Ruuhi-Ralli ja Ruja

Oh Boy!

Elämä on joskus hyvää. Ja sitten se on vielä parempaa.

Nyt on. Ja miksei olisi, olenhan Paratiisissa, tarkemmin sanottuna Paratiisin ykkösmestassa eli Võsulla. Talossa, jota myös Huvikummuksi kutsutaan.

Olen aika ajoin tiputellut täällä blogissa vihjeitä siitä, etten ole ehkä parhaassa mahdollisessa fyysisessä vedossa. Kun kivistää sieltä. Ja toisinaan täältä. Nyt kivistää jostain pallean seudulta. Mutta toisin kuin muiden epäspesifien kipujen kohdalla, palleakivulle löytyy syy: olen nauranut niin että naurulihakset ovat luultavimmin revähtäneet.

Kuten sanoin, joskus elämä on hyvää. Ja sitten se on vielä parempaa.

OnuKoo kysyi muutama postaus aikaisemmin, että alkavatko asiat Võsun suhteen selvitä. Vastaan: eivät. Mutta ei kannata jäädä tuleen makaamaan, tai mikä se miehekäs ilmaus onkaan, vaan on mentävä eteenpäin. Meni homma sitten syteen tai saveen.

Selkokielellä: Huvikummun kohtalo on yhä auki. Mutta heinäkuuksi olen luvannut talon vuokralle isolle venäläiselle seurueelle, ja se varaus hoidetaan kunnialla kotiin. Olen luvannut tälle sisaruksista ja heidän perheistään koostuvalle porukalle, joka on viettänyt Võsulla monen monituisia kesälomia, hienon majatalon. Ja hienon majatalon he saavat. Vaikka se olisi viimeinen tekoni.

Ja tämä ajatus mielessäni saavuin Paratiisiin pari päivää sitten. Paikalle saapui myös Perhe Rummukainen. Ja meillä oli missio: pannaan paikat kuntoon..

Näin tehtiin.

Nyt Perhe Rummukainen on jo poistunut paikalta ja tilalle on tullut loput Perhe Linkamasta eli Kimmo ja Latte. Paitsi että Kimmo katosi aamuvarhain Tallinnaan, omana missionaan tavata joitain kansainvälisiä Twitter-kavereitaan.

Nyt minä istun terassilla, läppäri sylissä, vallan hyväntuulisena. Sillä kuluneet pari päivää ovat olleet aivan hulvattomia! Ja vaikka paikat eivät ehkä vielä ole aivan huippukunnossa, on muutamassa päivässä saatu aikaan vaikka mitä! Siunattuja olkoot hyvät ja työteliäät ystävät!

Mitä me olemme sitten tehneet? kysyy utelias blogikansa. Ja vaikka ei kysyisi, minäpä kerron!

Alkuperäisajatuksena oli mallailla hieman verhoja ikkunoihin, ja siinä samassa kiinnitellä verhotankoja. No, se homma ei mennyt ihan putkeen, koska allekirjoittanut oli unohtanut verhotangot Otepäälle.  Sellaista sattuu paremmissakin piireissä. Jopa minulle. Uups.

Me joka tapauksessa levittelimme minun Kanepista ostamiani ja Seijan mukanaan tuomia kankaita, mattoja, peittoja ja verhoja terasille tuulettumaan.

Tässä valikoimaa Kanepin kirpparilta.

 Verhoja naapurin ja meidän välisellä aidalla tuulettumassa.

Seuraavaksi oli suunnitelmissa verhoilla vanhat patjat uusilla tuulettuneilla sisustuskankailla. Patjoja ja sänkyjä  tutkittuamme päätimme kuitenkin, että ne ovat tulleet tiensä päätökseen ja saavat lähteä. Tilalle hankitaan vielä ennen heinäkuuta uudet tilalle.

Alkoi sänkyjen ja patjojen siirtämis- ja hävitysoperaatio. Joka sai aikaan, kuten aina jokainen tragikoominen ja liki mahdottomalta tuntuva tehtävä saa, apinanraivoa ja hervottomia naurukohtauksia.

 

 Ruuhi-Rallin valmistelutyöt edellyttävät apinanraivoa ja huumorintajua.

