Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Yksin Italiassa, osa 25: Uffizi ja renessanssin taideaarteet

Uffizin galleria (Galleria degli Uffizi) on yksi maailman vierailluimmista ja arvostetuimmista taidegallerioista, joka esittelee monipuolisesti erityisesti renessanssin taidetta. Se on myös yksi maailman vanhimmista taidemuseoista.

Rakennus, jonka suunnitteli Giorgio Vasari ja jonka rakennustyöt saivat alkunsa vuonna 1560, oli alunperin suunniteltu Firenzen ja erityisesti Cosimo de Medicin hallinnon virastorakennukseksi, siitä nimi, joka on säilynyt näihin päiviin asti (virasto on ital. uffizi).

Medicien suurherttuasuku alkoi pian käyttää Uffizia myös jatkuvasti kasvavien taidekokoelmiensa säilytys- ja näyttelytilana. Rakennuksen suunnittelijan Giorgio Vasarin mukaan - joka ei ollut vain taiteilija ja arkkitehti vaan myös taidehistorioitsija - Uffiziin kerääntyi sellaisia taiteilijoita kuin Leonardo da Vinci ja Michelangelo "nauttimaan kauneudesta, työskentelemään ja viettämään siellä vapaa-aikaansa."

Vielä sen jälkeen kun Medicien suku oli sammunut, taideaarteet jäivät Firenzeen. Medicien suvun viimeinen jäsen,  Anna Maria Luisa, sai neuvoteltua Firenzen kaupungin kanssa sopimuksen, jonka pohjalta galleriasta muodostui ensimmäisiä moderneja taidemuseoita maailmassa. Uffizin galleria on ollut auki vierailijoille erityispyynnöstä jo 1500-luvulta asti. Suurelle yleisölle se aukesi virallisesti vuonna 1765.

Galleriassa vierailee vuosittain liki 2 miljoonaa kävijää, ja kesäkaudella, erityisesti heinäkuussa ja elokuussa, saattaa jonotusaika galleriaan venyä viiteen tuntiin. Siksi vierailijoita neuvotaan lunastamaan lippu etukäteen. Se on mahdollista tehdä myös netissä. Näin tein minäkin - joskin jouduin silti seisomaan jonossa kolmisen tuntia - kyse oli kuitenkin poikkeustapauksesta eli lakkoneuvotteluista. (Kts. edellinen postaukseni.)


Kuva: © Samuli Lintula / Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0

Käytäviä reunustavat taideteokset on veistetty hellenistisiä ihanteita mukaellen

Uffizin koristeellisia kattoja
Renessanssi syntyy Firenzessä

Yli kolmesataavuotinen aikakausi, joka mullisti maailman niin ajattelun kuin taiteen ja tieteen osalta ja jota taide- ja aatehistorioitsijat kutsuvat renessanssiksi, sai alkunsa juuri Firenzessä. Firenze oli 1400-luvulta lähtien ollut jatkuvasti vaurastuva kaupunkivaltio, jota itsevaltaisesti hallitsi Medicien suku. Renessanssi (sananmukaisesti uudestisyntyminen, italiaksi) oli taloudellisen ja henkisen kasvun ja kiivaan antiikin tutkimuksen aikaa. Tyypillistä ajan tieteilijöille ja taiteilijoille oli perinteisten rajojen rikkominen; ihanteena oli monipuolinen ns. renessanssi-ihminen, jonka mielenkiinto ylitti aiemmat rajoitteet niin että kuvanveistäjä saattoi olla samanaikaisesti myös arkkitehti ja maalari kuten Michelangelo tai maalari saattoi olla yhtä lailla keksijä, lääketieteilijä ja tutkija kuten Leonardo da Vinci.

Italian renessanssi jaetaan yleensä kolmeen eri aikakauteen: varhaisrenessanssiin (1400-luku), täysrenessanssiin (1500-luku)  ja myöhäisrenessanssiin, jota myös manierismiksi kutsutaan (aika täysrenessanssin ja barokin välillä 1600-luvulla). Italiasta renessanssin ajatukset ja vaikutukset levisivät myös muualle Pohjois-Eurooppaan. Alankomaiden renessanssi -nimeä käytetään flaamilaisesta 1400- ja 1500 -lukujen taiteesta.

Miksi renessanssi syntyi juuri Firenzessä? Siitä on olemassa useita teorioita. Vähimpänä tekijänä ei voida pitää taiteita suosivaa Medicien sukua, joka 1400-luvulta lähtien oli ymmärtänyt taiteen merkityksen propaganda-aseena. Erityisesti Cosimo Medici ja Lorenzo Medici (Lorenzo Magnifico) vahvistivat omaa yksinvaltaista asemaansa ympäröimällä itsensä ennennäkemättömän hienoilla taideteoksilla.

Taide toimi vahvana äänitorvena ajatuksille. Kun Medicit olivat joutuneet  väliaikaisesti pakenemaan Firenzestä  Savonarolan herättämän raivon vuoksi,  Michelangelon ainutkertainen David-patsas asetettiin Firenzen keskusaukiolle, Piazza de Signorialle, kaiken kansan ihmeltäväksi. David symboloi firenzeläisille oman kaupunkivaltion ainutkertaisuutta ja voittamattomuutta viholliskaupunkivaltioihin nähden. Kaupungintalon edessä seisova David toimi nyt propagandana Medicejä vastaan - kansa tulkitsi Goljatin olevan kaikkivoipa ja kaupunkia pitkään hallinnut Medicien suku.

Sama patsas tuli myöhemmin jatkamaan viestiään. Nyt toiseen suuntaan, Medicien valtaa korostamaan.

Mikä renessanssin taiteessa viehättää nykypäivänä?

