Yhdessä kurssikaverini Evan kanssa olemme niitä tänään päivän mittaan sähköpostitse jakaneet: muistatsä ku me asuttiin Tukholmassa, muistatsä ku me reilattiin Puolassa, muistatsä ku oltiin Leipzigissa stipendiaatteina...
Koska meillä tänään on täällä hiljaista kuin huopatossutehtaassa ja koska muistojen pankki on nyt avattu, jaan kanssanne muiston Leningradin matkastamme. Olimme me iloisia ja huolettomia tyttöjä ja poikia silloin.
Kurssi päätti siis tehdä bussimatkan Leningradiin. Se oli minun ensimmäinen matkani itänaapuriin. Luultavasti monelle muullekin ensitutustuminen neuvostomaailmaan. Tunsimme itsemme varsinaisiksi sankarimatkaajiksi.
Hotellimme oli Pribaltiskaja, suuri neuvostokolossi hieman kaupungin ulkopuolella. Muistaakseni suomalaisten rakentama. Joku kertoi tarinaa siitä miten sukulaismies oli valmistanut hotellille huonekaluja. Tuolin käsinojiin kuulemma oli pitänyt porata valmiiksi reiät salakuuntelulaitteita varten. Totta tai legendaa, ken tietää. Paljonhan sitä puhuttiin että Isoveli valvoo. Me päätimme hyödyntää tätä tietoa.
Taustaa: meillä oli saksan kielen laitoksella opettajana Hurja Helga DDR:stä. Helga oli täysverinen aatteen nainen. Ja sehr sehr pünktlich. Ordnung muss sein. Me pelkäsimme Helgaa tautisesti. Eikä vähiten siksi että vaikka olimme erittäinkin sujuvia pääkielessämme englannissa, olimme me erityisesti Evan kanssa auttamattoman huonoja saksassa. Ja Helgan demokraattisen sankariteräksen kova katse näki nopeasti lävitsemme. Eikä Helga säästellyt sanojaan kun meitä kurmotti.
Olimme siis Pribaltiskajassa ja päätimme hoitaa Helga-ongelman päiväjärjestyksestä. Tietäen miten tarkka DDR oli siitä keitä lähetettiin länsimaihin opetustehtäviin. Ismukset eli ismit piti olla hallussa ja aatteen vahva. Silti näitä derkkuopettajia vaihdettiin joskus lennossa kun päämajassa heräsi epäilys siitä, että kyseinen opettaja oli ehkä liian länsimaalaistunut. Yhtenä päivänä opettaja vain ei ilmestynyt tunnille. Ja viikon kuluttua tuli paluupostissa toinen tilalle.
Päätimme antaa pelkäämällemme Helgalle lentävän lähdön. Ja pidimme puheita hotellin tuolinkarmeille tyyliin: Kyllä tämä Neuvostoliitto on hieno maa. Ei yhtään sellainen takapajula tai surkea kuolinkamppailuissa koriseva sosialistinen helvetti kuin mitä Helga P. sanoi. Siis Helga P. joka tulee DDR:stä ja opettaa meitä. Noudettavissa Kieli-instituutin tiloista Aurakatu 13 arkisin 08.00 - 18.00 välisenä aikana.
Kummallista kyllä, Helga katosi eräänä päivänä ja tilalle tuli Doris, joka olikin mukava ja inhimillinen opettaja. Tuskin tämä kuitenkaa oli meidän ansiotamme. Mutta yritystä meillä oli, sitähän ei voi kieltää.
Leningradiin saapuessamme meitä oli vastaanottamassa paikallinen Intouristin opas. Joka piti meille heti ensi metreillä pitkän palopuheen siitä miten vaarallinen kaupunki Leningrad on länsimaalaiselle matkaajalle. Opas painotti vakavin äänenpainoin ja moneen kertaan, että hotellista ei pidä lähteä yksin seikkailemaan kaupungille. Ja kaikkein vaarallisinta on vaihtaa rahaa paikallisilta kadunmiehiltä.
Niin pian kun opas sai viimeisen loppuhenkosen puheestaan huokaistua singahdimme me hotellista ulos. Ensin kävelevän money-exchangen luokse ruplia hankkimaan ja sitten liikkeelle. Matkassa oli Evan ja minun ohella hyvät kurssikaverimme Mauri ja Jari.
