kesäkuuta 1946, jolloin siihen yhdistettiin useita kaivosmieslähiöitä. Kaivostoiminta, tarkemmin sanottuna palavan kiven louhinta, on ollut kaupungin elämälle keskeistä. Jo lähestyttäessä kaupunkia näkyy horisontissa korkeita mustia palavan kiven louhinnasta syntyneitä jätevuoria. Joitain niistä on maisemoitu ja otettu uuteen hyötykäyttöön, mutta kaiken kaikkiaan ne ovat masentavia muistomerkkejä tästä Viroa eniten saastuttavasta teollisuudesta. Kohtla-Järven matkailuvalttina esitellään kaupungin sivuilla sen kaivosmuseo, joka tällä hetkellä on kuitenkin suljettu korjaustöiden vuoksi.

Kohtla-Järve on päällisin puolin katsottuna ruma kaupunki, kuten neuvostoaikaiset uudiskaupungit usein ovat. Nyt jo rapisemassa olevat Stalinin aikaiset kerrostaloalueet eivät mieltä ylennä. Siksi ihmettelin, että nettiystäväni Kassikäpp aikanaan totesi ajavansa, aina kuin se mahdollista on,  Kohtla-Järven läpi voidakseen ihailla sen pääkatua ja sen arkkitehtuuria.

Viime lauantaina mekin teimme näin, lähdimme etsimään Kohtla-Järven paraatikatua. Ja eteemme aukeni ihmeellinen, mahtipontinen, vaikuttava ja eksoottinen näkymä. Hetken tuntui että olemme jossain aivan muualla kuin Virossa ja aikakausikin tuntui aivan toiselta. Tällaista näkyä ette näe Pärnussa tai Haapsalussa, ette Tartossa tai Kuresaaressa, ette edes Tallinnassakaan. Ja tämäkin on Viroa!

Paraatikatu jatkuu molempiin suuntiin silmänkantamattomiin

Työn sankaruutta juhlistava valtava monumentti on sekin kuin entisestä Neuvostoliitosta.

Mahtipontisuus ja valtava mittakaava näkyy myös puistikon kukka-asetelmien jättimäisissä ruukuissa.

 Vanha rouva levähtää puistikon penkillä. Maaliskuinen puisto on lehdettömine puineen vielä ankea näky.

 Vaaleanpunaiset ja valkoiset neuvostoklassismille tyypilliset pienkerrostalot reunustavat pääkatua kahden puolen

Suurin osa kohtlajärveläisistä asuu kuitenkin koko lailla karmeissa kerrostaloissa

Keskustelimme taannoin ystäväni Risto Vuorisen kanssa siitä mitä on oikeastaan Aito Viro. Onko se yltiöidyllinen kuva Saarenmaasta tai hienostunut otos Tarton vanhasta kaupungista? Estonia-teatteri tai Pärnun rantahiekat? Setukaismuseo Värskassa vai Otepään kauniit kumpumaisemat? Miltä aikakaudelta alkaa Aito Viro? Sillä myös Kohtla-Järve on aidosti Viroa ja sen lähihistoriaa. On katsojasta kiinni, onko Kohtla-Järven pääkatu hieman rapistuvine mahtipontisine rakennuksineen kaunis vai kamala. Mutta varmaa on, että se on näkemisen arvoinen. Kuten on reisumme toinen kohde: Sillamäe.

Sillamäen suljettu kaupunki

Yksi Viron salaperäisimpiä kaupunkeja on Sillamäe, joka oli aina vuoteen 1991 suljettu kaupunki, yksi Neuvostoliiton monista sotateollisuuteen liittyvistä strategisesti tärkeistä kaupungeista. Sillamäessä harjoitettiin kemianteollisuutta ja ennen kaikkea sotilaallisestikin tärkeää uraanin rikastamista. Sillamäessä asui ja sinne suljettiin myös useita virolaisia tiedemiehiä, fyysikkoja ja insinöörejä työskentelemään Suuren ja Mahtavan Neuvostoliiton hyväksi.

Wikipedia kertoo, että työvoimaksi haalittiin Sillamäkeen venäläisiä siirtolaisia, sotavankeja ja jopa leningradilaisia kodittomia nuoria. Nykyäänkin suurin osa Sillamäen asukkaista on venäläissiirtolaisten jälkeläisiä.

