Matka junalla Roomasta Firenzeen kesti tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Kyseessä oli luotijuna joka parhaimmillaan kiiti raiteilla 250 km tuntivauhdilla. Osa matkasta tehtiin tunneleissa, ja kun juna viiletti maan päällä olivat näkymät yleensä vain pusikkoa, joka reunusti raiteita molemmin puolin. Välillä sentään vilahti ohi pieniä kaistaleita toskanalaista maisemaakin. Mutta varsinaisesta sightseeing-matkasta ei voida luotijunan kohdalla puhua. Tärkeintä kuitenkin että se oli nopea ja vei perille.
A Ponte di Pino?
Santa Maria Novella -rautatieasema on iso ja sieltä on uloskäynti kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Luontaisella kyvylläni valitsin tietenkin väärän uloskäynnin. Ja sitten ei kun rakennusta kiertämään ja etsimään bussi 17:n pysäkkiä. Sillä se veisi minut hotellilleni. Poistumispysäkki on Ponte di Pino. Olin ottanut tästäkin etukäteen selvää.
Aikani asemaa kierrettyä näenkin bussin 17 saapuvan yhdelle pysäkille (ja niitä pysäkkejä oli sivumennen sanottuna paljon ja joka puolella rautatieasemaa). Rynnistän pakaasieni kanssa bussin ovelle. "A Ponte di Pino?" kysyn kuskilta ja kuski pudistelee päätään. Tämä bussi menee toiseen suuntaan. Summittaisesti kuljettaja huitaisee kohti rautatieaseman yhtä kulmaa ja käskee minun lähteä siihen suuntaan.
Kiertelen ja kyselen pysäkeillä seisoskelevilta ihmisiltä: Autobus a Ponte di Pino? ja jokainen neuvoo minua hieman eri paikkaan. Mukavasti menee siinä aika laiturilta toiselle hypellessä, matkatavaroita mukanaan retuuttaen, keskipäivän kuumassa helteessä. Lopulta löydän bussin 17 laiturin ja kun bussi saapuu paikalle kysyn kuljettajalta jälleen kerran: "A Ponte di Pino?" "Si, si" vastaa synkeä kuljettaja ja mulkaisee minua sen näköisenä että siirry nyt siitä sisään jonoa tukkimasta. Näin teen. Kuljettajalla ei selvästikään ole hyvä päivä, tai sitten hän vain on luonnoltaan synkkä.
Istumapaikkaa en saa vaan rutistaudun bussin keskelle, massojen puristuksiin matkatavaroitteni kanssa. Saan sentään otteen kaiteesta, ja hyvä niin, sillä synkkä bussikuljettaja kepittää bussiaan ärhäkästi ja väki lennähtelee kurveissa puolelta toiselle. Minä seuraan silmä kovana bussin etuosassa välkkyvää digitaalista opastusta: Prossima fermata (seuraava pysäkki): se ja se. Odotan koska pysäkki Ponte di Pino näkyy valotaulussa.
Bussi kulkee ja kulkee ja kulkee läpi Firenzen. Väkikin alkaa hiljalleen vähetä. Mutta Ponte di Pinoa ei tule. Lopulta olemme jossain Firenzen esikaupunkiaulueella ja tulemme päätepysäkille. Olen ainut matkustaja bussissa. Synkeä kuski urahtaa: "Ultima fermata." Minä änkytän päivän liturgiaani: "Ponte di Pino?" Bussikuski katsoo minua kuin kengänpohjaan tarttunutta koiranpaskaa, tuhahtaa jotain josta en saa selvää ja nousee bussista pois. Niin on pakko minunkin tehdä. Yritän puhutella vielä kuljettajaa englanniksi, mutta hän sytyttää tupakan ja kävelee bussilta pois. Hänellä on nyt lakisääteinen tupakkatauko.
