tiistai 15. maaliskuuta 2011

Matkalla Vilnaan eli kurjuutta kummempaa

Tästä alkaa nyt matkakertomus, joka tulee useassa osassa. Ja kuvia tulee riittämään, sen  lupaan.

Istukaa siis mukavasti alas. Aiemmin vein teidät nojatuolimatkalle Nepaliin (tästä saa sen lukea). Nyt lähdetään Vilnaan, Liettuaan. Lähelle, mutta silti kuitenkin aika kauas kotiympyröistä.

Olisi hienoa jos pystyisi yhden reissun pohjalta  arvioimaan ja kertomaan kokemuksen syvällä rintaäänellä, miten asiat meillä ja muualla ovat. Kuten Liettuassa ja Latviassa, verrattuna Viroon tai Suomeen. Että näinhän se on: Virossa on parempaa/huonompaa kuin muualla. Ja että Liettuassa asuu ystävällisiä/epäystävällisiä  ihmisiä tai että Latviassa palvelu pelaa/ei pelaa.

Eihän se näin mene! Jokainen reissu tarjoaa matkaajalle kasan mosaiikinpaloja, joista pitäisi kuva rakentaa.  Riippuu niin matkaajasta, matkasta ja sattumasta, mitkä palat jäävät käteen ja miten itse kukin niistä sitten oman kuvansa rakentaa.


Yksityiskohta pienen Alūksnen kaupungin postin seinästä


Niinpä tämä matkakertomus kertookin hetkistä ja elämyksistä, vaikutelmista, jotka saattavat olla tarkkoja tai sitten vain satunnaisia havaintoja, joilla ei ole oikeastaan mitään merkitystä.

Mutta näin me sen näimme ja koimme.

Ja sitten lähtee.

--

Tälle reissulle oli tilaus. Iso tilaus. Jo viikkoja, jos ei kuukausia, olen nähnyt unia vieraista kaupungeista, linnoista ja palatseista, kapeista kujista ja lumihuippuisista vuorista. Yö toisen perään olen kulkenut ihmeellisen hienoissa maisemissa, kameran kanssa. Mutta, kuten niin usein unen surrealistisissa skenaarioissa, asiat mutkistuvat, en osaa käynnistää kameraa, eksyn, joudun väärään seuraan. Ja päällimmäisenä on aina vimma kulkea eteenpäin.

Ilman Freudia, Jungia tai unitulkintakirjoja on helppo ymmärtää: Tiinalla oli kova matkakuume.

Ei siis ihme, että tartuimme hanakasti tilaisuuteen lähteä muutaman päivän matkalle, kun Rummukaisen Mamma lupasi huolehtia meidän karvaprinssistämme. Ja kuten aiemmin kerroin, pitkän pohdinnan jälkeen päätimme lähteä Liettuaan, missä emme ole koskaan olleet. Ja minne pääsee kätevästi omalla autolla.

Torstaina lähdimme liikkeelle, maanantaina palasimme. Auton matkamittariin jäi lukemat ajetuista kilometreistä: 1514 km. Kameraan (itse asiassa kolmeen) jäi kuvia 1535 kpl, hieman yli kuva per kilometri. Ei tarvitse kuitenkaan pelätä että esittelen jokaisen kuvan, ihan vaan muutaman kuitenkin. Heh.

Reittimme Otepäältä Vilnaan kulki Latvian itäpuolen kautta. Koska emme sillä suunnalla ole koskaan olleet. Minulla oli sylissä vuoroin Latvia-, vuoroin Liettua-opaskirja, josta luin valittuja paloja dedikoidulle kuljettajalle.

Viron ja Latvian rajan ylitimme Muratin (Viro) / Veclaicene (Latvia)  kohdalta. Rajamuodollisuuksia ei ollut. Siitä vain sisään ja matkaan:


Ja näin olemme siirtyneet uuteen valtakuntaan

Jatkoimme rajalta matkaa kohti Alūksnen kaupunkia. Väliin jäi Ziemeri-niminen pikkupaikka, jossa kuitenkin viittojen mukaan oli muiža alias moisio eli kartano. Tässä vaiheessa reissua olemme niin matkatäpinöissä, että olemme valmiita kurvaamaan tieltä pienenkin nähtävyyden vuoksi.

Tässä Ziemerin kartano, hylätyltä näyttää.


Ziemeru muiža

Alūksnessa oli seuraava pysähdys. Pysähdykseen oli syy.

