Yksin Italiassa, osa 19: Arrivederci Roma

Matkakertomus on ollut hetken tauolla, mutta jatkuu nyt. Sillä nythän vasta päästään kunnolla liikkeelle.

Tähän asti tapahtunutta

Tiina on lähtenyt kuukaudeksi reissuun, tarkoituksenaan löytää Italian ydin. Mutta yhtä lailla löytääkseen oman sisäisen äänensä.  Viettääkseen laatuaikaa itsensä kanssa. Rauhoittuen.

Viikko on vierähtänyt Roomassa. Rauhoittuiko Tiina? Tuskin. Viikko meni ravaten nähtävyydeltä toiselle. Mutta kerrankos sitä, kun Roomassa ollaan. Mutta nyt on aika lähteä liikkeelle, kohti Firenzeä. Ja sieltä eteenpäin. Nyt on aika sukeltaa toisenlaiseen Italiaan.

Hyvästi Hotel Ponte Bianco

Viimeinen ilta sujui hieman haikeissa merkeissä. Yhtäältä olin innokas jatkamaan matkaa, jättämään kiireisen ja meluisan ja turistien kansoittaman Rooman. Mutta toisaalta olin jo viikon aikana kehittänyt itselleni omia pieniä rutiineja, sellaisia jotka kiinnittävät matkaajan kohteeseensa. Keskeisempänä tietenkin pieni väliaikainen kotini Hotel Ponte Bianco. Ihan kelpo hotelli se oli. Kuten aiemmin kerroin, se oli edullinen, siisti, turvallinen. Mutta hieman kalsa ilmapiiriltään, jos ei lasketa yhtä erityisen miellyttävää vastaanottovirkailijaa, isoa ja ylikorrektia ärrrräänsä pärrräyttävää Giorgiota, suurta Suomen-ystävää.

Hyvä peti, tietokoneyhteys ja jääkaappi, ei sitä ihminen paljoa muuta tarvitse

Pikkuruinen huoneeni toiseen suuntaan

Kylppäri ja koko huone oli siisti ja siivottiin päivittäin

Pakkailin laukkujani, pientä vihreää reppuani, joka on ollut matkoillani mukana jo kymmenisen vuotta, sekä Trasteveren kirpparilta muutamaa päivää aiemmin ostamaani pulleampaa rinkan ja repun välimuotoa, joka piukeaksi pakattuna muistutti erehdyttävästi Tähtien Sodan rohkeaa ja nokkelaa robottia R2D2:ta. Pian tämä pyörillä kulkeva ja kahvasta vedettävä pullea matkatoverini saikin nimekseen Arttoo Dettoo.

Illan päätteeksi kävin selvittämässä respassa laskun eli kirjautumassa ulos. Hotellin olin jo maksanut etukäteen ja olin ollut tarkka siitä että mitään lisäkuluja ei laskuun ollut kertynyt. Respassa oli Giorgio. Olin siitä hyvästi iloinen. Sillä minulla oli huoli. Olin lähettänyt Firenzen hotelliin useita sähköposteja saamatta niihin vastausta. Olin myös maksanut hotellin etukäteen ja pyytänyt että hotelli vahvistaisi maksun tulleen. Vastauksena vain hiljaisuutta.

Niinpä pyysin Giorgiota soittamaan puolestani hotelliin, ja tarkistamaan että kaikki on kunnossa. Minä kun yhä olin ilman toimivaa kännykkää. Giorgio ilmoittaa: "Voitte soittaa huoneenne puhelimesta." Johon minä: "Kyllä, mutta kun minä en halua soittaa huonepuhelimesta minnekään. Minä olen tarkka matkabudjetistani ja olen ymmärtänyt että huonepuhelimista saattaa syntyä yllättävänkin suuri lasku. Siksi vältän sitä jos vain mahdollista." Johon Giorgio kasvot peruslukemilla: "Olen pahoillani, Madam, mutta siinä tapauksessa emme voi auttaa Teitä. Kyse on kaukopuhelusta." Olin ihmeissäni, sillä Giorgio oli aina ollut avulias, mutta äkkiä hän ei voinut joustaa tässä asiassa. Kun huomasin, että samalla kun hän puhui hän kirjoitti jotain. Ja sitten nosti vaivihkaa pienen lapun tiskille: "Tule tunnin kuluttua kun pomo on lähtenyt ja hoidan asian."  Luettuani viestin hän repi sen pieneksi silpuksi ja totesi uudelleen: "Olen pahoillani Madam!

