Miten nauttia Viron maaseudusta - lyhyt opas I ja II

Mitä tehdä Virossa? Minne mennä? Kannattaako liikkeelle lähteä? Nämä ovat kysymyksiä jotka heräävät matkaajalle, joka miettii Viroa matkakohteena. Tärkeimpänä: kannattaako sinne lähteä?

Pohjimmaiseen ja tärkeimpään kysymykseen on helppo vastata: kyllä kannattaa! Sillä maa tarjoaa monin tavoin uskomattoman hienoja elämyksiä niin luonnon, kulttuurin kuin historian puolesta.

Minä kerron pari tapaa nauttia Etelä-Virosta ja sen maaseudusta. Ensimmäinen: minun tapani.

Opas I

Nauttimiseen tarvitaan jonkin verran aikaa ja asennetta. Tarvitaan silmät, korvat ja pari muutakin aistia. Ja ennakkoluulottomuutta. Kamerakin on hyvä lisävarustus.

Lähde liikkeelle - jalkaisin, polkupyörällä tai autolla. Ja ole valpas. Älä odota mitään, mutta ole valmis kohtaamaan elämyksiä, kun niitä kohdallesi saapuu.

1. Unohda GPS. Usko omaan vaistoosi. Lähde ajelemaan pikkuteitä, kurvaa mitä ihmeellisimmistä risteyksistä sinne minne sinua ei viitoin ohjata. Viro on pieni maa. Ei tänne eksy. Ei ainakaan pitkäksi aikaa vaikka ei koko ajan olisikaan kartalla.

-> Saatat päätyä maatalon pihalle, missä pihan urhea Jere singahtaa sinua ja autoasi kohden raivoisasti haukkuen. Älä hermostu. Peruuta, käänny, älä aja Jeren päälle, koska Jere tekee vain työtään.

-> Saatat päätyä oudoille kivisille tai hiekkaisille kinttupoluille, joissa on paras edetä max. 40 km/h:n nopeudella. Autosi pölyttyy ja autonpyöristä sinkoilevat kivet pitävät ikävää ääntä iskeytyessään autosi alapohjaan.

Älä hermostu, katso maisemia. Peltoja, maalaistaloja. Suurta haukkaa, joka nousee siivilleen silmiesi edessä. Katso maaseudun muotoja, sitä miten yksi pelto seuraa toista, miten maisema poimuilee ja miten aurinko leikkii peltomaisemassa.

Äkkiä taivas on täynnä pilviä ja valot ja varjot leikkivät pelloilla.

Ota esiin kamera. Kuvaa peltoa, kuvaa taivasta ja yritä tavoittaa perhonen, joka leikki leikatun sängen pinnalla. Ehkä saat hyvän kuvan, ehkä et. Mutta äkkiä huomaat, ettei sinulla oikeastaan ole kiire yhtään mihinkään. Kohtaat ajattomuuden, rauhan, luonnon, joka ei kiiruhda mihinkään vaan jatkaa omaa ikiaikaista kulkuaan. Nenääsi tarttuu vastaniitetyn pellon tuoksu, huomaat aistivasi maailmaa kaikilla aisteillasi.

-> Saatat kokea jotain outoa, joka koskettaa sinua syvemmältä kuin Pariisin Eiffelintorni. Saatat muistaa mistä olet itsekin kotoisin. Mistä elämässä, kasvussa ja luonnon kiertokulussa on lopultakin kyse.

2. Juttele ihmisten kanssa

Kun ajelet maaseudun kivisillä tai pölyisillä teillä ja näet maajussin katsovan sinua aavistuksen epäluuloisena - varsinkin jos olet keskellä hänen peltoaan kuvaamassa sitä ihmeellistä haukkaa, joka yleensä aina pääsee karkuun, älä hätäänny. Juttele maajussille. Ehkä löydätte yhteisen kielen. Yleensä epäluulo katoaa katseesta kun kerrot ihailevasi hänen kotiseutuaan. Kuvaavasi hänen kauniita peltojaa yksinä Viron kauneimmista.