Renessanssia edeltänyt gotiikka oli erityisesti maalaustaiteessa jäykkää ja sääntösidonnaista. Teosten aiheet olivat puhtaasti uskonnollisia ja maalaustapa perustui vanhoihin perinteisiin ja sääntöihin, samaan tapaan kuin Bysantin ikonimaalauksessa. Renessanssi rikkoi nämä rajat. Se haki innoituksensa ympäröivästä todellisuudesta. Vaikka pääosa taiteesta oli yhä kirkon tilaamaa, saivat uskonnollisten teosten henkilöhahmot inhimillisiä piirteitä. Jäykän sovinnaisuuden sijasta nähtiin teosten hahmoissa riemua ja haltioitumista, surua ja vihaa ennennäkemättömällä tavalla.

Jatkuvasti vaurastuvan kauppias- ja pankkiiriluokan myötä taiteilijat saivat kirkon ohella myös uusia mesenaatteja ja tilaajia, jotka sallivat aiempaa laajemman aihepiirin. Erityisesti antiikin vanhat myytit tarjosivat taiteilijoille loputtoman aiheiden aarreaitan. Rohkeat taideteokset löysivät tiensä aatelisten koteihin ja makuuhuoneisiin, ja taiteilijoilla oli jatkuvasti entistä suurempaa kysyntää. Firenzen monissa taideverstaissa ja käsityöläispajoissa piti kiirettä. Täysrenessanssin ajalla erityisesti muotokuvamaalauksesta, joka ennen renessanssia oli tuntematonta, tuli äärimmäisen suosittua. Jokainen vähääkään itseään kunnoittava aatelinen halusi tulla ikuistetuksi jälkipolville veistoksena tai maalauksena.

Henkilökohtaisesti minulle renessanssin taide edustaa samanaikaisesti sielukkuutta, keveyttä ja syvyyttä. Sellaisella mestaruudella, johon taiteilijat eivät ole ennen eivätkä jälkeen renessanssin pystyneet. Samalla taideteokset avaavat mahdollisuuden kurkistaa renessanssin maailmaan, ajatuksiin ja ihmis- ja kauneuskäsityksiin.

Ja Uffizi tarjoaa tähän ehkä maailman parhaimman mahdollisuuden. Se mykistää, se riemastuttaa ja se saa aikaan tunnekuohun, joka ei mene ohi päivien, ei edes kuukausien kuluttua. Yhä palaan näihin hahmoihin, tutkin teoksia, vaikka vain valokuvien kautta, eläydyn ja nautin.

Alla teoksia, jotka Uffizissa tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen. Laitan erikseen vielä yhden kirjoituksen ehkä suurimmasta suosikistani, Sandro Botticellista.

Mutta alla nyt pieni otos teoksista sellaisilta mestareilta kuin Piero della Francesca, Filippo Lippi, Michelangelo Buonarotti, Rafaello Sanzio, Tiziano Vecelli, Leonardo da Vinci ja Michelangelo Merisi da Caravaggio.


Piero della Francesca: Urbinon herttuapariskunta (1465-1472)
Filippo Lippi: Adoration of the Child



Michelangelo: Doni Tondo (Pyhä perhe), 1507

Rafaello Sanzio: Guidobaldo da Montefeltron muotokuva 1507

Rafaello Sanzio: Elizabetta Gonzagan muotokuva 1504

Rafaello Sanzio: Madonna, Johannes Kastaja ja Jeesus (Madonna del Cardellino) 1506


Tiziano: Sairas mies 1514

Tiziano: Urbinon Venus 1538

Caravaggio: Meduusan pää 1597


Leonardo da Vinci: Marian ilmestys 1472-1475

lauantai 24. tammikuuta 2015

Yksin Italiassa, osa 24: Uffizin galleria - niin lähellä, mutta niin kaukana

Kuten olen aiemmin kertonut, yksi Italian-matkan pääkohteistani oli Uffizin taidegalleria Firenzessä. Olin seissyt sen edessä kolmisenkymmentä vuotta sitten, rahattomana. Uffizin taideaarteet olivat tuolloin niin lähellä mutta niin kaukana. Päätin, että kerran minä vielä tuonne menen. Nyt se hetki oli koittanut.

Lipun olin ostanut etukäteen netistä, kuten neuvotaan. Näin vältetään kilometrien pituiset jonot ja pitkät jonotusajat. Edellisenä päivänä olin käynyt etukäteen vielä tarkistamassa missä etukäteislippu vaihdetaan varsinaiseen lippuun ja minne sen jälkeen suunnataan. Olin todennut että mikään ei voi tällä kertaa mennä pieleen.

Herätyksen kanssa oli ollut ongelmia, kuten aiemmin kerroin. Huonepuhelin kun ei hotellissani toiminut ja kännykkää minulla ei vieläkään ollut. Aamuvuorossa oleva nuori apulainen oli luvannut tulla kuitenkin herättämään minut koputtamalla huoneeni ovea tasan 07.00.

Tuliko koputus? Sitä arvuutin aiemmin. Tuli, ei tullut, vaarinhousut? - Ei tullut.

Heräsin kuitenkin itse jo kuuden pintaan, kävin suihkussa, pukeuduin ja odotin kello seitsemään, vain tarkistaakseni tulisiko koputus. En ollut sanottavammin yllättynyt hiljaisuudesta oveni takana.

Villa Il Castagno-hotellilta kävelee keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Lähdin varmuuden vuoksi kuitenkin liikkeelle jo tunti etuajassa. Ollakseni varmasti ajoissa paikalla. Sisäänpääsyajaksi oli lippuuni merkitty kello 08.30. Olin Uffizin edessä jo hyvästi ennen kello kahdeksaa. Ja edessäni oli valmiiksi jo jonoa, jonka jatkoksi itsekin asetuin.