Ja molempia löytyy, eritoten sitä huumoria.

Pari päivää näissä hommissa meni. Nyt on talosta poistettu kaikki vanhat patjat sekä osa sängyistä. Jotka ovat sinänsä aika mielenkiintoisia reliikkejä Viron lähihistoriasta. Suuret kohlot ja raskaat ruumisarkkuja muistuttavat lotjat ovat lähtöisin Tallinnan Viru-hotellista. Niiden kulta-aika ajoittuu jonnekin 70-luvun alkupuolelle. Nyt ne on joka tapauksessa siirretty ulkovarastoihin odottamaan armeliasta juhannuskokkoa.

Hetken toki mietimme uutta käyttöä vanhoille tukeville, mutta aikansa eläneille sängynpohjille. Ja kehitimme huikean ajatuksen Võsun Ruuhi-Rallista, josta helposti voisi tulla vuoden seurapiiritapaus näillä kulmilla. Säännöt eivät vielä ole aivan kiveen hakatut, mutta perusajatuksena oli, että tiukassa kisassa voittajaksi jää se, jonka Viru-hotelli-laatikko-ruuhi kantaa pisimmälle, ennen pohjaan vajoamista. Johtuen kisan luonteesta, Ruuhi-Rallista ei ehkä sittenkään saada jokavuotista merellistä tapahtumaa.

Raskas työ vaatii raskaat huvit. Tai ainakin huvia. Sekin järjestyi!

Patjanheittokisan ja Raahaa-Ruuhta -kisan jälkeen oli aika nauttia kulttuurista ja musiikista. Se tapahtui kahdessa osassa.

Osa 1: Käsmun Ruja-iloittelu

Käsmu on siis idyllinen merenrantakylä, kapteenikyläksi kutsuttu, kivenheiton päässä Võsulta. Käsmussa vietetään pitkin kesää erilaisia musiikkifestareita ja eilisiltana oli yksi niistä. Tribuutti 40-vuotista juhlaansa viettävälle perusvirolaiselle, ja ehkä Viron kuuluisimmalle bändille, Rujalle. Paikalla Rein Rannap, bändin perustajajäsen, kerallaan virolaisten artistien nuorta kermaa. Joita sitten komppasi musiikkiakademian nuoriso-sinfoniaorkesteri.

Tähän kohtaan pitäisi tulla valokuva. Monta. Sillä paikka oli aivan fantastisen valokuvauksellinen. Meri, ranta, aurinko, aurinkoiset ihmiset, bändi, ilo, nauru, tyylikäs piknik-herrastelu, ilo, sanoinko jo sen. Mutta kuvia ei tule. Sillä allekirjoittanut oli niin täpinöissään päästessään festareille, että unohti kameran kotiin. Minä, joka kuljen kaikkialle kameran kanssa! Piknik-filtin sentään muistin ottaa mukaani.

Osa 2: Huvikummun DJ-kisa

Kun me, eli Perhe Rummukainen ja minä, palasimme kotiin virtasi musiikki vielä vahvana suonissamme. Jatkoimme siis musiikki-biletystä. Koska Huvikummun audio-visuaalinen high-tech odottaa vielä tulemistaan, otimme avuksi tietokoneen ja You Tuben.

Loppuillan teemana oli siis vuorotellen valita You Tubesta SE MAAILMAN PARAS BIISI, ja kyllähän niitä riitti. Kun DJ-Risto laittaa tulemaan oman suosikkinsa, on jo DJ-Tiinalla ja DJ-Seijalla mielessä ainakin pari muuta hyvää biisiä. Ja musisointia riittää.

Oikeasti tarkoituksenamme oli vain pysytellä hereillä siihen asti että Kimmo ja Lattekin pääsevät paikalle.  Kimmo pääsi lähtemään Otepäältä vasta iltamyöhään. Ja kyllähän me kaveria aina odotellaan, kaveria ei jätetä, eikö se ole suomalainen perusmotto.