Kun ajetaan Narvaan, jää Sillamäe tien vasemmalle puolelle. Tielle näkyy vain korkeita punatiilisiä kerrostaloja, jotka eivät arkkitehtuuriltaan ole suuremmalti kiinnostavia. Mutta tien poskeen jää myös ruskea kyltti, joka ohjaa matkaajan 40- ja 50-luvuilla tyylipuhtaaseen neuvostoklassismin henkeen rakennettuun keskustaan. Ja nyt emme puhu vain yhdestä mahtipontisesta pääkadusta, kuten Kohtla-Järvellä, vaan laajasta yhtenäisestä alueesta, joka tekee vääjäämättä katsojaan vaikutuksen!

Kuvat puhukoot puolestaan!

Puistokatu joka johdattaa keskusaukiolle

 Kulttuuritalo pääaukion reunalla

 Sillamäen infotaulu

Keskusaukion puistikkoa

SEB-pankin konttori keskusaukion reunalla

Näkymää merelle

Portaikko johdattaa merelle vievälle puistokadulle

Vanha rouva puhdistaa mattoa risuharjalla

 Monumentaalitaidetta neuvostomalliin

Kaksi parveketta

Tyylipuhtaita neuvostoklassismin pienkerrostaloja

Kun muutin Viroon olin - uskoisin että melko perisuomalaiseen tapaan - epäluuloinen kaikkea idästä tullutta kohtaan. Erään virolaisen meteorologin sanoin: Onko idästä koskaan tullut mitään hyvää! 

Minulle neuvostovuodet konkretisoituivat lähinnä romahtaneissa kolhoosirakennuksissa, joita on ripoteltu pitkin Viron maaseutua. Rapautuvissa valkotiilisissä kerrostaloissa, joita löytyy vähän joka kaupungista. Rumassa rakentamisessa halvoista materiaaleista.

Sillamäe, varsinkin kun sitä on nyt entisöity ja kunnostettu, avaa hieman erilaisen näkymän Neuvosto-Viroon. En kuitenkaan ole naiivi - Sillamäen paraatipuoli rakennettiin juuri siksi: paraatipuoleksi. Yhtä lailla Sillamäen kaupunkikuvaan kuuluvat suuret kerrostalokolossit, joissa suurin osa asukkaista asui ja asuu yhä.

Jätän poliittisen ja sosiaalihistoriallisen pohdinnan tässä kirjoituksessa toisarvoiseksi. Haluan vain sanoin kertoa ja kuvin näyttää, että Itä-Viro ei ole vain Püssin ja Kiviõlin jätevuoria tai Kundan kaltaisia sementtipölyn peittämiä teollisuuskaupunkeja.

Ja jos nämä maisemat alkavat kiinnostaa, tiedätte mistä löytyy majoitus! Võsun talomme soveltuu tämänkintyyppiseen matkailuun mainiosti! Yhteystiedot saattee Villa Ottilian sivuilta.

Tarton muuttuvat kasvot

Eilen innostuin kuvailemaan yhtä uutta tarttolaista rakennusta: Jõekaaren asuintaloa.

Tänään jatkan hieman samoilla linjoilla, eli käyn läpi Tarton uusimpia ja näkyvimpiä rakennuksia, jotka ovat muuttaneet vanhan yliopistokaupungin siluettia koko lailla. Kaikki esittelemäni rakennukset ovat nousseet Virossa elämisemme aikana, eli viimeisen kuuden vuoden kuluessa – ainoana poikkeuksena Pläsku eli taskumatin mallinen pilvenpiirtäjä ja liikekeskus eli Emajõe Ärikeskus, mikä valmistui jo vuonna 1998.

Ihmisillä on aina tunnevaltainen suhtautuminen katu- ja kaupunkikuvaan. Useimmiten se menee tähän tyyliin: ennen oli ennen, nyt on nyt. Ja ennen oli paremmin. Koemme tutun maiseman muutoksen aina uhkana omalle menneisyydellemme ja muistoillemme. Konkreettisimmin tämä korostuu aina silloin kun palaamme lapsuutemme maisemiin, jotka ovat muuttuneet. Leikkipolkujemme ja kiipeilykallioidemme tilalla on kerrostaloja tai liikekeskus tai vaikkapa koulu – ja se tuntuu pahalta, vaikka uudisrakentaminen olisikin parantanut merkittävästi kyseisen alueen elinoloja ja palvelujen tarjontaa.

