Noutaja ihan siinä vieressä

Kirjoitanpa muutamaisen sanan sellaisesta hetkestä, joka jälkikäteen ei tunnu oikein miltään, muka joka silloin, kun tilanne oli päällä, tuntui kovasti aidolta.

Kohtasin minäkin hetken, jolloin luulin kuolevani. Luulin noutajan tulleen.

Kyse ei ollut niinkään pelosta, vaan tunteesta, sellaisesta terveestä, joka on meihin sisään rakennettu. Hälytysmekanismista, joka soi kun todellinen elämää uhkaava vaaratilanne on lähellä.

Kuolemanpelko onkin väärä sana. Oikea sana lienee itsesuojeluvaisto .

Tänään minun varoituskellot joka tapauksessa soivat, ja saivat miettimään sitä, miten kova kaveri pakkanen onkaan. Sen kanssa ei aleta hippasille. Eikä sen kanssa käydä neuvotteluja. Se voittaa joka erän.

Mutta mennään tarinan alkuun:

Oli kaunis, vaikka aivan tautisen kylmä päivä. Lähdettiin valokuvaamaan pakkasta.

(Oikeasti, tuo me-muoto on virheellinen. Ei Linkama halua lähteä valokuvaamaan pakkasta, minähän sen teen. Oikeasti Linkama mielellään tekisi ihan muuta, omia asioitaan, omia töitään, omia juttujaan. Sisällä ja lämmössä, ja kuka Linkamaa siitä moittisi?)

Mutta minulla oli mielitekoni ja niin me lähdettiin ajamaan raikkaaseen talvisäähän. Pakkanen huurusi pitkälti yli -20c asteen koko päivän, iltaa kohden tiukentuen, lopuksi noita hirveitä yli -30c asteen lukemia saavuttaen.

Me lähdimme Võrtsjärvelle maisemia kuvaamaan. Tai tarkennetaan uudelleen: minä sain Linkaman houkuteltua matkaan, jotta saisin kuvattua Võrtsjärven maisemia.

Meidän ajopelimme on vanha Jeep, joka on siitä mainio, että se kulkee läpi lähes minkä tahansa esteen. Mutta joka on siitä surkea, että se ei lämpene kuin hailukasti. Niinpä me näissä keleissä ajamme retket nenänpää huurussa ja kintut kohmeessa.

Minulle päivä oli vallan mainio -- olkoon, että peffa jäässä istuin autossa. Sain kuitenkin kameraan monenlaista mielenkiintoista:

Meidän perheessä toinen valokuvaa, toinen ajaa. Toisella on kivempaa kuin toisella. Välillä ajattelen, että kohta tuo Linkama minuun ja kameraani hermostuu lopullisesti. Tiedän että Kimmolla homma on lähinnä iankaikkista odottelua kun minä loikin jossain kuvattavan perässä.

Päivä alkoi kääntyä iltaa kohden ja kartalta löysimme jännän paikan: Kivelõppe eli kohdan, jossa kivet loppuvat.

Sinne siis.

Ajoimme ensin moneen kertaan harhaan löytääksemme todellisen Kivelõppen. Aurinko alkoi laskea, ja sen myötä lämpötila.

Kun vihdoin löysimme Kivilõppen yritimme parkkeerata autoamme johonkin miedostikin mahdolliseen paikkaan, vaan se ei onnistunut. Kivelõppen rannalla oli isot kieltomerkit autoille, ja ns. parkkipaikka, jota merkitsi iso P-kyltti, oli yli 50 cm korkean lumen peittämä.

Tässä vaiheessa alkaa Linkama hermostua. Ei TANA, ei saa autoa mihinkään. Ei tien poskeen, ei ns. parkkipaikalle, ei helkkari, ei mihinkään. "Onko tässä mitään mieltä? Ei me päästä lähellekään rantaa!" tämä tuskastelee.

Minä taas katson maisemia, niitä kuuluisia, joiden vuoksi tämä paikka on karttoihin merkitty, ja yritän: "Saatko auton jonnekin sivuun, jos minä lähden rämpimään lumen läpi? Sillä tuolla kauempaa näyttäisi olevan todella hienot maisemat?!"

Linkama on ärsyyntynyt, uhísee, puhisee ja yrittää ohjustaa Jeeppiään ja lopulta löytää paikan josta jättää minut  kyydistään.

Minä lähden järvelle kuvaamaan.

Pakkasen voima tuntuu jo tässä vaiheessa, ja kylmä viima järveltä vahvistaa sitä. Mutta minähän haluan järveä kuvata.

Järvelle täytyy rämpiä lumivallien ja umpihangen läpi. Minä lähden liikkeelle, Kimmo jää lämpimään tai no haaleaan autoon odottamaan.

Rämpiessäni tajuan kylmän ottavan todella ilkeän otteen käsistäni. Mutta minulla on pakkomielteeni, haluan nähdä, haluan kuvata järven ja kaislat. Kalevipojan kiven, josta Kivelõppe on kuuluisa.

