Viron kartanot - polleita pytinkejä ja repsuja raunioita

Virolla on paljon tarjottavaa matkailijalle – se on selvä. On luontoa, on historiaa, on hienoja harrastusmahdollisuuksia. Ja on kulttuuria.

En sano etteikö Suomellakin olisi yhtä lailla tarjota komeita nähtävyyksiä, me emme vaan koskaan Suomessa asuessamme ehtineet matkailla kotimaassa laajasti. Työt pitivät meidät aika hyvin kiinni kotikonnuissa. Suomi on myös pitkä maa, toisin kuin Viro, ja päivässä oli mahdotonta tehdä kotoa käsin kattavia päiväreissuja kotimaan kauneimpiin kohteisiin. Virossa asiat ovat toisin.

Muutama päivä sitten meillä oli asiakkaita, jotka kysyivät mistä eniten pidän Virossa, ja hetken mietittyäni vastasin: se on tuo mahdollisuus päiväretkiin. Maa on Otepäältä käsin katsottuna hyvin hallittavissa ja reissukohteita on aina riittävästi päivän pyrähdyksiin sinne tai tänne.

Minua tunnetusti kiinnostaa kaikki Virossa – ehkä nykyisin eniten sen upea luonto ja mahdollisuudet huikeisiin luontovalokuviin. Mutta toki minua kiinnostaa myös historia ja kulttuuri ja arkkitehtuurikin. Ja kun nämä yhdistetään, päädytäänkin Viron erikoislaatuisuuteen: mahtavaan vanhaan kartanokulttuuriin. Ja se on jotain, mitä Suomesta ei löydy, ei tässä mittakaavassa.

Viron kartanoiden historia on pitkä, ja tarkemmin asiaan voi perehtyä vaikkapa tällaisen sivuston kautta: Viron kartanoportaali. Siellä käsitellään kartanoiden ja aatelistilojen syntyä keskiajalta tähän päivään asti. Samalla sieltä saa tietoa ritarikuntien ja hiippakuntien synnystä, samoin kuin aatelisitsehallinnosta.

En rasita teitä tämän enempää luvuilla, mutta ehkä kuitenkin on hyvä tietää että suurin osa Viron kartanoista rakennettiin 1760-luvulta eteenpäin puolentoista vuosisadan aikana aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. 

Kaikki meidän päiviimme säilyneet kartanot on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta rakennettu juuri tuolloin. 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa kartanoita rakennettiin varsinkin Pohjois-Viroon, minne kohosi useita barokkityylisiä ja klassisistisia kartanoita. 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa vilkastui rakentaminen myös Etelä-Virossa, minne syntyi joukko historiallis- ja jugendtyylisiä kartanoita. 

Vuoden 1910 paikkeilla Viron alueella oli kaikkiaan 1245 kartanoa (luvussa eivät ole karjakartanot eivätkä pappilat).  

Kartanot kokivat ensimmäisen takaiskun vuonna 1905, kun Venäjällä puhjenneen vallankumouksen tiimellyksessä poltettiin yli sata kartanoa. Neuvostovuodet eivät nekään kohdelleet lempeästi vanhaa porvarillista ja yläluokkaista elämäntyyliä symboloivaa kartanokulttuuria. Kartanoiden annettiin rapistua tai ne tuhottiin tietoisesti.  

Vuoden 2005 alussa oli  Viron kartanot -portaalin tietojen mukaan Virossa säilynyt (pappiloita ja karjakartanoita lukuun ottamatta) enemmän tai vähemmän alkuperäisessä muodossaan kartanorakennuksia 414 kappaletta eli kokonaismäärästä vajaa kolmannes. Määrään voi lisätä runsaat kaksisataa vahvasti remontoitua ja raunioitunutta rakennusta. Muut ovat hävinneet. 

Niinpä suosittelen, että kun tulette Viroon, sisällytätte tutustumisen muutamaiseen kartanoon matkan varrella. Se ei ole vaikeaa – kartanoita on ripoteltuna ympäri maata. Toiset ovat polleita ja komeita pytinkejä, kuten vaikka Palmsen ja Sagadin kartanot Lääne-Virumaalla. Osa on repsuja raunioita, ja osasta ei löydy kuin vanha kartanonpuisto ikiaikaisine puineen.

Me olemme kiertäneet kartanoita runsaasti näinä menneinä seitsemänä vuonna, joina olemme asuneet Virossa, ja viimeaikainen kuvallinen suururakkani on ollut kerätä kaikki näkemämme kartanot yhteen isoon valokuva-albumiin. Se on nyt osittain valmis, mutta vielä muistuu mieleen kartanoita joissa olemme käyneet ja vielä etsin kuvia, jotka ovat kadonneet jonnekin tietokoneen syövereihin.

Osaan kuvien kartanoista pääsee tutustumaan sisään. Osa on nykyisin liiketoiminnassa. Osa yksityisomistuksessa. 

Mutta silti: ylpeänä esittelen teille nyt kartanokuvakansioni, johon pääsette klikkaamalla tästä linkistä: 

Viron kartanoita valokuvissa

Tervetuloa siis visuaaliselle ja virtuaaliselle kartanokierrokselle! Ja tervetuloa Villa Ottiliaan – täältähän saat ne parhaimmat ajo-ohjeet siitä minne mennä ja mistä kartanot löytyvät! Vink vink!   

Alla vain muutama kartanokuva albumista, aihetta ikään kuin elävöittääkseni.

Kõpun kartano

Alatskiven linna

Sillapään kartano

Viro yksi maailman 13 parhaasta matkailumaasta

Ihmisille inhimillinen piirre on lähteä merta edemmäs kalaan. Tai ainakin joillekin. Ja tämä pätee vaikkapa matkailun suhteen. Ei nähdä sitä suurta ja hienoa, joka on ihan lähellä, vaan haikallaan jonnekin kauas pois.