Nuorena sitä saattoi lähteä liikkeelle mukanaan vain passi ja hammasharja. Nyttemmin matkakassiin tulee mukaan aivan uusia roippeita. Aiemmin, jo laukkuja pakatessani, manasin sitä piuhojen ja laturien määrää, jota ihminen nykyisin matkatessaan tarvitsee. Passi, hammasharja, laturit ja piuhat. Niin, ja lääkkeet. Jotenkin masentavaa huomata, että sitä nykyisin tarvitsee jos jonkinmoista tablettia pysyäkseen täysitehoisena. Arvatenkin särkylääkkeet jäivät kotiin. Ja niinpä ohjelmassa oli vierailu Alūksnen pikkukaupungin apteekissa.

Apteekkivierailu oli hauska. Kolme siistiä valkotakkista tätiä tiskin takana. Jotka sähköistyvät kun heläytän heti ovelta englanniksi: Hello! Ibuprofein on kuitenkin kieltä, jota apteekin tädit kautta maailman osaavat. Sormin on helppo kertoa montako grammaa tarvitaan ja montako pakettia. Ja kassakoneesta näkee hinnan. Kolme valkotakkista tätiä häärivät tilaukseni parissa. Yksi käärii pillereitä paperiin, yksi hymyilee ja yksi kerää kokoon englanninkielen sanastoaan ja lopulta, vieno hymy huulillaan lausuu juhlallisesti, selvästi artikuloiden: "Ninety one cents, thank you, goodbye."

Alūksne lienee Itä-Latvialle tyypillnen pikkukaupunki. Sieltä löytyy pieni, rupsahtanut linna. Puisto, joka kesällä varmasti on idyllinen. Bussiasema, jolla värjöttelee ihmisiä keveässä kevättalven räntäsateessa. Ja kirkko jota korjataan. Pitkään ja hartaasti.


Autoosta eli bussiasema


Rapistunut linna on Alūksnen suurin nähtävyys


Puiston keskellä ihastuttava rapistunut pilaristo, jonka kuvittelen kesällä toimittavan ruusuportin tehtävää.

Pieni Alūksne viehättää minua, yllättävästi. En tiedä asuuko täällä onnellisia ihmisiä tai onnellisempia ihmisiä kuin jossain muualla maailmassa, missä rahaa on enemmän jaossa. Kuka sen tietää millä onni mitataan?

Olisin valmis fiilistelemään näissä hieman usvaisissa ja sumuisissa rumankauniissa maastoissa pidempäänkin, mutta Kimmo muistuttaa: "Jos aiotaan kuvata jokainen ruusuportti täältä Vilnaan, on paras siirtää hotellin varausta parilla päivällä eteenpäin!"  

Ymmärrän  yskän ja jatkamme matkaa. Nyt kuvailen maisemia pienellä pokkarilla auton ikkunasta käsin. Ja Kimmo polkee Peugeotiin vauhtia.

Seuraavan kerran pysähdymme Rēzeknessä. Siihenkin on syy. Ja tämä syy sitten toistuu koko matkan ajan: piiiissssahätä!

Mikä siinäkin on, että passi-ja-hammasharja -aikana ei jatkuvasti pitänyt etsiä paikkaa, missä poistaa ylimääräistä vettä? Joskin, myönnetään, että matkavireyttä ylläpitävä kahvi-light-cokis -juomavalio edesauttivat vetten vuolasta virtausta. Ja tarvetta purkautua.

Rēzeknessä siis lyötiin jarrut pohjaan ja lähdettiin etsimään wc:tä, joka löytyi Hotelli Latgalen aulasta.  Helpotus.

Sitten hieman sihtailemaan Rēzeknen nähtävyyksiä:


Kaksitorninen katolinen kirkko Rēzeknessä.


Ortodoksikirkko Rēzeknessä


Patsas, jonka historia kertoo paljon Latvian historiasta.




Rēzekne on oikeasti aika kurja kaupunki, ainakin sumuisena ja harmaana maaliskuun päivänä. Ihmiset ovat puettu ohuin vaateparsin, vanhuksia liukstelemassa hoitamattomilla kaduilla, nuoria miehiä toikkaroimassa humalassa jo aamupäivällä. Kerrostalot ovat Stalinin ajalta, rapistuneita ja lohduttomia.


Rivitaloasumista Rēzeknessä


Suhteellisen siisti kerrostalo Rēzeknessä


Omakotiasumista Rēzeknessä - huomatkaa satelliittilautaset, joita ihan kaksin kappalein


Jotain sentään korjataankin Rēzeknessä - kolme rakennusmiestä kirkontornissa

Rēzeknestä matka jatkuu kohti Liettuan rajaa, yhä Latvian itäreunamilla ajellen. Seuraava pysäkki on Daugavpils, Latvian toiseksi suurin kaupunki, jossa asuu 104.000 asukasta joista 52 % on venäjänkielisiä. Suomeksi Daugavpils on Väinänlinna.