Parhaimmassa tapauksessa maajussi haluaa esitsellä sinulle koko maailmansa, peltonsa, karjansa. Ja jos ei näin käy, hän joka tapauksessa katsoo sinua arvostaen tai ihmetellen, mutta epäluulo on katseesta kadonnut. Olet saanut kontaktin. Et ole enää ulkopuolinen turisti - sinut on otettu huomioon, sinä olet tosiaan olemassa tässä oudossa ihanassa maastossa.

3. Etsi viitoitettuja nähtävyyksiä

Lähde ruskeiden nähtävyyttä ilmoittavien kylttien innottamana etsimään paikallisia nähtävyyksiä, vaikka et ihan tarkkaan aina ymmärtäisi mitä kyltissä sanotaan.

Muista lähtiessäsi, että Viro on pieni maa ja nähtävyyksiä, sellaisia SUURIA, on vähän. Ole valmis siihen, että et koskaan löydä kyltissä esiteltyä nähtävyyttä tai se on vain mitätön kivi tien poskessa, jolla on jokin merkitys Virolle tai sen mytologialle.

Mutta jos sinulla on tuuria, olet löytämässä jotain ainutlaatuisen suloista tai ihmeellistä, joka kertoo Virosta enemmän kuin tuhat matkailuesitteiden ylisanaa. Sillä historiallisia aarteita, upeita henkeäsalpaavia näkymiä saattaa myös löytyä ruskeiden tienviittojen osoittamissa kohdissa.

Annan esimerkin tältä päivältä.

Ajelin päämäärättömästi Otepään lähellä olevia hiekkateitä, suuntasin epämääräisesti kohti Elvaa, sinne koskaan päätymättä. Tie kiemursi ja minä ajelin sen myötä, välillä pysähtyen ja maisemia kuvaten. Käännyin oikealle ja vasemmalle niin monta kertaa, etten lopulta itsekään tiennyt missä olin.

Tämä peltotie voi viedä sinut jonnekin ihmeelliseen ja yllättävään, tai sitten ei.

Kunnes näin ruskean kyltin: Suure-Kambja metsapark (eli Suuren Kambjan metsäpuisto). Sinne!

Olen Kambjassa käynyt, se on pieni mutta elävä kauppala lähellä Tarttoa. Millainen on Suure-Kambja - epäilin, että nimi lupaa enemmän kuin paikka tarjoaa. Näin yleensä onkin Vana- tai Suure -etuliitteiden kanssa. Vanhojen ja suurten aika on ollut ohitse jo kauan sitten.

Tie vie minua eteenpäin, asutusta ei ollut missään. Kunnes ohitan hylätyn pienen kerrostalon ja eksoottisen palaneen raunion ja tulen Suure-Kambjan metsäpuistoon, joka oikeasti on viehättävä paikka, jossa kasvaa suuria tammia ja niin suuria lehtikuusia, etten ole eläissäni nähnyt!

Muutama kummitustalo vartioi Suure-Kambjan metsaparkia. Ihmissielua ei ole lähettyvillä.

Parkkeeraan Punaisen Ranskattaren alias vanhan Peugeotini suurten tammien siimekseen.

Suure-Kambjan hiljaisessa metsäpuistossa on myös penkkejä mille istahtaa ja levähtää.

Lehtikuusi, jonka rungolla on aivan huikea läpimitta

Minä kiertelen metsaparkissa eli metsäpuistossa. Olen ainoa ihminen varmaankin kilometrien säteellä. Ihmettelen isoja puita, valtavia tammia ja taivaisiin asti ylettyviä koivuja, joista jotkut peilailevat itseään joen (?) vai järven pinnalta.

Maisemat metsaparkissa ovat kauniit ja tyystin hiljaiset.