Ollaksemme kieli-ihmisiä oli valitettavaa, että kielitaitoomme ei kuulunut edes venäjän kielen alkeet. Oli siis pärjättävä ummikkona. Reippaasti kuitenkin käännyimme paikallisten puoleen kysyen tietä kaupungille. Ja meitä autettiin sydämellisesti, sääli vain että jokainen neuvoi meitä eri suuntaan ja meni tovi jos toinenkin kun me hyppelimme busseista toisiin kunnes lopulta olimme saapuneet kaupunkiin.
Eva, Tiina ja PECTOPAH-kyltti. Kuva luultavasti otettu Viipurissa.
Yhden sanan me kuitenkin osasimme: PECTOPAH eli ravintola. Ja kun sopiva PECTOPAH-kyltti tuli eteen ja ravintolan ovella jonotettiin liityimme mekin jonoon. Aina välillä ovi aukesi ja portsari ilmoitti jotain ilmeisen kielteistä jonottajille, jotka sitten haihtuivat paikalta yksi toisensa jälkeen. Me seisoimme lopulta ainoina jonossa. Ja portsari avaa oven ja ilmoittaa meillekin jotain.
Me nostelemme hartioitamme ymmärtämättömyyden merkiksi. Njet ponimai. Portsari kysyy meiltä jotain venäjäksi ja Mauri innokkaana, että DA DA. "Mitä se sanoi?" me kysyimme. Mauri: "Varmaan jotain suomalaisten ja neuvostokansojen yhteistyöstä."
Ja sitten ovi aukeaa ja meidät päästetään sisään. Pian selviää että olemme tulleet yksityistilaisuuteen, tarkemmin sanottuna häihin. Haa!
Ravintola oli useassa kerroksessa ja häävieraiden täyttämää. Morsiuspari juhli yhdessä huoneessa, pienen levysoittimen voimin. Yläkerroksissa sitten soittikin bändi ja me jorailimme niin keskenämme kuin neuvostotoverien tanssiin kutsumina mm. Abban tahtiin.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin tämä hauska iltakin. Oli palattava hotellille. Kello läheni varmaan kahta ja äkkiä muistamme että jossain vaiheessa yötä Nevan sillat nousevat ylös ja pääsy kaupungista ulos katkeaa. Etsimme taksia, jota ei ole näköpiirissäkään.
Paikalla on kuitenkin miliisiauto, tai itseasiassa jonkinlainen sotilasmaasturi. Me kysymme sotilailta neuvoa.Seuraavaksi huomaamme istuvamme maasturin takapenkillä, kaikki neljä. Sitten lähdetään ajelulle. Käydään kasarmilla kun toinen soltuista lähtee hakemaan pientä radiota. Ja sitten jatketaan matkaa, välillä kahdella pyörällä kaarteissa kaahaten. Ja ehditään nipin napin siltojen yli ennen kuin sillat nousevat.
Yhteistä kieltä meillä ei ole mutta toinen sotilaista soittelee radiota ajanvietteeksemme.
Sovimme auton takapenkillä, että viimeinen autosta poistuja antaa sotilaille rahaa kiitokseksi kyydistä. Sopimamme summa seteleitä taitellaan pieneen pakettiin ja Jari sujauttaa sen viimeisenä autosta noustuaan kätellessään soltulle käteen. Kun soltut kaartavat hotellin edestä näyttää Mauri, joka nousi autosta ensimmäisenä, omaa kättään. Kätellessään Mauria yksi sotilaista oli sujauttanut puolestaan Maurille kouraan yhden olympiaruplan. Häkellyttävää ystävällisyyttä.
Kolmisen päivää me Leningradissa suhasimme. Mutta niistä kaikista kokemuksista, joita matkaan liittyi, tulisi liian pitkästi tarinaa että sitä tänne kirjoittaa. Jääköön siis tämä pieneksi makupalaksi tästä ikimuistoisesta reissusta.
PS. On vielä pienen jälkikirjoituksen paikka. Leningradin retkemme tehtiin karmeissa paukkuvissa pakkasissa. Nevalta puhaltava kylmä tuuli vain lisäsi kylmyyttä. Kaikki eivät olleet osanneet varautua keleihin riittävän lämpimästi. Ei varsinkaan Jari joka oli lähtenyt reissuun pikkukengissä.
