Ajatelmia itsenäisyyspäivän aamuna:
Sanovat että ulkosuomalaiset ovat suomalaisista isänmaallisimpia. Ja saattaa näin ollakin. Ainakin vertailuja kansojen välillä tulee väistämättä tehtyä: näin täällä, noin meillä.
Viron ja Suomen historia on monin tavoin samankaltainen - aina Talvisotaan asti. Ja sitten eroa löytyykin hyytävän paljon. Usein on tullut mieleen, millainen Suomi olisi ollut, jos olisimme valinneet taistelun tien sijasta rauhanomaisen tien, kuten Viro. Antaneet periksi ja antautuneet isommalle voimalle.
Meillä on syytä olla kiitollisia paljosta sotiemme veteraaneille. Ehkä kulunein ja käytetyin lause itsenäisyypäivän juhlissa. Silti tosi.
Kun ajattelen Suomea, ajattelen sotia, kansaa joka taisteli. Ja olen ylpeä. Olen siis ylpeä suomalaisuudestani.
En ollut tosin taistelemassa siellä minä, eivätkä vanhempanikaan, jotka sentään muistavat vielä pommitukset lapsuudestaan. Minulla ei ole muistoja sodasta. Veteraaneista kylläkin. Ne olivat vanhoja kiukkuisia äijiä, vähän pelottavia raajarikkoja, jotka istuivat Esplanadin puistossa keppien kanssa ja kännissä kiroilivat.
Syytä kiukkuisuuteen miehillä olikin! Käsi sydämelle Suomen kansa; miten te veteraaneista välititte silloin kun oli välittämisen aika? En muista aikaa elämässäni, jolloin ei vaalien alla olisi nostettu veteraanit esiin. Ja unohdettu yhtä nopeasti vaalien jälkeen. Veteraanit olivat sellainen vaalien kestovaltti, jolla kaikki puolueet ratsastivat vuosikymmenestä toiseen.
Nyt televisiossa laulaa RAY:n mainoksessa mieskuoro - heidän oletetaan kai esittävän sotiemme veteraaneja - Pave Maijasen kappaletta: Pidä huolta! Ja mainoksen lopussa lukee: Tänä vuonna tuemme sotiemme veteraaneja 103 miljoonalla eurolla. Keitä veteraaneja? Näitä kuoromiehiä? Nopean laskutoimituksen jälkeen mainoksen vetreistä laulumiehistä kaikki eivät olleet syntyneet talvisodan puhkeamisen aikoihin. Kahdeksankymppiset olivat 10-vuotiaita sodan aattona.
Sotaveteraaneja on tällä hetkellä n. 50.000 henkeä ja luku vähenee vuosi vuodelta dramaattisesti. Sodista kotiinpalanneet sankarit lepäävät nyt pääsääntöisesti unohdettuina mullan alla. Puhumattkaan niistä, jotka rintamalla kaatuivat itsenäisyytemme eteen.
Veteraaniemme kohtelu on ollut ala-arvoista, häpeällistä. Siihenkin löytyy syitä, toki, joista osa ulkopoliittisia. Se ei poista sitä tosiseikkaa, että asiat olisi pitänyt hoitaa jotenkin toisin.
Ja jotenkin irvokkuus korostuu Linnan juhlien haastatteluissa, kun kiireestä kantapäähän pyntätyt poliitikot ja julkimot, joita sotavuodet eivät ole millään lailla koskettaneet, kurottuvat kakkulautasten yli kohti kameraa ja silmät kimmeltäen toteavat: Meillä on syytä olla kiitollisia paljosta sotiemme veteraaneille.
Kun ajattelen Suomea, ajattelen pientä ja uurastavaa kansaa, rehtiä ja rehellistä. Joka huolehtii omistaan, vaivojaan valittamatta. Me maksoimme sotavelat. Me nousimme sodan tuhoista ja rakensimme hyvinvointivaltion, jossa kaikilla on hyvä olla. On ilmaisunvapaus, on demokratia, on tasa-arvo. Puhumattakaan maailman parhaasta koulutuksesta ja sairaanhoidosta.
Näinkö siis ajattelen? Vai onko kyse jälleen liturgisesta totuudesta, joka toiston voimalla muuttuu todeksi?
Mitä minä tosiaan ajattelen Suomesta? Rehellisesti?
Kun ajattelen Suomea, ajattelen mattivanhasta, ilkkakanervaa, suomisoffaa ja sukaria. Rahaa ja sen liikkuvuutta taskusta taskuun. Ajattelen keskustaa, demareita, persuja ja kokoomusta, vihreitä, vasemmistoliittoa ja kristillisia unohtamatta. Ja tunnen suurta pettymystä ja myötähäpeää.
Seuraavista vaaleista sanotaan tulevan historialliset. Äänestäjät ovat tuuliajoilla, enkä ihmettele miksi. Viimeiset vuodet ovat poliittisesti olleet suuren pettymyksen aikaa. Luulen, että tällä hetkellä Suomesta löytyy runsaasti kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat menettäneet uskonsa poliittiseen päätöksentekoon, jotka eivät tiedä kenen joukoissa seisoisivat. Jotka tuntevat olevansa eksyksissä, hakoteillä.
Köyhien ja rikkaiden välinen juopa kasvaa kasvamistaan. Muukalaisviha nostaa päätään. Mielipiteet jyrkkenevät ja henkisessä ilmanalassa kytee agressio, joka odottaa purkautumistaan.
Kun ajattelen Suomea, ajattelen perhettäni, sukuani ja sen historiaa. Ja ystäviäni ja tuttaviani. Eri tilanteissa kohtaamiani hyviä, avuliaita ja rehtejä ihmisiä Ja silloin olen ylpeä suomalaisuudestani.
Olen ylpeä ihmisistä, joilla on moraali ja etiikka. Joilla on arvot, joiden mukaan he elävät. Jotka puurtavat päivästä toiseen, synnyttävät ja kasvattavat seuraavaa sukupolvea. Ja hautaavat arvokkuudella edellisen. Jotka eivät tee numeroa itsestään, mutta joilla on selkäranka ja oikeudenmukaisuudentaju. Jotka auttavat miestä mäessä, ei mäen alla.
Näihin ihmisten varaan minä lasken tulevaisuudenuskoni. Uskon että heitä on paljon. Enemmän kuin monet arvaavatkaan.
Ja kun minä tänään sytytän kaksi kynttilää ikkunalle, ajattelen myös sotiemme veteraaneja. Rauha heidän sielulleen. Mutta ajattelen samalla lailla kaikkia eläviä suomalaisia, nuoria ja vanhoja, jotka omalla työllään ja omilla teoillaan tekevät Suomesta niin ainutlaatuisen maan. Minun isänmaani.