Muutama tunti aiemmin, liikkeelle lähtiessäni en voinut tietää tulevani Suure-Kambjan hiljaiseen, lähes hylättyyn metsäpuistoon. Tänne löysin vain sattuman kautta.

Ja tässä tämä minun pointtini: jos et tiedä tarkalleen mitä haluat nähdä, mutta olet auki ja valmis uusille elämyksille, suosittelen päämäärätöntä ajelua Etelä-Viron ihmeellisissä maisemissa.

Opas II - matkaajalle jolla on rajoitettu aikataulu

Ymmärrän vallan hyvin, ettei kaikilla ole aikaa matkustella päämäärättömästi Otepään suuressa luonnonpuistossa tai sen läheisyydessä.

Ei huolta, minulla on vinkki myös kiireisemmälle asiakkaalle:

Kysykää neuvoa Villa Ottilian osaavalta henkilökunnalta (= lue: minä ja Kimmo). Me kerromme nopeimmat tiet ja jännimmät löytömme ja annamme vielä tarkat ohjeet miten perille pääsee!

Viljandin kaupunki esittelyssä

Olen pyrkinyt esittelemään täällä aika ajoin jonkun Viron kaupungeista. Tänään on vuorossa Viljandi.

Olin aivan satavarma että olen siitä jo aiemmin kirjoittanut ns. asiallisen esittelyn tänne blogiin, mutta en vain sitä löydä. Joten on aika tehdä se nyt.

Idea tähän tuli toissapäiväiseen kirjoitukseeni tulleesta kommentista, jossa mainittiin, että Viljandi tulee olemaan kommentoijan kotikaupunki, kun hän pääsee eläkkeelle. Mitä en sivumennen ihmettele lainkaan; Viljandi on viehättävä pieni ja kodikas kaupunki, eritoten kesäisin.

Me lähdimme tänään sitten oikein paikan päälle kuvailemaan tätä Sakalan ylängön kaupunkia, Mulgimaan ylpeyttä. Ilma oli hieno, aurinko paistoi vaikka tuuli lujaa. Tietenkin maisemat ovat vielä aika karut, kun puut ovat alastomia ja luntakin on vielä maassa. Mutta toivottavasti näistäkin kuvista pääsette jo Viljandin leppeään ja rentoon tunnelmaan.

Viljandin kaupunki asettuu Viljandijärven rannalle, korkealle mäelle, mikä antaa kaupungille ihan oman tunnelman.

Viljandi on vanha kaupunki – ensimmäiset maininnat siitä ja sen muinaislinnasta löytyvät arabialaisen matkaajan Al-Idrisin matkakertomuksesta vuodelta 1154. Kaupunkioikeudet Viljandi sai vuonna 1283.

Viljandilla on ollut Viron historiassa merkittävä ja keskeinen asema. Se  toimi 1800-luvun puolivälisssä kansallisen heräämisen keskuksena. Vuonna 1871 perustettiiin Viljandiin Viron kirjailijoiden seura sekä Viron maatalousseura, josta kehittyi kansallisen liikehdinnän tukija koko maassa. Sakala-lehti, yhä toiminnassa oleva ja arvostettu sanomalehti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1878 ja Viron ensimmäinen naistenlehti, Linda, vuonna 1887. Viljandiin liittyvät niin Viron ensimmäinen presidentti Konstantin Päts kuin vapaussodan ylipäällikkö Johan Laidoner.

Kenraali Johan Laidoner ratsastaa yhä Jaani-kirkon läheisyydessä, historiallisella linnakealueella.

Viljandin itsenäisestä ja ylpeästä kansallistunnosta kertoo jotain, että sinne ei Neuvosto-Viron aikaan pystytetty ensimmäistäkään Leninin tai Stalinin patsasta tai nimetty yhtäkään kaupungin katua näiden suurmiesten mukaan.