Poistuin huoneeseeni ja puolen tunnin kuluttua huonepuhelin soi. Se oli Giorgio: "Reitti on selvä. Pomo lähti. Tule respaan niin hoidetaan tämä asia kuntoon."

Giorgio

Giorgio sai vahvistuksen että kaikki oli Firenzen päässä kunnossa. Lisäksi hän tulosti juna-aikatauluja Trasteveresta Tiburtinan rautatieasemalle, mistä juna Firenzeen lähtee. Lipun Tiburtinasta Firenzeen olin ostanut netissä jo kotona. Giorgio myös selvitti junan numeron, lähtölaiturin ja antoi riittävästi ohjeita että meikäläisen hottentotinkin voisi kuvitella osaavan löytää perille.

Illan viimeinen operaatio oli jalkakylpy. Olin vihdoinkin keksinyt mitä tehdä bideellä, tällä matalalla intiimihygienian hoitoon tarkoitetulla posliinipytyllä. Myöhemmin huomasin että bidee oli myös omiaan pyykin liotukseen.

Olen vihdoinkin keksinyt käyttöä bideelle

Kun jalat oli hoidettu, laukut pakattu ja viimeiset viestit Kimmolle lähetetty, oli aika kellahtaa viimeisen kerran petiin. Ja aamulla kohti Trasteveren juna-asemaa, sieltä Tiburtinan juna-asemalle ja sieltä Firenzeen. Kuinka vaikeaa se voisi olla? Olihan minulla hyvä ohjeet Giorgiolta.

Tyylillä Tiburtinassa

Ja niin koittaa Rooman lähtöaamu. Suuntaan kohti Trasteveren rautatieasemaa mistä jatkan junalla Tiburtinan asemalle, mistä luotijuna Firenzeen lähtee. Kävelen vielä kerran ohi pizzaveljesten pikkuruokalan, pienen alimentari-kaupan ja Snack Barin. Arrivederci Monteverde.

Trasteveren pieni juna-asema on koko lailla tyhjä, ja lipunmyyntiä ei ole. On vain kammoamani kosketusnäyttöautomaatti. Ja keskellä asemaa leiriä pitävät Trasteveren hanttapulit ja asemapummit. Rohkaisen itseni ja siirryn laitteelle ja alan näpytellä sitä.  Mutta sitä ennen tarkistan että laukkuni ovat lähellä jalkojani etteivät aseman puliveivarit niitä vohki samalla kun keskityn lipunostoon. Näpytän ja näpytän ruudulle Trastevere - Tiburtina, mutta laite ei tunne jälkimmäistä juna-asemaa. Pakkohan sen on se tuntea! Rooman toiseksi suurin rautatieasema! Alan tuskastua. Kun selkäni takaa kuulen kohteliaan rykäisyn. Yksi hanttapuleista on tullut selkäni taakse ja kohteliaasti ja hyvällä englannilla kertoo: "Rouva, teidän pitää kirjoittaa siihen 'Roma Tiburtina'." Häkellyn ja kiitän. Ja saan lopulta lipun ulos koneesta. Poistun nolona paikalta.