Viron maine matkakohteena vaihtelee suomalaisissa mielissä. Toisille Viro on vain Tallinna ja joidenkin perspektiivi rajoittuu vieläkin kapeammalle, kuten vaikka Viinaa laivarannasta -kauppaan. Jotkut tuntevat Pärnun tai Haapsalun kylpylät. Ja joillekin Viro on yhtä kuin Saarenmaan valssi.

Viron matkailuun saattaa littyä mielikuva nuhjuisesta tai kotikutoisesta minilomasta. Sellaisesta, josta ei nyt naapurille viitsitä rehennellä. Kivempi on kertoa lähtevänsä Thaimaaseen kuin vaikka Etelä-Viroon.

Siksipä olikin vallan mainiota että amerikkalainen suosittu Huffington Post -lehti valitsi Viron yhdeksi maailman 13 tärkeimmästä matkakohteesta vuodelle 2013. Piskuinen Viro nousi näin mm. Sri Lankan ja Chilen rinnalle. Ketä kiinnostaa, mitkä ne muut maat olivat ja mitä Virosta sanottiin, voivat lukea artikkelin vaikkapa: tästä.

Me emme tätä tietenkään ihmettele. Olemme asuneet Otepäällä nyt 7 vuotta pitäen Villa Ottilia -majataloa, ja yhä vielä me lumoudumme Etelä-Virosta ja sen kauneudesta. Löydämme jatkuvasti uusia tutkimuskohteita, teemme viikottain päivämatkoja lähiseuduille puhtaasti rentoutumis- ja lomailumielessä. Järvet ja joet, komeat suomaisemat ja viitoitetut hyvät vaellusreitit. Idylliset maalaiskylät, jotka elävät ihan erilaisessa tempossa kuin mitä muu maailma. Suloiset pikkukaupungit, joista jokainen on omanlaisensa. Kyläkaupat, joiden tarjonta on joskus yllättävää.  Historialliset linnat ja kartanot. Ruokakulttuuri ja ravintolat, joita löytyy ihan joka lähtöön ja jokaiselle kukkarolle. Tarton kulttuuritarjonta ja huippukaupat.

Tätä kaikkea on Viro ja Etelä-Viro! Ja kaikki on saavutettavissa vain pienen ajomatkan päästä Otepäältä ja Villa Ottiliasta. Tai kotioveltamme kävellen. Tai polkupyörällä kulkien. Tai suksilla sivakoiden.

Viro on inhimillinen ja ihmisen näköinen ja kokoinen matkakohde, joka avautuu parhaiten niille, jotka ovat avoimia uusille elämyksille. Viroa valloittaakseen ei tarvita huippukallista matkapuvustoa - vaikka kukaan ei sellaista kiellä hankkimastakaan. Viroa valloittaakseen ei tarvita laajaa kielitaitoa, sillä suomella ja ystävällisyydellä pärjää kaikkialla, vaikka suomea ei kaikkialla puhutakaan. Kieliemme samankaltaisuus kuitenkin auttaa kommunikoinnissa.

Ja mikä tärkeintä, Viron valloitukseen ei tarvitse kerätä huikean suurta matkakassaa, joka palaa hetkessä ja jättää ison loven loppuvuoden budjettiin. Täällä on mahdollista elää ja syödä hyvin, nauttia lomasta ja tehdä ostoksia hinnoin, jotka ovat edullisia suomalaiselle kukkarolle.

Ei siis ihme että Viron maine matkailumaana on kiirinyt jo maailmalle. Toivoisin lämpimästi että se maine leviäisi myös Suomeen. Että ihmiset olisivat valmiita karistamaan ennakkoluulonsa ja tulisivat itse tänne näkemään ja kokemaan todellista Viroa. Sillä Viro on paljon muutakin kuin Tallinna tai halvat viinanhinnat.

Viro on kokonaisvaltainen elämys! Niin lähellä ja joillekin vieläkin niin kaukana!

Villa Ottilia tammikuussa  2013

Kumpumaisemaa

Viron talvi on idyllinen ja kaunis

Matkan varrelta löytyy aina jotain mielenkiintoista

Omenapuita talvimaisemassa

Latuja löytyy kaikille tyyleille ja taitajille

Ilmjärven kirkko

Kuutsemäen laskettelukeskus

Kuutsemäen laskettelukeskus

Tehvandin stadionilta alkavat mainiot latureitit

Väike Munamäellä on jyrkkä laskettelumäki, jota lumilautailijat suosivat

Tubing - renkailla kelkkailu - on hauskaa

Tubing-mäki Otepään keskustassa

Krakovan matka alkaa - bussissa

Eläköön tietotekniikka! Istumme Kimmon kanssa Tartto-Tallinna bussissa suuntana Tallinnan lentoasema. Blogia kirjoittaessa matka taittuu mukavasti, sen huomasin jo tänä kesänä kun kirjoitin reaaliaikaista blogia Turun junassa.

Olemme siis edenneet jo näin pitkälle. Laukut pakattiin eilen ja olen takuuvarma että jotain tärkeää puuttuu ja paljon on ylimääräistä matkassa. Suurin pähkäily oli kameroiden kanssa - montako runkoa ja mitkä objektiivit? No, arpa on heitetty ja kamerat valittu ja näillä mennään.

