Aurinkoinen päiväretki Viljandiin

Toissapäivänä tuntui taas siltä, että on päästävä reissuun. Kimmo jäi Latten kanssa kotiin ja minä hyppäsin kameran kanssa Punaiseen Ranskattareen ja lähdin ohjustamaan kohti Viljandia. Siellä kun en ole aikoihin käynytkään.

Ilma oli mitä ihanin, sellainen paras mahdollinen kevättalven päivä. Aurinko paistaa, tiet ovat kuivia, pakkasta lähtiessä -14°C ja palatessa hieman vähemmän. Mikäpä minun oli ajellessa, melkein ääneen olisin voinut laulaa, kun auto kulki joutuisasti eikä talviajo pelottanut tippaakaan.

Meiltä Viljandiin ajaa tasan tunnissa - sen tarkistin paluumatkalla jolloin ajoin tuon huiskaleen pysähtymättä. Mennessä sitten kiemurtelin pikkuteillä ja poikkesin outoihin ja ihaniin paikkoihin. Oudoiksi voi laskea pikkuruiset tiet, jotka veivät minut vaikkapa Aakren teollisuusalueelle, missä oli aika hylätyn näköistä hallia ja rakennusta monilta eri aikakausilta.

Oli minulla päämäärää ajelussa kuitenkin sen verran, että lähdin etsimään kartanoita, joita en ole aiemmin nähnyt tai kuvannut. Ensimmäinen oli tässä ihan lähellä, Paluperassa, seuraava juuri Aakressa ja kolmas Vana-Võidussa. Kaikki kuvat kartanoista ja niiden lisärakennuksista ja puistoista ja kuisteista on nyt lisätty jatkavasti kasvavaan kuva-albumiini, jossa tällä hetkellä jo 102 kuvaa mitä erilaisimmista kartanoista. Ja se siis tässä: Viron kartanot. 

Reittini kulki linjaa: Otepää - Palupera - Puka -Aakre - Jõesuu - Vana-Võidu - Viljandi - Otepää

Pukassa kävin katsomassa mitä kuuluu talolle, jota kerran katsoimme hieman "sillä silmällä" - josko sinne olisi saanut avattua haaraosaston Villa Ottilialle. Kyse oli suuresta ja komeastakin talosta, joka oli kuitenkin kovasti remontin tarpeessa. Se oli muodoiltaan ja malliltaan viehättävä, ja olisimme ehkä saattaneet harkita sen ostoa, ellei sen sijainti olisi ollut niin mahdoton. Puka sijaitsee 20 km päässä Otepäältä ja vaikka sinne tulee juna, ei sillä sitten ole paljon muuta matkailijalle tarjota. No, golf-kentät ja Kuutsemäen laskettelukeskus ovat melko lähellä, mutta kun ainakaan tuolloin emme löytäneet Pukasta sanottavammin muita palveluita - ei ensimmäistäkään kahvilaa tai ruokapaikkaa - tuntui hotellin avaaminen sinne aika mahdottomalta.

Nyt siis kävin katsomassa tätä hetken mieltämme kiehtonutta taloa ja sen vieressä nököttänyttä hylättyä rappiotaloa - ja ilokseni huomasin että se pieni rappiotalo oli kunnostettu alusta loppuun ja meidän ihailemamme iso talokin oli saanut uudet katot ja remontti näytti sielläkin olevan käynnissä. Siitähän tuli hyvä mieli! On ihanaa, kun vanhoja komeita rakennuksia pelastetaan.

Vanha talonrämä joka on nyt pantu kuntoon. Yritin löytää kuvaa siitä vuosia sitten, vaan enpä löytänyt.

Tämä komea pytinki aikoinaan alkoi kiehtoa kovasti

Ison talon yhteydessä oleva maakivinen sivurakennus on sekin saanut uuden katon, mitä lumen alta näkyi

Pukasta matka jatkui siis Aakren kautta kohti Viljandia. Aakressa kuvailin kartanoa, joka toimii nykyisin lastentarhana ja juttelin nuoren tyttösen kanssa joka oli ulkoiluttamassa iki-ihanaa vauvakarvaista koiranpentua.

Tyttö ja pinkkikielinen karvapallo

Jõesuu sijaitsee Emajoen suulla, ja minun on lähes mahdotonta ajaa siitä ohi pysähtymättä. Maisemat Võrtsjärvelle ovat Jõesuussa erityisen kauniit ja jos haluaa katsoa maailmaa hieman korkeammalta, voi kivuta uudehkoon lintutorniin siivekkäitä vahtaamaan.

Jõesuun lintutorni

Kultaisia kaisloja Võrtsjärven rannalla

Emajoki virtaa jo vapaana Jõesuussa

Tanssivat puut Võrtsjärven rannalla

Näin matka siis eteni ja lopulta saavuin Viljandiin, joka on herttainen kaupunki Viljandimaan ytimessä. Hieman alta 20.000 asukkaan kaupungin historia on vanha. Se sai alkunsa ensimmäisen kerran jo vuonna 1154 mainitusta linnoituksesta, jonka ympärille alkoi kerääntyä asutusta ja siitä muodostui näin vanhan Sakalan alueen keskus.

