torstai 31. tammikuuta 2013

Taivaallisissa ja helvetillisissä maisemissa

Morjensta taas blogi-kaverit.

Seuraa tarinaa eiliseltä. Ja näin se alkaa:

Põlvan kaupungin lähellä, noin 40 minuutin ajomatkan päässä Villa Ottiliasta on luonnonsuojelualue ja ihastuttavaakin ihanampi luontokohde Taevaskoda. Sinne lähdimme eilen. Matkassani oli ystävättäreni Marja sekä kaksi portugalilaista nuorta asiakastamme. Alkumatkassa myös Kimmo ja Latte.

Taevaskoda ei pettänyt tälläkään kertaa - se on kerta kerran jälkeen aina vain erilainen ja yhtä lailla majesteetillisen upea päiväkohde. Punaiset kalliot, lumi, kylmää uhmaava ja talvellakin vapaana virtaava Ahja-joki, ne salpaavat hengen. Kerta toisensa jälkeen. (Blogista löytyy runsaasti siitä kuvia ja juttua, vaikkapa Taevaskoda-tunnisteella edeten.)









Mitä sitten tapahtui?

Tiedättehän laulun pienistä elefanteista, jotka marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin... Ja koska matka oli hauska niin, halusivat ne kulkea aina eteenpäin... (laulun sanoja hieman sovellettuna)

Matka jatkui siis Taevaskodalta eteenpäin. Olimme tulleet paikalle kahdella autolla. Jeepissä istuivat Kimmo ja kaksi kivaa portugalilaista asiakastamme. Ja minun Punaisessa Ranskattaressani matkusti ystävättäreni Marja ja Latte The Dog.

Taevaskodan jälkeen jaettiin joukot. Kimmo ja Latte lähtivät kotiin Jeepillä; Kimmolla oli töitä tietokoneella odottamassa. Ja me muut, eli ystävättäreni Marja ja kaksi nuorta portugalilaista asiakastamme pakkauduimme Punaiseen Ranskattareen ja lähdimme eteenpäin kohti Räpinaa ja Peipsiä.

Normireissu? Ei todellakaan! Kerronpa heti mistä loppureissun draama syntyi.

Minä olen maailman pelokkain talvikuski ja olen ajanut tänä talvena vain miniatyyrimatkoja kotikonnuilla ja aina hyvissä ajo-olosuhteissa. En minä (kai) huono kuljettaja ole, mutta olen äärettömän epävarma. Mikä tietenkin johtuu vähäisestä talviajokokemuksesta.

Kun lähden liikkeelle talvella, tarkistan aina että kelit ovat hyvät, eikä mitään vaaratekijää luimi mutkan takana teiden tai ilmojen puolesta. Tutkin sääkarttoja, ennusteita ja auringon nousuja ja laskuja. Jos vähänkään näyttää epäilyttävältä, lyön jarrut pohjaan jo kotiovella.

Eilinen oli poikkeus siinä mielessä, että liikkeelle lähdettiin alun alkaenkin hieman epävarmoissa keli- ja ajo-olosuhteissa. Parin viikon pakkasjakson jälkeen ilma oli lämmennyt mikä yleensä aiheuttaa liukkautta teille. Säätiedotukset ennustivat lumisadetta seuraavaksi päiväksi - mutta onneksi vasta seuraavaksi päiväksi. Ja niin minä siis uskaltauduin liikkeelle. Kova tahto päästä Taevaskodalle ylitti pienet epäilykset ja arvelut.

Taevaskodalle matka meni hyvin ja niinpä päätimme jatkaa sieltä eteenpäin. Ainoaksi ehdoksi jatkoreissulle laitoin, että meidän täytyy kääntää auto paluusuuntaan niin että pääsemme kotiin ennen pimeää.   Pimeässä ajaminen kun myös on minulle suuri pelkotekijä.

Vaan miten kävi?! Meillä oli niin hauskaa ja maisemat niin hienoja että ajoimme aina vain eteenpäin, ennenkuin ymmärsin kääntää Ranskattaren kotia kohti. Uskoin saapuvani kuitenkin Otepäälle hämärän aikaan. Vaan väärin uskoin.

Pimeys laskeutui yllättävän nopeasti. Ja tuuli oli päivän mittaan viskonut lunta pelloilta tielle niin, että paikka paikoin tie oli lumidyynien peittämä. Samaan aikaan lämpötila nousi koko ajan ja kilometri kilometriltä tielle pakkautunut lumi muuttui epämääräisemmäksi liukkaaksi mössöksi, jossa Ranskatar liukasteli ja heittelehti hiemankin kovemmassa vauhdissa.

Mitäs teet? Kotiin on päästävä ja mukana on ystäviä ja asiakkaita. Et voi alkaa siinä ääneen voivottelemaan että prskele että on hirveää. Sen kun ajat. Muina naisina. Ja yrität pitää hermosi kasassa. Ei pimeys ole niin kauheaa, ei oikeasti, rauhoitin itseäni. Ja kun en kaahaile, vaan etenen tasaisella maltillisella nopeudella niin liukkaasta lumisohjostakin mennään eteenpäin. Ja vastaantulijat - niistä sitten yritetään selvitä yksi kerrallaan - vaikka tie oli kaventunut puoleen entisestään.

