Tänään lueskelin vielä uudelleen läpi viime torstain haastevastauksia, sekä niitä, jotka olin jo nähnyt että niitä, jotka olivat tulleet aivan hiljan.
Ja se kaikki sai minua miettimään valokuvausta ja hyvän kuvan tuottamista.
En todellakaan ole asiantuntija, enkä sellaisena pyri edes esiintymään. Pois se minusta. Hus.
Valokuvaus on kuitenkin minulle niin tärkeä ja suuri harrastus, josta on tullut myös osittain työ, että väistämättäkin pyörittelen ajatuksia kuvauksesta päässäni.
Mikä tekee kuvasta hyvän? Miten hyvä kuva otetaan?
Vastaukseni on jo otsikossa. Hyvä kuva on keskittymisen ja huitelun taidetta. Paino sanassa keskittyminen.
Mitä enemmän kuvaan ja mitä vaativammaksi olen itselleni tullut, sitä tärkeämpää on kuvaa ottaessa keskittyminen. Miettiminen. Miksi otan tämän kuvan? Mitä sillä yritän kertoa? Ajatus!!! Onko kuvassani tarina, tai paremminkin: minkä tarinan haluan kuvallani kertoa?
Digikuvaaminen tekee valokuvaajan elämän helpoksi, ainakin näennäisesti. Ei tarvitse pelätä kalliin filmin kulumista. Sen kun räiskii. Joku varmaan kuvista onnistuu. Ja näinhän siinä käykin. Täytyy vain olla hyvät takamuksen lihakset kun kaivaa tietokoneen ääressä sen yhden onnistuneen kuvan sadan hutilaukauksen joukosta.
Tämä on yksi tekniikka. Ei kuitenkaan pidemmän päälle kuvaajalle kovinkaan palkitseva. Itsekin tietää, että nyt mennään vähän heppoisin eväin.
Oma kuvaamiseni on edennyt jollain tapaa näin: ennen lähdin kuvaamaan ympäristöäni. Että mitä tulee eteen? Kas, nätti heijastus lumella tai hieno pilvi taivaalla. Räps. Ihmisiä torilla tai pulu tepastelemassa vesilammikossa. Räps. Puliukko nukkuu omassa virtsalammikossaan. Räps.
Ei näistä räpsyistä huonoja kuvia tullut. Eikä niissä ole mitään väärää. Eritoten matkaillessa, kotoa kauempana ollessa, sitä toimii juuri näin, kuvaa mitä yllättävää eteen tulee. Räps. Räps. Räps.
Minulla on itselleni tärkeää kehittyä kuvaajana. Ja kun en voi aina matkustaa maailmalla ja olla tai leikkiä guerilla-kuvaajaa, joka tallentaa jotain ainutlaatuista tai omaperäistä ihan vaan sattumalta sen ääreen tultuaan, on täytynyt alkaa miettiä muita tendenssejä kuvaukseen. Jotta kuvat olisivat itseä ja muita kiinnostavia.
Ja nyt pääsemme otsikon ensimmäiseen määritteeseen: keskittymiseen.
Olen huomannut että minulle on viime aikoina kaikkein palkitsevimpia kuvaushetkiä ja kuvia olleet ne, joihin olen keskittynyt. Kun olen antanut itselleni tehtävän - tai saanut sen vaikkapa valokuvahaasteesta - ja lähtenyt sitten mietimimään miten tehtävän toteutan. Miten kuvaan aarretta? Tai tulta? Tai porttia?
Otetaan tuo viimeinen esimerkiksi. Portti. Se oli mustavalkomaanantain haasteena, johon halusin osallistua. Tuoreella kuvalla. Kuvalla joka on otettu haastetta varten.
Ensin katselin ikkunasta ulos, tulos heikko. Konkreettisia portteja ei meillä pihalla ole kuin pari, ja niistä ei ollut haasteen vastaukseksi. Niissä ei ollut ajatusta.
Sitten mietin muita portteja maailmassa, laajempia. Kirjallisuus ja taide ovat portteja uuteen maailmaan. Mietin portin olemusta, mitä ja minne portti vie. Se on kahden paikan raja. Avaako se vai sulkeeko se tien?