Kun odotettu siippa ja karvapoika lopulta kaarsivat pihalle, emme olisi voineet asiasta vähemmän kiinnostua, kun nääs oli juuri uuden piisin valinnan vuoro: Miljoonasateen perään Leevi and the Leavingsiä tai Noitalinna Huraan jatkoksi Eva Dahlgreniä. Vai olisiko nyt vuorossa Cindy Lauperin Girls just wanna have fun!

Kimmo vaikuttikin ehkä aavistuksen yllättyneeltä ellei suorastaan pettyneeltä kun Huvikummun You Tube -discon DJ:t ottivat miehen vastaan aika hailein tervetulokiljahduksin: "Ai Kimmo, moi, kiva kun tulit, moi Latte --- HEIIIII nyt lähtee seuraavaksi soimaan Funkytown!"

Sellaista se on meno siis Huvikummun työleirillä. Ensin tehdään töitä ja sitten annetaan musan raikaa!

Voitte siis ymmärtää, miksi minulla on vieläkin pallealihakset naurusta kipeät. Ja taisi sitä eilen tulla esiteltyä muutamainenkin moves nuoruuden parhailta vuosilta. Vanhakin taipuu kun oikein yrittää!

Eli tällainen on tähän mennessä ollut Ruuhi ja Ruja -festari Huvikummussa! Jatkoa seuraa.

Viljandin kaupunki esittelyssä

Olen pyrkinyt esittelemään täällä aika ajoin jonkun Viron kaupungeista. Tänään on vuorossa Viljandi.

Olin aivan satavarma että olen siitä jo aiemmin kirjoittanut ns. asiallisen esittelyn tänne blogiin, mutta en vain sitä löydä. Joten on aika tehdä se nyt.

Idea tähän tuli toissapäiväiseen kirjoitukseeni tulleesta kommentista, jossa mainittiin, että Viljandi tulee olemaan kommentoijan kotikaupunki, kun hän pääsee eläkkeelle. Mitä en sivumennen ihmettele lainkaan; Viljandi on viehättävä pieni ja kodikas kaupunki, eritoten kesäisin.

Me lähdimme tänään sitten oikein paikan päälle kuvailemaan tätä Sakalan ylängön kaupunkia, Mulgimaan ylpeyttä. Ilma oli hieno, aurinko paistoi vaikka tuuli lujaa. Tietenkin maisemat ovat vielä aika karut, kun puut ovat alastomia ja luntakin on vielä maassa. Mutta toivottavasti näistäkin kuvista pääsette jo Viljandin leppeään ja rentoon tunnelmaan.

Viljandin kaupunki asettuu Viljandijärven rannalle, korkealle mäelle, mikä antaa kaupungille ihan oman tunnelman.

Viljandi on vanha kaupunki – ensimmäiset maininnat siitä ja sen muinaislinnasta löytyvät arabialaisen matkaajan Al-Idrisin matkakertomuksesta vuodelta 1154. Kaupunkioikeudet Viljandi sai vuonna 1283.

Viljandilla on ollut Viron historiassa merkittävä ja keskeinen asema. Se  toimi 1800-luvun puolivälisssä kansallisen heräämisen keskuksena. Vuonna 1871 perustettiiin Viljandiin Viron kirjailijoiden seura sekä Viron maatalousseura, josta kehittyi kansallisen liikehdinnän tukija koko maassa. Sakala-lehti, yhä toiminnassa oleva ja arvostettu sanomalehti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1878 ja Viron ensimmäinen naistenlehti, Linda, vuonna 1887. Viljandiin liittyvät niin Viron ensimmäinen presidentti Konstantin Päts kuin vapaussodan ylipäällikkö Johan Laidoner.

Kenraali Johan Laidoner ratsastaa yhä Jaani-kirkon läheisyydessä, historiallisella linnakealueella.

Viljandin itsenäisestä ja ylpeästä kansallistunnosta kertoo jotain, että sinne ei Neuvosto-Viron aikaan pystytetty ensimmäistäkään Leninin tai Stalinin patsasta tai nimetty yhtäkään kaupungin katua näiden suurmiesten mukaan.