Tänä päivänä Viljandi tunnetaan kulttuurikeskuksena, jossa kesäisin pidetään suuria tapahtumia, kuten Hansapäivät, Vanhan musiikin päivät ja Nuoren Tanssin festivaalit. Tunnetuin on Viljandi Pärimusmuusika festivaali eli kansanmusiikkijuhlat, jotka tuovat kaupunkiin vuosittain yli 20 000 musiikinystävää. Viljandia ei suotta ole kutsuttu ”Viron Kaustisiksi”.

Mulgin itsetunto

Viljandimaata kutsutaan myös Mulgimaaksi, jossa puhutaan vielä paikoitellen omaa mulgi-murretta. Mulgit ovat tunnettuja vahvasta itsetunnostaan, joka pohjautuu vaurauteen ja viljaviin peltoihin. Mulgimaan maanviljelijät olivat ensimmäisten joukossa ostamassa maata vapauduttuaan maaorjuudesta ja jotka vaurastuttuaan siirtyivät asumaan erillisiin kartanorakennuksiin - tätä ennen Viron maanviljelijät olivat perinteisesti asuneet karjan kanssa saman katon alla. Ahkeruus, vauraus ja omanarvontunto ovat yhä hyveitä Mulgimaalla.

Presidentti Toomas Hendrik Ilves on ehkä Mulgimaan paras mannekiini. Kun hän esiintyy kansallispuvussa, on se juuri Mulgimaan puku. Ilveksen perheellä on Mulgimaalla oma kesäkotinsa, Ärma talu, jossa on jossain vaiheessa ollut myös majoitustoimintaa. Nyttemmin lienee presidenttiparilla sen verran paljon kiireitä, että majatalon pitämiseen ei jää sanottavammin aikaa.

Matkailijan Viljandi

Matkakohteena Viljandi on mielenkiintoinen kaikkina vuodenaikoina, mutta tietenkin eritoten keväällä ja kesällä, jolloin kaupunki saa vihreän vaipan.

Kaikkein tunnetuin historiallinen kohde lienee vanhat ritarilinnan rauniot ja niitä ympäröivät vallihaudat. Korkealta näkee kauniille Viljandi-järvelle ja vehreissä vallihaudoissa tai niitä reunustavilla kukkuloilla voi halutessaan pitää vaikka piknikkiä.

Osa vanhaa linnoitusta

Näkymää linnakkeelta alas Viljandi-järvelle, joka vielä on jäässä

Pojat nauttivat kevätpäivästä linnakealueella.

Latte ja Kimmo poseeraavat sillalla joka vie vanhalle linnakealueelle. Takana yksi Viljandin symboleista: Jaani kirik eli Johanneksen kirkko.

Linnakkeen ohella kannattaa tutustua myös Viljandin vanhaan  puukeskustaan, joka on melko hyvin säilynyt. Kaupunki on sitä paljon pieni, että sen taittaa helposti jalkaisin päästä päähän. Matkan varrelle jäävät silloin mm. vihreä vesitorni ja valkea kaupungintalo, jonka edessä on viehättävä patsas edesmenneestä kaupunginjohtaja August Maramaasta ja hänen uskollisesta ystävästään, koirasta.

Kaupungintalo ja August Maramaan patsas

Viljandin vesitorni on yksi kaupungin tunnetuimmista nähtävyyksistä. Ylhäältä tornista on komeat näkymät joka puolelle kaupunkiin.

Mitäpä vielä osaisin kertoa Viljandista, joka kiinnostaisi kävijää? No vaikka tämä: festivaalien ja musiikkijuhlien ohella kaupungin pysyviä nähtävyyksiä ovat tietenkin museot, joita on useampia. Yksi  mielenkiintoisimmista on Kondase muuseum, jossa on esillä Viron kuuluisimman naivistin Paul Kondasin taiteen ohella vaihtuvia näyttelyitä Baltian naivistisesta taiteesta.