Valokuvaus on harrastus joka vie hetkeksi toisiin maailmoihin, se on sillä lailla vähän salakavala, houkuttaa aina eteenpäin. Mutta kylmä se vasta onkin salakavala. Olen järven rannalla, ja äkkiä ikään kuin transsista herättyäni huomaan olevani kovin kaukana autosta. Ja samalla huomaan että olen myös täysin järjettömän jäässä, luita ja ytimiä myöten.

Kylmä saa minut tajuamaan oman pienuuteni. Ja mitättömyyteni. Huomaamattani, kaiken kuvaamisen kiihkossa olen kulkenut liian kauas, enkä ole tajunnut pakkasen voimaa.  Maisemat ovat vieneet minulta jonkinmoisen todellisuudentajun. Olen kovin kaukana autosta, Kimmon Jeepistä, lämmöstä. Kännykkä on jäänyt Kimmon autoon. En näe edes enää autolle.

Ja nyt minä palelen. En vai palele, vaan tuntuu että sormet ovat jäätymässä, ne kirkuvat kylmyyttä, enkä keksi mitään millä käsiäni lämmittäisin. Huomaan kadottaneeni valokuvauksen kiihkossa toisen hanskoistani. Hanskaton käteni alkaa muuttua siniseksi, sitä kirveltää ja polttaa samaan aikaan.

Juoksen siis, niin nopeasti kuin pystyn, kohmeessa kohti autoa. Askeleet ovat kömpelöitä, minä hoputan itseäni, vaikka tuntuu siltä että kuolisin: nopeaan nopeaan, kohta olen siellä missä Kimmo. Kompastelen pienenkin kumpareen kohdalla, kiroilen, että lähdin alun alkaen niin kauas autosta.

Sormet ovat jo sinipunaiset  jääkappaleet, kun pääsen autolle. Sinne missä Kimmon pitäisi odottaa minua. Paitsi, että siellä ei ole ketään. Kimmo on lähtenyt. Lumessa on vain enää Jeepin jättämät jäljet.

Minä järkytyn. Olen täydellisesti ja lopullisesti ja tyystin jäätynyt, ja aivan täysin minulle tuntemattomassa paikassa, jossa ei ole yhtäkään toista elävää ihmistä. Vain hiljaisia tyhjiä taloja ja kesähuviloita. Yritän tajuta mitä on tapahtunut.

Siinä minä sitten seison, jäätyneenä, kylmissäni ja yksin. Minulla oli vain yksi lause mielessäni: Kimmo jätti minut. Suuttui jostain. Ehkä hermostui tästä iankaikkisesta odottelusta. Ehkei ymmärtänyt miten kylmä täällä ulkona on? Ja silloin se iski, tietoisuus, että minä voin kuolla tähän kylmyyteen.

Juoksen pakkasessa hetken eteenpäin, vaikka jokainen askel verottaa hengitystä, haluan haukkoa ilmaa, mutta ilma on räjäyttää keuhkoni kylmyydestä. Olen hyytymässä. En tiedä mihin suuntaan kääntyisin. Mistä lähtisin Kimmoa etsimään. Paikollakaan en voi olla, sillä koko ajan minulla on vain entistä kylmempi.

Mietin hätääntyneenä, että voinko tunkeutua naapuritaloihin, kylmästä suojaa saadakseni. Niissä ei näytetä asuvan, lienevät kesäasuntoja. Jos rikon ikkunan ja saisin edes tulen takkaan tehdyksi. Kai asukkaat ymmärtäisivät jos jälkikäteen selittäisin.

Mitä kauemmin kylmässä olen, sitä hitaammin huomaan aivojeni toimivan.

---

Kuljen tietä eteenpäin, aivan umpijäässä - Pakkanen on noussut tässä vaiheessa -32c asteeseen. Kauanko kestän, mietin.

Sormet ja jalat ovat jo täysin jäätyneet - päässä humisee kysymys: "Minne Kimmo lähti, ja miksi?" Jalat alkavat jo väsyä, en tiedä mihin mennä, mitä tehdä. Tiedän vain että joka hetki jokainen turhaan temmottu liike vie lämpöä.

Haluaisin itkeä, mutta on liian kylmä siihenkin. 

----

Tähän loppuu dramatiikka kertomuksesta:

Kyllähän minä sieltä pelastuin, sormet jäässä, silmäripset pakkasesta lähes kiinnimuurautuneina.

Ei ollut Linkama minua hylännyt. Oli vain unohtanut minut. Oli lähtenyt Jeeppinsä kanssa jotain paikkakuntalaista köyden kanssa kiskomaan hangesta, joka oli riemastunut nähtyään paikalla Jeepin.

Hetken tosiaan luulin, että yhden noutajan kadottua olisi toinen pian ihan sinä vieressä. Nyt jo typerälle tarinalle nauraa.