Viljandi kohoaa tänä päivänä Viljandi-järven yhdelle reunamalle. Järven toiselta puolen saa hyvän yleiskuvan kaupungin rakenteesta ja rakennuskulttuurista. Aivan rannalle näyttää syntyneen uutta ja modernia pientaloasutusta, mutta muuten kaupunkikuva koostuu pitkälti vanhoista ja sievistä puisista pikkutaloista.

Viljandi on hyvin selkeästi kesäkaupunki, joka on ennen muuta kuuluisa monista musiikkijuhlistaan. Viljandi Folk, Hansapäivät ja Vanhan musiikin päivät tuovat kaupunkiin tuhansia matkaajia kesäisinä viikonloppuina ja täyttävät pienen kaupungin kadut, kahvilat ja puistot.

Mutta kyllä Viljandiin kannattaa poiketa talvellakin! Varsinkin lumen peittämät linnanrauniot ovat komeita kirkasta sinistä taivasta vasten ja maisemat linnoitukselta alas Viljandijärvelle ovat lumoavat.

Rattoisastihan tämäkin päivä meni kuvauksen merkeissä. Eilinen menikin sitten kuvia katsellessa ja niistä parhaita valitessa. Kuten aiemminkin, tein niistä oman kuva-albumin, jonka uskon antavan jonkinmoista käsitystä kulkijalle kaupungista nimeltä Viljandi. Albumin löydät täältä: Päiväretki Viljandiin

Ja kuten jo alussa kerroin, Otepäältä hurauttaa kaupunkiin tunnissa. Eli tässä jälleen oivallinen päiväkohde niille, jotka haluavat tutustua Viroon pitäen Villa Ottiliaa tukikohtanaan. Täältä on niin helppo lähteä kaikkiin ilmansuuntiin - ja jokaisesta ilmansuunnasta löytyy mielenkiintoisia kohteita. Kuten nyt vaikkapa tämä Viljandi.

Tervetuloa siis itse tutustumaan ja elämyksiä kokemaan!

Jälkikirjoitus: Olen esitellyt Viljandia blogissa aiemminkin, joten tässä lisää juttua kaupungista: Viljandin kaupunki esittelyssä . Ja tälläinenkin: Viljandissa hullun kenraalin kanssa.

Paljon muitakin Viljandia sivuavia juttuja löytyy blogista. Suosittelen että jos Viljandi kiinnostaa kokeilette joko tunnisteella tai sitten kirjoitatte blogiin omaan hakukenttään (ylhäällä vasemmalla puolen varsinaista tekstiä) hakusanaksi Viljandi. Näyttäisi tarjoavan 12 eri tarinaa.

Paul Kondas - vakava humoristi

Viljandin vanhassa historiallisessa keskuksessa, aivan Jaani-kirkon vieressä on pieni punatiilinen rakennus jonka sisältä löytyy taidemuseo, Paul Kondase keskus, joka nimensä mukaisesti esittelee naivisti Paul Kondasin (1900-1985) töitä sekä Baltian naivistista taidetta.

Suuri mansikka kuuluu sekin tavallaan Kondasin tuotantoon

Olen käynyt Viljandissa useasti ja yhtä useasti ohittanut tämän pienen museon, milloin mistäkin syystä, sisään astumatta. Pari päivää sitten avasin tuon kutsuvan vihreän oven ja päädyin vallan ihmeelliseen maailmaan.

Paul Kondase keskus on viehättävä valoisa taidemuseo, joka koostuu seitsemästä huoneesta, joista suurimmassa on Paul Kondasin töiden pysyväisnäyttely. Tällä kertaa oli Kondasin ohella esillä pihkovalaisen Irina Vinogradova-Lebedevan nukketauluja, riikalaisen Anita Paeglen satukirjamaisia piirroksia sekä virolaisen graafikon ja maalarin Erich Pehapin satavuotisnäyttely. Yläkerrasta löytyi vielä Viljandimaan oppilastyönäyttely: Villase võlu ja puidu ilu (villan taika ja puun kauneus).  Palaan ehkä näihin erikseen. Tämä kirjoitus kuitenkin keskittyy vain Paul Kondasin töihin ja elämään.

Paul Kondas oli itseoppinut harrastelijamaalari ja naivisti. Ennen kuin menen hänen elämäänsä ja töihinsä, muutama sana omasta suhtautumisestani naivismiin. En ole järin ihastunut siitä taidesuuntana. Jos naivismia voi taidesuunnaksi edes kutsua. On sanottu, että jos taiteilija tietoisesti haluaa erota kaikesta akateemisesta taiteesta ja koulukunnista ja tietää olevansa naivisti, onko hän sitä enää silloin?