Jos jotain heikkoa pitää kaupungista sanoa, on se tämä: kaupungista olemme löytäneet vain yhden todella mainion ruokapaikan, joka on armenialainen Soso juures (Soson luona). Kun ravintola on kiinni sunnuntaisin, täytyy sitten nälkäisen ruokailijan ruokkia itsensä jossain muualla. On kyse ollut pubista tai pizzeriasta tai kahvilasta, ei ruoka ole ollut mitenkään erityisen ihmeellistä. Voi tietenkin olla että kun olemme vannoutuneita Soson faneja, mikään muu ei sitten enää maistukaan oikein miltään.

Tänään aterioimme kievarityyppisessä Tegelaste Tuba -nimisessä syöttölässä, joka sijaitsee historiallisen linnakealueen lähellä. Paikka on suht siisti, mutta ruoka ei kyllä ollut oikein mistään kotoisin.

Tegelaste Tuba -ruokapaikan kyltti

Tegelaste Tuban ruokalista ja hinnasto

Viljandi, faktaa:
Asukkaita: 19.100
Pinta-ala: 14,65 km2
Kaupunkioikeudet: vuonna 1283
Ystävyyskaupunki: Porvoo

Aamulla Taevaskodalla

Eilen oli asiakkaista välipäivä ja käytin sen lähtemällä aamutuimaan Ahja-joelle, Taevaskodaan. Oli kerääntynyt suuri valokuvausvajaus, mitä piti purkaa. Ja mikä voi olla tämän parempi paikka!

Olen aiemminkin paikasta kertonut, mutta kertaus on opintojen äiti ja niin hieno kohde kuin mitä Taevaskoda on, ansaitsee tulla esitellyksi useammankin kerran.

Kyse on luonnonsuojelualueesta ja luontoretkikohteesta noin 50 km Otepäältä ensin Põlvaan ja sieltä hieman eteenpäin Mammasten suuntaan ja vähän ohi. Ajoaika Villa Ottiliasta Taevaskodan parkkipaikalle on melko tarkkaan 45 minuuttia - se tuli eilen testattua mennen tullen.

Ja mikä siis on Taevaskoda? Nimi tarkoittaa Taivaan asumusta tai Taivaan majaa. Ja asumukset ovat suuria valtavia hiekkakivitörmiä, väreiltään punaisia, keltaisia ja punakeltaraidallisia, jotka kohoavat Ahja-joen molemmille reunamille. Ja Taevaskodia on kaksi: Suur ja Väike eli suuri ja pieni, jotka molemmat sijaitsevat Ahja-joen padon alajuoksulla.

Neidon luola Väike Taevaskodalla

Suuren Taevaskodan punaisia kallioita

Ahja-joki ja Taevaskoda ovat korkealla Villa Ottilian asiakkaille suositeltavien nähtävyyksien listalla. Emmekä itse väsy näkymiin vaan vierailemme näissä maisemissa kaikkina vuodenaikoina. Sillä maastot ovat täällä ihmeellisen kauniit - eivät vain nämä upeat kallioleikkaukset, vaan koko ympäristö. Ahja-joki, joka virtaa Pienen ja Suuren Taevaskodan ohitse, tarjoaa kasveille ja linnuille ja vaikkapa muurahaisille hienot elinolosuhteet.

Keväällä ja kesällä metsät sirkkuvat ja tirskuvat lintujen äänistä, tikka hakkaa kelopuuta, korento surahtaa korvan ohi.

Taevaskodaan ja Ahja-joen maisemiin on mahdollista tutustua monella eri tavalla:  kävellen, polkupyöräillen, kanoteeraten tai iki-ihanalla jokilaiva Lonnylla ajellen. Eilen patikoin ja ajelin Lonnylla.

Lonny lähtee liikkeelle Ahja-jokea halkovan padon kohdalta. Padon toiselle puolelle jää leveä Ahja-joki, joka on itse asiassa suuri tekojärvi ja padon toiselle puolelle jää joen alajuoksu, jota kiertävät ohjatut kävelyreitit.

