New Town eli rantojen kyseenalaista romantiikkaa

Matkakertomus jatkuu vielä, toivottavasti ette ole jo kärryiltä hypänneet?!

Olemme siis sunnuntaipäivässä, viimeisessä kokonaisessa, jonka vietämme Liettuassa. Olemme aamulla käyneet Trakain linnalla ja seikkaileet neukkuaikaisissa asumalähiöissä. Iltapäivän vietämme Vilnassa, lähdemme suurimmalle vanhan kaupungin läheisyydessä olevalle paraatikadulle: Gedimino Prospektalle.

Gedimino alkaa Katedraaliaukolta, tai päättyy sinne, riippuu miten päin sitä kuljetaan.

Toisin kuin hippakatu Pilies, Gedimino on täynnä suuria liikkeitä, valtion virastorakennuksia ja mahtuupa kadulle teatterikin. Pilies oli kapea mukulakivinen ja hieman nuhjuinenkin katu täynnä ravintoloita ja baareja. Gedimino pyrkii puolestaan luomaan mielikuvaa suuruudesta ja tyylistä.

Tullessamme kadulle huomaamme, että taas ovat markkinat meneillään. Katedraaliaukion puoleinen pääty Gediminosta on markkinakojujen täyttämää. Ihmisiä jälleen pilvin pimein.

Yllä oleva kuva Kimmon ottama. Kuvan etualalla haahoileva hupullinen punapää on allekirjoittanut itse.

Kuvassa näkyy sivumennen sanottuna myös koko reissun ainoa ostokseni, jos Rummukaisen äidille alias Latten hoitajalle hankittua pientä matkamuistolahjaa ei lasketa: valkea hiuslenkki. Olen surkea shoppaaja, täytyy myöntää, vaikka näin jälkikäteen mietittynä olisin Kaunasin markkinoilta voinut hankkia monenlaista mielenkiintoista: juustoja, hunajaa, kinkkuja, mausteita, koruja, koriste-esineitä. No, hiuslenkki sentään tuli ostettua!

Kimmo innostuu hetkeksi valokuvauksesta ja ottaa käyttöön matkassa olleen toisen kameran, minä roikotan kaulassani omaani.

Puikkelehdimme ihmisvilinässä, mutta koska olemme Kaunasissa saaneet jo rautaisannoksen markkinahuvia, jätämme markkinat pian taaksemme ja jatkamme Gediminosta eteenpäin, kohti jokirantaa, jonka takana siintelee uusi kaupunki eli New Town, vastapainona vanhalle kaupungille.

Ja nopeasti Gedimino tyhjeneekin - kun markkinakojut loppuvat, loppuvat myös ihmisvirrat. Loppupää näyttää käsittämättömän hylätyltä kadunpätkältä:

Gediminoksen loppupäätä, joka vie kohti Neris-jokea

Tädit rupattelemassa puistonpenkillä Gediminoksen viereisen puiston reunamalla.

Lyhtypylväs, jonka yläpään seppeleen sisältä on poistettu punatähti.

Gedimino päättyy joelle, ja sen toisella puolella seisoo komea ortodoksinen kirkko, jonka erikoisuus on se, että se on saanut toimia koko elinikänsä kirkkona, myös neuvostoaikaan. Se on nyt restauroitu niin sisältä kuin ulkoa.

Emme ylitä siltaa vaan käännämme oikealle ja alamme seurata jokirantaa, jonka vastarannalla siintelee Vilnan New Town.

Ortodoksinen kirkko Gediminoksen päässä: Znamenskio cerkve

Rantatie pitkin Neriksen rantaa on kaikkea muuta kuin romanttinen. Se on loskainen ja kurainen ja märkä ja kapea ellei välillä olematon. Vain koiranulkoiluttajat tuntuvat pientä vihreää kaistaletta hyödyntävän ja niinpä liukastelemme märällä nurmikolla koirankikkareita väistellen.

Rantaviivaa reunustaa mitä oudoimpia arkkitehtoonisia rakennelmia, jotka eivät ole harmonisesta kaupunkisuunnittelusta kuulleetkaan. Kuten yllä: on lasipintaa, on neukkuaikaa, on keskeneräistä tai hylättyä. Huh-huh.

Karmeaa katseltavaa, varsinkin värittömässä maaliskuun iltapäivässä.

Illalla, pilvenpiirtäjien ollessa valaistuja, voi joku ehkä saada näistä taloista esteettistä nautintoa. Mutta päivällä ne ovat mielestäni vain tolkuttoman rumia.

Myös Suomen lahja kaupallisuuden alttarille näkyy uudessa kaupungissa.

Jotkut talot ovat, jos mahdollista, vielä rumempia kuin toiset. Arkkitehti on saanut idean: jätetään ikkunat pois. Mahtaa olla miellyttävää tässäkin talossa asua tai työskennellä. Vai onko talo vielä kesken ja päällä pressu?

Rantojen miehille ei liene takana olevista liikepalatseista suurestikaan iloa.

Lapset leikkivät ostokeskuksen varjossa.

Ihmiset vaikuttavat menettävän kaiken ihmisarvonsa ja kokonsa näiden taivaisiin asti kurottelevien pilvenpiirtäjien juuressa. Ihmiset eivät kuulu näiden talojen estetiikkaan. Mutta kenelle talot sitten ovat rakennettu, rahalle ja sen pyörittämiselle?

Surullista on nähdä, kuten tässä, miten kirkot ja vanhat linnat, joita ei olla kehdattu nurinkaan tönäistä, ovat vangitut ympäristöön, joka on niin kaukana niiden omasta henkisestä maailmasta.

Jokirantareissu ei siis todellakaan ollut romanttinen, mutta mielenkiintoinen tietenkin. Tämäkin puoli Vilnaa piti nähdä ja kuvata. Muuten reissustamme ja tästä kirjoituksesta olisi tullut vain tyypillinen hymistelevä turismioppaan tarina.

Jätämme jokirannan ja suuntaamme hotellillemme. Päivä on jo laskemassa ja koittaa tuo illan taikahetki: muutaman kymmenen minuutin pituinen sininen hetki.

Näkymää katedraalille kotikadultamme Tiltolta.

 

Käymme vielä iltapalalla läheisessä ravintolassa. Haemme Gedomino-kadun Rimi-kaupasta kotiin purkin Häagen-Dazs-jätäelöä, johon olemme ihastuneet ja herkuttelemme sillä hienoisesta huonoa omaatuntoa potien katsoessamme televisiosta viimeiset Japani-uutiset.

Pakkaamme laukut huomiseksi. Ja olemme valmiita nukkumaan ja heräämään aamulla aikaisin, päämääränä suunnata kotiin Otepäälle. Mutta kuitenkin ehkä yhden Liettuan vaikuttavimman nähtävyyden kautta. Mutta siitä sitten taas ihan oma juttunsa, joka sitten lieneekin tämän matkakertomuksen viimeinen.

Siihen asti, pysykää kanavilla!