Lähellä kaukana ulkomailla asti

On meitä kelit hellineet. Aurinkoa on riittänyt viikon verran jokaiselle päivälle. Hanget ovat valkeita ja vaikka yölämpötilat ovat aika hurjia, niin nopeasti auringon noustua ilma lämpenee miellyttävälle tasolle. Tänään herätessäni oli pakkasta -18°C ja kahden tunnin kuluttua vain -9°C.

Muutama päivä sitten myös Kimmo havahtui tietokoneensa äärestä katsomaan ulos ja ehdotti pientä päiväretkeä. Ne kun ovat meidän tapamme nähdä muailmaa. Toisaalta, olemme tätä lähimuailmaa nähneet jo niin monelta kantilta, että ihan heti ei löydy kohdetta, jossa emme olisi käyneet.

Suuntasimme siis katseemme kartalla Latviaan ja siellä Aluksnen kaupunkiin. Sielläkin olemme kerran käyneet tai sen läpi ajaneet, kun teimme matkaa Liettuaan. Mutta silloin menimme vain kiiruusti läpi. Nyt päätettiin mennä katsomaan, miltä Aluksne näyttää maaliskuun kauniissa keleissä.

Ja niin pakkasimme auton kameralla ja yhdellä innostuneella matkakoiralla ja lähdimme liikkeelle.

Reittimme Latvian rajalle kulki Võrun ja Ruusmäen kautta. Võrussa oli ihan pakko pysähtyä ihanaan Katariina-kahvilaan, jossa leivotaan takahuoneessa suussasulavia piirakoita, ja tuoksu tulee jo eteiseen vastaan. Taas oli mistä valita. Oli kaalipiirakkaa ja lihapiirakkaa, nakki- ja kinkkupiirakkaa, oli kilu-muna-piirakkaa (kilu on siis sellainen pieni muikun näköinen kala) ja kanapiirakkaa ja oli tarjolla montaa muutakin plaatua. Makeista piirakoista puhumattakaan. Ja palvelu, se on Katariinassa niin lämmintä, että tuntee olevansa kuin rakastettu ja kauan kaivattu vieras.

Haanjassa oli menossa hiihtokilpailut joten Suuren Munamäen ohitimme heittämällä. Ruusmäellä täytyi toki kuvata Ruusmäen kartanoa - ja lisätä kuva jatkuvasti kasvavaan kartanokuvien kansiooni.

Rogosin kartano Ruusmäessä

Rajan ylitimme Muratissa ja sitten lähdimme suunnistamaan kohti Aluksnea, pikkuteitä ajaen ja mahdollisia kartanoita bongaillen, apunamme Latvian kartta niiltä osin kuin se näkyy Eesti Teede Atlas -karttakirjassa. Siitä eteenpäin sitten ihan arvailuiden ja Latvian peruskartan mukaan.

Aluksnessa aurinko paistoi vaihtelevasti. Teimme pienen kävelylenkin Karvakaverin kanssa Aluksnen linnan puistossa ja Karvakaveri heitteli voltteja hangessa, tuttuun tyyliinsä. Minä ilokseni huomasin että sitten viime käynnin oli linna korjattu ja kunnostettu. Nyt siellä toimii museo. Turismi-info oli siirretty Ernst Glückin Raamattumuseeon. Ja oli kiinni. Kukapa sitä lauantaina turismi-infoa tarvitsisikaan. Parempi pitää paikka auki pari tuntia kahtena päivänä keskellä viikkoa.

Aluksnen linna on saanut uuden värin ja näyttää nyt komealta pytingiltä

Latte ja Kimmo Aluksnen linnan puistossa. Ja lunta näyttää tulleen Latviaankin ihan reippaasti

Aluksnesta jatkoimme matkaa kohti Gulbenea, mutta jälleen pienillä teillä mutkitellen. Tulimme parillekin jännälle paikalle, missä oli aikanaan ollut hieno linna tai upeita rakennuksia, mutta jotka nyt ovat jääneet tyhjiksi. Ikkunat oli peietetty laudoilla tai sitten rikki kivitettyjä. Aika surullista.