Kaksi viimeistä iltaa on mennyt tietokoneella Krakovan nähtävyyksiä virtuaalisesti tutkien. Ja mielenkiintoiselta vaikuttaa! Kaupungilla on pitkä historia ja sen merkittävyys keskiajalta aina toiseen maailmansotaan ovat vaikuttavat. Mikä mielenkiintoisinta, Krakovan vanha kaupunki on yksi harvoista eurooppalaisista keskiaikaisista kaupungeista, joka on säilynyt sodissa ehjänä. Kehuvat sitä Euroopan isoimmaksi vanhaksi kaupungiksi, tai ainakin yhdeksi isoimmista.

Krakovan juutalaiskortteleiden  eli Kazimierzin kaupunginosan historia on myös hyvin kiinnostava. Krakova tarjosi aikanaan muualla Euroopassa vainotuille juutalaisille suojapaikan ja Krakovan juutalaiskorttelit olivat kaupungin eloisinta osaa, vilkas liikekeskus ja asuma-alue. Kaikki muuttui dramaattisesti toisessa maailmansodassa, kun natsit systemaattisesti ajoivat juutalaiset ensin ghettoihin ja sen jälkeen tyhjensivät käytännöllisesti katsoen koko kaupungin juutalaisista. Useimpien tie vei keskitysleireille, kuten Auschwitz-Birkenau. Sekin lähellä, noin 50 km kaupungista.

Juutalaiskorttelit jäivät tyhjilleen ja niiden annettiin rappeutua ja slummiutua. Kommunismin ajalla aluetta ei sanottavammin korjattu vaan sen annettiin rappeutua entisestään. Vasta viimeisinä vuosikymmeninä on elämä palannut Kazimierziin. Tänä päivänä se on muuttumassa yhdeksi trendikkäimmistä kaupunginosista, jonne on keskittynyt runsaasti ravintoloita ja baareja ja gallerioita. Hieman samaan tapaan kuin mitä Soho Lontoossa, Montmartre Pariisissa ja Village New Yorkissa. Ja ehkä Kallio Helsingissä.

Muuta en tällä hetkellä osaakaan lukemani puolesta Krakovasta kertoa. Mutta tähän tulee varmasti muutos päivien kuluessa.

Nyt siis jatkan bussilla matkaa läpi aurinkoisen Viron. Ja kiittelen bussin langatonta verkkoa. On maailma käynyt ihmeelliseksi kaiken kehityksen myötä!

Parhaat näkymät Otepäällä ja ehkä koko Virossa

Voi olla että otsikointini oli aavistuksen rehvakas, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi asiaa.

Vaikka makuasioista ei voida kiistellä, kuten siitä mikä on Viron kaikkein hienoin näkymä, on varmaa, että Otepään hyppyritorni ja sieltä aukeavat näkymät ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Varsinkin jos puhutaan maisemista korkealta nähtynä. Kaikki kunnia Haanjassa sijaitsevalle Suuren Munamäen näköalatornille, se on kaunis, mutta näkymät eivät kohoa lähellekään näihin korkeuksiin ja sfääreihin kuin meillä täällä "alpeilla". Näin se vaan on.

Mennään tähän päivään.

Tänään oli ihan uskomattoman kaunis ja lämmin päivä. Ajattelin ensin lähteä Latten kanssa Taevaskodalle sieneen tai kuvaamaan, mutta koska yhtälö: Latte + kamera ja/tai sienikori = ei ole paras mahdollinen yhdistelmä, jätin retken tuonnemaksi. Jolloin Brysselistä on palannut  J.Öllille ihan ihkaoma ohjastaja, joka helpottaa suunnattomasti yhteistä sieniretkeä tai kuvausreissua.

Halusin kuitenkin nauttia tästä taivaallisen kauniista päivästä mahdollisimman hienossa paikassa, kotoa sen kauemmaksi menemättä, ja niinpä sitten ottaa ja törsäsin (kokonaista 3 euroa) ja ajoin hissillä Otepään K90-mäkihyppytornin huipulle ihailemaan maisemia.

Torni sijaitsee itsekin jo korkealle ja sen juureltakin on hienot näkymät.

Näkymää Otepään luonnonpuistoon sekä Tehvandin hiihtoladuille, jotka ovat asfaltoidut ja sopivat kesällä rullasukseiluun.

Talvella hiihdettävät ladut ovat siis asfalttipohjaisia ja soveltuvat kesällä rullasuksille.

Otepään kirkko ja sen vasemmalla puolella kuuluisa Linnavuori, josta olen täälläkin kertonut monenmoista.

Vielä pystykuva samasta suunnasta.

Vaaleanpunainen rakennus on Otepään kunnantalo, vieressä paloasema. Edessä (piippu)  osa Tehvandin urheilustadionia.

Näköalatasanteella on myös kiikarit, joilla voi maisemia ihailla.

Hiihtostadionin alueen siltoja

Kaunista, kaunista on - pilvet luovat varjoja kumpumaisemaan.

Maisemaa Kaarnajärven suuntaan.

Kun laskeuduin tornista alas mietin, että olisin minä huonommankin kohdan voinut valita Villa Ottilialle. Sillä Otepää on silmiä hivelevän upea matkakohde, jonka viehättävyyttä ja maisemia on helppo asiakkaille perustella.

Kirjoitin muutama päivä sitten siitä, miten hieno syksy Otepäällä on. Sitä se on, vaikka syksy ei vielä olekaan saapunut! Miettikää näitä kuvia ja värittäkää ne sielunne silmillä keltaisiksi, punaisiksi, punaruskeiksi aaltoileviksi pinnoiksi. Ehkä olen jälleen rehvakas, mutta uskallan silti väittää, että ruska Otepäällä vetää vertoja jopa Lapin ruskalle.

Sillä erotuksella, että tänne on helppo tulla ja täällä on edullista ruskaretkeillä.

Miettikää sitä!