Tänä päivänä Viljandi tunnetaan kulttuurikeskuksena, jossa kesäisin pidetään suuria tapahtumia, kuten Hansapäivät, Vanhan musiikin päivät ja Nuoren Tanssin festivaalit. Tunnetuin on Viljandi Pärimusmuusika festivaali eli kansanmusiikkijuhlat, jotka tuovat kaupunkiin vuosittain yli 20 000 musiikinystävää. Viljandia ei suotta ole kutsuttu ”Viron Kaustisiksi”.

Mulgin itsetunto

Viljandimaata kutsutaan myös Mulgimaaksi, jossa puhutaan vielä paikoitellen omaa mulgi-murretta. Mulgit ovat tunnettuja vahvasta itsetunnostaan, joka pohjautuu vaurauteen ja viljaviin peltoihin. Mulgimaan maanviljelijät olivat ensimmäisten joukossa ostamassa maata vapauduttuaan maaorjuudesta ja jotka vaurastuttuaan siirtyivät asumaan erillisiin kartanorakennuksiin - tätä ennen Viron maanviljelijät olivat perinteisesti asuneet karjan kanssa saman katon alla. Ahkeruus, vauraus ja omanarvontunto ovat yhä hyveitä Mulgimaalla.

Presidentti Toomas Hendrik Ilves on ehkä Mulgimaan paras mannekiini. Kun hän esiintyy kansallispuvussa, on se juuri Mulgimaan puku. Ilveksen perheellä on Mulgimaalla oma kesäkotinsa, Ärma talu, jossa on jossain vaiheessa ollut myös majoitustoimintaa. Nyttemmin lienee presidenttiparilla sen verran paljon kiireitä, että majatalon pitämiseen ei jää sanottavammin aikaa.

Matkailijan Viljandi

Matkakohteena Viljandi on mielenkiintoinen kaikkina vuodenaikoina, mutta tietenkin eritoten keväällä ja kesällä, jolloin kaupunki saa vihreän vaipan.

Kaikkein tunnetuin historiallinen kohde lienee vanhat ritarilinnan rauniot ja niitä ympäröivät vallihaudat. Korkealta näkee kauniille Viljandi-järvelle ja vehreissä vallihaudoissa tai niitä reunustavilla kukkuloilla voi halutessaan pitää vaikka piknikkiä.

Osa vanhaa linnoitusta

Näkymää linnakkeelta alas Viljandi-järvelle, joka vielä on jäässä

Pojat nauttivat kevätpäivästä linnakealueella.

Latte ja Kimmo poseeraavat sillalla joka vie vanhalle linnakealueelle. Takana yksi Viljandin symboleista: Jaani kirik eli Johanneksen kirkko.

Linnakkeen ohella kannattaa tutustua myös Viljandin vanhaan  puukeskustaan, joka on melko hyvin säilynyt. Kaupunki on sitä paljon pieni, että sen taittaa helposti jalkaisin päästä päähän. Matkan varrelle jäävät silloin mm. vihreä vesitorni ja valkea kaupungintalo, jonka edessä on viehättävä patsas edesmenneestä kaupunginjohtaja August Maramaasta ja hänen uskollisesta ystävästään, koirasta.

Kaupungintalo ja August Maramaan patsas

Viljandin vesitorni on yksi kaupungin tunnetuimmista nähtävyyksistä. Ylhäältä tornista on komeat näkymät joka puolelle kaupunkiin.

Mitäpä vielä osaisin kertoa Viljandista, joka kiinnostaisi kävijää? No vaikka tämä: festivaalien ja musiikkijuhlien ohella kaupungin pysyviä nähtävyyksiä ovat tietenkin museot, joita on useampia. Yksi  mielenkiintoisimmista on Kondase muuseum, jossa on esillä Viron kuuluisimman naivistin Paul Kondasin taiteen ohella vaihtuvia näyttelyitä Baltian naivistisesta taiteesta.

Jos jotain heikkoa pitää kaupungista sanoa, on se tämä: kaupungista olemme löytäneet vain yhden todella mainion ruokapaikan, joka on armenialainen Soso juures (Soson luona). Kun ravintola on kiinni sunnuntaisin, täytyy sitten nälkäisen ruokailijan ruokkia itsensä jossain muualla. On kyse ollut pubista tai pizzeriasta tai kahvilasta, ei ruoka ole ollut mitenkään erityisen ihmeellistä. Voi tietenkin olla että kun olemme vannoutuneita Soson faneja, mikään muu ei sitten enää maistukaan oikein miltään.