Molemmat reissut ovat tekemisen arvoisia.

Itse laajensin vielä omaa reissuani tehden puikkauksen Muurahaisten Mini-valtakuntaan eli mäntymetsään lähellä Lonnyn satamaa,  jossa on satoja ellei tuhansia muurahaispesiä. Tätä ei pidä kuitenkaan sekoittaa Aksjassa sijaitsevaan todelliseen ja kuuluisaan Muurahaisten Valtakuntaan, joka on nyttemmin rauhoitettu, eikä sinne pääse ilman opasta vierailemaan. Muurahaisten valtakunnan kekojen sanotaan olevan jopa 3 metriä korkeita. Tässä minun löytämässä Mini-Valtakunnassa keot olivat parhaimmillaan ehkä 1,5 metrin korkuisia. Komeita nekin.

Koko päivän retkestä olen rakentanut pitkästä aikaa kunnon valokuvagallerian, johon pääsee tutustumaan klikkaamalla tästä: Tiinan aamuretki Taevaskodaan ja Ahja-joelle.

Mielelläni kuulisin ajatuksianne kuvista!

Ja tervetuloa vaan meille - me kyllä ohjaamme teidät sitten Taevaskodalle!

Tiina seikkailee Pokumaassa

Kuulin tässä päivänä muutamana, että Ilmjärven kirkon pihalla kukkivat jo sinivuokot. Jätin eilen koirat ja miehen kotiin ja lähdin tietoa varmistamaan..

Totta se oli:



Oli minulla toinenkin syy lähteä aurinkoisena torstaipäivänä reissuun: maa oli pakkasyön jälkeen koppurainen, enkä päässyt heti pihatöihin. Enkä, sitä paitsi, ollut koskaan aiemmin käynyt Ilmjärven kirkolla, joka sijaitsee Otepäältä n. 10 km päässä, Valgaan vievän tien varressa.

Siis sinne.



Luonnonkivistä v. 1873 rakennettu kirkko on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Vuonna 2006 se sai uudet kupolit, suunnitelmissa on jatkaa sisäremontilla. Tällä hetkellä kirkko on siis ’pooleli’ eli vaiheessa; kupolit hohtavat, mutta ikkunat on rikki kivitetyt.



Kirkon ja sinivuokkojen katsastuksen jälkeen oli tehtävä päätös: palattava kotiin pihatöihin tai lähdettävä jonnekin muualle. Päädyin, kuinka ollakaan, jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Olin nähnyt Valgan tien varrella ruskean, nähtävyyttä merkitsevän kyltin: Pokumaa 14, ja sinne siis. Ilman, että minulla oli aavistustakaan mikä minua odottaisi.

Poku, poku, mietin ajellessani kapeaa ja mutkittelevaa ja mutaista tietä eteenpäin, läpi Vidrikun ja Urvasten kunnan. Tunnenko sanan? Olenko sen joskus kuullut? Ei sytyttänyt.

Aloin jo epäillä että reissu on turha kun äkkiä, mutkan takaa eteeni lävähti tämä näkymä. Skriik, sanoivat jarrut. Olin tullut Pokutalolle.



Uskomaton rakennelma, ilmiselvästi upouusi päättelin. Keskellä metsää ja peltomaisemia.

Hyppäsin autosta ja lähdin varovaisesti kohti tätä mielikuvitusta kiehtovaa rakennusta.

Ikkunan kyltti kertoi että Pokutalo on auki keskiviikosta sunnuntaihin klo 10 -17. Kurkistelin ikkunoista sisään ja näin vastaanottotiskin ja sen takana ystävälliseltä vaikuttavan nuoren naisen, joka hymyssä suin katseli, kuinka kuikuilin ikkunoista sisään kuin riihitonttu. Tyttö viittelöi minua astumaan sisään.