Autiotalo Stamierinassa

Kalna Muiza eli Kalnan kartano on tyhjillään ja ikkunat on rikki kivitetyt

Matkamme ei edennyt mitenkään jyrkkäviivaisen määrätietoisesti. Kun näimme jossain ruskean nähtävyyttä viittilöivän kyltin, saatoimme lähteä sivuteille nähtävyyttä etsimään. Ja näin päädyimme Vecstamiernaan, mistä löytyi todella upea ortodoksikirkko ja jos mahdollista, vielä upeampi linna. Kirkko on kunnostettu, linna odottaa vielä restauroijan hellää kättä ja paksua lompsaa. Linna on kuulemma myynnissä, tämä kiinnostuneille sivulauseessa kerrottakoon.

Komea ortodoksikirkko Vecstamiernassa. Kupoleissa kiiltää kristalleja - näin kuulimme jälkikäteen

Vecstamiernan linna on myytävänä

Pylväskuja

Tämä on jo ihan kunnon linna eikä mitenkään kohtuuttoman huonossa kunnossakaan

Naisfiguuri ikkunan yläpuolella

Ajan hammas on nakertanut pylväitä

Linnan läheltä löysimme Sonate-kahvilaravintolan, joka oli vähintäänkin eksoottinen paikka. Varsinaiseen ravintolaan emme päässeet - siellä oli yksityistilaisuus - mutta pienestä baarista saimme matkaamme juotavaa. Ja mikä tärkeintä, Sonatesta löytyi myös hotelli helpotus, mallia: hyvin riisuttu

Kahvila-ravintola Sonate

Ja matka jatkui. Seuraavaksi oli vuorossa Gulbene, joka vaikutti ihan isolta kaupungilta. Sieltäkin löysimme kartanon, mutta se oli paketissa, eli sitä sitä kunnostettiin. Gulbenestä sitten kohti Smilteneä ja sieltä Valka/Valgaan.

Valgassa pyöräytimme jälleen Lattea jäätyneen Pedeli-joen rannassa ja sitten syömään korealaiseen Horaniiin. Aurinkokin laski upein värein ja sen mentyä mailleen levittäytyi Valgan ylle sininen hetki kirkkaana ja kuulaana. Maailma näytti kovasti kauniilta.

Valgan kirkko sinisen hetken aikaan

Hieno reissuhan tämäkin oli. Ja jälleen näimme mitä hienoimpia näkymiä, komeita linnoja ja ei niin komeita kartanoita. Ihmettelimme ihmisen eloa, kansojen ja yksityisten ihmisten historiaa ja Balttian rakennuskulttuuria ja erikoispiirteitä. Tuntui kuin olisi käynyt paljon pidemmälläkin.

Kuvia otin paljon, ja arvatenkin yllä on vain murto-osa. Jos haluat tutustua reissuumme kuvagallerian kautta tarkemmin, niin sehän käy päinsä Villa Ottilian fb-sivujen kautta. Ja tästä linkistä sinne pääsee - riippumatta siitä oletko facebookissa vai et: Päiväreissu Latviaan  Tällä kertaa albumin virallinen kommentaattori on Latte, tämä vain ihan vinkkinä.

Ja kun Latesta ja facebookista tuli puhetta, niin Latte pyysi mainostamaan, että myös hänellä on nykyisin feissarissa omat sivunsa: Latte Lörppäkorva on profiilinimi. Sinne vaan kaveripyyntöä lähettämään, ja pääsette seuraamaan maailmaa Karvajätkän silmin.

Taivaallisissa ja helvetillisissä maisemissa

Morjensta taas blogi-kaverit.

Seuraa tarinaa eiliseltä. Ja näin se alkaa:

Põlvan kaupungin lähellä, noin 40 minuutin ajomatkan päässä Villa Ottiliasta on luonnonsuojelualue ja ihastuttavaakin ihanampi luontokohde Taevaskoda. Sinne lähdimme eilen. Matkassani oli ystävättäreni Marja sekä kaksi portugalilaista nuorta asiakastamme. Alkumatkassa myös Kimmo ja Latte.

