Totta se oli:
Oli minulla toinenkin syy lähteä aurinkoisena torstaipäivänä reissuun: maa oli pakkasyön jälkeen koppurainen, enkä päässyt heti pihatöihin. Enkä, sitä paitsi, ollut koskaan aiemmin käynyt Ilmjärven kirkolla, joka sijaitsee Otepäältä n. 10 km päässä, Valgaan vievän tien varressa.
Siis sinne.
Luonnonkivistä v. 1873 rakennettu kirkko on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Vuonna 2006 se sai uudet kupolit, suunnitelmissa on jatkaa sisäremontilla. Tällä hetkellä kirkko on siis ’pooleli’ eli vaiheessa; kupolit hohtavat, mutta ikkunat on rikki kivitetyt.
Kirkon ja sinivuokkojen katsastuksen jälkeen oli tehtävä päätös: palattava kotiin pihatöihin tai lähdettävä jonnekin muualle. Päädyin, kuinka ollakaan, jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Olin nähnyt Valgan tien varrella ruskean, nähtävyyttä merkitsevän kyltin: Pokumaa 14, ja sinne siis. Ilman, että minulla oli aavistustakaan mikä minua odottaisi.
Poku, poku, mietin ajellessani kapeaa ja mutkittelevaa ja mutaista tietä eteenpäin, läpi Vidrikun ja Urvasten kunnan. Tunnenko sanan? Olenko sen joskus kuullut? Ei sytyttänyt.
Aloin jo epäillä että reissu on turha kun äkkiä, mutkan takaa eteeni lävähti tämä näkymä. Skriik, sanoivat jarrut. Olin tullut Pokutalolle.
Uskomaton rakennelma, ilmiselvästi upouusi päättelin. Keskellä metsää ja peltomaisemia.
Hyppäsin autosta ja lähdin varovaisesti kohti tätä mielikuvitusta kiehtovaa rakennusta.
Ikkunan kyltti kertoi että Pokutalo on auki keskiviikosta sunnuntaihin klo 10 -17. Kurkistelin ikkunoista sisään ja näin vastaanottotiskin ja sen takana ystävälliseltä vaikuttavan nuoren naisen, joka hymyssä suin katseli, kuinka kuikuilin ikkunoista sisään kuin riihitonttu. Tyttö viittelöi minua astumaan sisään.
Eikä minulla vieläkään ollut hajuakaan mihin olen tullut. Onko tämä hotelli? Onko tämä ravintola?
Sisään astuttuani myönnän tietämättömyyteni, kerron, että olen eksynyt paikalle uteliaisuudesta ja kysyn missä olen? Ja tämä vastaa: Olet Pokutalossa, Pokujen valtakunnassa.
Ja tyttö selittää lisää: talo on kuuluisan virolaisen kuvataiteilijan Edgar Valterin hengentuote, kuten ovat Pokutkin. Ja talossa on pysyvät näyttelyt Valterin töistä.
Valter on tunnettu paitsi maalarina, myös lastenkirjojen kuvittajana. Hänen kolme omaa Poku-aiheista kirjaansa ovat nyttemmin kaikkien Viron lasten tuntemia. Ne kertovat tarinan metsässä asustelevasta miehestä, Puukosta ja tämän hyvistä kavereista, hyväntahtoisista Pokuista.
Tältä näyttää tämä hauska maahinen, Pokujen isä:
Mutta ketä ovat Pokut? Näin kuvailee Edgar Valter itse heitä:
"…pokud on alati elanud kusagil lodus,
varbad vees, ja harjunud seisma ühel kohal.
Ja parajasti üksteisele nii lähedal,
et sai vabalt juttu puhuda."
(Edgar Valter "Pokuraamat", 1994)
(Käännös: Pokut ovat aina asuneet jonkinmoisella kosteikolla,
varpaat vedessä,
ja ne ovat tottuneet pysymään paikoillaan.
Ja aina sopivasti niin lähellä toisiaan,
että saavat rauhassa rupatella keskenään.)
Ja silloin minulle välähtää: POKUT! Niitähän minä olen nähnyt kaikkialla Virossa, Otepään linnamäen juurella, ja Pokutalon edessäkin.
Ja nyt talon muotokin valkenee minulle, sehän on kuin suuri Poku itsekin.
Lähdemme tutustumaan monipuoliseen näyttelyyn, jossa on alkuperäisiä akvarelleja, jotka ovat olleet Poku-kirjojen kuvituksena, valokuvia Valterista ja tämän omaperäisestä elämästä sekä satumaisia öljyväritöitä. Alakerrassa on lisäksi valokuvanäyttely Pokutalon synnystä.
Ja tässä Pokuraamatun eli Poku-kirjan kuvitusta
Yläkerrassa oli esillä satujen maailmasta inspiraationsa hakevia öljyväritöitä
Ja alakerrassa Pokutalon rakennuksen historiaa. Valitettavasti taiteilija itse ei ehtinyt nähdä talon valmistumista.
Valter itse kuitenkin piirsi luonnoksen talosta:
Siis tällainen seikkailu oli Pokutalo.
Edgar Valterin elämänfilosofiaan kuului luonnon ymmärtäminen ja hän on kirjoittanut lapsille kirjan: Kuinka oppia näkemään.
Samalla teemalla on Pokumaahan tehty useita kävelyreittejä, joissa voi tutustua luontoon, nähdä sen moninaisia muotoja, kiviä kuin valaita, muurahaisten kaarisiltoja tai polkuja jotka risteilevät kuin pienet purot.
Tänne siis minäkin lähdin tonttuilemaan itsekseni. Mietin, että näinkö pääsen koskaan kotiin. Olenhan onnistuneesti eksynyt kerran Otepään Apteekkarinmetsään ja kerran Taevaskodalle. Mutta reippaasti matkaan vain, juurakoista tehtyjä suuntaviittoja seuraten.
Takaisin löysin itseni Pokutalolle.
Ja jos en olisi löytänyt, ei kai sekään olisi ollut niin kauhea kohtalo. Olisin jäänyt asustelemaan Pokumetsään kuunnellen Pokujen monia juttuja ja tarinoita, hiljalleen Pokuksi itsekin muuttuen.