Naivistiselle taiteelle on ominaista lapsenomaisuus ja leikkisyys. Teokset ovat usein hyvin koristeellisia ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia, ikäänkuin tyhjän tilan kammon tapaan. Usein yksityiskohdat ovat samanarvoisia ja ne on esitetty kaavamaisesti ja yksiulotteisesti. Työt saattavat sisältää allegorioita, symboleita tai viitteitä historiaan tai kulttuuriin. Usein niillä on kertova tehtävä, ja tarina saattaa liittyä taiteilijan elämään, uniin, ympäröivään todellisuuteen tai folkloreen.

Kuten sanottu, en ole naivismin suuri ystävä, enkä ole aiemmin innostunut perehtymään siihen sen enempää. Kun saavuin Paul Kondasin töiden huoneeseen, missä esillä oli miehen lähes koko suppea tuotanto, oli minulla jo jonkinlainen etukäteisajatus näyttelystä. Tyyliin: katsotaan nyt tämäkin. Onhan kyse kuitenkin virolaisesta taiteilijasta, ja nykyisin kaikki mikä koskee virolaisuutta tavalla tai toisella kiinnostaa minua. Antaa minulle jälleen lisää yhden uuden puzzle-palan, jolla yritän hahmottaa maata ja sen kulttuuria ja historiaa kokonaisuutena.

Ensimmäisenä minut vastaanottaa miehen tunnetuin työ: Mansikansyöjät. Tämän työn innoittamina ovat syntyneet Viljandin kadunkulmissa ja puistoissa seikkailevat suuret mansikkapatsaat, samanlaiset kuin yläkuvassa.

Mansikansyöjät 1965

Jatkan eteenpäin ja ensin etenen nopeasti, katseeni vain pyyhkäisee taulua toisen perään. Mutta sitten palaan takaisinpäin. Kuvat alkavat häiritä minua, ne sisältävät niin paljon yksityiskohtia, joita en ymmärrä. Alan miettiä taiteilijan motiiveja, miksi hän sisällyttää tuon tai tämän pienen detaljin työhönsä? Mitä hän haluaa kertoa minulle?

Ja samalla huomaan, että nämä näennäisen iloiset ja värikkäät työt ovat koko lailla groteskeja ja synkeitäkin. Palaan Mansikansyöjiin ja alan katsoa kuvaa tarkemmin. Näennäisesti iloinen seurue on kokoontunut kesäpäivänä viattoman herkun ääreen. Mansikat! Voiko olla kesäisempää ja suloisempaa! Mutta mansikansyöjien silmät kertovat kaikesta muusta kuin viattomuudesta. Ne kertovat himosta, pakkomielteestä, ahneudesta, kielletystä herkusta, vieteistä ja tukahdetusta tunteista.

Alan epäillä että Paul Kondas ei olekaan aivan niin iloinen velikulta kun mitä ensinäkemältä näyttäisi. Mietin myös taulujen vuosilukuja - näyttäisi siltä, että suurin osa töistä on maalattu 1950-1980 -lukujen välisenä aikana, jolloin Viro oli osa Neuvostoliittoa. Muistelen aiemmin kuulemiani taiteilijakohtaloita tuolta ajalta, jolloin oli vain yksi oikea tapa tulkita maailmaa taiteen kautta. Ja tuo tapa ei taatusti ollut Kondasin aavistuksen surrealistinen naivismi. Miten tämä on mahdollista, mietin.

Tähän täytyy saada selvitystä! Palaan museon aulaan ja käännyn museon kuraattorin Mari Vallikiven puoleen. Yritän pukea hämmennystäni sanalliseen muotoon. Kuka, mitä? Miten? Oliko Kondas poliittinen maalari? Ja jos oli, miten se oli mahdollista sen aikaisissa olosuhteissa!

Mari Vallikivi ryhtyy oppaakseni ja kertoo eloisasti ja äärettömän mielenkiintoisesti Kondasin elämästä ja tauluista. Saan tietää, että maalari oli koulutukseltaan opettaja, joka maalauksen ohella oli innostunut musiikista, teatterista ja kirjallisuudesta. Kondas kirjoitti ja ohjasi teatterikappaleita, hän kirjoitti runoja ja soitti useaa eri instrumenttia ja toimi myös oppilaidensa orkesterinjohtajana. Varsinainen renessanssihenkilö, toteaa Mari. Monipuolinen ja poikkitaiteellinen Kondas uskoi taiteen parantavaan ja hyvää tekevään voimaan.

Entä poliittisuus? Oliko Kondas poliittinen maalari? Mari Vallikivi vastaa tähänkin. Paul Kondas syntyi lähellä Põltsamaata aikana jolloin balttisaksalaisten vaikutus Virossa oli erittäin suuri ja jolloin virolaisia kohdeltiin  ikäänkuin toisen luokan kansalaisina. Kondas halveksi saksalaisia kartanonherroja. Yhtä lailla hän halveksi ns. kadakasakslasia (katajasaksalaiset), joiksi nimitettiin syntyperäisiä virolaisia, jotka yrittivät sulautua balttisaksalaisiin matkien heidän puhetyyliään ja käytöstään.