Taevaskoda ei pettänyt tälläkään kertaa - se on kerta kerran jälkeen aina vain erilainen ja yhtä lailla majesteetillisen upea päiväkohde. Punaiset kalliot, lumi, kylmää uhmaava ja talvellakin vapaana virtaava Ahja-joki, ne salpaavat hengen. Kerta toisensa jälkeen. (Blogista löytyy runsaasti siitä kuvia ja juttua, vaikkapa Taevaskoda-tunnisteella edeten.)

Mitä sitten tapahtui?

Tiedättehän laulun pienistä elefanteista, jotka marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin... Ja koska matka oli hauska niin, halusivat ne kulkea aina eteenpäin... (laulun sanoja hieman sovellettuna)

Matka jatkui siis Taevaskodalta eteenpäin. Olimme tulleet paikalle kahdella autolla. Jeepissä istuivat Kimmo ja kaksi kivaa portugalilaista asiakastamme. Ja minun Punaisessa Ranskattaressani matkusti ystävättäreni Marja ja Latte The Dog.

Taevaskodan jälkeen jaettiin joukot. Kimmo ja Latte lähtivät kotiin Jeepillä; Kimmolla oli töitä tietokoneella odottamassa. Ja me muut, eli ystävättäreni Marja ja kaksi nuorta portugalilaista asiakastamme pakkauduimme Punaiseen Ranskattareen ja lähdimme eteenpäin kohti Räpinaa ja Peipsiä.

Normireissu? Ei todellakaan! Kerronpa heti mistä loppureissun draama syntyi.

Minä olen maailman pelokkain talvikuski ja olen ajanut tänä talvena vain miniatyyrimatkoja kotikonnuilla ja aina hyvissä ajo-olosuhteissa. En minä (kai) huono kuljettaja ole, mutta olen äärettömän epävarma. Mikä tietenkin johtuu vähäisestä talviajokokemuksesta.

Kun lähden liikkeelle talvella, tarkistan aina että kelit ovat hyvät, eikä mitään vaaratekijää luimi mutkan takana teiden tai ilmojen puolesta. Tutkin sääkarttoja, ennusteita ja auringon nousuja ja laskuja. Jos vähänkään näyttää epäilyttävältä, lyön jarrut pohjaan jo kotiovella.

Eilinen oli poikkeus siinä mielessä, että liikkeelle lähdettiin alun alkaenkin hieman epävarmoissa keli- ja ajo-olosuhteissa. Parin viikon pakkasjakson jälkeen ilma oli lämmennyt mikä yleensä aiheuttaa liukkautta teille. Säätiedotukset ennustivat lumisadetta seuraavaksi päiväksi - mutta onneksi vasta seuraavaksi päiväksi. Ja niin minä siis uskaltauduin liikkeelle. Kova tahto päästä Taevaskodalle ylitti pienet epäilykset ja arvelut.

Taevaskodalle matka meni hyvin ja niinpä päätimme jatkaa sieltä eteenpäin. Ainoaksi ehdoksi jatkoreissulle laitoin, että meidän täytyy kääntää auto paluusuuntaan niin että pääsemme kotiin ennen pimeää.   Pimeässä ajaminen kun myös on minulle suuri pelkotekijä.

Vaan miten kävi?! Meillä oli niin hauskaa ja maisemat niin hienoja että ajoimme aina vain eteenpäin, ennenkuin ymmärsin kääntää Ranskattaren kotia kohti. Uskoin saapuvani kuitenkin Otepäälle hämärän aikaan. Vaan väärin uskoin.

Pimeys laskeutui yllättävän nopeasti. Ja tuuli oli päivän mittaan viskonut lunta pelloilta tielle niin, että paikka paikoin tie oli lumidyynien peittämä. Samaan aikaan lämpötila nousi koko ajan ja kilometri kilometriltä tielle pakkautunut lumi muuttui epämääräisemmäksi liukkaaksi mössöksi, jossa Ranskatar liukasteli ja heittelehti hiemankin kovemmassa vauhdissa.

Mitäs teet? Kotiin on päästävä ja mukana on ystäviä ja asiakkaita. Et voi alkaa siinä ääneen voivottelemaan että prskele että on hirveää. Sen kun ajat. Muina naisina. Ja yrität pitää hermosi kasassa. Ei pimeys ole niin kauheaa, ei oikeasti, rauhoitin itseäni. Ja kun en kaahaile, vaan etenen tasaisella maltillisella nopeudella niin liukkaasta lumisohjostakin mennään eteenpäin. Ja vastaantulijat - niistä sitten yritetään selvitä yksi kerrallaan - vaikka tie oli kaventunut puoleen entisestään.

