Taivaallisissa ja helvetillisissä maisemissa

Morjensta taas blogi-kaverit.

Seuraa tarinaa eiliseltä. Ja näin se alkaa:

Põlvan kaupungin lähellä, noin 40 minuutin ajomatkan päässä Villa Ottiliasta on luonnonsuojelualue ja ihastuttavaakin ihanampi luontokohde Taevaskoda. Sinne lähdimme eilen. Matkassani oli ystävättäreni Marja sekä kaksi portugalilaista nuorta asiakastamme. Alkumatkassa myös Kimmo ja Latte.

Taevaskoda ei pettänyt tälläkään kertaa - se on kerta kerran jälkeen aina vain erilainen ja yhtä lailla majesteetillisen upea päiväkohde. Punaiset kalliot, lumi, kylmää uhmaava ja talvellakin vapaana virtaava Ahja-joki, ne salpaavat hengen. Kerta toisensa jälkeen. (Blogista löytyy runsaasti siitä kuvia ja juttua, vaikkapa Taevaskoda-tunnisteella edeten.)

Mitä sitten tapahtui?

Tiedättehän laulun pienistä elefanteista, jotka marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin... Ja koska matka oli hauska niin, halusivat ne kulkea aina eteenpäin... (laulun sanoja hieman sovellettuna)

Matka jatkui siis Taevaskodalta eteenpäin. Olimme tulleet paikalle kahdella autolla. Jeepissä istuivat Kimmo ja kaksi kivaa portugalilaista asiakastamme. Ja minun Punaisessa Ranskattaressani matkusti ystävättäreni Marja ja Latte The Dog.

Taevaskodan jälkeen jaettiin joukot. Kimmo ja Latte lähtivät kotiin Jeepillä; Kimmolla oli töitä tietokoneella odottamassa. Ja me muut, eli ystävättäreni Marja ja kaksi nuorta portugalilaista asiakastamme pakkauduimme Punaiseen Ranskattareen ja lähdimme eteenpäin kohti Räpinaa ja Peipsiä.

Normireissu? Ei todellakaan! Kerronpa heti mistä loppureissun draama syntyi.

Minä olen maailman pelokkain talvikuski ja olen ajanut tänä talvena vain miniatyyrimatkoja kotikonnuilla ja aina hyvissä ajo-olosuhteissa. En minä (kai) huono kuljettaja ole, mutta olen äärettömän epävarma. Mikä tietenkin johtuu vähäisestä talviajokokemuksesta.

Kun lähden liikkeelle talvella, tarkistan aina että kelit ovat hyvät, eikä mitään vaaratekijää luimi mutkan takana teiden tai ilmojen puolesta. Tutkin sääkarttoja, ennusteita ja auringon nousuja ja laskuja. Jos vähänkään näyttää epäilyttävältä, lyön jarrut pohjaan jo kotiovella.

Eilinen oli poikkeus siinä mielessä, että liikkeelle lähdettiin alun alkaenkin hieman epävarmoissa keli- ja ajo-olosuhteissa. Parin viikon pakkasjakson jälkeen ilma oli lämmennyt mikä yleensä aiheuttaa liukkautta teille. Säätiedotukset ennustivat lumisadetta seuraavaksi päiväksi - mutta onneksi vasta seuraavaksi päiväksi. Ja niin minä siis uskaltauduin liikkeelle. Kova tahto päästä Taevaskodalle ylitti pienet epäilykset ja arvelut.

Taevaskodalle matka meni hyvin ja niinpä päätimme jatkaa sieltä eteenpäin. Ainoaksi ehdoksi jatkoreissulle laitoin, että meidän täytyy kääntää auto paluusuuntaan niin että pääsemme kotiin ennen pimeää.   Pimeässä ajaminen kun myös on minulle suuri pelkotekijä.

Vaan miten kävi?! Meillä oli niin hauskaa ja maisemat niin hienoja että ajoimme aina vain eteenpäin, ennenkuin ymmärsin kääntää Ranskattaren kotia kohti. Uskoin saapuvani kuitenkin Otepäälle hämärän aikaan. Vaan väärin uskoin.

Pimeys laskeutui yllättävän nopeasti. Ja tuuli oli päivän mittaan viskonut lunta pelloilta tielle niin, että paikka paikoin tie oli lumidyynien peittämä. Samaan aikaan lämpötila nousi koko ajan ja kilometri kilometriltä tielle pakkautunut lumi muuttui epämääräisemmäksi liukkaaksi mössöksi, jossa Ranskatar liukasteli ja heittelehti hiemankin kovemmassa vauhdissa.

Mitäs teet? Kotiin on päästävä ja mukana on ystäviä ja asiakkaita. Et voi alkaa siinä ääneen voivottelemaan että prskele että on hirveää. Sen kun ajat. Muina naisina. Ja yrität pitää hermosi kasassa. Ei pimeys ole niin kauheaa, ei oikeasti, rauhoitin itseäni. Ja kun en kaahaile, vaan etenen tasaisella maltillisella nopeudella niin liukkaasta lumisohjostakin mennään eteenpäin. Ja vastaantulijat - niistä sitten yritetään selvitä yksi kerrallaan - vaikka tie oli kaventunut puoleen entisestään.

Noin 20 kilometriä ennen kotia iski lumimyrsky. Vuoden hurjin lumimyrsky. Räntää tuli tuhatta ja sataa vaakasuorassa ja tuuli heitti sitä tuulilasiin joka suunnalta. Näkyvyys oli mitätön. Ja tie kiemursi. Tuuli tarttui autoon ja tuntui nostavan sitä ilmaan.

Ja minä purin huulta ja ajoin lähes sokkona mutkittelevaa pimeää sohjoista tuulenpiiskaamaa lumiloskatietä eteenpäin. Kaveri jutusteli mukavia vieressä eikä katsellut maisemia, saati pannut merkille kalpeita kasvojani tai  orastavaa kauhuani. Ja portugalilaiset asiakkaamme takapenkillä laulelivat iloisina matkalauluja. Heillä oli mukavaa.

Kotiin pääsimme! Sen jälkeen taisivat kädet ja jalat vispata kymmenisen minuuttia. Sitten rauhoituin.

Tarinan voisi lopettaa tähän, vaan enpä tee, sillä seuraa jälkikirjoitus.

Tänään minua ei pelota ajaminen pienimmässäkään määrin! Olen valmis hyppäämään rattiin vaikka heti. Vaikka maisema on hieman puuroinen ja lämpöasteita on pari astetta. Minulle ei jäänyt kauhua eilisestä - päinvastoin! Tuntuu kuin olisin ravistanut selästäni pelon mustan viitan ja hupun. Jos selviydyin eilisestä,  selviydyn ihan mistä vaan!

Toivotaan että tämä euforia jatkuu tätä päivää pidemmällekin!