Ja jos ajatus ruskaretkestä alkaa siintää silmissänne, ottakaa yhteyttä. Vierailkaa vaikkapa kotisivuillamme: http://www.villaottilia.ee/  tai soittakaa Villa Ottiliaan: +372 796 2000

--

Jälkikirjoitus:

En tiedä ärsyttääkö  blogini lukijoita nämä matkailujutuissa olevat pienet kaupalliset vinkit, eli majatalomme yhteystiedot. Toivottavasti ei. Sillä minusta on luontevaa, että jaan tiedon myös siitä minne voi majoittua näiden juttujen yhteydessä - olenhan itse majatalonpitäjä, ja yrittäjä.

Koskaan en ole kehunut tai ylistänyt Otepään hienoutta, sen nähtävyyksiä tai tarjontaa ilman ettenkö olisi käsi sydämellä ja aidosti sitä tarkoittanut. En kehunut maisemia tai ravintoloita tai yhtään mitään Otepäällä ilman että en olisi sitä todellakin tarkoittanut.

Sillä Otepää ON todella upea lomakohde. Myös syksyllä. Basta. M.O.T.  I rest my case. Niih!   :)

Otepää ja 10 ihmettä - 8. ihme: Historia

Kun me muutimme Otepäälle, tiesimme, että paikkakunta on urheilusta ja matkailusta tunnettu. Sitä emme tienneet että Otepäällä on pitkä ja mielenkiintoinen historia takanaan. Ja että Otepää on Viron toisiksi vanhin kirjallisissa lähteissä mainittu paikka.

Historian havinaa voi käydä aistimassa Otepään linnavuorella, jossa on myös vanhan linnan rauniot. Olen kirjoittanut pitkästi Linnavuoren historiasta aiemmin, joten ehdotan historiasta kiinnostuneita klikkaamaan: Linnavuoren Historia

Otepää on ollut jo keskiaikana merkittävä kauppateiden risteyspaikka. Täältä ovat kulkeneet Pihkvaan ja Novgorodiin suunnanneet kauppiaat. Täältä on matkattu niin etelään, Latviaan, kuin pohjoiseen. Yksi kauppatie on vienyt länteen Viljandin suuntaan. Kauppiaiden ohella täältä ovat kulkeneet niin viikingit kuin kalparitarit. Otepään linnoitus on ollut myös elintärkeä puolustuslinnake Tarton piispanistuimelle.

Baltisaksalaiseen aikaan sijaitsi Otepäällä kaikkiaan 12 kartanoa, joista tänä päivänä tunnetuin on Pyhäjärven kartano (Heiligensee), joka toimii nykyisin hotellina. Baltisaksalaiseen aikaan liittyy myös Otepään vanha nimi Nuustaku, joka tulee tarinan mukaan siitä, että Pyhäjärven kartanon herra kasvatti pähkinäpensaita. (Pähkinä on saksaksi die Nuss). Kun koitti pähkinöiden keruuaika, kiersi kartanonherran apulaiset ympäri Otepäätä kutsuen alustalaisia ptalkoiiin huudellen Nusstag, Nusstag (pähkinäpäivä). Tästä sana kansan suussa kääntyi Nuustakuksi, ja kartanonherraa alettiin kutsua Nuustakun herraksi.

Viron lippuun Otepää liittyy myös kiinteästi. Täällä nostettiin sini-musta-valkea ensimmäisen kerran salkoon vuonna 1884. Kerroin lipun historiasta sen viettäessä 125-vuotispäiviään, ja sen jutun voi lukea tästä: Lipun historia. Lipun historiaan voi tutustua myös paikan päällä, Lippumuseossa, joka sijaitsee talvikirkon takana, lähellä Otepään kirrkoa. Lipun kunniaksi seisoo Otepäällä myös Viron korkein lippusalko, jossa liehuu jättikokoinen sini-musta-valkea lippu.

Reliefi Otepään kirkon seinässä

Otepää on siis ollut tärkeä niin keskiajalla kuin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun itsenäistymistunnelmissa.

Neuvostoaika ei merkinnyt Virolle sanottavampaa nousukautta. Mutta Otepää kukoisti myös neuvostovuosina. Tuolloin se oli yksi Neuvostoliiton komeimmista hiihtokeskuksista, jonne moni neuvostourheilija unelmoi pääsevänsä treenaamaan ja kilpailemaan. Turismi kukoisti ja Otepää lieni tuolloin Viron tunnetuimipa paikkakuntia kautta koko suuren Venäjänmaan.

Otepään ominaislaatu, kunniakas historia, upeat maisemat ja kautta vuosikymmenten jatkunut suosio urheilijoiden ja matkailijoiden keskuudessa näkyy otepääläisessä itsetunnossa. Vaikka paikkakunta on pieni niin kooltaan kuin väkiluvultaan - kaupungissa asuu n. 2000 ihmistä ja kunnassa 5000 ihmistä - on otepääläisten itsetunto kohdallaan. Joidenkin mielestä jopa liian kohdallaan. Kopeiksi olen kuullut otepääläisiä mainittavan. Sitä en allekirjoita, mutta toki tietynlaisen henkisen itsevarmuuden aistii paikkakunnalla. Ja mikseipä ihmiset olisi ylpeitä siitä mitä heillä on, kun kerran ylpeyteen aihetta on aivan riittämiin.

Traktorimiehet ajavat omia polkujaan - Ihme nro 1 sarjassa 10 Otepään Ihmettä

Käväisin eilen Otepään turismi-infokeskuksessa hakemassa Villa Ottiliaan lisää esitteitä ja karttoja. Ja samalla tapasin infokeskuksen uuden johtajan, Ene Reedin, jonka kanssa keskustelimme Otepäästä matkailukohteena ja niistä toimenpiteistä, jotka lisäisivät paikkakunnan kiinnostavuutta myös suomalaisten matkailijoiden silmissä.