Jono kasvoi kasvamistaan, vaan ei liikkunut. Kun puoli tuntia oli kulunut ja jono ei ollut liikahtanutkaan, alkoi kansa jonossa napista. Mitä ihmettä? Joku lähti tutkimusmatkalle ja tunkeutui jonon alkupäähän, oven eteen. Ja palasi sitten kertomaan: "Siellä on lappu ovella että Uffizi saattaa aueta kello 10.30." Kohina kävi läpi jonon. Mitä ihmettä? Miten tämä on mahdollista?!!! Ja mitä tarkoittaa: saattaa aueta?



Jossain vaiheessa joku taidemuseon virkamies vahingossa raotti yhtä gallerian aulan sivuovea ja kurkkasi ulos, ja sai samointein kimppuunsa ihmismassan joka vaati tietää, miksi jono ei liiku. Selvisi että kyseessä on lakko. Tai itse asiassa lakkokeskustelut. Ja vasta kello 10.30 tiedetään meneekö Uffizin henkilökunta lakkoon vai aukeaako galleria ylipäätänsä.

"Hienoa!" totesin hiljaa itsekseni. Kannatti tosiaan hankkia etukäteislippu. Välttää jono! Grrrr.....

En ollut jonossa ainoa joka puhisi ja purnasi. Jotkut viittasivat kintaalla koko gallerialle ja jättivät paikkansa jonossa. Useimmat jäivät paikoilleen. Kuten minä. Ja niin sitten seisoin tolpillani aina kello 10.30:een asti, jolloin selvisi, että lakkoneuvotteluissa oltiin päästy sovintoon ja galleria aukeaisi.

Jonottaminen ja odottelu ja seisoskelu on ärsyttävää ja raskastakin. Raskaampaa kuin vaikka saman ajan kestänyt kävely. Mutta jonoissa syntyy myös keskusteluja, yhteishenkeä ja synkeää huumoriakin. Minun edessäni seisoi kaksi amerikkalaista eläkeläisrouvaa Havaijilta sekä heidän nuori siskontyttönsä. Takanani kanadalainen keski-ikäinen pariskunta. Liki kolmituntisen jonotuksen aikana ehdimme jutella monenlaista. Kanadalaispariskunnan miehen vanhemmat tulivat Virosta ja mies jopa osasi viroa muutamia sanoja. Havaijilaisrouvat kertoivat elämästään ensin manner-USA:ssa ja sitten Havaijilla, jonne molemmat olivat muuttaneet jäätyään eläkkeelle. Puhuttiin politiikkaa, kertailtiin jokaisten siihenastisia Italia-kokemuksia. Välillä joku kävi hakemassa koko konkkaronkalle kahvit, toisten pitäessä kaverille paikkaa jonossa. Ja auta armias, joku joku yriti jonossa kiilata, meidän yhteishenkinen poppoo kyllä näytti kiilaajalle paikkansa.

Kello 10.30 ovet siis aukenivat ja jono alkoi liikkua. Ilmassa oli suorastaan suuren urheilujuhlan tuntua. Etukäteislipun vaihto varsinaiseen lippuun ja sitten aukion poikki seuraavaan jonoon,  joka vei kaikkein pyhimpään eli itse galleriaan. Kello 11.00 olin vihdoin Uffizissa. Puuh.

Kello 10.30 jono alkaa vihdoin liikkua

Lippuluukun ovet ovat vihdoin auki ja jonottajat voivat helpottuneina pyyhkiä hikipisarat otsaltaan
Kiertelin tätä yhtä maailman upeinta taidegalleriaa kolme tuntia. Sitten oli aika lähteä eteenpäin sillä olin sopinut tapaamisen edellisiltana tapaamani Ashleyn kanssa kello kahdeksi Piazza Santa Crocelle. Vain kolme tuntia - mutta mitkä intensiiviset ja upeat kolme tuntia ne olivatkaan!  Kaiken sen jonotuksen arvoiset.

Lisää Uffizin taideaarteista seuraavassa postauksessa. Pysykää siis linjoilla. Sillä tiedossa  maailmanhistorian upeimpia tauluja ja haltioitunutta taidepohdintaa. Elämä lyhyt, taide pitkä (kuten se jono joka taiteeseen johdatti).

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kuka oli Tiina-Pekka Halonen?

Villa Ottilia Productionin puolidokumentaarinen tiede- ja taidesarja: Tuntemattomia taiteilijoita jatkuu.

Tänään keskitymme tutkimaan taidepiirien täysin ylenkatsomaa, ellei suorastaan unohtamaa mysteeriä: kuka oli Tiina-Pekka Halonen?

Pekka Halonen (23.9.1865 Lapinlahti - 1.12.1933 Tuusula), tuo rakastettu suomalaisen luonnon, maisemien ja käkkärämäntyjen kuvaaja on meille kaikille tuttu. Moni on vieraillut hänen taiteilijakodissaan Halosenniemessä, Tuusulassa. Ja vielä useampi pysähtynyt Pekka Halosen iki-ihanien taulujen ääreen vaikkapa Ateneumin taidemuseossa.

Olemme kuitenkin Villa Ottiliassa löytäneet historian hämähäkinseittisistä arkistoista tietoja Pekka Halosen aikalaisesta, Tiina-Pekka Halosesta, joka on jäänyt täysin Pekan varjoon. Silti virkeä ja valpas tutkija löytää useita yllättäviä yhtymäkohtia Pekan ja Tiina-Pekan urien varrelta. Heidän tyylinsä eivät olleet täysin samankaltaista, vaikka niistäkin on löydettävissä selkeitä yhtymäkohtia. Oudoksi asian tekee heidän aiheittensa valinnat. Tuntuu kuin he olisivat kulkeneet ritirinnan läpi suomalaisen mäntymetsän ja korpimaiseman. Yhdessä vaellelleet Tuusulanjärven rannoilla ikuistamassa sen ikiaikaista kauneutta. Kuitenkin - ja tämä tekee asiasta vielä oudomman - Pekka Halonen teki uransa Suomessa, kun taas näyttäisi siltä että Tiina-Pekan työt on tehty pääsääntöisesti Virossa. Siellä missä Pekka on istahtanut Tuusulanjärven reunamille, Tiina-Pekka on tehnyt sen Otepään Pyhäjärvellä.