Makuuhuoneeseen mennessäni katselin unessa tuhisevaa miestäni ja mietin mitä ja missä mieheni juuri sillä hetkellä oli. Mitä hän nyt näkee? Ja kuvausidea tuli siinä. Otin kuvan miehestä jolle uni on portti kahden maailman välillä:
Mies joka on kulkenut portin läpi toiseen maailmaan
Otsikossa sanoin että valokuvaus on keskittymisen ja huitelun taidetta. Huitelu on aivan yhtä tärkeää kuin keskittyminenkin.
Huitelu minulle tarkoittaa sitä, että kuvaajana olen valmis ja riittävän nopea nappaamaan hetken kun se eteeni tulee. Parhaita kuvia, keskittyvien otosten ohella, tulee kun kamera on sattumalta läsnä, ja äkkiä pääsee, ehtii, pystyy onnistuu tavoittamaan tilanteen, joka ei enää koskaan toistu. Joka on siinä hetken läsnä.
Huitelukuvat ovat, ainakin minulle, onnen kantamoisia. Mutta ne ovat useimmiten ne, joita eniten kiitetään.
Sinne läiskähti!
Huitelua tai keskittymistä, se ja sama, jos valokuvaus tuottaa tekijälleen mielihyvää! Jokainen toimii omalla tavallaan, nauttii harrastuksestaan omalla tavallaan.
Tarkoitukseni ei todellakaan ole ollut esiintyä minkäänmoisena asiantuntijana. Kunhan vain esittelin omia ajatuksiani kuvauksesta, ikäänkuin itselleni niitä selventääkseni.
Odottaessani huomista torstaihaastetta viikon haastekuvalle.
17 kommenttia:
Mielenkiintoisia pohdintoja. Piti itsenikin miettiä, mikä tekee kuvasta hyvä omissa silmissäni.
Idea. Jokin idea, sisältö kuvassa pitää olla. Se voi aueta kuvaajalle,toivon mukaan muillekin.
Jotain piilotettua, jotain kätkettyä, jota ei välttämättä ensi silmäyksellä huomaa.
Se voi olla outo perspektiivi, erilainen kuvakulma tutusta asiasta. Se voi olla kuva sellaisesta, jonka joka päivä näkee näkemättä.
Kamera antaa ihmiselle toisen silmäparin. Maailmaa katsoo eri tavalla. Näkee jotain siellä, minkä ohi kaikki menevät, ja mikä tärkeintä, se näkökyky pelaa silloinkin kuin ei ole kameraa mukana.
On hyvä joskus vapauttaa itsensä siitä, että on koko ajan kuvaamassa. Antaa itselleen vain luvan katsoa ilman linssiä, luvan muistaa ilman kuvaa.
Sellaisessa kehittyy hyvien kuvien ottajaksi, mielestäni.
Jaaha, onkohan ihan sekava kommentti. No enivei, summa summarum, tärkeämpää kuin teknikka on sisältö kuvassa.
Teräväpiirtoinen kukka ei minua innosta, ellei siinä ole jotain muuta. Kukkiahan näen luonnossa.
Valon kaappaus kameralla, valonsäde lentämässä terälehdeltä pois, se on jo paljon mielenkiintoisempaa.
Ja minä en siis todellakaan ota vain hyviä kuvia. Ottaisinkin... :)
Tuo kuvasi miehestäsi on hellyttävä. Tilanteessa on rakkautta, välittämistä. Kaunis.
SusuPetal - erinomainen ja ajatuksia herättävä kommentti.
Minua kosketti eniten tuo lause: Antaa itselleen vain luvan katsoa ilman linssiä, luvan muistaa ilman kuvaa.
Hieman samaa asiaa sivuten kirjoitin muutama vuosi sitten tarinan Alhambran ruusuista.
Pidän kovasti tuosta kuvastasi, jossa on miehesi.
Unessa oleva aikuinen mies palautuu lähes aina pikku pojaksi jälleen.
Minulle on tärkeää kuvata itselleni. En koskaan ajattele muiden mielipiteitä tai ajatuksia kuvaa ottaessani. Ehkä sitten jälkikäteen..jos kuva on menossa johonkin tarkoitukseen.