Olimme molemmat sitä mieltä, että Otepää on oivallinen matkakohde, mutta kaipaa lisää markkinointia. Liian harvat ulkomaalaiset tuntevat paikkakunnan monipuolisen tarjonnan. Urheiluväki tuntee Tehvandin stadionin ja monet Tartto-maratonin tapahtumat, mutta luontoturistit eivät välttämättä tiedä miten paljon paikkakunnalla onkaan tarjota.

Ene pohti sitä, että meidän pitäisi pystyä hetkeäkään epäröimättä luettelemaan ainakin 10 hyvää syytä valita juuri Otepää matkakohteeksi.

Siitä lähdin sitten ajelemaan eteenpäin, kamera etupenkillä. Suuntana oli Keeni, jossa on upeita peltomaisemia. Ja mietin sitä, mitkä olisivat minun 10 hyvää syytä suositella Otepäätä matkakohteeksi. Eihän meillä ole Eiffelin tornia eikä Disneylandia tarjota, mutta meillä on tarjota paljon fantastisia näkymiä, sinisiä järviä, vehreää kumpuilevaa maastoa, on luontopolkuja, näköalatorneja, polkupyörä- ja kävelyreittejä. On muutama museo, kartanoita ja vanhaa perinteistä asutusta ja herttaisia kyläyhteisöjä. Seikkailupuisto ja golfkenttä ja tietenkin upea Pyhäjärven uimaranta.

Ja meillä on peltoja! Ehkä kaikki eivät laittaisi peltomaisemia ykkösnähtävyydeksi, mutta minä, kaupungissa koko ikäni asunut, rakastan näitä värikkäitä laajoja väripintoja, jotka huojuvat tuulessa kuin meri.

Ja kuin vakuudeksi kävin napsimassa seuraavia peltokuvia. Päivän kuvausteemana: traktorimiehet ajavat omia polkujaan.

Ja loppuun vielä muutama kuva herttaisista peltonäkymistä ja niittykukista ihan yleisemmin:

Viljandin kaupunki esittelyssä

Olen pyrkinyt esittelemään täällä aika ajoin jonkun Viron kaupungeista. Tänään on vuorossa Viljandi.

Olin aivan satavarma että olen siitä jo aiemmin kirjoittanut ns. asiallisen esittelyn tänne blogiin, mutta en vain sitä löydä. Joten on aika tehdä se nyt.

Idea tähän tuli toissapäiväiseen kirjoitukseeni tulleesta kommentista, jossa mainittiin, että Viljandi tulee olemaan kommentoijan kotikaupunki, kun hän pääsee eläkkeelle. Mitä en sivumennen ihmettele lainkaan; Viljandi on viehättävä pieni ja kodikas kaupunki, eritoten kesäisin.

Me lähdimme tänään sitten oikein paikan päälle kuvailemaan tätä Sakalan ylängön kaupunkia, Mulgimaan ylpeyttä. Ilma oli hieno, aurinko paistoi vaikka tuuli lujaa. Tietenkin maisemat ovat vielä aika karut, kun puut ovat alastomia ja luntakin on vielä maassa. Mutta toivottavasti näistäkin kuvista pääsette jo Viljandin leppeään ja rentoon tunnelmaan.

Viljandin kaupunki asettuu Viljandijärven rannalle, korkealle mäelle, mikä antaa kaupungille ihan oman tunnelman.

Viljandi on vanha kaupunki – ensimmäiset maininnat siitä ja sen muinaislinnasta löytyvät arabialaisen matkaajan Al-Idrisin matkakertomuksesta vuodelta 1154. Kaupunkioikeudet Viljandi sai vuonna 1283.

Viljandilla on ollut Viron historiassa merkittävä ja keskeinen asema. Se  toimi 1800-luvun puolivälisssä kansallisen heräämisen keskuksena. Vuonna 1871 perustettiiin Viljandiin Viron kirjailijoiden seura sekä Viron maatalousseura, josta kehittyi kansallisen liikehdinnän tukija koko maassa. Sakala-lehti, yhä toiminnassa oleva ja arvostettu sanomalehti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1878 ja Viron ensimmäinen naistenlehti, Linda, vuonna 1887. Viljandiin liittyvät niin Viron ensimmäinen presidentti Konstantin Päts kuin vapaussodan ylipäällikkö Johan Laidoner.

Kenraali Johan Laidoner ratsastaa yhä Jaani-kirkon läheisyydessä, historiallisella linnakealueella.

Viljandin itsenäisestä ja ylpeästä kansallistunnosta kertoo jotain, että sinne ei Neuvosto-Viron aikaan pystytetty ensimmäistäkään Leninin tai Stalinin patsasta tai nimetty yhtäkään kaupungin katua näiden suurmiesten mukaan.

Tänä päivänä Viljandi tunnetaan kulttuurikeskuksena, jossa kesäisin pidetään suuria tapahtumia, kuten Hansapäivät, Vanhan musiikin päivät ja Nuoren Tanssin festivaalit. Tunnetuin on Viljandi Pärimusmuusika festivaali eli kansanmusiikkijuhlat, jotka tuovat kaupunkiin vuosittain yli 20 000 musiikinystävää. Viljandia ei suotta ole kutsuttu ”Viron Kaustisiksi”.