Viron okkupaation jälkeen hän ei ollut sen suopeampi uutta voimaa kohtaan vaan koki neuvostovoimat yhtä lailla Viron kansaa alistavina vieraina. Mari hakee takahuoneesta taulun: Drezden, joka on yksi Kondasin poliittisimmista töistä. Kuva kertoo näennäisesti siitä miten amerikkalaiset pommittivat toisessa maailmansodassa Dresdenin tasaiseksi. Mutta katsokaapa sitä hieman tarkemmin!

Pommit putoavat taivaalta ja rakennukset syttyvät tuleen. Ihmisiä pakenee ja putoaa rakennuksista. Ruumiita makaa kadulla. -- Kuvan alareunassa keskellä lukee: DREZDEN. Mutta mitä itse asiassa kuvassa pommitetaan? Kuvan keskellä on Estonia-teatteri liekeissä ja vasemmalla näkyy Tallinnan Oleviste-kirkon torni, oikealla Kaarlenkirkon kaksoistornit.

Vielä selvempää yhteiskuntakritiikkiä löytyy teoksesta: Riigivargad (valtion varkaat), jossa Lenin, Stalin ja Trotski juhlivat samalla kun kuvan alareunassa köyhä kansa kaivoksissa vetää hiilivankkureita. Tätä työtä Kondas ei koskaan signeerannut.

Mari Vallikivi esittelee Kondasin työtä Riigivargad

Kello käy viittä ja museo suljetaan. Minä jatkan matkaani, mutta mielessäni pyörii kymmeniä kysymyksiä. Mietin Kondasin elämää, joka oli yhdeltä puolen avointa ja elämänmyönteistä. Hän oli pidetty opettaja ja oppilaittensa ihailema dynamo, joka monin tavoin piristi Viljandin kulttuurielämää. Toisaalta hän oli erakko, hänen töitään ei esitetty julkisesti ennen vuotta 1983, jolloin Tarton taidemuseossa pidettiin näyttely “Väljaspool suurt kunsti” (Suuren taiteen ulkopuolella). Täysin tuntematon hän ei kuitenkaan ollut, vaikka ei koskaan myynyt yhtäkään tauluaan. Mikä ehkä yllättävää, hänet on kuitenkin  mainittu kansainvälisessä naivistien tietosanakirjassa jo vuonna 1984. (World Encyclopaedia of Naive Art, 1984). Netistä luen myön Kondasin persoonaa valottavan yksityiskohdan. Vaikka hän ei julkisesti esitellyt töitään, saattoi hän kesäöinä asettua demonstratiivisesti aukinaisen ikkunan ääreen maalaamaan kynttilänvalossa.

Omakuva 1958

Ohessa vielä muutamainen taulu Paul Kondasin näyttelystä. Näitä jokaista voisi analysoida pitkään, ja mielelläni kuulisin myös sinun tulkintasi!  Ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa lukea taideteosta vaan jokainen tulkinta on omalla tavallaan oikea ja siksi mielenkiintoinen! Valitan että jotkut kuvat olen ottanut hieman viistosti johtuen taulujen ripustuksesta melko korkealle. Sana on vapaa ja mielikuvitus nyt peliin! Klikkaamalla kuvat suurentuvat hieman tästä isommiksi.

Ü.R!

Eelkevad (alkukevät)

Elu (elämä)

Varanduste saar (omaisuuksien saari)

Paunastvere poisid (Paunastveren pojat)

Taara tammikus (en osaa kääntää sanaa taara tässä yhteydessä, joku ehkä osaa auttaa?)

Armuõis (rakkauden kukka)

Jään siis odottamaan lukijoiden tulkintoja ja ajatuksia joita kuvat tai teksti herättivät! Nyt  taidekriitikoimaan joukolla!

---

Jälkikirjoitus. Aloin katsoa uudelleen tuota Kondasin kuuluisinta työtä, Mansikansyöjät, ja mietin erilaista tulkintaa. Punainen, tuo raikas iloinen mansikanpunainen on myös kommunismin väri. Aatteen, joka virolaisille annettiin ikäänkuin "lahjana" - yhteistä hyvää jota jaetaan tasapuolisesti kaikille. Entäpä jos taulu kuvaakin yksilöiden erilaista suhtautumista kommunismiin. Virallisesti hymyillään, mutta ilmeet ovat kauhistuneita, patoutuneita, järkyttyneitä, ja hymyt ovat kitkeriä ja väkinäisiä? Eikä kaikilla ole edes mansikoita, takarivi on jäänyt niitä ilman. Sinivalkeaan pukuun (Viron lipun värejä) pukeutunut nainen edessä oikealla on vakava, ja hänellä on kirja edessään. Mitä hän lukee - mansikansyönnin ohella?

Alan kallistua tämän jälkimmäisen tulkintani puoleen...