Noin 20 kilometriä ennen kotia iski lumimyrsky. Vuoden hurjin lumimyrsky. Räntää tuli tuhatta ja sataa vaakasuorassa ja tuuli heitti sitä tuulilasiin joka suunnalta. Näkyvyys oli mitätön. Ja tie kiemursi. Tuuli tarttui autoon ja tuntui nostavan sitä ilmaan.

Ja minä purin huulta ja ajoin lähes sokkona mutkittelevaa pimeää sohjoista tuulenpiiskaamaa lumiloskatietä eteenpäin. Kaveri jutusteli mukavia vieressä eikä katsellut maisemia, saati pannut merkille kalpeita kasvojani tai  orastavaa kauhuani. Ja portugalilaiset asiakkaamme takapenkillä laulelivat iloisina matkalauluja. Heillä oli mukavaa.

Kotiin pääsimme! Sen jälkeen taisivat kädet ja jalat vispata kymmenisen minuuttia. Sitten rauhoituin.

Tarinan voisi lopettaa tähän, vaan enpä tee, sillä seuraa jälkikirjoitus.

Tänään minua ei pelota ajaminen pienimmässäkään määrin! Olen valmis hyppäämään rattiin vaikka heti. Vaikka maisema on hieman puuroinen ja lämpöasteita on pari astetta. Minulle ei jäänyt kauhua eilisestä - päinvastoin! Tuntuu kuin olisin ravistanut selästäni pelon mustan viitan ja hupun. Jos selviydyin eilisestä,  selviydyn ihan mistä vaan!

Toivotaan että tämä euforia jatkuu tätä päivää pidemmällekin!

Kauniin päivän ilta Otepäällä

Kerroin eilen täällä blogissa, että nyt on kyllä ihan uskomattoman hienot kelit ja mietin, että juuri nyt olen kyllä paljon mieluummin täällä kuin vaikkapa Tonga-saarilla. (Sehän onkin ihan tuikitavallinen vaihtoehto, johon jatkuvasti meikä törmää, heh ja hymiö.)

Eilisessä kirjoituksessa: Tonga versus Otepää, Otepää voittaa 6-0 esittelin kuvia kaupungista itsestään ja pidin myös pienen mainospuheen meidän majoitusliikkeemme eli Villa Ottilian puolesta. Tänään kerron miten matkamme jatkui kaupungista lähiseuduille. Ajelimme pari kolme tuntia ja seurasimme miten valo muuttuu päivän myötä, miten kirkkaan sininen taivas alkaa saada magentan sävyjä ja lopulta syttyy punaiseen hehkuun.

Toistan eilisen ajatukseni; tällaiset talvipäivät ovat hienoja ja saavat mielenkin ikäänkuin raikastumaan. Kuka voi ajatella tunkkaisia tai pölyisiä ajatuksia näin huikaisevan kauniin kylmässä päivässä! (Ja jos tarkkoja ollaan, ei kylmä ollut lainkaan - aurinko lämmittää jo, eikä tuulta ollut nimeksikään.)

Jatkan siis kuvakerrontaa. Reittimme kulki Otepää - Vanha Otepää - Leigo - Maaritsa - Kammeri - Vanha Otepää - Otepää. Tien varrelle jäi hyvinhoidettuja taloja ja vanhoja romahtaneita, kerran komeita pytinkejä. Jäi hevostallit ja lumikelkkaralli. Vanhoja kirkkoja, lumipeitteisiä mehiläisfarmeja, ja ihanaa Otepään ylänköä joka nousi ja laski kuten ylängöt tapaavat tehdä.

Pidemmittä puheitta, tässä kuvia reissulta:

Tämä on kerran ollut mahtava talo - sääli nähdä näitä romahtaneita talovanhuksia, jotka ovat aika yleisiä Etelä-Viron maaseudulla.

Yksinäinen hyppyteline ihmettelee minne järvi on edestä kadonnut.

Leigossa vietetään kesällä niin musiikki- kuin teatteripäivät, jotka ovat maankuuluja.