Mulgin itsetunto

Viljandimaata kutsutaan myös Mulgimaaksi, jossa puhutaan vielä paikoitellen omaa mulgi-murretta. Mulgit ovat tunnettuja vahvasta itsetunnostaan, joka pohjautuu vaurauteen ja viljaviin peltoihin. Mulgimaan maanviljelijät olivat ensimmäisten joukossa ostamassa maata vapauduttuaan maaorjuudesta ja jotka vaurastuttuaan siirtyivät asumaan erillisiin kartanorakennuksiin - tätä ennen Viron maanviljelijät olivat perinteisesti asuneet karjan kanssa saman katon alla. Ahkeruus, vauraus ja omanarvontunto ovat yhä hyveitä Mulgimaalla.

Presidentti Toomas Hendrik Ilves on ehkä Mulgimaan paras mannekiini. Kun hän esiintyy kansallispuvussa, on se juuri Mulgimaan puku. Ilveksen perheellä on Mulgimaalla oma kesäkotinsa, Ärma talu, jossa on jossain vaiheessa ollut myös majoitustoimintaa. Nyttemmin lienee presidenttiparilla sen verran paljon kiireitä, että majatalon pitämiseen ei jää sanottavammin aikaa.

Matkailijan Viljandi

Matkakohteena Viljandi on mielenkiintoinen kaikkina vuodenaikoina, mutta tietenkin eritoten keväällä ja kesällä, jolloin kaupunki saa vihreän vaipan.

Kaikkein tunnetuin historiallinen kohde lienee vanhat ritarilinnan rauniot ja niitä ympäröivät vallihaudat. Korkealta näkee kauniille Viljandi-järvelle ja vehreissä vallihaudoissa tai niitä reunustavilla kukkuloilla voi halutessaan pitää vaikka piknikkiä.

Osa vanhaa linnoitusta

Näkymää linnakkeelta alas Viljandi-järvelle, joka vielä on jäässä

Pojat nauttivat kevätpäivästä linnakealueella.

Latte ja Kimmo poseeraavat sillalla joka vie vanhalle linnakealueelle. Takana yksi Viljandin symboleista: Jaani kirik eli Johanneksen kirkko.

Linnakkeen ohella kannattaa tutustua myös Viljandin vanhaan  puukeskustaan, joka on melko hyvin säilynyt. Kaupunki on sitä paljon pieni, että sen taittaa helposti jalkaisin päästä päähän. Matkan varrelle jäävät silloin mm. vihreä vesitorni ja valkea kaupungintalo, jonka edessä on viehättävä patsas edesmenneestä kaupunginjohtaja August Maramaasta ja hänen uskollisesta ystävästään, koirasta.

Kaupungintalo ja August Maramaan patsas

Viljandin vesitorni on yksi kaupungin tunnetuimmista nähtävyyksistä. Ylhäältä tornista on komeat näkymät joka puolelle kaupunkiin.

Mitäpä vielä osaisin kertoa Viljandista, joka kiinnostaisi kävijää? No vaikka tämä: festivaalien ja musiikkijuhlien ohella kaupungin pysyviä nähtävyyksiä ovat tietenkin museot, joita on useampia. Yksi  mielenkiintoisimmista on Kondase muuseum, jossa on esillä Viron kuuluisimman naivistin Paul Kondasin taiteen ohella vaihtuvia näyttelyitä Baltian naivistisesta taiteesta.

Jos jotain heikkoa pitää kaupungista sanoa, on se tämä: kaupungista olemme löytäneet vain yhden todella mainion ruokapaikan, joka on armenialainen Soso juures (Soson luona). Kun ravintola on kiinni sunnuntaisin, täytyy sitten nälkäisen ruokailijan ruokkia itsensä jossain muualla. On kyse ollut pubista tai pizzeriasta tai kahvilasta, ei ruoka ole ollut mitenkään erityisen ihmeellistä. Voi tietenkin olla että kun olemme vannoutuneita Soson faneja, mikään muu ei sitten enää maistukaan oikein miltään.

Tänään aterioimme kievarityyppisessä Tegelaste Tuba -nimisessä syöttölässä, joka sijaitsee historiallisen linnakealueen lähellä. Paikka on suht siisti, mutta ruoka ei kyllä ollut oikein mistään kotoisin.

Tegelaste Tuba -ruokapaikan kyltti

Tegelaste Tuban ruokalista ja hinnasto

Viljandi, faktaa:
Asukkaita: 19.100
Pinta-ala: 14,65 km2
Kaupunkioikeudet: vuonna 1283
Ystävyyskaupunki: Porvoo

Matkalla Vilnaan eli kurjuutta kummempaa

Tästä alkaa nyt matkakertomus, joka tulee useassa osassa. Ja kuvia tulee riittämään, sen  lupaan.

Istukaa siis mukavasti alas. Aiemmin vein teidät nojatuolimatkalle Nepaliin (tästä saa sen lukea). Nyt lähdetään Vilnaan, Liettuaan. Lähelle, mutta silti kuitenkin aika kauas kotiympyröistä.

Olisi hienoa jos pystyisi yhden reissun pohjalta  arvioimaan ja kertomaan kokemuksen syvällä rintaäänellä, miten asiat meillä ja muualla ovat. Kuten Liettuassa ja Latviassa, verrattuna Viroon tai Suomeen. Että näinhän se on: Virossa on parempaa/huonompaa kuin muualla. Ja että Liettuassa asuu ystävällisiä/epäystävällisiä  ihmisiä tai että Latviassa palvelu pelaa/ei pelaa.

Eihän se näin mene! Jokainen reissu tarjoaa matkaajalle kasan mosaiikinpaloja, joista pitäisi kuva rakentaa.  Riippuu niin matkaajasta, matkasta ja sattumasta, mitkä palat jäävät käteen ja miten itse kukin niistä sitten oman kuvansa rakentaa.