Mielenkiintoista, rakentavaa pohdintaa. Imin itseeni uusia ulottuvuuksia. Jämähdin tuohon porttiin. Olen aina ja joka paikassa, jos kamera on matkassa, kuvannut portteja. Siis konkreettisia portteja. Mutta todellakin, on muitakin portteja... sait minut ajattelemaan. Niin sai Susukin kommentissaan "Kamera antaa ihmiselle toisen silmäparin".
Niin usein katsomme, vaan emme näe, näemme, vaan emme huomioi, älyä. Itse monasti älyän jälkikäteen ja harmittelen etten kuvannut.
Olen täysin tumppikuvaaja. Kuvaustekniikasta en tiedä mitään, toimin vaan intuitiopohjalta, lähinnä huiskien. Valokuvatorstain myötä olen huomannut itsessäni pientä keskittymistä. Ajatuksen hakemista. Ajatuksen esittämistä kuvan kautta. Ja voi taivas, ei oo helppoo. Ei pidä ollakaan, mielenkiinto katoaisi.
Ajattelen että kuvan pitää olla minä, minun näköiseni, olkoon se sitten pulu tai tuulimylly. Ja tähän minulla on valtavan pitkä matka, loputon suo.
Mutta loppujen lopuksi kysymys on valosta! Huitelemalla joskus onnistuu, useimmiten ei.
No nyt lopetan ja menen tutkimaan valokuvakuvatorstain haastetta...
Äärettömän hellyttävä kuva unen portilla. Eikö tehnyt mieli vähän pörröttää tukkaa:) Huiskis!
Kaunis ja niin totta tuo tarina ruusuista. Joskus ihminen todellakin unohtaa nähdä kiirehtiessään ottamaan kuvia.
Itselleni kävi valokuvauksen kanssa niin että, rupesin vaatimaan itseltäni myös kokoajan enemmän.Luin ja opiskelin kuvauksesta.Ei riittänyt enää normaali räpsiminen, tuli tarkat rajaukset, pikkunipot syvyysterävyyden vaatimukset.Huimien valotusaikojen käytöt.Kunnes seuraavaksi sitten erilaiset tekniikat ja laitteston osalta suotimet.Makrot,HDR,TILT,Infrapuna jne.Vaadin itseltäni kokoajan enemmän, kunnes päädyin tilanteeseen missä koko valokuvaus harrastuksesta katosi ilo ja mielihyvä.Ajan kanssa siinä kävi sitten niin että melkein hylkäsin kamerani.Mikään ei enää riittänyt.Nyt olen koittanut sitten palata takaisin harrastukseen.Unohtaa kaiken jo opitun ja antaa mennä vaan.Joka on muuten todella vaikeaa.Rupesin lukemaan ihan aloittelevalle kuvaajalle tarkoitettua kirjaa.Etenin muutaman kappaleen ja tietysti sitten napsasin tässä yksi päivä noin 50 kuvaa, ajatuksella että tekisin kaiken toisella tavalla, testaisin kameran asetuksia.Otin kuvat ja siirsin ne koneelle.Olin tyytyväinen kun kaikki 50 kuvaa olivat onnistuneita.Ei valokuvauksellisesti mutta teknisesti.Kunnes älysin että olin ns. varmistanut selustani kokoajan alitajunnassa vanhoilla opeilla.Pettymys oli suuri.On vaikea nykyään tarttua kameraan, saatikka sitten julkaista mitään kuvaa.Suuri himo olisi aloittaa blogi ja sinne kuvaaminen.Pelkään että käy samalla tavalla kuin aikaisemmin.Siirrän kokoajan kuvausreissulle lähtemistä jollain tekosyyllä.Noh tänään olen oikeasti todella kipeä, kuten koko perheeni.Perkuleen flunssa.Mutta tavallaan tyyliin millä monet : "onpa synkkä ilma, taidan odottaa parempaa päivää kuvaukseen". Toisaalta synkät päivät ovat juurikin mahtavia kuvauspäiviä esimerkiksi mustavalkoisiin kuviin.Tulipas pitkä vuodatus tästä.En ole koskaan kuitenkaan ollut ammattilainen,enkä millään tavalla sen erikoisempi kuvaaja kuin kuka tahansa muukaan.Löydän heti jokapaikasta paljon parempia kuvia kuin ikinä omat otokseni.Rupesin vain vaatimaan ja yrittämään liikaa itseltäni.Yritin olla parempi mitä itseasiassa olin.Tapoin melkein harrastukseni, jota nyt yritän pikkuhiljaa pelastaa.Ikävä kameraa ja ihan vaan hauskaa räiskimistä ilman sen enempiä säätämättä mitään.Jospa tästä taudista parannuttua pistäisi kamerasta säädöt kaikki automaattiselle vaan ja räpsisi menemään ja vaikkapa pistäisi kuvan jonnekkin.Eiköhän tämä tästä jotenkin suttaannu.Tuo MV kuva missä on rakkaasi, niin on muuten aika kivasti tehty.Pidin kovasti.Jatkan seurailua,kunnes uskallan jotain julkaista itsekkin.Kiitoksia tästä postauksesta sinulle, antoi minulle paljon.Huomaan etten ole välttämättä ainoa joka on käynyt läpi samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia.