Luova sähköratkaisu Kammerin tienhaarassa.

Tie vie

Puut kannattelevat jatkuvasti raskaammaksi käyvää taakkaa.

Nämä pöllit ovat tulleet yhden elämänkaaren ja päähän ja odottavat seuraavaa elämäänsä.

Tämän talon väki on siirtynyt Egyptiin talvilomalle. Vaikka luksuskämppähän tämä on, on valot ja kaikki.

Suurten lehtikuusien latvat kurkottelevat ilta-aurinkoa kohti.

Joskus joiltain vain loppuvat voimat panna kampoihin pohjoisen tuulille ja myrskyille.

Aurinko alkaa hiljalleen mennä mailleen ja sytyttää Otepään ylänkömaisemat punahehkuun.

Ilta värjää maiseman pehmeällä pensselillä.

Puunlatvat syttyvät tuleen auringon viime säteistä.

Kultainen auringonlasku.

Joku on ehkä sittenkin matkalla Tonga-saarille? Minä mieluummin pysyn näissä maisemissa.

Edetessään auringonlasku saa jatkuvasti aina vaan huimempia värejä.

Sähköpylväiden siluetteja auringon viimeisissä säteissä.

Päivän viimeinen kuva on meidän omasta kotilaaksostamme.

Jos nämä kuvat innostavat matkustamaan Viroon ja Otepäälle, ja olisi majataloa tarvis, ottakaapa yhteyttä meihin: reservation@villaottilia.ee  Helmikuun alussa on vielä tilaa ja samoin maaliskuussa. Tästä nimittäin ilmat vain paranevat, jos vanhat merkit paikkansa pitävät.

Tervetuloa siis Otepäälle ja meille - ja kommentoimaan kuvia, sehän aina mieltä lämmittää!

Vuoden ensimmäinen ulkomaanmatka

Sen ohella että minulla on mainio sisäinen kompassi, jonka avulla pystyn eksymään pienessäkin metsässä, on minulla myös luonnonihmisen ilmiömäinen kyky lukea luonnonmerkkejä ja ennustaa tulevaa ilmaa. Näin tapahtui eilen.

Yllättäen kerrankin oli tämän kolmehenkisen talouden kaikki jäsenet jalkeilla jo aamuvarhaisesta. Aamu oli vielä pimeä, mutta minä povasin hienoa keliä - olihan myös vuoden ensimmäinen päivä ollut aurinkoinen - ja ehdotin päiväretkeä Latviaan, vaikkapa Cesiksen historiallisiin maisemiin. Ehdotukseni vastaanotettiin myötämielisesti ja niinpä porhalsimme Punaisella Ranskattarella kohti Latvian rajaa auringon vielä kivutessa aamuharmaalle taivaalle. "Hieno matkakeli tästä tulee!" totesin luottavaisesti, kun katselin taivaanrannalle heijastuvaa punaista aamuruskoa. "Eikö se sanonta mennyt: Red sky in the morning - sailor's warning" muistutti Kimmo, johon minä huolettomasti: "No sittenhän onkin hyvä ettei olla menossa merelle vaan sisämaahan!"

Puolen tunnin kuluttua ylitämme Valga/Valkan valtakunnanrajan ja suuntaamme kohti Valmieraa. Pieni pysähdys Valkan ulkopuolella, kun naispoliisi ohjaa meidät tien sivuun ja haluaa tarkistaa passimme. Ensimmäisen kerran kohdallamme sitten Schengenin sopimuksen, mikä sivulauseessa kerrottakoon. Rajallahan ei matkustusdokumentteja tarkisteta. Passit ovat kunnossa - myös Latten, joka takapenkiltä ilmoittaa voimallisesti mielipiteensä passikontrollista; auto heiluu ja ystävällinen poliisitäti ottaa vaistonvaraisesti pienen keveän hyppyaskeleen taaksepäin ojentaen samalla passimme pikaisesti takaisin.