Virossa rakentaminen on uudelleenitsenäistymisen jälkeen lähtenyt käyntiin vauhdilla. Siitä on hyvänä esimerkkinä Tallinna ja sen jatkuvasti lisääntyvät pilvenpiirtäjät, jotka terävinä torahampaina kohoavat kaupunkikuvasta. Niiden kauneudesta voidaan olla monta mieltä. Minä itse en pilvenpiirtäjistä pidä, en niiden ripottelusta sinne tänne. Minkäänlaisesta kaupunkisuunnitelusta ei voida niiden kohdalla puhua.

Myös Tartossa rakennusbuumi lähti vauhdilla liikkeelle juuri ennen talouslaman syntyä. Uusia taloja nousi nopeasti vanhojen purettujen tilalle tai avoimille tonteille. Kaikkein tiheimmin on uudisrakennuksia keskittynyt muutaman neliökilometrin alueelle, Pläskun tornin ympärille.

Pläskun rakentaminen maksoi 92 miljoonaa kruunua.

Sivusuunnasta katsottuna näkyy myös selvästi taskumatin korkki. Andrus Ansip, Tarton suuri poika, komeilee vaalimainoksellaan tammikuussa 2011 Pläskun seinässä.

Taskumatti sai sitten myöhemmin juurelleen toisen sinilasisen rakennuksen, Taskun, hyperhienon kauppakeskuksen. Tai tämä oli alunperin ajatus Taskun suunnittelussa. Eksklusiivisia muotiliikkeitä, tyyliä ja komeita pintoja sisätiloissakin.

Pläskun ja Taskun liitto on mielestäni esteettisesti onnistunut.

Alussa todellakin Taskun oli tarkoitus olla hieno liikekeskus, josta löytyy jopa sellaisia tuotemerkkejä, joita ei edes Tallinnasta saa. Alakerrassa oli tyylikäs kahvila ja tilat olivat avarat ja monin tavoin hienot.

Taskun rakentaminen maksoi jo moninkertaisesti enemmän kuin Pläskun. Vuonna 2008 valmistunut rakennus maksoi joidenkin arvioiden mukaan lähes miljardin eli n. 925 miljoonaa kruunua. Rakentajien saatavia perättiin myöhemmin oikeusteitse, tässä linkki Ilta-Sanomien uutisiin vuodelta 2009: YIT hakee rahojaan oikeusteitse.

Tyylikästä lounge-tyyppistä kahvilaa ei enää ole, vaan tilalla on muistaakseni kioskeja ja kauppoja. (En nyt kyllä ole ihan varma)

Myös sisätilat ovat muuttuneet tästä merkittävästi tavanomaisemmiksi. Kalliit boutiquet antaneet tilaa perinteisille ostoskeskusten liikkeille.

Pläskun ja Taskun taakse rakennettiin myös kiivaasti. Itse asiassa vanhan linja-autoaseman seutua myllättiin pitkään ja hartaasti sillä seurauksella että nykyisin Tarton linja-autoasema on rutistettu Taskun parkkihallin ja uuden Dorpat-hotellin väliin. Bussiasema on kaikkea muuta kuin miellyttävä paikka. En tiedä onko mitään suunnitelmia sen siirtämisestä. Sen tiedän, että moni valittaa sen ahtautta ja ahdistavuutta.

Jos Pläskun ja Taskun liitto oli onnistunut, muut uudisrakennukset eivät sitten enää olleetkaan. Mielestäni yksi rumimmista uusista Tarton rakennuksista on Hotelli Dorpat, joka sijaitsee Emajõen rannalla, aivan Pläskun juuressa.

Hotell Dorpat, taustalla Tigutorn, vieressä Taskun parkkihalli ja pieni siivu Pläskua.