Daugavpils on mielenkiintoinen kaupunki, vaikka köyhä ja kurja sekin, monin tavoin. Oletteko käyneet Riiassa? Ja mieleenne on jäänyt vanha kaupunki, tyylikäs ja yltäkylläinen. Suuret ostoskadut, komeat teatteri- ja oopperarakennukset. Unohtakaa ne kun tulette Daugavpilsiin. Tämä on Latvian toinen puoli. Suurkaupunki, joka on yhtä lailla Latviaa kuin Riika.


Puolikas talo tai talon puolikas, kuten haluatte. Kuvattu vauhdissa autosta.


Pyhien Boriksen ja Glebin kirkko on Latvian suurin ortodoksinen kirkko. Sekin löytyy Daugavpilsistä.


Daugavpilsiä halkoo Daugava-joki, joka on suomeksi Väinäjoki. Maaliskuussa se on vielä jäässä ja yksinäinen pilkkijä narraa kalaa sen keskellä:


Daugavan rantoja

Saapuessamme Daugavpilsiin ilma alkoi kirkastua samalla kun päivä alkoi laskea. Ilta-aurinko kohotti kuitenkin kummasti matkalaisten tunnelmia.Olihan edessä oli tutustuminen Latvian osiomme pääkohteeseen: Daugavpilsin linnoitukseen.

Linnakealue on suuri ja rapistunut, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen. Sen rapautuneissa taloissa voi nähdä vuosisadat keräytyneinä kerroksittain toinen toisensa päälle. Tsaarin aika, saksalaismiehityksen aika, neuvostovuodet, riti rinnan ja päällekkäin.

Linnaketta aloitettiin suunnittelemaan 1772. Päämies oli tuolloin tsaari, Aleksanteri I. Linnake valmistui 1878 eli sata vuotta kului sen rakentamiseen. Se on toiminut niin toisen maailmansodan aikaan saksalaisena vankileirinä kuin neuvostovuosien kasarmi- ja sotilasalueena. Kaikesta siitä on jäänyt jäljet, kun vain osaa katsoa.


Linnakealuetta sisääntuloportilta nähtynä


Eri aikakaudet rapistuvat tasatahtiin Daugavpilsin linnakealueella


Lapset leikkivät tykin vieressä. Linnakealueella siis asutaan yhä, vaikka talot vaikuttavat näin länsimaalaisesta vinkkelistä lähinnä asumiskelvottomilta.



Punatähti ja piikkilanka kertovat nekin omaa historiaansa


Lasitiilet yhdistävät kaksi taloa - mutta mitä on niiden takana? Apropos, huomaatteko kuvassa jotain poikkeavaa?





Huima paikka. Todella tajuntaa räjäyttävä. Elämys.

Mutta matkaa on jatkettava. Sillä tarkoituksena on yhtenä päivänä matkata Otepäältä Vilnaan. Aurinkokin alkaa laskea.

Daugavpilsistä on Vilnaan matkaa noin 160 kilometriä. Sen taitamme illan hämärissä. Liikkeelle lähdettiin aamulla kello 9.30. Vilnan kaupungin raja ylitettiin noin kello 20.00.  On sitten aivan eri asia koska olimme hotellilla ja mitä sitten tapahtui.

Siitä sitten aivan oma erillinen juttu.

Jätän siis lukijat tänne Liettuan ja Latvian rajalle. Nähdään pian Vilnassa!





2 kommenttia:

Sirkku kirjoitti...

Kyllä nämä on hyvin kiehtovia paikkoja.
Minä aina takerrun sanoihin: onko "moisio" viroa?
Mikkelissä, kotiseudullani, on Moisio-niminen sairaala. Olen lapsesta asti pohtinut, mistä se nimi oikein tulee.

Hyvin olet seutujen historiaan perehtynyt. Mutta niinhän se on, että tätä päivää et voi ymmärtää, jos et tunne historiaa.

Kimmo Linkama kirjoitti...

Sirkku: Hyvä kysymys! Meillekin valkeni vasta täällä jonkin aikaa eleltyämme, että luultavasti viron mõis (eli kartano) on samaa juurta kuin suomen moisio.

Wikipedia määrittelee moision: "historiallinen päällikön tila, kartano tai suurtila Virossa tai Varsinais-Suomessa; herraskartano tai hieno huvila Etelä-Karjalassa".

Joskus pitää perehtyä tähän etymologiaan tarkemmin. Tai ehkä joku kielitieteilijä sattuu näille sivuille ja selkiyttää?

Historiasta et voisi oikeammassa olla. Tämän päivän ymmärtäminen Baltian vinkkelistä vain on todella haasteellista, kun rauhan aikaa ja valtaklikkien välistä ristiriidattomuutta on hamasta historian hämärästä alkaen kestänyt yleensä alle yhden sukupolven verran kerrallaan.