Kiitos vierailusta blogissani! Vastailin siitä kissakuvasta....
Hienoja ajatuksia valokuvauskesta. Itse olen ikäni vaan räpsinyt kuvia, mutta nyt olen kuvannut enempi ajatuksen kanssa. Se on mukavasti haasteelista ja usein mietinkin, mitä kuva sanoo vieraalle ihmiselle. Saanko välitettyä oman ajatukseni siinä kuvassa. Ei se aina onnistu, mutta ehkäpä joskus ;)
Äärimmäisen mielenkiintoisia pohdintoja SusuPetal, miukuli,kiirepakolainen ja VanhaVesirotta!
Miukuli - hyvin sanottu: mies palaa pikkupojaksi unissaan.
kiirepakolainen - valokuvauksessa (ja kai kaikessa mihin keskittyy) on se hieno puoli, että aina tahtoo kehittyä hieman lisää.
Mutta sitten voi käydä kuten VanhalleVesirotalle! Hyvin mielenkiintoista oli lukea kehitystarinaasi valokuvauksen osalta. Kun tulee tilanteeseen, jota kuvasit hyvin: "Vaadin itseltäni kokoajan enemmän, kunnes päädyin tilanteeseen missä koko valokuvaus harrastuksesta katosi ilo ja mielihyvä."
Silloin varmaan oikea ratkaisu oli laittaa kamera hetkeksi pois.
Toivon, että löydät kuvaamiseen jälleen uuden ilon! Kerro jos ja kun aloitat oman valokuvablogin!
Vanha vesirotan kanssa mennään samioja ratoja. Mulla kävi juuri samalla tavalla että aikoinaan filmi aikaan tuli otettua kuvaus "tosissaan". Nyt olen armollisempi itseäni kohtaan.
Mutta hyvään kuvaan palatakseni. Tottakai kuvan idea on tärkeä. Mutta myös toteutus. Kyllä minun silmääni ainakin miellyttää aina kultainen leikkaus ja vastavalo.Rajaus sitten alleviivaa kuvaa ja ideaa. Ja tietenkin kaiken tuon tahallinen rikkominen ja kärjistäminen ja... Elikkä kyllä kuvaustekniikkakin on tärkeää.
Loppujen lopuksi aika vähäpätöisestäkin aiheesta saa hyviä kuvia.
Itse en kylläkään nykyään enää jaksa keskittyä tarpeeksi. Kunhan kuvaan vanhalla rutiinilla. ;)
Luin oikein ajatuksella huolellisesti postauksesi oppiakseni valokuvaamisesta jotain. Myös jo tulleet kommentit valaisivat asiaa.
Minä en ole perehtynyt valokuvaukseen, napsin kuvia vain pikku pokkarillani, mutta napsin paljon ja aina joku mielestäni on hyvä.
Valokuvatorstain ansiota on, että kiinnostus on pysynyt ja intoakin tullut opetteluun.
Sinun kameranhankintakuvauksesi ovat synnyttäneet minussa halun kameran ostoon. Vielä se on kuitenkin toteuttamatta.
Susulta löysin tänne niin mielenkiintoiseen ja vaikeaan aiheeseen.
Itse olen löytänyt hyviin kuviin inpsistä muiden hienoista kuvista, oamsta kokemuksestani sekä tietenkin valokuvauskirjoista.