Hotelli Dorpat ja sen kyljessä oleva Dorpat Spa toivat vuonna 2007 kaivattua lisää Tarton huonoon turistien ja matkailijoiden majoitustilanteeseen. Huoneet lienevät hienot, sijaintikin on hyvä. Sääli vain tuota rakennusta, joka minusta on vain ja ainoastaan ruma ja kolho. Mieleen nousee vääjäämättä Helsingin Kamppi aikana jolloin linja-autoasemaa reunustivat mustanpuhuvat rumat graniittikolossit, Hotelli Presidentti etunenässä.

Ennen Taskua ja ennen Dorpatia nousi samalle neliökilometrin säteelle vuonna 2005 uusi ja uljas Tarton Kaubamaja, joka kuuluu samalle konsernille kuin Tallinnan Kaubamaja.

Riia-katua alas ajetteaessa jää juuri ennen Võidu-siltaa vasemmalle Kaubamaja ja oikealle Pläsku ja Tasku

Kaubamaja on tyypillinen moderni ostoskeskus, melko väljä. Kauppoja on neljässä kerroksessa, ja ihmisiä tuntuu riittävän. Kaubamajan parkkipaikka on hyvä paikka turistille jättää autonsa parkkiin. Maksut ovat kohtuulliset ja ensimmäinen tunti ilmainen. Kaubamajalta on lyhyt matka Tarton vanhaan kaupunkiin.

Jos sanoin Dorpat-hotellin olevan yksi rumimmista uudisrakennuksista Tarton keskustassa, niin sen ohi ajaa kyllä kaameudessaan lähellä Kaubamajaa oleva upouusi SEB-pankin liikerakennus, joka on nyt valmistumisvaiheessa. Rakennus sijaitsee entisellä tarttolaisille opiskelijoille tutulla puistokaistaleella, joka kuulemma oli neliöhinnaltaan siihen asti kallein tontti, mitä on ostettu tai myyty koko Virossa.

Siellä missä ennen istui opiskelijoita puiden siimeksessä nauttimassa kesästä ja elämästä on nyt tämä tummanpuhuva kolossi. Aivan järkyttävä, jos minulta kysytään. Alvar Aallon suunnittelema Stora Enson "sokeripala" Helsingissä on tämän rinnalla suorastaan valoisa.

SEB:n toimitalo alkaa valmistua, kuva tammikuulta 2011. Valkea rakennus sen edessä on Tarton Kaubamaja

SEB:n toimitalo, Kaubamaja ja Taskun kulmaa nähtynä Tigutornista tammikuussa 2011.

Yksi Tarton ihastuttavimmista ja vihastuttavimmista rakennuksista - riippuu siitä keneltä kysytään - lienee jo Dorpat-kuvassa takana näkynyt Tigutorn eli etanatalo, joka valmistui 2008.

Tartossa ei ole montaakaan paikkaa jonne tämä 24-kerroksinen rakennus ei näkyisi. Sen arkkitehtuuri, jännät ikkunat ja poikkeuksellinen muoto ovat puhuttaneet tarttolaisia pitkään.

Wikipedia tietää kertoa Tigutornista näin:

Etanatorni (viroksi Tigutorn) on Emajoen varrella sijaitseva Tarton korkein asuinkerrostalo, jonka ovat suunnitelleet arkkitehdit Vilen Künnapu ja Ain Padrik. 24-kerroksisessa rakennuksessa on kaiken kaikkiaan 85 asuntoa ja kaksi hissiä. Sen varsinainen korkeus on 70 metriä, mutta näköalatasanne ja katolla sijaitsevat tilat tuovat lisämetrejä. Tornin rakentaminen aloitettiin vuonna 2006, ja talo saatiin lopullisesti valmiiksi 2008.

Tällä hetkellä Tigutornin asunnoista on myyty alimmat ja useimmat keskikerrosten asunnot. Ylemmistä kerroksista näyttäisi vielä olevan myynnissä asuntoja. Luultavasti siksi, että asuntojen hinnat nousevat kerroksien noustessa.

Tästä linkistä voitte itse tarkistaa mitä vielä olisi myynnissä: Tigutorn ja vapaana olevat myyntikohteet.

Tigutorn Toomemäeltä nähtynä. takana Annelinnan kerrostaloaluetta.