Eikä minulla vieläkään ollut hajuakaan mihin olen tullut. Onko tämä hotelli? Onko tämä ravintola?

Sisään astuttuani myönnän tietämättömyyteni, kerron, että olen eksynyt paikalle uteliaisuudesta ja kysyn missä olen? Ja tämä vastaa: Olet Pokutalossa, Pokujen valtakunnassa.

Ja tyttö selittää lisää: talo on kuuluisan virolaisen kuvataiteilijan Edgar Valterin hengentuote, kuten ovat Pokutkin. Ja talossa on pysyvät näyttelyt Valterin töistä.

Valter on tunnettu paitsi maalarina, myös lastenkirjojen kuvittajana. Hänen kolme omaa Poku-aiheista kirjaansa ovat nyttemmin kaikkien Viron lasten tuntemia. Ne kertovat tarinan metsässä asustelevasta miehestä, Puukosta ja tämän hyvistä kavereista, hyväntahtoisista Pokuista.

Tältä näyttää tämä hauska maahinen, Pokujen isä:



Mutta ketä ovat Pokut? Näin kuvailee Edgar Valter itse heitä:

"…pokud on alati elanud kusagil lodus,
varbad vees, ja harjunud seisma ühel kohal.
Ja parajasti üksteisele nii lähedal,
et sai vabalt juttu puhuda."
(Edgar Valter "Pokuraamat", 1994)

(Käännös: Pokut ovat aina asuneet jonkinmoisella kosteikolla,
varpaat vedessä,
ja ne ovat tottuneet pysymään paikoillaan.
Ja aina sopivasti niin lähellä toisiaan,
että saavat rauhassa rupatella keskenään.)

Ja silloin minulle välähtää: POKUT! Niitähän minä olen nähnyt kaikkialla Virossa, Otepään linnamäen juurella, ja Pokutalon edessäkin.





Ja nyt talon muotokin valkenee minulle, sehän on kuin suuri Poku itsekin.



Lähdemme tutustumaan monipuoliseen näyttelyyn, jossa on alkuperäisiä akvarelleja, jotka ovat olleet Poku-kirjojen kuvituksena, valokuvia Valterista ja tämän omaperäisestä elämästä sekä satumaisia öljyväritöitä. Alakerrassa on lisäksi valokuvanäyttely Pokutalon synnystä.



Ja tässä Pokuraamatun eli Poku-kirjan kuvitusta





Yläkerrassa oli esillä satujen maailmasta inspiraationsa hakevia öljyväritöitä





Ja alakerrassa Pokutalon rakennuksen historiaa. Valitettavasti taiteilija itse ei ehtinyt nähdä talon valmistumista.



Valter itse kuitenkin piirsi luonnoksen talosta:



Siis tällainen seikkailu oli Pokutalo.

Edgar Valterin elämänfilosofiaan kuului luonnon ymmärtäminen ja hän on kirjoittanut lapsille kirjan: Kuinka oppia näkemään.

Samalla teemalla on Pokumaahan tehty useita kävelyreittejä, joissa voi tutustua luontoon, nähdä sen moninaisia muotoja, kiviä kuin valaita, muurahaisten kaarisiltoja tai polkuja jotka risteilevät kuin pienet purot.



Tänne siis minäkin lähdin tonttuilemaan itsekseni. Mietin, että näinkö pääsen koskaan kotiin. Olenhan onnistuneesti eksynyt kerran Otepään Apteekkarinmetsään ja kerran Taevaskodalle. Mutta reippaasti matkaan vain, juurakoista tehtyjä suuntaviittoja seuraten.



Takaisin löysin itseni Pokutalolle.

Ja jos en olisi löytänyt, ei kai sekään olisi ollut niin kauhea kohtalo. Olisin jäänyt asustelemaan Pokumetsään kuunnellen Pokujen monia juttuja ja tarinoita, hiljalleen Pokuksi itsekin muuttuen.