Kuka siis oli Tiina-Pekka Halonen? Oliko hän Pekan sukulainen, ehkä kaukainen Viron serkku, joka tunsi outoa spiritualistista ja henkistä yhteyttä Pekkaan? Onko Tiina-Pekkaa edes ollut olemassa? Onko hän Pekan alter ego tai ehkä syntymässä erotettu kaksoissisko?

Tutustukaamme heidän töihinsä, ehkä niistä löydämme vastauksia tähän ihmiskuntaa kutkuttavaan arvoitukseen!

Pekka Halonen maalasi eniten maisemia ja kansanelämän kuvauksia. Hän teki 1900-luvun alkupuolella värikokeiluja ja tapaili myös impressionistisempaa maalaustyyliä, mutta 1920-luvun alkuun mennessä tyyli tasaantui pehmeäksi ja ilmavaksi. Kuten esimerkiksi tässä teoksessa, joka löytyy amerikkalaisilta taidesivuilta. Taulussa näkyy signeeraus ja vuosiluku 1926, mutta paikka on tuntematon.

Pekka Halosen työ vuodelta 1926 - paikka tuntematon

Katsokaamme Tiina-Pekan työtä, jossa löytyy häkellyttävästi samankaltaisuutta. Tiina-Pekka on kirjoittanut kankaan taakse: Tori, Pärnu-joki, joten tiedämme että se on maalattu Virossa. Olisiko Pekka Halonen saattanut käydä myös Torin pienessä jokirantakaupungissa?

Tiina-Pekka Halosen työ: Pärnu-joki, Tori

Kuvat eivät ole identtiset, mutta vaikuttaisi että Tiina-Pekka ja Pekka ovat käyneet samoilla rantamilla. Sama toistuu seuraavassa kuvaparissa. Ensimmäinen on maalattu ilmeisesti Kuhmoisissa, mistä Pekka Halonen 1916 vuokrasi perheelleen pappilan maihin kuuluneen Kivikosken torpan kesäasunnoksi. Myöhemmin taiteilija lunasti torpan omakseen:

Pekka Halosen maisema mahdollisesti Kuhmoisista vuodelta 1912
Tiina-Pekan rinnakkaisteos on Pärnu-joelta, ei siis Kivikoskelta, mutta voiko olla sattumaa että joki näyttää kulkevan hyvin samankaltaisesti kuin mitä Kivikoskella?

Tiina-Pekka Halonen: Näkymää Pärnu-joelle


Pekka Halosen talvikuvat ovat ehkä sitä kaikkein tunnetuinta suomalaista kansallismaisemaa. Myös Tiina-Pekka väsymättä tallensi talvisia ja lumisia maisemia

Pekka Halosen Violetti talvimaisema joko vuodelta 1923 tai 1926 (signeerauksesta vaikea saada selvää)

Tiina-Pekka Halonen: Salakuuntelijoiden kivi Taevaskodalla


Ja vielä yksi hämmentävä kuvapari. Jälleen emme tiedä missä Pekka Halosen lumipuu on maalattu, mutta Tiina-Pekka Halosen puusta tiedämme sen olevan Villa Ottilian pihalta. Voisiko todellakin olla että Pekka Halonen olisi saattanut kuitenkin yöpyä Villa Ottiliassa? Hyvin arvoituksellista!

Pekka Halosen luminen puu vuodelta 1912

Tiina-Pekka Halosen työ: Lumipuu Villa Ottilian pihalla

Voiko tämä kaikki olla vain sattumaa? Tätä pohti tutkimusryhmämme ja yritti kaivaa lisää tietoja tästä historian unohtamasta taiteilijasta, josta on jäljellä vain useita lumisia töitä ja yksi valokuva. Antaako valokuva meille mitään tietoa tai viitteitä mystisen taiteilijan taustoista?

Kuvassa Tiina-Pekka näyttää olevan suden seurassa, itse asiassa näyttäisi siltä että susi on Tiina-Pekan kesyttämä. Tämä viittaa siis taiteilijan vahvaan kontaktiin villin luonnon kanssa.

Eniten tutkijoita on kuitenkin hämmästyttänyt ja häkellyttänyt Tiina-Pekan vaatetus: hän näyttäisi olevan pukeutunut jonkinlaiseen alkukantaiseen asuun, mahdollisesti kansallispukuun, joka antaa viitteitä eskimoiden ja mahdollisesti inuitien suuntaan. Pekka Halonenhan tunnetusti maalasi paljain käsin pakkasesta välittämättä sillä seurauksella että hän vanhempana kärsi pakkasen palelluttamista sormista ja reumatismista. Tiina-Pekalla ei näyttäisi olevan samaa ongelmaa - hän näyttää pukeutuneen vallan lämpimästi ja ilmanalan edellyttämällä tavalla.

Tiina-Pekka Halonen ja kesytetty susi, vuosi tuntematon
Vertailun vuoksi: perinteinen inuitien talviasu

Päätämme tämänkertaisen osamme kysymällä vielä kerran: Kuka oli Tiina-Pekka Halonen? Oliko hän Pekka Halosen sukua? Oliko hän spiritualisti tai mahdollisesti Pekka Halosen inkarnaatio? Vai ehkä inuiti? Mikä oli hänen suhteensa susiin ja Pärnu-jokeen? Miksi tämän pitäisi ketään kiinnostaa?