Barbara von Tisenhusenin maisemissa

Lähdin eilen reissuun. Suuntana epämääräisesti Viljandi. Ja kuten niin usein käy, en edennyt pisteestä A pisteeseen B sitä kaikkein suorinta kautta.  Ja juuri tämä on matkaamisessa - eritoten yksin matkaamisessa - sitä kaikkein hauskinta. Päättää aikataulunsa ja reittinsä itse, seurata mielijohteitaan tai vaikka hanhiparvea ja päätyä oudoille sivuteille. Istahtaa korkealle törmälle, katsoa järven kimmeltävää sineä ja todeta: "Minulla ei ole kiire mihinkään."

Mitä tulee outoihin sivuteihin, niin totuuden nimissä sanottakoon, että näin lähellä Otepäätä on enää vain vähän sivuteitä, joita pitkin en olisi huristanut. Viljandissa olen käynyt monia kymmeniä kertoja ja Võrtsjärvikin on kierretty edestä ja takaa vuoroin länsi- vuoroin itärantaa seuraillen monen monituista kertaa.

Mutta haitanneeko tuo? Jokainen reissu on uusi ja ainutkertainen eikä mikään ole koskaan ihan niin kuin ennen, ei luontokaan. Võrtsjärvi on täysin eri järvi huhtikuun auringossa kuin mitä se on vaikkapa tammikuun kipakoissa pakkasissa, jolloin tappava hyhmä hiipii sen jäistä pintaa pitkin. (Tämäkin on koettu, siis tuo liki tappava pakkanen. Ketä kiinnostaa tarina siitä kuinka Tiina ihan oikeasti kuvitteli noutajan tulleen, löytää sen: tästä) .

Ei vain luonto muutu. Myös minä muutun ja olen jokaisella reissulla hieman eri henkilö. Kuulostaako oudolta? Minäpä selitän esimerkillä:

Vielä kuukausi takaperin oli Otepäältä 18 kilometrin päässä sijaitseva Rõngun pieni kauppala (alevik) minulle vain pieni taajama, jonka läpi ajetaan, jos pyritään Tõrvaan tai Viljandiin. Rõngun suurin ja ainoa vetonaula oli Rõngu Pagar, paakaripuoti, josta saa syntisen hyviä ja rasvaisia piirakoita ja leivonnaisia. Kauppalan keskellä sijaitseva Pyhän Mikaelin kirkko antoi toki vihjeitä Rõngun suuruuden ajoista, kuten kauppalan laitamalla sijaitsevat Rõngun vasallilinnan rauniot. Mutta siinäpä se sitten olikin, Rõngu City. Hello and adieu.

Rõngun kirkko lokakuussa 2011

Näin siis kuukausi takaperin. Ja sitten luin Aino Kallaksen proosaballadin - kuten hän itse teostaan kutsui - Barbara von Tisenhusenin, ja äkkiä Rõngu herää henkiin. Sillä juuri täällä, Rõngussa, ja sen lähellä Rannussa ja Võrtsjärvellä elää korpinmustatukkainen puhdasotsainen neitsykäinen, ihanainen Barbara kera julmien veljiensä. Täällä Barbara kokee kielletyn rakkauden, kirkonmäellä poimii kevätkukkia rinta kuumana kiihkosta kohoillen. Linnassa asuu Barbaran sydämetön veli ja linnan pihalla Barabara todistaa raakaa karhujen taistelunäytöstä. Ja lopulta Võrtsjärven pohjaan painuu tämä keskiaikainen impye, rakkaudessaan vahvana mutta yhteiskunnan väärinymmärtämänä.

Kuka olisi uskonut tätä Rõngusta, mietin kun katselen sen aika ankeaa keskustaa ja sen hieman nukkavierua asujamistoa. Jatkan matkaani linnamäelle ja hetken vaellan Barbaran jalanjäljissä.

1300-luvulla rakennetusta ja Tõdwenien suvulle kuuluneesta linnoituksesta, joka alun perin rakennettiin Tarton piispanistuimen suojaksi ja jonka jesuiitat vuonna 1625 räjäyttivät ilmaan, ei ole paljoakaan jäljellä, vain pala sisäpihan muuria. Mutta paikka itsessään on upea, eikä vähiten valtavien kartanonpuiston puiden ansiosta. Voin vain arvailla niiden ikää, tammet voivat helposti olla kolme jopa neljä sataa vuotta vanhoja.

Ja siis täällä Barbara von Tisenhusen eli ja koki kohtalonsa tuon vanhan balladin mukaan.

Liivinmaan sodassa (1558-1583)  linnoitus torjui venäläisten hyökkäyksen. Vuodesta 1583 se oli jesuiittojen käytössä. Kun Ruotsin sotaväki oli vuonna 1625 saamassa linnoituksen haltuunsa, näkivät jesuiitat parhaaksi itse räjäyttää linnoitus taivaan tuuliin.

Sinivuokkojen muodostamaa väripintaa linnamäellä

Vanhan kartanonpuiston valtavat puut ovat monisatavuotisia

Aikani Rõngun linnoituksilla fiilisteltyäni jatkan matkaani kohti Viljandia. Seuraava poikkeama reitille tulee kun näen kyltin Tamme paljand. Sinne.