Minulla on ollut iloa ja kunnia yöpyä Tigutornissa, sillä ystäväni Seija ja Risto ovat hankkineet kauniin kolmion tästä jännittävästä talosta. Seijan ja Riston asunto on 8. kerroksessa ja strategisesti hyvässä kohdassa, tornin reunalappeessa, mistä aukeaa näkymät kahteen eri ilmansuuntaan, niin Annelinnaan kuin kaupungille.

Nyt ei tarvitse enää siis ihmetellä mistä korkealta muutamat tässäkin postauksessa olleet kuvat on otettu:

Näkymää Seijan ja Riston asunnosta Emajoelle ja Annelinnaan

Öistä kaupunkikuvaa Tigutornista nähtynä

Vielä on esittelemättä yksi uudisrakennus, joka vielä odottaa valmistumistaan. Kyse on Tarton uudesta tiedekeskuksesta, joka sijaitsee Tigutornin juuressa, Aura-vesipuiston ja Tigutornin välissä.

Uuden tiedekeskuksen kupolit tuovat mieleen moskeijan tai nepalilaiset stupat.

Elämä muuttuu ja me sen mukana. Niin muuttuu myös kaupunkikuva.

Tartto on yhä minun mielessäni vanha idyllinen yliopistokaupunki. Vehreä ja kaunis ja tunnelmallinen. Sen viehättävyyden muodostaa historiallinen mutta elävä vanha kaupunki, Emajoki ja monet puistot ja mäet.

Niitä en tässä postauksessa esittele.

Sillä yhtä lailla Tarttoa ovat myös nämä uudet rakennukset.

Muistan kun juttelin Riston kanssa kun hän vasta harkitsi Tigutornista asunnon hankintaa. En muista sanatarkkaa muotoa, mutta muistan miten Risto rauhallisesti totesi, että elämä kulkee eteenpäin ja muuttuu. On turha kuvitella ettei näin tapahtuisi. Myös urbaani arkkitehtuuri on osa muutosta. Miksi emme näkisi sitä juuri sinä mitä se on: oman aikansa edustajana ja muistomerkkinä.

---

Tunnin kuluttua pieni jälkikirjoitus: Ketä alkoi modernismi ahdistaa, voi tehdä happihyppelyn vanhaan tuttuun Tarttoon klikkaamalla tästä:  Rakkauden aikaan Tartossa.  Siellä on kuvia vanhasta yliopistokaupungista tältä kevättalvelta. Ja jutussa on vielä linkki eteenpäin, eli valokuvagalleriaan, jossa esittelen Tarton tyypillisimpiä nähtävyyksiä.

Tiina ihmettelee Tarton arkkitehtuuria

Tänään Tiina ihmettelee Tarton arkkitehtuuria. Kohteena Jõekaaren erikoinen kerrostalo.

Niille lukijoille, jotka ovat tulleet blogini maailmaan vasta viime aikoina, kerrotakoon: me itse elämme Otepäällä, aika lailla landella, kuten Helsingissä sanottaisiin. Luonnonsuojelualueella ja pienessä, joskin vireässä yhteisössä.

Viron toisiksi suurin kaupunki, Tartto, sijaitsee Otepäältä alta 40 minuutin ajomatkan päässä. Ja on meidän henkireikämme kun tarvitsemme lisää happea. Kun haluamme mennä kunnolla syömään, ostoksille, teatteriin tai muuten vain tuulettumaan.

Tartosta olen tänne blogiini kirjoittanut paljon. Ketä kiinnostaa, hän löytää varmimmin aiempia juttuja kirjoittamalla blogin hakukenttään sanan Tartto. Sivuja tulee useita.

Minulle Tartto siis on henkireikä. Se on minusta myös Viron viehättävin kaupunki. Sopivasti provinsiaalinen, sopivasti kansainvälinen. Herttainen.

Mutta Tarttokin muuttuu. Kuten maailma muutenkin. Vanhoja viehättäviä puutaloalueita, kuten Supilinn ja Karlova kunnostetaan. Idylli säilyy. Samaan aikaan rakennetaan myös uutta: 2000-luvun arkkitehtuuria. Pläsku-liikekeskus, joka näyttää taskumatilta. Tasku-kauppakeskus, joka on ulospäin pelkkää lasia. Tigutorn eli etanatornitalo, joka kohoaa yli koko kaupungin. Ne kaikki ovat nousseet aikana jolloin itse olemme eläneet Etelä-Virossa. Ne kaikki ovat meille jollain lailla uusia. Ja siksi hieman vieraita.