Tuskin saamme tälle kiehtovalle mysteerille koskaan vastausta, mutta lieneekö silläkään kovin suurta merkitystä.

Kiitos kaikille Tuntemattomat taiteilijat -sarjan seuraajille. Ja kuten aiemmissakin osissa,  toteamme jälleen: jatkoa seuraa tai sitten ei. Eikä silläkään liene niin suurta merkitystä. Eikä pidä uskoa ihan kaikkea mitä täällä kerrotaan.

Näkemiin ja kuulemiin. Ja kiitos.

Jälkikirjoitus: Jos pidit tästä, ehkä haluat katsoa sarjan aiemmat osat. Ne tässä:

Opetusohjelma: Tuntemattomat taiteilijat osa 1
Opetusohjelma: Tuntemattomat taiteilijat osa 2

maanantai 11. helmikuuta 2013

Opetusohjelma: Tuntemattomat taitelijat, osa 2

Hei taas rakkaat katsojat ja tervetuloa takaisin Villa Ottilia Productionin puolivallattoman dokumentaarisarjan pariin. Tuntemattomat taitelijat esittelee aikansa kuuluisimpien taiteilijoiden varjossa eläneiden kollegojen töitä. Viime osassa esittelimme mm. George-Pierre Seurat'n, Alfred William Finchin ja Leonardo da Vincin aikalaismaalareita.

Nyt jatkamme sarjaamme eteenpäin, ja aloitamme sen englantilaisella romanttisella maalarilla Joseph Mallord William "J. M. W." Turnerilla,  (23.4.1775 – 19.12.1851). J.M.W.Turner oli kuuluisa erityisesti dramaattisista ja värikylläisistä merimaisemistaan, joissa taivas ja meri yhtyivät valtavaan värihehkuun.

Alla yksi tunnetuimmista ja tutkituimmista J.M.W.Turnerin teoksista: "The Slave Ship" aiemmin tunnettu myös  hieman pidemmällä ja dramaattisemmalla nimellä: "Slavers Throwing overboard the Dead and Dying—Typhoon coming on". Teos on vuodelta 1840 ja löytyy nykyisin Bostonin taidemuseosta:

J.M.W. Turner: The Slave Ship, 1840

Turnerin aikalainen Tiina Turner (koko nimi: Josef(t)iina, Mallord(t)iina, William(t)iina Turner) on kadonnut taidehistoriasta, sinne ainuttakaan alaviitettä jättämättä. Silti tämä oranssia ja punaista dramatiikkaa runsaasti viljelevä taiteilijatar oli hänkin innostunut veden ja taivaan kuvaaja. Alla hänen teoksensa: Tyrskyjä Taevaskodalla, jossa löydämme samaa turnerilaista vimmaa kuin mitä J.M.W.Turnerin töistä. Pelkistyksen vuoksi Tiina Turner on kuitenkin jättänyt kuvasta orjat ja hukkuvan laivan pois:

Tyrskyjä Taevaskodalla


Siirtykäämme ajassa hieman eteenpäin ja tutustukaamme kreikkalaissyntyiseen mutta Italiassa vaikuttaneeseen taitelijaan Giorgio de Chiricoon (10.7.1888 – 20.11.1978). Ennen ensimmäistä maailmansotaa de Chirico perusti taideryhmän: Scuola Metafisica (metafysiikan koulu), joka myöhemmin vahvasti vaikutti tuleviin surrealisteihin, kuten René Magritteen ja Salvador Daliin.

De Chiricon varhaisimmissa töissä on läsnä usein epätodellinen odotuksen ja vieraantumisen tunne. Työt ovat samalla surrealistisia mutta arkkitehtoonisia. Syvät varjot ja niiden vastapoolina toimiva häikäisevä kirkkaus antavat töille epätodellisen ja surumielisen tunnelman.

Giorgio de Chirico:  Mystery and Melancholy of a Street, 1914
De Chiricon aikalaisiin kuuluva Giorg(t)iina de Chirico on jälleen vähemmän tunnettu taiteilijatar. Myös Giorg(t)iina oli viehtynyt syviin varjoihin ja pimeisiin holvikaariin. Olemme saaneet käsiimme yhden hänen työnsä: Palermon rautatieasema, jossa näkyy Giorg(t)iinalle tyypillinen varjojen ja valon kova leikkaus.

Giorg(t)iina de Chirico: Palermon rautatiasemalla


Viimeisenä on päivän osassa vuorossa meidän kaikkien niin suuresti rakastama Henri-Émile-Benoît Matisse (31.12.1869 – 3.11.1954). Kukapa ei Matissea, tuota impressionismin isää, tuntisi. Hänen viehättävät värikylläiset interiöörinsä ja asetelmansa ovat suurten ja kansainvälisten taidemuseoiden tärkeimpiä ja arvostetuimpia töitä.

Matisse maalasi vain muutamia omakuvia, joista tunnetuin lienee vuodelta 1906: Omakuva raidallisessa t-paidassa.

Henri Matisse: Omakuva punaisessa t-paidassa


Ohjelman lopuksi on Villa Ottilia Productionilla ilo esittää kadonneiden arkistojen aarteiden todellinen löytö, toinen Matissen muotokuva, jonka lienee maalannut hänen aikalaistoverinsa: Henri(t)iina Matisse, joka myöhemmin otti käyttöön taiteilijanimen Tisse.

Tiedämme Tissestä melko vähän – sen verran kuitenkin, että hän ei ollut täysin erakko, vaan perusti pienen taiteilijaryhmittymän, johon kuului hänen lisäkseen toinen naistaiteilija Zanne (koko nimi: Jaana-Paul Cézanne). Tisse ja Zanne ovat tiettävästi maalanneet myös ainakin yhden yhteisteoksen: Sfinksin arvoitus (engl. A Sphinx Day Afternoon), jonka he kuitenkin signeerasivat HéBé-lyhenteellä.