Paljand on törmä tai jyrkänne jossa paljastuu kerrostuneet kivilajit. Tunnetuimpia paljandeja ovat täälläkin monasti esittelemäni Suuri ja Pieni Taevaskoda. Tamme paljand sijaitsee Võrtsjärven itäreunalla ja sen juuressa kulkee kahden kilometrin pituinen viitoitettu kävelyreitti.

Olen käynyt Tamme paljandeilla aiemminkin, monta vuotta sitten. Silloin matkassa oli mies ja kaksi koiraa. Minä kuljin kapeaa polkua pitkin kameran kanssa ja Kimmo taiteili perässä kahden koiran ja kahden remmin kanssa. Ronja kulki sievästi kuten aina ja nuuskutteli kiinnostuneena nähtävyyksiä ja Latte heitteli ilmaveivejä niin että sen remmi kietoutui jokaisen puskan ja risun ympärille. Matka eteni huonosti ja paljandit jäivät sen tarkemmin tutkimatta.

Nyt laskeuduin törmän juurelle yksin ja kuljin hitaasti törmän reunamaa. Taevaskodan jälkeen Tamme paljand on ehkä hituinen pettymys - näinkö matala tämä jyrkänne olikin, pohdin itsekseni. Mielenkiinnolla kuitenkin luin opaskylttiä, jossa kerrotaan näiltä rannoilta löydetyistä harvinaisista kalojen fossileista, jotka ovat peräisin keskidevoniselta ajalta (n.398–385 miljoonaa vuotta sitten). Aina oppii jotain uutta. Vanhoja fissuja, sano.

Puita sinnittelemässä paljandin pinnassa

Vimmattu elämäntahto se tälläkin puulla

Aikani törmän juurella kuljettuani kapusin takaisin törmän päälle ja hetken ihastelin auringonkiloa Võrtsjärven pinnalla. Kaislat rakensivat järven pintaan kultaista ristikkoa ja tuuli kohisi korvissa. Ylhäällä lentelivät hanhiparvet kuka minnekin. Ikään kuin eivät itsekään olisi oikein tienneet minne mennä. Ja minä totesin, minulla ei ole kiire minnekään.

Näkymää Tamme paljandin päältä

Kaislat muodostavat järven pintaan ohutta kultaista ristikkoa

Võrtsjärveä paljandeilta toiseen suuntaan

Hanhet ihan kysymysmerkkinä - minne tästä pitäisi mennä?

Oli aika jatkaa matkaa. Hetken jo mietin, että jättäisinkö Viljandin suorastaan väliin ja menisin sinne joskus toiste. Oltiin jo pitkälti iltapäivässä, ja olin saanut jo kameraan vangittua muutamaisenkin hienon näkymän.  Sielukin tuntui olevan täytetty hyvistä ravitsevista näkymistä.

Hetken empimisen jälkeen jatkoin kuitenkin matkaa suuntana Viljandi. Hyvä niin, sillä päivän mielenkiintoisin anti tuli sittenkin Viljandista, tarkemmin sanottuna Paul Kondasen taidemuseosta. Mutta koska se on jo sitten jo ihan toinen tarina päätän tämän jutun kuviin Jõesuusta, Võrtsjärven pohjoiskärjen tuntumassa, jossa oli viimeinen pysähdykseni ennen Viljandia.

Saavumme siis Viljandiin seuraavassa kirjoituksessa. Siihen asti, hasta la vista - ja pysykää kanavilla!

Lintutorni Jõesuussa

Oudot ohuet puut, kuin hatarat runotytöt, esittämässä eteeristä ellei suorastaan haurasta tanssiaan: Oodi Keväälle

Kevään merkkejä matkalla Viljandiin

Ajoimme eilen Otepäältä Viljandiin ja takaisin, hieman kierrellen pääteiden ulkopuolella. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen.

Otepää on sen verran korkealla - vaikka niin on Viljandikin - että meiltä ei lumet aivan ensimmäisten joukossa lähde. Toki meilläkin jo maa on isoilta alueilta paljas.

Matkan varrella yllätyin siitä miten vehreää paikoittelen oli. Pelloilla  vihersi oras - lienikö kuuluisaa Sangasten ruista, joka on siitä erikoinen, että se lähtee heti kasvuun lumien sulettua.

Nuorta orasta pelloilla

Paluumuuttajat ovat nyt liikkeellä. Koko reissun ajan näimme suuria ja pieniä lintuauroja, useimmiten hanhia, matkalla Pohjolaan. Ensimmäiset haikaratkin ovat jo saapuneet ja risupesistä pilkoittaa valkeita päitä kun mammahaikarat aloittelevat hautomista.