Tiburtinan rautatieasema on iso ja väljä ja moderni. Se tuo mieleen lentokentän. Suuri se on. Ja useammassa kerroksessa. Mutta helppo hahmottaa. Ja hyvin viitoitettu. Minun junani lähtee kolmannesta kerroksesta joka koostuu isosta keskikäytävästä jonka yhdellä reunalla useita kahviloita. Toisella reunalla on eri raiteille vieviä liukuportaita, nekin kaikki selkeästi merkittyjä. Löydän helposti portin omalle lähtöraiteelleni. Tarkistan junan lähtöajan isolta näyttöruudulta. Kaikki kunnossa. Ja aikaakin junan lähtöön puolisen tuntia. Menen juomaan kahvit. Istun alas ja huoahdan helpotuksesta. Mikään ei voi enää mennä pieleen. Näen kahvilasta junan odottavan rauhallisesti alhaalla ovet suljettuina. Kaikki hyvin.

Kahvit juotuani totean aikaa olevan vielä hyvin. Ehkä olisi hyvä käydä tässä välissä wc:ssä. Junassa joutuisin jättämään kaikki tavarani vartioimatta jos tulisi tarve. Lähden etsimään hotelli helpotusta. Seuraan nuolta joka viitoittaa tietä. Ja kuljen ja kuljen ja kuljen koko hallin päästä päähän. Välillä joudun nousemaan liukuportaita ylempään kerrokseen ja yhä vain kuljen eteenpäin. Lopulta tulen umpikujaan - rautatieasemalla tehdään remonttia ja osa siitä on suljettu. Olen jo kääntyä takaisinpäin kun herttainen hopeahapsinen daami puhuttelee minua: "Etsittekö naistenhuonetta?" Johon minä: "Kyllä!" Daami toteaa: "Seuratkaa minua. Naistenhuoneeseen ei näiden korjaustöiden vuoksi pääse kuin hissillä." Nainen johdattaa minut hissiin joka lähtee kulkemaan alas alas alas. Hissistä poistuessa naistenhuone onkin edessäni. Kiitän daamia ja kipitän nopeasti asioilleni.

Kun poistun naistenhuoneesta huomaan ajan jo käyneen hieman tiukoille. Painan hissin nappulaa mutta mitään ei tapahdu. Kun huomaan sivusilmällä vasemmalla olevan toimivat liukuportaat jotka vievät ylös. Sinne. Näin voitan aikaa. Ajan portailla seuraavaan kerrokseen jossa ei ole mitään. Eikä portaita alas. Lähden kävelemään autiota korjauksen alaista hallia yhä kiihtyvällä vauhdilla etsien sieltä jotain tietä ulos. Minuutit alkavat vilistää ja junan lähtöön ei ole enää paljoakaan aikaa. Kiroan ääneen kun kipitän tyhjää hallia eteenpäin. Kunnes näen jossain kaukana toiset liukuportaat jotka vievät nekin ylös. Ja sitten toiset alas. Lähden viilettämään niillä ja huomaan tulleeni koko rautatieaseman ala-aulaan, sinne mistä alunperin lähdin liikkeelle. Nyt junan lähtöön on seitsemisen minuuttia.

Juoksen matkalaukkujen kanssa liukuportaat ylös ja ravaan kuin hullu pitkin hallin keskikäytävää ja sieltä rynnin toisia liukuportaita alas junalaiturille. Juna on juuri lähdössä. Ehdin sisään aivan viime tingassa. Hiki valuu. Hengitys on yhtä korinaa. Junan kapeilla käytävillä etsin omaa vaunuani ja lopulta löydän sen ja oman paikkani. Rojahdan alas.

Kas näin, Tiina, onnittelen itseäni. Hienosti meni jälleen kerran. Tyylikkäästi. Maailmanmatkaajan kokemuksella.

No, ainakin olen liikkeessä. Ja seuraava pysäkki on Firenze Santa Maria Novellan rautatieasema. Joten on hyvinkin mahdollisuuksien rajoissa, että pääsen joskus jopa perille.