Tänään esittelen teille Jõekaare-rakennusprojektin ja sen uuden uljaan talon, jonka asuinneliöt lienevät kalleinta Tartossa. Varmaa tietoa minulla ei ole. Mutta tiedän, että koko rakennusprojekti oli täynnä hype'ä. Ja oletan neliömetrihintojen olevan samaa luokkaa. Voin toki olla väärässäkin.

Jõekaare tarkoittaa suomeksi suunnilleen joen kaarta tai mutkaa. Ja alue onkin sananmukaisesti Emajoen mutkassa.

Muistan kun ensimmäiset Jõekaare-mainokset tulivat Tarton katukuvaan vuoden 2006 lopussa tai vuoden 2007 alussa, ennen kuin koko projektista ei ollut muuta kuin mitä oli komeasti tievarsimainoksiin piirretty. Tarjolla oli mahdollisuus hankkia asunto täysin ainutlaatuisesta talosta, täysin ainutlaatuisella paikalla. Luksusta, luksusta. Ja vielä kerran: luksusta. Plakaattien kuvat lupasivat ainutlaatuista arkkitehtuuria ja asumismukavuutta.

Talon tai alueen rakennusprojektin tulos oli seurausta suunnittelukilpailusta, jonka voitti itävaltalainen arkkitehtitoimisto Atelier Thomas Pucher and Bramberger.

Paljon hype'a ja sitten hiljaisuus. Ensimmäinen talo kuitenkin nousi Emajoen rannalle. Sen jälkeen ei projektista ole mitään sanottavammin kuulunut.

Eilen lähti Tiina sitten tutustumaan tähän kuuluisaan rakennukseen. Joskin vain ulkoa päin.

Minulla on aina ollut vaikeuksia saada horisontit suoriksi valokuvatessani. Pisan tornista saattaa tulla minun kamerassani suora. Ja suorista taloista vastaavasti vinoja. Jõekaare-talo on itsessään vino, joten turha on kuvaajan huolehtia suorista viivoista!

Itävaltalainen arkkitehtitoimisto Atelier Thomas Pucher and Bramberger on suunnitellut talon.

Tämä on siis luksusasumista Tartossa. Ja täytyy myöntää, onhan talo hieno! Mitä enemmän kierrän taloa, sitä enemmän siitä pidän. Pidän sen hieman gaudimaisista kulmista, keikkuvuudesta, ilmavuudestakin. Mietin että miltäköhän asunnot näyttävät, ovatko lattiat suorat vai yhtä vinksallaan kuin mitä ulkoa näyttää.

Jõekaaren talo joen puolelta nähtynä

Kierrän taloa ja kuvaan sitä. Ja mitä enemmän näen taloa eri kulmista, sitä enemmän se minua viehättää. Minusta nämä talon vinksis-vonksis ja honkkelikonkkeli-mittasuhteet ovat hilpeitä. Kaunis talo! Jotain ihan uutta.

Talo vielä yhdeltä sivulta, joka katsoo Tarton keskustaa kohden.

Talo suoraan edestä, sisäänkäynnin puolelta.

Näin olen kiertänyt tämän Tarton ihmeellisen asuintalon. Ja pitänyt siitä. Kokonaisuutena. Talona. Arkkitehdin ajatuksena.

Ja siihen se sitten jääkin!!!!

Sillä oikeasti olen taloa kuvatessani aika lailla pää punaisena kiukusta. Siitä, että miksi kukaan ei tässä(kään) maassa kiinnitä pätkääkään huomiota kaupunkisuunnitteluun!!! Kehitellään hienoja systeemejä, hankitaan komea suunnitelma, kallis arkkitehti, rakennetaan talo. Eikä lainkaan mietitä sitä että miten talo istuu ympäristöönsä. Miten se siihen mukautuu.

Ja lopuksi se tärkein kuva - se jota ei esitellä Jõekaaren myyntikuvissa: talo ja ympäristönsä. Luksusta on, eikö vaan! Tai sitten ei!

