Yksin Italiassa, osa 24: Uffizin galleria - niin lähellä, mutta niin kaukana

Kuten olen aiemmin kertonut, yksi Italian-matkan pääkohteistani oli Uffizin taidegalleria Firenzessä. Olin seissyt sen edessä kolmisenkymmentä vuotta sitten, rahattomana. Uffizin taideaarteet olivat tuolloin niin lähellä mutta niin kaukana. Päätin, että kerran minä vielä tuonne menen. Nyt se hetki oli koittanut.

Lipun olin ostanut etukäteen netistä, kuten neuvotaan. Näin vältetään kilometrien pituiset jonot ja pitkät jonotusajat. Edellisenä päivänä olin käynyt etukäteen vielä tarkistamassa missä etukäteislippu vaihdetaan varsinaiseen lippuun ja minne sen jälkeen suunnataan. Olin todennut että mikään ei voi tällä kertaa mennä pieleen.

Herätyksen kanssa oli ollut ongelmia, kuten aiemmin kerroin. Huonepuhelin kun ei hotellissani toiminut ja kännykkää minulla ei vieläkään ollut. Aamuvuorossa oleva nuori apulainen oli luvannut tulla kuitenkin herättämään minut koputtamalla huoneeni ovea tasan 07.00.

Tuliko koputus? Sitä arvuutin aiemmin. Tuli, ei tullut, vaarinhousut? - Ei tullut.

Heräsin kuitenkin itse jo kuuden pintaan, kävin suihkussa, pukeuduin ja odotin kello seitsemään, vain tarkistaakseni tulisiko koputus. En ollut sanottavammin yllättynyt hiljaisuudesta oveni takana.

Villa Il Castagno-hotellilta kävelee keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Lähdin varmuuden vuoksi kuitenkin liikkeelle jo tunti etuajassa. Ollakseni varmasti ajoissa paikalla. Sisäänpääsyajaksi oli lippuuni merkitty kello 08.30. Olin Uffizin edessä jo hyvästi ennen kello kahdeksaa. Ja edessäni oli valmiiksi jo jonoa, jonka jatkoksi itsekin asetuin.

Jono kasvoi kasvamistaan, vaan ei liikkunut. Kun puoli tuntia oli kulunut ja jono ei ollut liikahtanutkaan, alkoi kansa jonossa napista. Mitä ihmettä? Joku lähti tutkimusmatkalle ja tunkeutui jonon alkupäähän, oven eteen. Ja palasi sitten kertomaan: "Siellä on lappu ovella että Uffizi saattaa aueta kello 10.30." Kohina kävi läpi jonon. Mitä ihmettä? Miten tämä on mahdollista?!!! Ja mitä tarkoittaa: saattaa aueta?

Jossain vaiheessa joku taidemuseon virkamies vahingossa raotti yhtä gallerian aulan sivuovea ja kurkkasi ulos, ja sai samointein kimppuunsa ihmismassan joka vaati tietää, miksi jono ei liiku. Selvisi että kyseessä on lakko. Tai itse asiassa lakkokeskustelut. Ja vasta kello 10.30 tiedetään meneekö Uffizin henkilökunta lakkoon vai aukeaako galleria ylipäätänsä.

"Hienoa!" totesin hiljaa itsekseni. Kannatti tosiaan hankkia etukäteislippu. Välttää jono! Grrrr.....

En ollut jonossa ainoa joka puhisi ja purnasi. Jotkut viittasivat kintaalla koko gallerialle ja jättivät paikkansa jonossa. Useimmat jäivät paikoilleen. Kuten minä. Ja niin sitten seisoin tolpillani aina kello 10.30:een asti, jolloin selvisi, että lakkoneuvotteluissa oltiin päästy sovintoon ja galleria aukeaisi.

Jonottaminen ja odottelu ja seisoskelu on ärsyttävää ja raskastakin. Raskaampaa kuin vaikka saman ajan kestänyt kävely. Mutta jonoissa syntyy myös keskusteluja, yhteishenkeä ja synkeää huumoriakin. Minun edessäni seisoi kaksi amerikkalaista eläkeläisrouvaa Havaijilta sekä heidän nuori siskontyttönsä. Takanani kanadalainen keski-ikäinen pariskunta. Liki kolmituntisen jonotuksen aikana ehdimme jutella monenlaista. Kanadalaispariskunnan miehen vanhemmat tulivat Virosta ja mies jopa osasi viroa muutamia sanoja. Havaijilaisrouvat kertoivat elämästään ensin manner-USA:ssa ja sitten Havaijilla, jonne molemmat olivat muuttaneet jäätyään eläkkeelle. Puhuttiin politiikkaa, kertailtiin jokaisten siihenastisia Italia-kokemuksia. Välillä joku kävi hakemassa koko konkkaronkalle kahvit, toisten pitäessä kaverille paikkaa jonossa. Ja auta armias, joku joku yriti jonossa kiilata, meidän yhteishenkinen poppoo kyllä näytti kiilaajalle paikkansa.

Kello 10.30 ovet siis aukenivat ja jono alkoi liikkua. Ilmassa oli suorastaan suuren urheilujuhlan tuntua. Etukäteislipun vaihto varsinaiseen lippuun ja sitten aukion poikki seuraavaan jonoon,  joka vei kaikkein pyhimpään eli itse galleriaan. Kello 11.00 olin vihdoin Uffizissa. Puuh.

Kello 10.30 jono alkaa vihdoin liikkua

Lippuluukun ovet ovat vihdoin auki ja jonottajat voivat helpottuneina pyyhkiä hikipisarat otsaltaan

Kiertelin tätä yhtä maailman upeinta taidegalleriaa kolme tuntia. Sitten oli aika lähteä eteenpäin sillä olin sopinut tapaamisen edellisiltana tapaamani Ashleyn kanssa kello kahdeksi Piazza Santa Crocelle. Vain kolme tuntia - mutta mitkä intensiiviset ja upeat kolme tuntia ne olivatkaan!  Kaiken sen jonotuksen arvoiset.

Lisää Uffizin taideaarteista seuraavassa postauksessa. Pysykää siis linjoilla. Sillä tiedossa  maailmanhistorian upeimpia tauluja ja haltioitunutta taidepohdintaa. Elämä lyhyt, taide pitkä (kuten se jono joka taiteeseen johdatti).