Alla Tissen maalaama muotokuva, jonka uskotaan esittävät juuri Henri Matissea. Täyttä varmuutta tästä ei kuitenkaan ole, kuten ei oikeastaan mistään, mitä tässä ohjelmassa on kerrottu.

Tisse: Erään miehen muotokuva


Ja näin päättyy tämänkertainen osamme sarjasta: Tuntemattomat taiteilijat. Seuraava osa joko tulee tai ei tule tälle kanavalle. Ja kuten kaikkia muitakin sarjan osia, sitä ei voi tilata DVD:nä eikä sitä tulla esittämään YLE:n Teema-kanavalla.

Kuulemiin ja näkemiin. Ja kiitos.



tiistai 5. helmikuuta 2013

Opetusohjelma: Tuntemattomat taiteilijat, osa 1

Tervetuloa Villa Ottilian opetusohjelmien pariin. Tänään aloitamme uuden tiede- ja taidesarjan, joka käsittelee historian unohtamia taiteilijoita. Noita raukkoja, jotka ovat jääneet suurempien tekijöiden varjoon, kuka mistäkin syystä.

Ohjelmassa esitetyt teokset ovat osa viime aikoina löydettyä harvinaista taideaarteistoa. Villa Ottilia Production ei kuitenkaan ota vastuuta ohjelmassa mahdollisesti esiintyvistä virheistä teosten tekijöiden suhteen - eikä oikeastaan mistään muustakaan mitä ohjelmassa kerrottaan. 

Ohjelmaa ei saa jatkossa tilata DVD:nä YLE-shopista eikä sitä myöskään uusita YLE Areenalla tai Maikkarin Katsomossa.

Alkumusiikkia... ja näin se lähtee:

Georges-Pierre Seurat, ranskalainen pointillisti, on monelle taiteenrakastajalle tuttu ja tunnettu hahmo. Hänen hienovaraiseen, usein vastaväreihin ja niiden tuottamaan optiseen illusioon perustuva tekniikkansa on myöhemmin tullut tunnetuksi pointillismina. George-Pierre Seurat'n teoksia löytyy suurimmista ja arvostetuimmista taidemuseoista.

Harvempi sen sijaan tuntee hänen naispuolista aikalaistaan Georg(t)iina-Pirre Seurat'ia ja hänen tuotantoaan, naista joka kuitenkin töpötteli pensselillä parhaansa mukaan.

Tässä yksi helmi kadonneiden arkistojen aarteista:

Georg(t)iina-Pirre Seurat'n teos: Kiviä Käsmun rannalla

(Alla vertailun vuoksi George-Pierre Seurat'n teos "Le Bec du Hoc, Grancamp vuodelta 1885)



Myös belgialainen Alfred William Finch oli pointillisti, joka useasti tallensi töihinsä ranta- ja merimaisemia. A.W.Finch asui pitkiä aikoja myös Suomessa. Lieneekö siis sattumaa että samalta ajalta löytyy tuntemattomalta suomalaiselta Alfred(t)iina Wilhelm(t)iina Finchiltä pointillistinen teos, jossa on nähtävissä a.w.finchimäisiä vaikutteita:


Alfred(t)iina Wilhelm(t)iina Finchin teos: Suuri aalto Vainupeassa


Ranskalainen impressionisti  Claude Monet ja hänen lumpeensa ovat kaikille tuttuja. Harvempi tuntee kuitenkaan Claud(t)iina Monet'a, jonka elämäntyönä ellei suorastaan pakkomielteenä oli tallentaa näkymiä Otepään lummelammikolta. Ja kyllä se niitä tallensikin!

Claud(t)iina Monet'n teos Water Lilies 1

Claud(t)iina Monet'n teos Water Lilies 2


Italialainen Leonardo da Vinci on meille kaikille tuttu. Paitsi että hän oli loistava taiteilija, oli hän myös keksijä ja tiedemies joka tutki ihmiskehoa ja tallensi sen moniin havainnollisiin piirroksiinsa.



Vähemmän tunnetuksi on jäänyt Leonardon aikalainen  Leonard(t)iina da Vinci, tutkija ja tiedenainen hänkin. Siinä missä Leonardo tutki ihmistä, Leonard(t)iina uupumatta tutki ja tallensi teoksiinsa ajopuita ja kummallisia puun juuria.

 Leonard(t)iina da Vincin teos: Erään ajopuun anatomiaa

Leonard(t)iina da Vincin teos: Erään juurakon anatomiaa

Eikä sitten tällä erää tämän enempää tästä aiheesta. Eli näihin näkymiin ja näihin kuviin päättyy tämänkertainen opetusohjelmamme: Tuntemattomat taitelijat, osa 1.

Seuraava osa nähdään myöhemmin, jos nähdään. Silloin  saatamme esitellä teille englantilaisen William(t)iina Turnerin - myöhemmin myös Tiina Turnerina tunnetun. Ja ehkäpä myös muutamia muita unhoon jääneitä taiteilijattaria. Pysykää siis kanavalla.Tai ihan miten vaan haluatte.

Kiitos ja kuulemiin.Ehkä.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Paul Kondas - vakava humoristi

Viljandin vanhassa historiallisessa keskuksessa, aivan Jaani-kirkon vieressä on pieni punatiilinen rakennus jonka sisältä löytyy taidemuseo, Paul Kondase keskus, joka nimensä mukaisesti esittelee naivisti Paul Kondasin (1900-1985) töitä sekä Baltian naivistista taidetta.