Yksityiskohta pienen Alūksnen kaupungin postin seinästä

Niinpä tämä matkakertomus kertookin hetkistä ja elämyksistä, vaikutelmista, jotka saattavat olla tarkkoja tai sitten vain satunnaisia havaintoja, joilla ei ole oikeastaan mitään merkitystä.

Mutta näin me sen näimme ja koimme.

Ja sitten lähtee.

--

Tälle reissulle oli tilaus. Iso tilaus. Jo viikkoja, jos ei kuukausia, olen nähnyt unia vieraista kaupungeista, linnoista ja palatseista, kapeista kujista ja lumihuippuisista vuorista. Yö toisen perään olen kulkenut ihmeellisen hienoissa maisemissa, kameran kanssa. Mutta, kuten niin usein unen surrealistisissa skenaarioissa, asiat mutkistuvat, en osaa käynnistää kameraa, eksyn, joudun väärään seuraan. Ja päällimmäisenä on aina vimma kulkea eteenpäin.

Ilman Freudia, Jungia tai unitulkintakirjoja on helppo ymmärtää: Tiinalla oli kova matkakuume.

Ei siis ihme, että tartuimme hanakasti tilaisuuteen lähteä muutaman päivän matkalle, kun Rummukaisen Mamma lupasi huolehtia meidän karvaprinssistämme. Ja kuten aiemmin kerroin, pitkän pohdinnan jälkeen päätimme lähteä Liettuaan, missä emme ole koskaan olleet. Ja minne pääsee kätevästi omalla autolla.

Torstaina lähdimme liikkeelle, maanantaina palasimme. Auton matkamittariin jäi lukemat ajetuista kilometreistä: 1514 km. Kameraan (itse asiassa kolmeen) jäi kuvia 1535 kpl, hieman yli kuva per kilometri. Ei tarvitse kuitenkaan pelätä että esittelen jokaisen kuvan, ihan vaan muutaman kuitenkin. Heh.

Reittimme Otepäältä Vilnaan kulki Latvian itäpuolen kautta. Koska emme sillä suunnalla ole koskaan olleet. Minulla oli sylissä vuoroin Latvia-, vuoroin Liettua-opaskirja, josta luin valittuja paloja dedikoidulle kuljettajalle.

Viron ja Latvian rajan ylitimme Muratin (Viro) / Veclaicene (Latvia)  kohdalta. Rajamuodollisuuksia ei ollut. Siitä vain sisään ja matkaan:

Ja näin olemme siirtyneet uuteen valtakuntaan

Jatkoimme rajalta matkaa kohti Alūksnen kaupunkia. Väliin jäi Ziemeri-niminen pikkupaikka, jossa kuitenkin viittojen mukaan oli muiža alias moisio eli kartano. Tässä vaiheessa reissua olemme niin matkatäpinöissä, että olemme valmiita kurvaamaan tieltä pienenkin nähtävyyden vuoksi.

Tässä Ziemerin kartano, hylätyltä näyttää.

Ziemeru muiža

Alūksnessa oli seuraava pysähdys. Pysähdykseen oli syy.

Nuorena sitä saattoi lähteä liikkeelle mukanaan vain passi ja hammasharja. Nyttemmin matkakassiin tulee mukaan aivan uusia roippeita. Aiemmin, jo laukkuja pakatessani, manasin sitä piuhojen ja laturien määrää, jota ihminen nykyisin matkatessaan tarvitsee. Passi, hammasharja, laturit ja piuhat. Niin, ja lääkkeet. Jotenkin masentavaa huomata, että sitä nykyisin tarvitsee jos jonkinmoista tablettia pysyäkseen täysitehoisena. Arvatenkin särkylääkkeet jäivät kotiin. Ja niinpä ohjelmassa oli vierailu Alūksnen pikkukaupungin apteekissa.

Apteekkivierailu oli hauska. Kolme siistiä valkotakkista tätiä tiskin takana. Jotka sähköistyvät kun heläytän heti ovelta englanniksi: Hello! Ibuprofein on kuitenkin kieltä, jota apteekin tädit kautta maailman osaavat. Sormin on helppo kertoa montako grammaa tarvitaan ja montako pakettia. Ja kassakoneesta näkee hinnan. Kolme valkotakkista tätiä häärivät tilaukseni parissa. Yksi käärii pillereitä paperiin, yksi hymyilee ja yksi kerää kokoon englanninkielen sanastoaan ja lopulta, vieno hymy huulillaan lausuu juhlallisesti, selvästi artikuloiden: "Ninety one cents, thank you, goodbye."

Alūksne lienee Itä-Latvialle tyypillnen pikkukaupunki. Sieltä löytyy pieni, rupsahtanut linna. Puisto, joka kesällä varmasti on idyllinen. Bussiasema, jolla värjöttelee ihmisiä keveässä kevättalven räntäsateessa. Ja kirkko jota korjataan. Pitkään ja hartaasti.

Autoosta eli bussiasema

Rapistunut linna on Alūksnen suurin nähtävyys

Puiston keskellä ihastuttava rapistunut pilaristo, jonka kuvittelen kesällä toimittavan ruusuportin tehtävää.

Pieni Alūksne viehättää minua, yllättävästi. En tiedä asuuko täällä onnellisia ihmisiä tai onnellisempia ihmisiä kuin jossain muualla maailmassa, missä rahaa on enemmän jaossa. Kuka sen tietää millä onni mitataan?

Olisin valmis fiilistelemään näissä hieman usvaisissa ja sumuisissa rumankauniissa maastoissa pidempäänkin, mutta Kimmo muistuttaa: "Jos aiotaan kuvata jokainen ruusuportti täältä Vilnaan, on paras siirtää hotellin varausta parilla päivällä eteenpäin!"  