Noin 20 kilometriä ennen kotia iski lumimyrsky. Vuoden hurjin lumimyrsky. Räntää tuli tuhatta ja sataa vaakasuorassa ja tuuli heitti sitä tuulilasiin joka suunnalta. Näkyvyys oli mitätön. Ja tie kiemursi. Tuuli tarttui autoon ja tuntui nostavan sitä ilmaan.

Ja minä purin huulta ja ajoin lähes sokkona mutkittelevaa pimeää sohjoista tuulenpiiskaamaa lumiloskatietä eteenpäin. Kaveri jutusteli mukavia vieressä eikä katsellut maisemia, saati pannut merkille kalpeita kasvojani tai  orastavaa kauhuani. Ja portugalilaiset asiakkaamme takapenkillä laulelivat iloisina matkalauluja. Heillä oli mukavaa.

Kotiin pääsimme! Sen jälkeen taisivat kädet ja jalat vispata kymmenisen minuuttia. Sitten rauhoituin.

Tarinan voisi lopettaa tähän, vaan enpä tee, sillä seuraa jälkikirjoitus.

Tänään minua ei pelota ajaminen pienimmässäkään määrin! Olen valmis hyppäämään rattiin vaikka heti. Vaikka maisema on hieman puuroinen ja lämpöasteita on pari astetta. Minulle ei jäänyt kauhua eilisestä - päinvastoin! Tuntuu kuin olisin ravistanut selästäni pelon mustan viitan ja hupun. Jos selviydyin eilisestä,  selviydyn ihan mistä vaan!

Toivotaan että tämä euforia jatkuu tätä päivää pidemmällekin!

10 kommenttia:

Tanja kirjoitti...

Muista että meillä on geenietumatkaa ajotaidoissa. Siitä on Top Gearissakin tehty oikein ohjelmajakso.

Anna taitosi pulputa esiin! :D

aare kirjoitti...

Hyvä Tiina, luja tahto vie vaikka läpi valkoisen lumen. Ja nyt sitten vaan harjoittelua lisää, niin talviautoilu muuttuu tuskasta nautinnoksi.

Zepa kirjoitti...

Sillä lailla! :-D

Mannu kirjoitti...

Tuttua, tuttua... Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän inhoan varsinkin pimeässä ajoa. Mun pimeänäköni on varmaan huonontunut. Mää oisin saanut migreenikohtauksen tuommoisesta kelistä..

Marjattah kirjoitti...

Sinulla on taito jalostaa kokemus kertomukseksi. Istuin kyydissäsi hämmästellen, sillä enhän osaa asettua kuskin asemaan, minä ajotaidoton. Olen täysin luottavainen, ja ihailen ajotaitoasi. Varmaan olisin rupattanut ja lauleskellut minäkin ;)

aimarii kirjoitti...

Onneksi pääsitte turvallisesti kotiin.
Minä en tykkää edes matkata autossa pimeällä.

Anonyymi kirjoitti...

Oikein! Ei autolla ajo ole vaikeaa. Tarvii vain jättää koheltaminen pois!
Mutta olipa upeita kuvia Taevaskodalta. Onneksi meidätkin sinne viime kesänä opastit!

Seppo&Mari

Kersten kirjoitti...

Huh. Oli oikein jännittävä tarina, luin kolme riviä kerrallaan pelätessäni että jotain pahaa tapahtui :(

Eikö portugalilaisia todellakaan pelottanut? Nekun ei taida nähdä lunta juuri joka päivä.

Mutta varmasti oletkin hyvä kuski kun kukaan ei huomannut mitään!

Anonyymi kirjoitti...

Täällä vertaisryhmästä Autoilevat Naiset Jaana vastaa, ettei pimeässä ajoa opi millään kurssilla, vaan just niinkuin sinä teit - ottaa vaan aluksi varovasti (ja tietty myöhemminkin) ja ajaa hissukseen. Jos välillä tuntuu siltä, että tauko tekee hyvää, pysähtyy vaan hetkeksi tien reunaan hengähtämään. Ja eikun takaisin rattiin. Ei se pimeässä ajo ainakaan musta koskaan ole kivaa ollut, mutta kun ymmärtää riskit ja ottaa iisisti, niin kyllä se alkaa sujua. Olen aikaisemmin ajanut jonkin verran just talvikelissä pimeällä, eikä se muutaman kerran jälkeen enää tuntunut niin pelottavalta. Epäuskokohtauksen iskiessä vauhtia vaan pikkasen pienemmäksi ja radiota lujemmalle!

Jaana

marja p kirjoitti...

Paikalla olleena voin todistaa, että osaat ajamisen taidon. Myös huonossa kelissä! Ne portugalilaiset kai muuttuivat hieman hiljaisemmiksi illan pimetessä, mutta eipä noilla polvet tutisseet kun nousivat autosta ruokaravintolan edessä, joten ansaisit varmaan heidänkin luottamuksensa talvikelissä ajamiseen! Hieno reissu - kiitos vielä siitä!