Latviasta on saatavissa yllättävän vähän matkainfoa - tätä olemme valittaneet aiemminkin. Erityisesti Pohjois-Latvia tuntuu olevan valkea tuntematon laikku kartalla sikäläiselle turismi-infolle. Me olemme kuitenkin onnistuneet saamaan käsiimme erinomaisen polkupyöräilijöille suunnatun karttaoppaan, joka käsittää niin Etelä-Viron kuin Pohjois-Latvian ja sen pienimmätkin nähtävyydet. Ja opas kertoo meille, että lähellä Strencin kaupunkia on pieni paikka nimeltä Seda, joka on näkemisen arvoinen.

Kyse on 1950-luvun alussa perustetusta teollisuuskaupungista - tarkemmin sanottuna turveteollisuuskaupungista - jonka erikoisuus on sen arkkitehtuuri. Joka edustaa tyylipuhdasta stalinistista uusklassismia. Kuullostaa mielenkiintoiselta - siis Sedaan!

Myöhemmin opin Wikipediasta että n. 20 km päässä Valkasta sijaitseva kaupunki on perustettu 1952 ja se on ollut aikanaan neuvostoajan ylpeys, jonne on lähetetty työläisiä kaikkialta Neuvostoliitosta. Nykyisin Sedassa asuu n. 1500 henkeä, suurimmaksi osaksi eläkeläisiä ja vanhuksia.

Sisääntulo kaupunkiin on sanalla sanoen mykistävän hieno. Tuntuu kuin olisi siirtynyt aivan toiseen aikaan ja aikakauteen:

Sisääntulo Sedaan mykistää

Kulmatalo puistotien alussa

Toisen puistokadun päässä olevaa vapaa-ajankeskusta on alettu restauroida.

Päätykolmion punatähti on saanut uuden ehtoisan ilmeen.

Uusklassismin talot eivät ole enää parhaassa hapessaan, mutta yllättävän hyvässä kunnossa sittenkin.

Jos rakennuskanta on kiinnostavaa, ovat sitä myös sedalaiset. Vanhat tädit, jotka puskevat läpi kylmän aamupäivän kuka matkalla minnekin. Huivimummut ja karvalakkitädit, jotka voisivat olla joltain toiselta aikakaudelta. Haluaisin niin kuvata näitä omalla nuhjuisella tavallaan ylpeitä ja tyylikkäitä hahmoja, mutta häveliäisyys estää minua. Pokka ei yksinkertaisesti riitä.

Mammoja pitämässä neuvonpitoa keskellä risteystä. Kiire ei ole minnekään.

Kuten arvata saattaa, 1.500 ihmistä ei saada ahdettua näihin mataliin paraatikatujen taloihin. Kaupungin reunamilla on sitten toisenlaista stalinistista arkkitehtuuria, kerrostalokolosseja, joiden nurkilla juoksevat kurjan näköiset irtokoirat ja joiden portaikoissa värjöttelevät huonoturkkiset kissat. Ei niin idyllistä.

Yksi Sedan suurista kerrostaloista.

Sedasta jatkamme matkaa Strenciin, jossa olemme pysähtyneet aiemminkin. Strencin nähtävyys on yksi Latvian pisimmistä joista, Gauja (452 km), ja sen rantamat. Takapenkin taaperokin pääsee jaloittelemaan.

Gauja-joki saa alkunsa Cesiksen kaakkoisnurkasta, mistä se virtaa pohjoiseen muodostaen 20 km:n rajapyykin Latvian ja Viron välille. Rajalta se kääntyy takaisin etelään kohti Valmieraa ja lopulta laskee Itämereen Riian pohjoispuolelta.

J.Ölli pääsee jaloittelemaan Gaujan rantamille.

Strencissä alkaa taivaalta pudota valkeita lumiriekaleita, ensin hitaasti ja sitten kiihtyen. Nopeasti maa alkaa peittyä valkeaan ja Eräs saa hepulin:

Tukinuittajapatsaan lähellä Latte riemuitsee: "Hiiohoi, mulla on Strenci-hepuli! Nyt tuli talvi!"

Jatkamme matkaamme, mutta lumisade yltyy ja näkyvyys on heikko. Ehdotan kääntymistä kotia kohti, mutta Kimmo on sitä mieltä, että ajetaan nyt kuitenkin ainakin Valmieraan asti, sinne kun ei ole enää paljoakaan matkaa.

Keli muuttuu kurjaksi ja näkyväisyys tiellä on heikko.