Suuri mansikka kuuluu sekin tavallaan Kondasin tuotantoon


Olen käynyt Viljandissa useasti ja yhtä useasti ohittanut tämän pienen museon, milloin mistäkin syystä, sisään astumatta. Pari päivää sitten avasin tuon kutsuvan vihreän oven ja päädyin vallan ihmeelliseen maailmaan.

Paul Kondase keskus on viehättävä valoisa taidemuseo, joka koostuu seitsemästä huoneesta, joista suurimmassa on Paul Kondasin töiden pysyväisnäyttely. Tällä kertaa oli Kondasin ohella esillä pihkovalaisen Irina Vinogradova-Lebedevan nukketauluja, riikalaisen Anita Paeglen satukirjamaisia piirroksia sekä virolaisen graafikon ja maalarin Erich Pehapin satavuotisnäyttely. Yläkerrasta löytyi vielä Viljandimaan oppilastyönäyttely: Villase võlu ja puidu ilu (villan taika ja puun kauneus).  Palaan ehkä näihin erikseen. Tämä kirjoitus kuitenkin keskittyy vain Paul Kondasin töihin ja elämään.

Paul Kondas oli itseoppinut harrastelijamaalari ja naivisti. Ennen kuin menen hänen elämäänsä ja töihinsä, muutama sana omasta suhtautumisestani naivismiin. En ole järin ihastunut siitä taidesuuntana. Jos naivismia voi taidesuunnaksi edes kutsua. On sanottu, että jos taiteilija tietoisesti haluaa erota kaikesta akateemisesta taiteesta ja koulukunnista ja tietää olevansa naivisti, onko hän sitä enää silloin?

Naivistiselle taiteelle on ominaista lapsenomaisuus ja leikkisyys. Teokset ovat usein hyvin koristeellisia ja täynnä värikkäitä yksityiskohtia, ikäänkuin tyhjän tilan kammon tapaan. Usein yksityiskohdat ovat samanarvoisia ja ne on esitetty kaavamaisesti ja yksiulotteisesti. Työt saattavat sisältää allegorioita, symboleita tai viitteitä historiaan tai kulttuuriin. Usein niillä on kertova tehtävä, ja tarina saattaa liittyä taiteilijan elämään, uniin, ympäröivään todellisuuteen tai folkloreen.

Kuten sanottu, en ole naivismin suuri ystävä, enkä ole aiemmin innostunut perehtymään siihen sen enempää. Kun saavuin Paul Kondasin töiden huoneeseen, missä esillä oli miehen lähes koko suppea tuotanto, oli minulla jo jonkinlainen etukäteisajatus näyttelystä. Tyyliin: katsotaan nyt tämäkin. Onhan kyse kuitenkin virolaisesta taiteilijasta, ja nykyisin kaikki mikä koskee virolaisuutta tavalla tai toisella kiinnostaa minua. Antaa minulle jälleen lisää yhden uuden puzzle-palan, jolla yritän hahmottaa maata ja sen kulttuuria ja historiaa kokonaisuutena.

Ensimmäisenä minut vastaanottaa miehen tunnetuin työ: Mansikansyöjät. Tämän työn innoittamina ovat syntyneet Viljandin kadunkulmissa ja puistoissa seikkailevat suuret mansikkapatsaat, samanlaiset kuin yläkuvassa.


Mansikansyöjät 1965

Jatkan eteenpäin ja ensin etenen nopeasti, katseeni vain pyyhkäisee taulua toisen perään. Mutta sitten palaan takaisinpäin. Kuvat alkavat häiritä minua, ne sisältävät niin paljon yksityiskohtia, joita en ymmärrä. Alan miettiä taiteilijan motiiveja, miksi hän sisällyttää tuon tai tämän pienen detaljin työhönsä? Mitä hän haluaa kertoa minulle?

Ja samalla huomaan, että nämä näennäisen iloiset ja värikkäät työt ovat koko lailla groteskeja ja synkeitäkin. Palaan Mansikansyöjiin ja alan katsoa kuvaa tarkemmin. Näennäisesti iloinen seurue on kokoontunut kesäpäivänä viattoman herkun ääreen. Mansikat! Voiko olla kesäisempää ja suloisempaa! Mutta mansikansyöjien silmät kertovat kaikesta muusta kuin viattomuudesta. Ne kertovat himosta, pakkomielteestä, ahneudesta, kielletystä herkusta, vieteistä ja tukahdetusta tunteista.

Alan epäillä että Paul Kondas ei olekaan aivan niin iloinen velikulta kun mitä ensinäkemältä näyttäisi. Mietin myös taulujen vuosilukuja - näyttäisi siltä, että suurin osa töistä on maalattu 1950-1980 -lukujen välisenä aikana, jolloin Viro oli osa Neuvostoliittoa. Muistelen aiemmin kuulemiani taiteilijakohtaloita tuolta ajalta, jolloin oli vain yksi oikea tapa tulkita maailmaa taiteen kautta. Ja tuo tapa ei taatusti ollut Kondasin aavistuksen surrealistinen naivismi. Miten tämä on mahdollista, mietin.

Tähän täytyy saada selvitystä! Palaan museon aulaan ja käännyn museon kuraattorin Mari Vallikiven puoleen. Yritän pukea hämmennystäni sanalliseen muotoon. Kuka, mitä? Miten? Oliko Kondas poliittinen maalari? Ja jos oli, miten se oli mahdollista sen aikaisissa olosuhteissa!

Mari Vallikivi ryhtyy oppaakseni ja kertoo eloisasti ja äärettömän mielenkiintoisesti Kondasin elämästä ja tauluista. Saan tietää, että maalari oli koulutukseltaan opettaja, joka maalauksen ohella oli innostunut musiikista, teatterista ja kirjallisuudesta. Kondas kirjoitti ja ohjasi teatterikappaleita, hän kirjoitti runoja ja soitti useaa eri instrumenttia ja toimi myös oppilaidensa orkesterinjohtajana. Varsinainen renessanssihenkilö, toteaa Mari. Monipuolinen ja poikkitaiteellinen Kondas uskoi taiteen parantavaan ja hyvää tekevään voimaan.