Maksaisitko sinä itsesi kipeäksi asuaksesi täällä? Ehkä jonain päivänä tämä täyttömaa täyttyy - millä? Samankaltaisilla taloilla? Paraneeko se siitä, en osaa sanoa. Sanokaa te!

Jälkikirjoitus seuraavana päivänä:

Sain nimimerkki Aarelta tänään muutamaisen lisäkuvan tästä ihmeellisestä talosta. Aare oli sattunut paikalle vuonna 2008 jolloin taloa rakennettiin. Tässä muutama kuva samasta aiheesta Aarelta vuodelta 2008:

Kuva: Aare

Kuva: Aare

Kuva Aare

Huomatkaa yllä olevan kuvan keskeneräinen sisäänajotie. Liikennemerkki on kuitenkin paikalle laitettu, vaikka Kimmon havaintojen mukaan ei tietä ei ole tähän päivään mennessä saatu valmiiksi. Tuo takimmainen tie vie nykyisinkin talolle.

Aare ihmetteli myös päätien eli Siili tänavan loppumista ei mihinkään.

Kuva: Aare

Voin kertoa että nyt tämä tie on valmis ja se kurvaa sadan metrin päässä jyrkästi oikealle ja vie Tarton suurimmalle marketille. Se alla:

New Town eli rantojen kyseenalaista romantiikkaa

Matkakertomus jatkuu vielä, toivottavasti ette ole jo kärryiltä hypänneet?!

Olemme siis sunnuntaipäivässä, viimeisessä kokonaisessa, jonka vietämme Liettuassa. Olemme aamulla käyneet Trakain linnalla ja seikkaileet neukkuaikaisissa asumalähiöissä. Iltapäivän vietämme Vilnassa, lähdemme suurimmalle vanhan kaupungin läheisyydessä olevalle paraatikadulle: Gedimino Prospektalle.

Gedimino alkaa Katedraaliaukolta, tai päättyy sinne, riippuu miten päin sitä kuljetaan.

Toisin kuin hippakatu Pilies, Gedimino on täynnä suuria liikkeitä, valtion virastorakennuksia ja mahtuupa kadulle teatterikin. Pilies oli kapea mukulakivinen ja hieman nuhjuinenkin katu täynnä ravintoloita ja baareja. Gedimino pyrkii puolestaan luomaan mielikuvaa suuruudesta ja tyylistä.

Tullessamme kadulle huomaamme, että taas ovat markkinat meneillään. Katedraaliaukion puoleinen pääty Gediminosta on markkinakojujen täyttämää. Ihmisiä jälleen pilvin pimein.

Yllä oleva kuva Kimmon ottama. Kuvan etualalla haahoileva hupullinen punapää on allekirjoittanut itse.

Kuvassa näkyy sivumennen sanottuna myös koko reissun ainoa ostokseni, jos Rummukaisen äidille alias Latten hoitajalle hankittua pientä matkamuistolahjaa ei lasketa: valkea hiuslenkki. Olen surkea shoppaaja, täytyy myöntää, vaikka näin jälkikäteen mietittynä olisin Kaunasin markkinoilta voinut hankkia monenlaista mielenkiintoista: juustoja, hunajaa, kinkkuja, mausteita, koruja, koriste-esineitä. No, hiuslenkki sentään tuli ostettua!

Kimmo innostuu hetkeksi valokuvauksesta ja ottaa käyttöön matkassa olleen toisen kameran, minä roikotan kaulassani omaani.

Puikkelehdimme ihmisvilinässä, mutta koska olemme Kaunasissa saaneet jo rautaisannoksen markkinahuvia, jätämme markkinat pian taaksemme ja jatkamme Gediminosta eteenpäin, kohti jokirantaa, jonka takana siintelee uusi kaupunki eli New Town, vastapainona vanhalle kaupungille.

Ja nopeasti Gedimino tyhjeneekin - kun markkinakojut loppuvat, loppuvat myös ihmisvirrat. Loppupää näyttää käsittämättömän hylätyltä kadunpätkältä:

Gediminoksen loppupäätä, joka vie kohti Neris-jokea

Tädit rupattelemassa puistonpenkillä Gediminoksen viereisen puiston reunamalla.