Valmierassa räntäsade sen kun yltyy. Ei tee mieli nousta autosta. Ihmiset puskevat loskaisilla kaduilla tuulta ja loskaa päin. Hyrrrrr.

Valmieran sinikattoinen ortodoksikirkko pääkadun reunamalla.

Valmiera on runsaan 27.500 ihmisen kaupunki Pohjois-Latviassa. 

  

Valmiermuizassa valmistetaan paikkakunnan omaa olutta.

Laitamme auton hetkeksi parkkiin ja mietimme reissumme jatkoa. Cesikseen ei kannata näillä keleillä lähteä. Heikossa valossa sinne vielä ajaa, mutta paluu pimeässä räntäsateessa ei innosta kumpaakaan. Pitää päättää ajammeko takaisin samaa tietä kuin mitä tulimme, vai teemmekö kierroksen Smiltenen kaupungin kautta, nähdäksemme hieman erilaisia maisemia. Päädymme jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Matkalla Smilteneen tutkin jälleen mainiota polkupyöräkarttaa. "Löytyykö Smiltenestä mitään katsottavaa?" kysyy Kimmo. "Aika vähän - mutta läheinen Rauna vaikuttaa mielenkiintoiselta!" vastaan.

Ja näin kirjoitetaan Raunasta polkupyöräkartastossamme (kielivirheet oppaasta suoraan):

"Tuntuu uskomattomalta, mutta keskiajalla Rauna oli yksi suurimmista Latvian kaupungeista. Raunan linna on rakennettu 1200-luvulla, vaikuttavat Raunan linnanrauniot ovat säilyneet tähän päivään asti, ja nousevat yhtä vaikuttavassa linnanvuoressa. Lähellä sijaitsee Tanisan linnanvuori, joka on ison ja hyvin vahvistetun latgalilaisten asutuksen paikka. (sic)"

Lumisade sen kun yltyy kun ajamme valkeassa maisemassa peltojen poikki etsien tätä vanhaa ihmekaupunkia. Kun ympärillä ei näy kuin valkeaa, totean: "Taidetaan vielä olla esikaupunkimaisemissa."

Rauna lopulta kuitenkin ilmestyy lumisateen keskeltä ja sen vanha kirkko ja linnoitus ovat näkemisen arvoiset. Puskemme lumisateessa portaat ylös ja kierrämme komean linnoituksen, minä kameraani kosteudelta suojaten, muutamaisen kuvan sieltä täältä napaten. Toteamme yksissä tuumin, että tänne palataan vielä toistekin, hieman paremmassa säässä! Sillä hienoahan täällä on!

Raunan vihreätorninen luterilainen kirkko linnavuoren juurella.

Linnake yhdeltä kyljeltä nähtynä.

Muureja läheltä nähtynä.

Muureja sisäpihalla.

Hyväkuntoiset portaat vievät linnamäelle.

Raunasta matka jatkuu kohti Smilteneä. Ilma sen kun huononee. Smiltenessä pysähdymme vain sen verran mitä alijäähtyneen veden raaputtaminen tuulilasista kestää.  Auton ikkunasta katselen miten ankealta voi pieni kaupunki näyttääkään kurjassa kelissä:

Ilma käy tunti tunnilta puuroisemmaksi.

Uusi Valkasta menomatkalla ostettu skraba otetaan käyttöön.

Maisemat Smiltenessä ovat aika pöperöä.

Smiltenestä jatkamme jo päivän pimetessä kohti Valka/Valgaa ja sieltä Otepäälle.

Mennäkseni kirjoitukseni alkuun. Voi olla että sisäinen kompassini on hieman epätarkka - Cesikseen piti mennä mutta päädyttiin Sedaan ja Raunaan. Ja voi olla että en ole haka ennustamaan säätä. Mutta se ei tarkoita, etteikö reissumme olisi ollut antoisa. Voi pojat, meillähän oli hauskaa. Oli seikkailua, uusia maisemia, uusia outoja kaupunkeja. Sanalla sanoen: huikean hauskaa! Ei se matkailu tosissaan ole ilmoista kiinni!

Hiiohoi, meillä on, jos ei matkustushepuli, niin ainakin hyvä mieli! Eikä autoon sada sisään.