Matkan jälkeen Instarin oma poikabändi, The Tukiboys, sanoitti uudelleen Juicen kappaleen Ei elämästä selviä hengissä. Kertosäkeistö meni: Ei Leningradista selviä hengissä, ei Leningradista selviä hengissä, ei ainakaan pikkukengissä...
Ja lopuksi vielä kuva tästä legendaarisesta poikabändistä:
7 kommenttia:
Taas olin niiiiiin mukana sun matkassa, että! Tuli omat seikkailut ja muistot sieltä, ensin turistina ja sitten myöhemmin kun asuin ja olin töissä Leningradissa jo NL-n aikana! Odotan jo teidän luokkakokousta ja siintä sitten....;)
Haa, Pribaltiskaja-hotelli tuo minullekin mieleen yhden hulvattoman matkamuistelon.
Olin yhdessä ensimmäisistä työpaikoistani, matkailualalla, ja työnkuvaan kuului aina silloin tällöin kuskata matkatoimistoasiakkaita tutustumismatkoille kohteisiin.
Näin siis lähdettiin Leningradiin ja Pribaltiskajaan. Kahdella bussilla, yhteensä 96 ihmisen porukalla, minä firman puolesta ryhmän muka vetäjänä.
Toisena iltana pidettiin hotellin kongressisalissa, joka oli vähintään vanhan Messuhallin kokoinen, tutustumis- ja informaatiotilaisuus. Samppanja virtasi ja tunnelma muuttui vähitellen yhä riehakkaammaksi. Joku oli kuullut venäläisestä tavasta -- liekö totta vai ei, mutta sopi tilanteeseen -- jonka mukaan jokaisen tuli pitää ainakin yksi puhe ja sen päätteeksi poksauttaa uusi samppanjapullo auki. Jaloa aitovenäläistä kuplivaa meillä riitti, joten jokaisella puheenpitäjällä oli varmasti tilaisuus noudattaa traditiota.
Olennaista hommassa oli nimenomaan poksauttaminen. Ei mitään varovaista tussautusta, vaan reilusti peukaloilla työntäen korkki menemään, ja mitä kovempi poksaus ja enemmän kuohua, sitä parempi. Eipä aikaakaan, kun ensimmäinen kuin tykin suusta lähtevä korkki osui kattolamppuun (salin kattoon oli upotettu satoja hehkulamppuja pieniin syvennyksiin) ja lamppu tietenkin simahti siihen.
Tästäkös syntyi uusi urheilulaji. Puheenpitäjistä ei ollut loppua tulla, kun jokainen halusi saada pisteen sammuneesta lampusta. Kyllä niitä illan mittaan varmaan toistakymmentä saatiinkin pimeäksi. Eikä porukkakaan loppuillasta ihan kirkkaimmillaan loistanut...
Maikku - voin vain kuvitella mitä kaikkea olet tuolal työrupeamalla kokenut ja nähnyt!
Ja kas, oma mieshän on ollut nuorena varsinainen anarkisti.
En ollutkaan aiemmin käynyt Venäjällä! Pääsinpähän sinun matkassasi. Kiitos.
Sain tarinassa esiintyvältä Maurilta viestin, jonka kopsaan tänne, tuskin Mauri hermostuu:
Kuinka hassua. Kerroin tuona saman tarinan ruokapöydässä vain pari päiväâ sitten!!
Suunnittelemme siskoni kanssa, ettâ viemme mutsimme Pietariin äitienpäivän aikaan sillä uudella junalla. Ja siksi tämä reissumme tuli mieleen kun olin viime viikonloppuna Helsingissä. Ja sitten Brysseliin palattuani sain sen viestin instarikokouksesta...
Hauska tuo kuva sinusta ja Ifasta. Muistan kuin elisen päivän. Ja ihan samalla tavalla muistan koko tarinan. Päitsi että ravintolasta poistuessamme nousimme väärään bussiin ja päädyimme ties minne, ja siellä sitten näimme sen sotilasajoneuvon (Gaz-merkkinen) pysähtyvâ jonkun virallisen rakennuksen eteen...
M
Kiva aikamatka, kiitoksia tästä! Toivottavasti Helga ei kuitenkaan joutunut deedeeärräläiseen naisvankilaan.
Anonyymi - samaa joskus ajattelin, mutta tuskinpa sitten kuitenkaan. Oli Helga niin vakaa uskossaan ja aatteessaan, että luultavimmin sai kotiin palattuaan työn mitalin.
Lähetä kommentti