Ymmärrän  yskän ja jatkamme matkaa. Nyt kuvailen maisemia pienellä pokkarilla auton ikkunasta käsin. Ja Kimmo polkee Peugeotiin vauhtia.

Seuraavan kerran pysähdymme Rēzeknessä. Siihenkin on syy. Ja tämä syy sitten toistuu koko matkan ajan: piiiissssahätä!

Mikä siinäkin on, että passi-ja-hammasharja -aikana ei jatkuvasti pitänyt etsiä paikkaa, missä poistaa ylimääräistä vettä? Joskin, myönnetään, että matkavireyttä ylläpitävä kahvi-light-cokis -juomavalio edesauttivat vetten vuolasta virtausta. Ja tarvetta purkautua.

Rēzeknessä siis lyötiin jarrut pohjaan ja lähdettiin etsimään wc:tä, joka löytyi Hotelli Latgalen aulasta.  Helpotus.

Sitten hieman sihtailemaan Rēzeknen nähtävyyksiä:

Kaksitorninen katolinen kirkko Rēzeknessä.

Ortodoksikirkko Rēzeknessä

Patsas, jonka historia kertoo paljon Latvian historiasta.

Rēzekne on oikeasti aika kurja kaupunki, ainakin sumuisena ja harmaana maaliskuun päivänä. Ihmiset ovat puettu ohuin vaateparsin, vanhuksia liukstelemassa hoitamattomilla kaduilla, nuoria miehiä toikkaroimassa humalassa jo aamupäivällä. Kerrostalot ovat Stalinin ajalta, rapistuneita ja lohduttomia.

Rivitaloasumista Rēzeknessä

Suhteellisen siisti kerrostalo Rēzeknessä

Omakotiasumista Rēzeknessä - huomatkaa satelliittilautaset, joita ihan kaksin kappalein

Jotain sentään korjataankin Rēzeknessä - kolme rakennusmiestä kirkontornissa

Rēzeknestä matka jatkuu kohti Liettuan rajaa, yhä Latvian itäreunamilla ajellen. Seuraava pysäkki on Daugavpils, Latvian toiseksi suurin kaupunki, jossa asuu 104.000 asukasta joista 52 % on venäjänkielisiä. Suomeksi Daugavpils on Väinänlinna.

Daugavpils on mielenkiintoinen kaupunki, vaikka köyhä ja kurja sekin, monin tavoin. Oletteko käyneet Riiassa? Ja mieleenne on jäänyt vanha kaupunki, tyylikäs ja yltäkylläinen. Suuret ostoskadut, komeat teatteri- ja oopperarakennukset. Unohtakaa ne kun tulette Daugavpilsiin. Tämä on Latvian toinen puoli. Suurkaupunki, joka on yhtä lailla Latviaa kuin Riika.

Puolikas talo tai talon puolikas, kuten haluatte. Kuvattu vauhdissa autosta.

Pyhien Boriksen ja Glebin kirkko on Latvian suurin ortodoksinen kirkko. Sekin löytyy Daugavpilsistä.

Daugavpilsiä halkoo Daugava-joki, joka on suomeksi Väinäjoki. Maaliskuussa se on vielä jäässä ja yksinäinen pilkkijä narraa kalaa sen keskellä:

Daugavan rantoja

Saapuessamme Daugavpilsiin ilma alkoi kirkastua samalla kun päivä alkoi laskea. Ilta-aurinko kohotti kuitenkin kummasti matkalaisten tunnelmia.Olihan edessä oli tutustuminen Latvian osiomme pääkohteeseen: Daugavpilsin linnoitukseen.

Linnakealue on suuri ja rapistunut, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen. Sen rapautuneissa taloissa voi nähdä vuosisadat keräytyneinä kerroksittain toinen toisensa päälle. Tsaarin aika, saksalaismiehityksen aika, neuvostovuodet, riti rinnan ja päällekkäin.

Linnaketta aloitettiin suunnittelemaan 1772. Päämies oli tuolloin tsaari, Aleksanteri I. Linnake valmistui 1878 eli sata vuotta kului sen rakentamiseen. Se on toiminut niin toisen maailmansodan aikaan saksalaisena vankileirinä kuin neuvostovuosien kasarmi- ja sotilasalueena. Kaikesta siitä on jäänyt jäljet, kun vain osaa katsoa.

Linnakealuetta sisääntuloportilta nähtynä

Eri aikakaudet rapistuvat tasatahtiin Daugavpilsin linnakealueella

Lapset leikkivät tykin vieressä. Linnakealueella siis asutaan yhä, vaikka talot vaikuttavat näin länsimaalaisesta vinkkelistä lähinnä asumiskelvottomilta.

Punatähti ja piikkilanka kertovat nekin omaa historiaansa

Lasitiilet yhdistävät kaksi taloa - mutta mitä on niiden takana? Apropos, huomaatteko kuvassa jotain poikkeavaa?

Huima paikka. Todella tajuntaa räjäyttävä. Elämys.

Mutta matkaa on jatkettava. Sillä tarkoituksena on yhtenä päivänä matkata Otepäältä Vilnaan. Aurinkokin alkaa laskea.

Daugavpilsistä on Vilnaan matkaa noin 160 kilometriä. Sen taitamme illan hämärissä. Liikkeelle lähdettiin aamulla kello 9.30. Vilnan kaupungin raja ylitettiin noin kello 20.00.  On sitten aivan eri asia koska olimme hotellilla ja mitä sitten tapahtui.

Siitä sitten aivan oma erillinen juttu.

Jätän siis lukijat tänne Liettuan ja Latvian rajalle. Nähdään pian Vilnassa!