Paluumuuttajat ovat liikkeellä

Viljandissa aurinko paistoi ja sulatteli lunta, jota toki oli paikoitellen vielä runsaasti. Silti bongasin kevään ensimmäiset kukat juuri Viljandissa, vaikka silmä kovana yritin tien varrelta nähdä leskenlehtiä, jotka tietenkin ovat ne viralliset kevään luonnonkukat.

Tässä kukkia Viljandista, erään talon seinämältä:

Viroksi näiden kukkijoiden nimi on märtsikellukesed. (Leucojum vernum) Suomeksi käytetään kahtakin nimeä: kevälumipisara tai kevätkello.

Jos ovat linnut ja kasvit ja varhaiset kukkijat varmoja kevään merkkejä, ovat ihmiset myös hyviä  tulevan vuodenajan indikaattoreita. Keväällä hymy on herkässä ja mieli iloinen. Ja keväällä kevennetään asustusta ja aletaan  pelata vaikkapa jalkapalloa!

Järvi on jäässä ja lunta on maassa, mutta pojat ovat siitä huolimatta aloittaneet jalkapallokauden.

Paluussa kiersimme Võrtsjärveä itäpuolelta ja näimme jo paikoitellen tulva-alueita. Pahin tulva-aika ei ole vielä alkanut, mutta epäilen, että tänäkin vuonna joitain taloja jää veden varaan ja vettä saattaa nousta tiellekin.

Uutisissa on jo kerrottu että Emajoen pinta on nousussa, samoin Purtsijoen ja monen muunkin joen.

Joet alkavat tulla yli äyräittensä

Viimeinen pysähdyksemme oli Jõesuussa, Võrtsjärven koilliskulmassa, jossa tunnetusti on ollut tulvia useina keväinä. Nytkin vesi on jo vallannut lintutornin, mutta suurta tulvaa ei vielä ollut.

Maisemat Jõesuussa olivat silti upeat- järvi oli osittain jo auki ja aurinko kimmelsi vapaana virtaavasta vedestä satumaisen kauniina.

Lintutorni on jo veden vallassa

Vesi kimmeltää sulassa kohdassa

Pienet puut odottavat vielä lehtiä, mutta järvi kimmeltää takana jo lupaavasti, kevään merkkinä.

Viljandin kaupunki esittelyssä

Olen pyrkinyt esittelemään täällä aika ajoin jonkun Viron kaupungeista. Tänään on vuorossa Viljandi.

Olin aivan satavarma että olen siitä jo aiemmin kirjoittanut ns. asiallisen esittelyn tänne blogiin, mutta en vain sitä löydä. Joten on aika tehdä se nyt.

Idea tähän tuli toissapäiväiseen kirjoitukseeni tulleesta kommentista, jossa mainittiin, että Viljandi tulee olemaan kommentoijan kotikaupunki, kun hän pääsee eläkkeelle. Mitä en sivumennen ihmettele lainkaan; Viljandi on viehättävä pieni ja kodikas kaupunki, eritoten kesäisin.

Me lähdimme tänään sitten oikein paikan päälle kuvailemaan tätä Sakalan ylängön kaupunkia, Mulgimaan ylpeyttä. Ilma oli hieno, aurinko paistoi vaikka tuuli lujaa. Tietenkin maisemat ovat vielä aika karut, kun puut ovat alastomia ja luntakin on vielä maassa. Mutta toivottavasti näistäkin kuvista pääsette jo Viljandin leppeään ja rentoon tunnelmaan.

Viljandin kaupunki asettuu Viljandijärven rannalle, korkealle mäelle, mikä antaa kaupungille ihan oman tunnelman.

Viljandi on vanha kaupunki – ensimmäiset maininnat siitä ja sen muinaislinnasta löytyvät arabialaisen matkaajan Al-Idrisin matkakertomuksesta vuodelta 1154. Kaupunkioikeudet Viljandi sai vuonna 1283.

Viljandilla on ollut Viron historiassa merkittävä ja keskeinen asema. Se  toimi 1800-luvun puolivälisssä kansallisen heräämisen keskuksena. Vuonna 1871 perustettiiin Viljandiin Viron kirjailijoiden seura sekä Viron maatalousseura, josta kehittyi kansallisen liikehdinnän tukija koko maassa. Sakala-lehti, yhä toiminnassa oleva ja arvostettu sanomalehti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1878 ja Viron ensimmäinen naistenlehti, Linda, vuonna 1887. Viljandiin liittyvät niin Viron ensimmäinen presidentti Konstantin Päts kuin vapaussodan ylipäällikkö Johan Laidoner.

Kenraali Johan Laidoner ratsastaa yhä Jaani-kirkon läheisyydessä, historiallisella linnakealueella.

Viljandin itsenäisestä ja ylpeästä kansallistunnosta kertoo jotain, että sinne ei Neuvosto-Viron aikaan pystytetty ensimmäistäkään Leninin tai Stalinin patsasta tai nimetty yhtäkään kaupungin katua näiden suurmiesten mukaan.