Ihminen näkee itse hieman erilaisen maailman kuin kameran objektiivi joka on tallentaa vain tietyn alueen, tietyllä valolla, tietyllä ajalla.
Minulle on syntynyt sääntö: kannattaa pysähtyä ja katsella. Jokaisessa paikassa on jotain kuvauksellista, se pitää vain havaita.
Samat paikatkin näyttävät aivan erilaisilta, erilaisessa valaistuksessa, aamulla, päivällä tai illalla. valo on eräs ratkaiseva tekijä hyviin kuviin. Paikka joka saattaa näyttää päivällä ihan tavalliselta muuttuu aamu- tai iltavalossa hienoksi paikaksi kuvata.
Kuvakulmaa on hyvä vaihtaa, vaikka ihan maan tasolle tai yli pään. Siinäkin on jotain erilaisuutta.
Täytyy melkein tehdä tehdä juttua, erittäin hyvä aihe, kiitos Tiina!
.. vielä, vähän puhuttu asia on myös oman itsensä olotila. Joskus näkee valokuvaajilla sellaisen hyvän kauden jolloin hyviä kuvia tulee solkenaan. Kun tutkii asiaa paremmin, suurimmalle osalle heistä on tapahtunut jotain hyvää tai uutta, mennyt kihloihin, naimisiin, saanut lapsen, muuttanut uuteen asuinpaikkaan. vaikka kuvat kenties näyttävät tavallisilta, niissä löytyy kuitenkin sellaista näkemystä joka erottuu. Eli omalla mielialallakin on oma merkityksensä hyvien kuvien saamisessa.
Taas mielenkiintoista pohdintaa, joka herätti mielenkiintoisen keskustelun. Kyllä, valokuvataiteesta voi puhua, vaikka kuvasi puhuvat itsekin puolestaan :)
Tuo 'prosessi'-teemasi oli haasteena täysosuma, (vaikka itse en osallistunutkaan)
Sait minut myös miettimään omaa suhdettani kuvaukseen, millä onkin jo pitkä historia. Sain ensimmäisen kamerani 13-vuotiaana, ja isäni, innokas amatöörikuvaaja, opetti minulle pimiötyöskentelyn saloja. Ehkä palaan aiheeseen.
Marjattah - toivottavasti palaat asiaan! On mielenkiintoista lukea toisten kokemuksia ja ajatuksia valokuvauksesta!
Jostain syystä aimariin ja Arin pohdinnat eivät tulleet sähköpostiini lainkaan, joten jäivät hyväksymättä. Löysin ne tänään kuitenkin tuolta bloggerin valvomosta ja sieltä ne hyväksyin.
Pahoittelen että on kestänyt tovi. Ei mitään sorsimista ollut tarkoitus harjoittaa.
Ja Arin pohdintaan siitä, että mielentila vaikuttaa myös kuviin - tämän olen huomannut itsekin. Eikä tarvitse edes olla mitään erityisen suurta tapahtunut. Jonain päivänä onnistuu, toisina ei. Asia selvästi liitoksissa omaan haluun kuvata, omiin mielentiloihin.
Silloin kun kuvasin vielä The Baltic Guide -lehdelle uutiskuvia ei auttanut kysyä oliko itsellä hyvä tai huono päivä. Oli saatava tietynlainen kuva tiettynä päivänä. Sitä oikein joutui ponnistelemaan että sai puhallettua kuvaan hengen jos itsellä henki ei ollut päällä.
Tiina, monasti toivon vierailuasi K50-blogiini, sillä siellä kirjoittelen myös valokuvauksesta.No, oma syyni kun en ole hoksannut kutsua. Nyt piilotin tuohon allekirjoitukseeni linkin juttuun, joka synnytti hyvän keskustelun. Mikään ei estäisi jatkamasta ;)
(Vasta äskettäin älysin, että myös Bloggerissa voi käyttää URL-osoitetta kommentissa...)
Valokuvaaminen ammattina tai juttujen kirjoittaminen on toisinaan aika kovaa työtä toisinaan, kuten Tiina sanoi, vaikka ei yhtään olisi inspistä, kuvia tai juttuja pitää saada aikaan.
Lähetä kommentti