Graffiti tuntuu tulleen jäädäkseen. Voisin kuvitella, että kaupunkisosiologiaa tutkiville graffitit tarjoavat valtavan tutkimusalueen. Miksi ja mitä graffitit kertovat ajastamme ja elinympäristöstämme?
Ymmärtääkseni graffitien syntykoti on New Yorkissa. Graffiteja alkoi ilmestyä paikoille, jotka olivat jollain muotoa rappeutuneita, kuin huutomerkkeinä katseelle: vanhojen junavaunujen kylkiin, tehdasalueille, joiden seinät jo muutenkin rapisivat.
Sieltä ne hiljalleen levittäytyivät yli koko kaupungin, kaikille pinnoille, uusille ja vanhoille. Ja graffiteille syntyi monenlaisia alalajeja, joita on Wikipediassa lueteltu:
- Tägi tulee New Yorkissa toimineelta lähetiltä, joka rupesi kirjoittamaan "TAKI 183" ympäri kaupunkia, 183 oli hänen katunsa numero.
- Piissi puolestaan viittaa englannin kielen sanoihin master piece tai piece of art, jotka tarkoittavat mestariteosta tai taideteosta yleensä.
- Throw-up on piissin tapainen, mutta pienempi, yleensä yksivärinen, nopeasti tehty graffiti.
- Tagi on tussilla tai spray-maalilla kirjoitettu nimimerkki ja piissi mikä tahansa suurikokoinen graffiti, joka on yksi- tai monivärinen.
- Muraali on iso graffiti, johon kuuluu paljon värejä ja hahmoja.
New Yorkista graffitit sitten levisivät yli koko maailman. Äkkiä maailmassa oli miljoonia 'taiteilijoita', joilla oli pensselinä spraypullo ja kanvaasina koko maailma. Joiden ei ole tarvinnut opiskella taidehistoriaa tai kultaista leikkausta.
Nyt graffitit ovat jokapäiväistä urbaania kaupunkimaisemaa. Niin myös Liettuassa.
Tageja lasiseinässä Kaunasissa
Ensimmäinen graffiti, jonka selkeästi muistan, on Helsingin Temppeliaukion kirkon betoniseinään kirjoitettu sana: BIAFRA. Se oli minusta tuolloin oikein tehty. Elettiin 70-luvun alkupuolta ja Biafrassa oli nälänhätä, minun muistissani ensimmäinen, jota seurattiin median voimin ja joka kosketti länsimaista ihmistä laajemmasti.
Temppeliaukion kirkko ja etenkin sen kuparista tehty katto olivat mahtipontisia hankkeita, joissa rahankäytössä ei sumeiltu. Haluttiin luoda nähtävyys vailla vertaa; kirkolla ja kaupungilla oli varaa käyttää rahaa tähän hankkeeseen pilvin pimein. Biafralle lähtenyt avustus oli siihen verrattuna minimaalinen ellei suorastaan naurettava.
Ja graffiti: BIAFRA oli rujo, mutta tehokas muistutus tästä.
Tässä siis nuoruuteni ensimmäinen muisto graffitista: se oli uhmakas ja rohkea kansalaisteko.
Sitten Temppeliaukion kirkon rakentamisen on virrannut vettä siltojen alla ja maalia spraypurkkien suuttimista. Ja kaupungeista ja seinäpinnoista kautta koko maailmankannen on tullut graffitien värittämää sekalaista viestien pohjaa, viestien, joilla useinkaan ei ole mitään syvempää ideologiaa. Kunhan on vain halu vetää oma Eskon puumerkkinsä seinään. Jättää jälki.
Jos 13-vuotiaana BIAFRA-teksti oli minusta huima ja rohkea veto, niin nyt 53-vuotiaana suhtaudun graffiteihin murskaavan negatiivisesti. Ne ovat minusta 99% söhryjä ja tuhruja, joista suurimman osan tuottavat elämässään turhautuneet, kolmen, korjaan, kahden aivosolun omaavat luuserit, joilla ei ole mitään muuta tapaa jättää itsestään jälkeä kuin söhrimällä seiniä. Anarkiaa, joka ei johda mihinkään.
Hankkikaa piirustuspaperia, tuhahdan. Menkää kouluun ja hankkikaa elämä, puhahdan. Jos maisema ei miellytä, tehkää sille jotain jolla se paranee. Töhryä töhryn päälle ei ole ratkaisu.
Koska minusta tuli näin tiukkapipo, mietin? Milloin lopetin kuvittelemasta että anarkistisesti vedetyt kuvat järjestelmän julkisivuun ovat urbaania taidetta tai rohkeaa kannanottoa? Ehkä silloin kun itse ymmärsin miten paljon maailmassa on parannettavaa, tuhottavan ja tuhrittavan sijasta. Kun tajusin miten paljon aikaa, rahaa, työtä ja työlle omistautumista vie kunnostaa vanha talo, ja miten nopeaa on siihen vetää spraymaalilla mitätön, mitäänsanomaton tagi, joka tekee työn tyhjäksi.
Pitikästi olen paasannut. On aika kuvien. Ohessa kuvakirjoa Liettuan matkalta, erilaisista seinistä ja niiden pinnoissa olevista viesteistä:
Sekalaista sälää Rekeznen kaupungin seinissä
Vilnassa, hylätyn paviljongín seinässä, nokkii loskaista maastoa kiivi
Kaunasin vanhan kaupungin syrjäkatujen surkeus korostuu kaikkialle levittyvistä graffiteista
Graffiteille on paikkansa, silloin kun ne eivät tuhoa vaan lisäävät jotain kaupunkikuvaan. Kuten tässä.
Kirjoitin yllä että 99% graffiteista on söhryä. Siihen yhteen prosenttiin löytyy sitten hienoja esityksiä.
Kaikista tuhansista graffiteista, joita matkallemme jäi, tämä oli kaikkein omituisin ja lajissaan ainutlaatuisin.
Summa summarum:
Baltian köyhissä kaupungeissa graffitien määrä on huima. Mistä se kertoo? Köyhyydestä? Turhautumisesta? Vai jostain alkeellisesta New Yorkin matkimisesta?
Samaan aikaan nämä samat Baltian köyhät kaupungit yrittävät rakentaa itselleen ihmisen elettäviä elinympäristöjä. Korjata taloista asumiskelpoisia. Teistä kuljettavia. Urakka on valtava. Ja rahaa on vähän. Maailma on visuaalisesti ihan riittävän urbaani ja murheellinen ilman kaiken kattavaa suttuista tagi-viidakkoa.
Ugh, olen puhunut ajatukseni graffiteista. Voitte nyt listiä minut kukkahattutätinä. Tiukkapipona. Urbaanin kaupunkikulttuurin esteettisten arvojen väheksyjänä.
Sana on vapaa. Vaan ei sprayputeli. Ei ainakaan minun läheisyydessäni.