Tänä päivänä Viljandi tunnetaan kulttuurikeskuksena, jossa kesäisin pidetään suuria tapahtumia, kuten Hansapäivät, Vanhan musiikin päivät ja Nuoren Tanssin festivaalit. Tunnetuin on Viljandi Pärimusmuusika festivaali eli kansanmusiikkijuhlat, jotka tuovat kaupunkiin vuosittain yli 20 000 musiikinystävää. Viljandia ei suotta ole kutsuttu ”Viron Kaustisiksi”.

Mulgin itsetunto

Viljandimaata kutsutaan myös Mulgimaaksi, jossa puhutaan vielä paikoitellen omaa mulgi-murretta. Mulgit ovat tunnettuja vahvasta itsetunnostaan, joka pohjautuu vaurauteen ja viljaviin peltoihin. Mulgimaan maanviljelijät olivat ensimmäisten joukossa ostamassa maata vapauduttuaan maaorjuudesta ja jotka vaurastuttuaan siirtyivät asumaan erillisiin kartanorakennuksiin - tätä ennen Viron maanviljelijät olivat perinteisesti asuneet karjan kanssa saman katon alla. Ahkeruus, vauraus ja omanarvontunto ovat yhä hyveitä Mulgimaalla.

Presidentti Toomas Hendrik Ilves on ehkä Mulgimaan paras mannekiini. Kun hän esiintyy kansallispuvussa, on se juuri Mulgimaan puku. Ilveksen perheellä on Mulgimaalla oma kesäkotinsa, Ärma talu, jossa on jossain vaiheessa ollut myös majoitustoimintaa. Nyttemmin lienee presidenttiparilla sen verran paljon kiireitä, että majatalon pitämiseen ei jää sanottavammin aikaa.

Matkailijan Viljandi

Matkakohteena Viljandi on mielenkiintoinen kaikkina vuodenaikoina, mutta tietenkin eritoten keväällä ja kesällä, jolloin kaupunki saa vihreän vaipan.

Kaikkein tunnetuin historiallinen kohde lienee vanhat ritarilinnan rauniot ja niitä ympäröivät vallihaudat. Korkealta näkee kauniille Viljandi-järvelle ja vehreissä vallihaudoissa tai niitä reunustavilla kukkuloilla voi halutessaan pitää vaikka piknikkiä.

Osa vanhaa linnoitusta

Näkymää linnakkeelta alas Viljandi-järvelle, joka vielä on jäässä

Pojat nauttivat kevätpäivästä linnakealueella.

Latte ja Kimmo poseeraavat sillalla joka vie vanhalle linnakealueelle. Takana yksi Viljandin symboleista: Jaani kirik eli Johanneksen kirkko.

Linnakkeen ohella kannattaa tutustua myös Viljandin vanhaan  puukeskustaan, joka on melko hyvin säilynyt. Kaupunki on sitä paljon pieni, että sen taittaa helposti jalkaisin päästä päähän. Matkan varrelle jäävät silloin mm. vihreä vesitorni ja valkea kaupungintalo, jonka edessä on viehättävä patsas edesmenneestä kaupunginjohtaja August Maramaasta ja hänen uskollisesta ystävästään, koirasta.

Kaupungintalo ja August Maramaan patsas

Viljandin vesitorni on yksi kaupungin tunnetuimmista nähtävyyksistä. Ylhäältä tornista on komeat näkymät joka puolelle kaupunkiin.

Mitäpä vielä osaisin kertoa Viljandista, joka kiinnostaisi kävijää? No vaikka tämä: festivaalien ja musiikkijuhlien ohella kaupungin pysyviä nähtävyyksiä ovat tietenkin museot, joita on useampia. Yksi  mielenkiintoisimmista on Kondase muuseum, jossa on esillä Viron kuuluisimman naivistin Paul Kondasin taiteen ohella vaihtuvia näyttelyitä Baltian naivistisesta taiteesta.

Jos jotain heikkoa pitää kaupungista sanoa, on se tämä: kaupungista olemme löytäneet vain yhden todella mainion ruokapaikan, joka on armenialainen Soso juures (Soson luona). Kun ravintola on kiinni sunnuntaisin, täytyy sitten nälkäisen ruokailijan ruokkia itsensä jossain muualla. On kyse ollut pubista tai pizzeriasta tai kahvilasta, ei ruoka ole ollut mitenkään erityisen ihmeellistä. Voi tietenkin olla että kun olemme vannoutuneita Soson faneja, mikään muu ei sitten enää maistukaan oikein miltään.

Tänään aterioimme kievarityyppisessä Tegelaste Tuba -nimisessä syöttölässä, joka sijaitsee historiallisen linnakealueen lähellä. Paikka on suht siisti, mutta ruoka ei kyllä ollut oikein mistään kotoisin.

Tegelaste Tuba -ruokapaikan kyltti

Tegelaste Tuban ruokalista ja hinnasto

Viljandi, faktaa:
Asukkaita: 19.100
Pinta-ala: 14,65 km2
Kaupunkioikeudet: vuonna 1283
Ystävyyskaupunki: Porvoo