Siinä minä sitten seison matkalaukkuineni jossain Firenzen takamailla ja mietin hiljaa itsekseni että miten tässä taas näin kävi. Kun kaikki oli niin tarkkaan tutkittu etukäteen. Pienen puistikon reunalla on kahvila ja suuntaan sinne. Helpotuksekseni kahvilassa puhutaan englantia. Kysyn että missä olen ja miten pääsen Ponte di Pinoon. Alan jo epäillä että koko paikkaa ei ole edes olemassa. Kahvilanpitäjä osoittaa päättärillä seisovaa bussia. "Eikö ole mitään muuta tapaa?" kysyn ja kahvilanpitäjä kohauttelee hartijoitaan. "Tuo on ainut bussi joka menee kaupunkiin." Palaan bussille.
Kuski mulkoilee minua vihaisena. Hän on polttanut savukkeensa ja aikoo sytyttää toisen. Mutta tupakansytyttimestä on loppunut kaasu. Naps naps naps mies napsuttelee sytkäänsä, turhaan. Minä vetäisen esiin, kuin Lännen Nopein, oman sytkäni ja tarjoan synkeälle kuskille tulta. Mies imaisee savukkeeseensa tulen. Minäkin sytytän tupakan. Ja siinä me sitten seisomme mykkinä vierekkäin tupakkeja poltellen.
Kun kuskin tauko on loppu nousee hän takaisin bussiin. Minä kipuan perässä ja esitän jälleen päivän visailukysymyksen: "A Ponte di Pino?" "Si si" vastaa kuljettaja. Ja nyt äänensävy on aavistuksen leppyneen oloinen. Olemmehan polttaneet yhdessä rauhanpiippua tai ainakin rauhantupakkaa.
Aikansa bussi kolkuttelee ja heittelehtii kohti keskustaa kun yksissä liikennevaloissa kuski ajaa aavistuksen sivuun ja lyö jarrut pohjaan ja laittaa hätävilkun vilkkumaan. Sitten hän kääntyy kohti minua ja huutaa: "Ponte di Pino!" Johon minä: "Ponte di Pino?" Johon kuski: "Porca miseria. Si! PONTE DI PINO!" Minä en näe missään siltaa (ponte) ja kuski viittilöi minulle, mene tästä risteyksestä vasempaan ja siellä se on Ponte di Pino! Ja hänen ilmeensä kertoo miehen mietteet: "Miten tuollainen vajakki ollaan voitu ylipäätänsä päästää yksin matkaan?" Minäkin alan ihmetellä samaa.
Mutta nyt olen kuitenkin oikeassa kaupunginosassa. Täytyy vain enää löytää hotelli joka on jossain lähellä Ponte di Pinoa.
 |
| Kuvituskuva. Kyseinen tupakoiva firenzeläinen bussikuski ei liity tarinaan. En sentään ole niin hullu että koko hässäkän keskellä olisin alkanut vielä Mr. Grumpya kuvaamaan. |
Jälkikirjoitus: Hotelli sijaitsi kylläkin Ponte di Pinon vieressä, mutta pysäkin nimi oli yllättäen Vasari.
3 kommenttia:
Olipa taas seikkailu! Anteeks, että vähän naurattaa, mutta se johtuu tuosta hauskasta kerronnastasi :)
Voi hyvänen aika... tuo on ihan kamalaa, matkustaa ulkomailla paikallisbussissa, ja yrittää selvittää missä jäädä pois. :P Uh. Mutta tiedätkös, ehkä osin myös sinun matkakertomuksesi innoittamana kävimme mieheni kanssa Italiassa (Bergamossa ja Milanossa) helmikuun alussa. :D Ja junaseikkailuja meillä kyllä oli, mutta ei niistä nyt sen enempää... jatkan lukemista.
Anna-Mari, tuohan oli hauska uutinen. Toivottavasti Italian matka oli antoisa. Itse lähtisin sinne mielellään uudelleen - ei enää Roomaan, mutta muualle, pienemmille paikkakunnille.
Lähetä kommentti