Entä poliittisuus? Oliko Kondas poliittinen maalari? Mari Vallikivi vastaa tähänkin. Paul Kondas syntyi lähellä Põltsamaata aikana jolloin balttisaksalaisten vaikutus Virossa oli erittäin suuri ja jolloin virolaisia kohdeltiin  ikäänkuin toisen luokan kansalaisina. Kondas halveksi saksalaisia kartanonherroja. Yhtä lailla hän halveksi ns. kadakasakslasia (katajasaksalaiset), joiksi nimitettiin syntyperäisiä virolaisia, jotka yrittivät sulautua balttisaksalaisiin matkien heidän puhetyyliään ja käytöstään.

Viron okkupaation jälkeen hän ei ollut sen suopeampi uutta voimaa kohtaan vaan koki neuvostovoimat yhtä lailla Viron kansaa alistavina vieraina. Mari hakee takahuoneesta taulun: Drezden, joka on yksi Kondasin poliittisimmista töistä. Kuva kertoo näennäisesti siitä miten amerikkalaiset pommittivat toisessa maailmansodassa Dresdenin tasaiseksi. Mutta katsokaapa sitä hieman tarkemmin!



Pommit putoavat taivaalta ja rakennukset syttyvät tuleen. Ihmisiä pakenee ja putoaa rakennuksista. Ruumiita makaa kadulla. -- Kuvan alareunassa keskellä lukee: DREZDEN. Mutta mitä itse asiassa kuvassa pommitetaan? Kuvan keskellä on Estonia-teatteri liekeissä ja vasemmalla näkyy Tallinnan Oleviste-kirkon torni, oikealla Kaarlenkirkon kaksoistornit.

Vielä selvempää yhteiskuntakritiikkiä löytyy teoksesta: Riigivargad (valtion varkaat), jossa Lenin, Stalin ja Trotski juhlivat samalla kun kuvan alareunassa köyhä kansa kaivoksissa vetää hiilivankkureita. Tätä työtä Kondas ei koskaan signeerannut.


Mari Vallikivi esittelee Kondasin työtä Riigivargad

Kello käy viittä ja museo suljetaan. Minä jatkan matkaani, mutta mielessäni pyörii kymmeniä kysymyksiä. Mietin Kondasin elämää, joka oli yhdeltä puolen avointa ja elämänmyönteistä. Hän oli pidetty opettaja ja oppilaittensa ihailema dynamo, joka monin tavoin piristi Viljandin kulttuurielämää. Toisaalta hän oli erakko, hänen töitään ei esitetty julkisesti ennen vuotta 1983, jolloin Tarton taidemuseossa pidettiin näyttely “Väljaspool suurt kunsti” (Suuren taiteen ulkopuolella). Täysin tuntematon hän ei kuitenkaan ollut, vaikka ei koskaan myynyt yhtäkään tauluaan. Mikä ehkä yllättävää, hänet on kuitenkin  mainittu kansainvälisessä naivistien tietosanakirjassa jo vuonna 1984. (World Encyclopaedia of Naive Art, 1984). Netistä luen myön Kondasin persoonaa valottavan yksityiskohdan. Vaikka hän ei julkisesti esitellyt töitään, saattoi hän kesäöinä asettua demonstratiivisesti aukinaisen ikkunan ääreen maalaamaan kynttilänvalossa.

Omakuva 1958



Ohessa vielä muutamainen taulu Paul Kondasin näyttelystä. Näitä jokaista voisi analysoida pitkään, ja mielelläni kuulisin myös sinun tulkintasi!  Ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa lukea taideteosta vaan jokainen tulkinta on omalla tavallaan oikea ja siksi mielenkiintoinen! Valitan että jotkut kuvat olen ottanut hieman viistosti johtuen taulujen ripustuksesta melko korkealle. Sana on vapaa ja mielikuvitus nyt peliin! Klikkaamalla kuvat suurentuvat hieman tästä isommiksi.


Ü.R!



Eelkevad (alkukevät)


Elu (elämä)


Varanduste saar (omaisuuksien saari)


Paunastvere poisid (Paunastveren pojat)


Taara tammikus (en osaa kääntää sanaa taara tässä yhteydessä, joku ehkä osaa auttaa?)


Armuõis (rakkauden kukka)


Jään siis odottamaan lukijoiden tulkintoja ja ajatuksia joita kuvat tai teksti herättivät! Nyt  taidekriitikoimaan joukolla!

---

Jälkikirjoitus. Aloin katsoa uudelleen tuota Kondasin kuuluisinta työtä, Mansikansyöjät, ja mietin erilaista tulkintaa. Punainen, tuo raikas iloinen mansikanpunainen on myös kommunismin väri. Aatteen, joka virolaisille annettiin ikäänkuin "lahjana" - yhteistä hyvää jota jaetaan tasapuolisesti kaikille. Entäpä jos taulu kuvaakin yksilöiden erilaista suhtautumista kommunismiin. Virallisesti hymyillään, mutta ilmeet ovat kauhistuneita, patoutuneita, järkyttyneitä, ja hymyt ovat kitkeriä ja väkinäisiä? Eikä kaikilla ole edes mansikoita, takarivi on jäänyt niitä ilman. Sinivalkeaan pukuun (Viron lipun värejä) pukeutunut nainen edessä oikealla on vakava, ja hänellä on kirja edessään. Mitä hän lukee - mansikansyönnin ohella?

Alan kallistua tämän jälkimmäisen tulkintani puoleen...