Tänään aterioimme kievarityyppisessä Tegelaste Tuba -nimisessä syöttölässä, joka sijaitsee historiallisen linnakealueen lähellä. Paikka on suht siisti, mutta ruoka ei kyllä ollut oikein mistään kotoisin.

Tegelaste Tuba -ruokapaikan kyltti

Tegelaste Tuban ruokalista ja hinnasto

Viljandi, faktaa:
Asukkaita: 19.100
Pinta-ala: 14,65 km2
Kaupunkioikeudet: vuonna 1283
Ystävyyskaupunki: Porvoo

Kaipaatteko sadetta? Kas tässä!

Vieläkö helle piinaa ja sade antaa odottaa itseään? Minulla on tarjota pieni helpotus niille, jotka kaipaavat sadetta!

Kyse on musiikkiesityksestä, jonka esittää slovenialainen kuoro ja joka perustuu Toton tuttuun kappaleeseen Rain in Africa.

Suosittelen!

Siis sateesta nauttimaan klikkaamalla: Rain in Africa

Erityisesti esityksen alku on mielestäni huikea.

Petelle Amuriin - ei niin rakkaudella

Kirjoittelin sähköpostissa Ihanan Kerstenin kanssa. Eli Suomessa nykyisin asuvan nuoren viron kielen opettajattareni kanssa. (Jonka juhlista on blogissa aiemmin juttua otsikolla: Kauneus ja viisaus samassa päässä.)

Meillä on Kerstenin kanssa kiva suhde – olemme iältämme niin kaukana toisistamme, että voisimme olla äiti ja tytär. Kuitenkin useimmiten koemme olevamme enemmän siskokset.

No niin, siis kirjoittelin Kerstenille ja jostain aasinsillasta tuli puhe Gloria Gaynorista ja tämän piisistä: I will survive. Josta olin löytänyt super-ihanan live-version You Tubesta, jonka sitten lähetin Kerstenille.

Ja tästä keskustelusta tuli tällainenkin juttu mieleen.

Kuten joskus aiemmin olen kertonut, parhaat tarinat mitä elämässäni olen kuullut, olen kuullut edesmenneeltä ystävättäreltäni Päiviltä. Koskettavia tarinoita, opettavia tarinoita ja hilpeitä tarinoita.

Tämä tarina, jonka kerron, kuuluu viimeiseen kategoriaan, hilpeisiin tarinoihin.

Päivillä ja miehellään Pupella oli tapana autolla ajellessaan pitkin Suomenmaata kuunnella aina paikallisradioita. Olivat he sitten Pirkanmaalla ja auton radio löysi sieltä paikallisradion säveltuokion.

Kuuluttaja otti vastaan seuraavan puhelun:

- Ja kuka se siellä?
- Täällä Mirja
- Ja mitäs musiikkia me sinulle soitamme, näin viikonlopun aluksi?
- Haluaisin kuulla Vicky Rostin kappaleen ”Oon voimissain.”
- Se varmasti sopii. Miksi haluat kuulla juuri tämän kappaleen?
- Se on omistettu Petelle Amuriin.
- Sehän mukavaa. Mitäs aiot tehdä tänä viikonloppuna? Juhlia Peten kanssa?
- NO EN TODELLAKAAN

Kuuluttaja menee hetkeksi hämilleen. Hetken kuluttua, kun ei keksi muutakaan sanoa, toteaa helpottuneena:

- No niin, nyt on Vickyn kappale levylautasella.

Kappale soitetaan. Ja tässä se on, on muuten erinomainen kipale. (Jopa niin hyvä coveri, että se on englanninkielisessä wikipediassa kappaleen kohdalla mainittu)

http://www.youtube.com/watch?v=3M7At1jswXI

Kun viimeiset sävelet ja Vickyn vahva ääni katosivat eetteristä, kakoi kuuluttaja ja totesi ykskantaan:

”Tämä kappale oli siis omistettu Petelle Amuriin.”

Luulen, että jos Pete oli kuulolla, ei hänellä ollut hyvä viikonloppu.