Lyhtypylväs, jonka yläpään seppeleen sisältä on poistettu punatähti.

Gedimino päättyy joelle, ja sen toisella puolella seisoo komea ortodoksinen kirkko, jonka erikoisuus on se, että se on saanut toimia koko elinikänsä kirkkona, myös neuvostoaikaan. Se on nyt restauroitu niin sisältä kuin ulkoa.

Emme ylitä siltaa vaan käännämme oikealle ja alamme seurata jokirantaa, jonka vastarannalla siintelee Vilnan New Town.

Ortodoksinen kirkko Gediminoksen päässä: Znamenskio cerkve

Rantatie pitkin Neriksen rantaa on kaikkea muuta kuin romanttinen. Se on loskainen ja kurainen ja märkä ja kapea ellei välillä olematon. Vain koiranulkoiluttajat tuntuvat pientä vihreää kaistaletta hyödyntävän ja niinpä liukastelemme märällä nurmikolla koirankikkareita väistellen.

Rantaviivaa reunustaa mitä oudoimpia arkkitehtoonisia rakennelmia, jotka eivät ole harmonisesta kaupunkisuunnittelusta kuulleetkaan. Kuten yllä: on lasipintaa, on neukkuaikaa, on keskeneräistä tai hylättyä. Huh-huh.

Karmeaa katseltavaa, varsinkin värittömässä maaliskuun iltapäivässä.

Illalla, pilvenpiirtäjien ollessa valaistuja, voi joku ehkä saada näistä taloista esteettistä nautintoa. Mutta päivällä ne ovat mielestäni vain tolkuttoman rumia.

Myös Suomen lahja kaupallisuuden alttarille näkyy uudessa kaupungissa.

Jotkut talot ovat, jos mahdollista, vielä rumempia kuin toiset. Arkkitehti on saanut idean: jätetään ikkunat pois. Mahtaa olla miellyttävää tässäkin talossa asua tai työskennellä. Vai onko talo vielä kesken ja päällä pressu?

Rantojen miehille ei liene takana olevista liikepalatseista suurestikaan iloa.

Lapset leikkivät ostokeskuksen varjossa.

Ihmiset vaikuttavat menettävän kaiken ihmisarvonsa ja kokonsa näiden taivaisiin asti kurottelevien pilvenpiirtäjien juuressa. Ihmiset eivät kuulu näiden talojen estetiikkaan. Mutta kenelle talot sitten ovat rakennettu, rahalle ja sen pyörittämiselle?

Surullista on nähdä, kuten tässä, miten kirkot ja vanhat linnat, joita ei olla kehdattu nurinkaan tönäistä, ovat vangitut ympäristöön, joka on niin kaukana niiden omasta henkisestä maailmasta.

Jokirantareissu ei siis todellakaan ollut romanttinen, mutta mielenkiintoinen tietenkin. Tämäkin puoli Vilnaa piti nähdä ja kuvata. Muuten reissustamme ja tästä kirjoituksesta olisi tullut vain tyypillinen hymistelevä turismioppaan tarina.

Jätämme jokirannan ja suuntaamme hotellillemme. Päivä on jo laskemassa ja koittaa tuo illan taikahetki: muutaman kymmenen minuutin pituinen sininen hetki.

Näkymää katedraalille kotikadultamme Tiltolta.

 

Käymme vielä iltapalalla läheisessä ravintolassa. Haemme Gedomino-kadun Rimi-kaupasta kotiin purkin Häagen-Dazs-jätäelöä, johon olemme ihastuneet ja herkuttelemme sillä hienoisesta huonoa omaatuntoa potien katsoessamme televisiosta viimeiset Japani-uutiset.

Pakkaamme laukut huomiseksi. Ja olemme valmiita nukkumaan ja heräämään aamulla aikaisin, päämääränä suunnata kotiin Otepäälle. Mutta kuitenkin ehkä yhden Liettuan vaikuttavimman nähtävyyden kautta. Mutta siitä sitten taas ihan oma juttunsa, joka sitten lieneekin tämän matkakertomuksen viimeinen.

Siihen asti, pysykää kanavilla!