Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsenäisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsenäisyys. Näytä kaikki tekstit
maanantai 6. joulukuuta 2010
Kun ajattelen Suomea, ajattelen...
Ajatelmia itsenäisyyspäivän aamuna:
Sanovat että ulkosuomalaiset ovat suomalaisista isänmaallisimpia. Ja saattaa näin ollakin. Ainakin vertailuja kansojen välillä tulee väistämättä tehtyä: näin täällä, noin meillä.
Viron ja Suomen historia on monin tavoin samankaltainen - aina Talvisotaan asti. Ja sitten eroa löytyykin hyytävän paljon. Usein on tullut mieleen, millainen Suomi olisi ollut, jos olisimme valinneet taistelun tien sijasta rauhanomaisen tien, kuten Viro. Antaneet periksi ja antautuneet isommalle voimalle.
Meillä on syytä olla kiitollisia paljosta sotiemme veteraaneille. Ehkä kulunein ja käytetyin lause itsenäisyypäivän juhlissa. Silti tosi.
Kun ajattelen Suomea, ajattelen sotia, kansaa joka taisteli. Ja olen ylpeä. Olen siis ylpeä suomalaisuudestani.
En ollut tosin taistelemassa siellä minä, eivätkä vanhempanikaan, jotka sentään muistavat vielä pommitukset lapsuudestaan. Minulla ei ole muistoja sodasta. Veteraaneista kylläkin. Ne olivat vanhoja kiukkuisia äijiä, vähän pelottavia raajarikkoja, jotka istuivat Esplanadin puistossa keppien kanssa ja kännissä kiroilivat.
Syytä kiukkuisuuteen miehillä olikin! Käsi sydämelle Suomen kansa; miten te veteraaneista välititte silloin kun oli välittämisen aika? En muista aikaa elämässäni, jolloin ei vaalien alla olisi nostettu veteraanit esiin. Ja unohdettu yhtä nopeasti vaalien jälkeen. Veteraanit olivat sellainen vaalien kestovaltti, jolla kaikki puolueet ratsastivat vuosikymmenestä toiseen.
Nyt televisiossa laulaa RAY:n mainoksessa mieskuoro - heidän oletetaan kai esittävän sotiemme veteraaneja - Pave Maijasen kappaletta: Pidä huolta! Ja mainoksen lopussa lukee: Tänä vuonna tuemme sotiemme veteraaneja 103 miljoonalla eurolla. Keitä veteraaneja? Näitä kuoromiehiä? Nopean laskutoimituksen jälkeen mainoksen vetreistä laulumiehistä kaikki eivät olleet syntyneet talvisodan puhkeamisen aikoihin. Kahdeksankymppiset olivat 10-vuotiaita sodan aattona.
Sotaveteraaneja on tällä hetkellä n. 50.000 henkeä ja luku vähenee vuosi vuodelta dramaattisesti. Sodista kotiinpalanneet sankarit lepäävät nyt pääsääntöisesti unohdettuina mullan alla. Puhumattkaan niistä, jotka rintamalla kaatuivat itsenäisyytemme eteen.
Veteraaniemme kohtelu on ollut ala-arvoista, häpeällistä. Siihenkin löytyy syitä, toki, joista osa ulkopoliittisia. Se ei poista sitä tosiseikkaa, että asiat olisi pitänyt hoitaa jotenkin toisin.
Ja jotenkin irvokkuus korostuu Linnan juhlien haastatteluissa, kun kiireestä kantapäähän pyntätyt poliitikot ja julkimot, joita sotavuodet eivät ole millään lailla koskettaneet, kurottuvat kakkulautasten yli kohti kameraa ja silmät kimmeltäen toteavat: Meillä on syytä olla kiitollisia paljosta sotiemme veteraaneille.
Kun ajattelen Suomea, ajattelen pientä ja uurastavaa kansaa, rehtiä ja rehellistä. Joka huolehtii omistaan, vaivojaan valittamatta. Me maksoimme sotavelat. Me nousimme sodan tuhoista ja rakensimme hyvinvointivaltion, jossa kaikilla on hyvä olla. On ilmaisunvapaus, on demokratia, on tasa-arvo. Puhumattakaan maailman parhaasta koulutuksesta ja sairaanhoidosta.
Näinkö siis ajattelen? Vai onko kyse jälleen liturgisesta totuudesta, joka toiston voimalla muuttuu todeksi?
Mitä minä tosiaan ajattelen Suomesta? Rehellisesti?
Kun ajattelen Suomea, ajattelen mattivanhasta, ilkkakanervaa, suomisoffaa ja sukaria. Rahaa ja sen liikkuvuutta taskusta taskuun. Ajattelen keskustaa, demareita, persuja ja kokoomusta, vihreitä, vasemmistoliittoa ja kristillisia unohtamatta. Ja tunnen suurta pettymystä ja myötähäpeää.
Seuraavista vaaleista sanotaan tulevan historialliset. Äänestäjät ovat tuuliajoilla, enkä ihmettele miksi. Viimeiset vuodet ovat poliittisesti olleet suuren pettymyksen aikaa. Luulen, että tällä hetkellä Suomesta löytyy runsaasti kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat menettäneet uskonsa poliittiseen päätöksentekoon, jotka eivät tiedä kenen joukoissa seisoisivat. Jotka tuntevat olevansa eksyksissä, hakoteillä.
Köyhien ja rikkaiden välinen juopa kasvaa kasvamistaan. Muukalaisviha nostaa päätään. Mielipiteet jyrkkenevät ja henkisessä ilmanalassa kytee agressio, joka odottaa purkautumistaan.
Kun ajattelen Suomea, ajattelen perhettäni, sukuani ja sen historiaa. Ja ystäviäni ja tuttaviani. Eri tilanteissa kohtaamiani hyviä, avuliaita ja rehtejä ihmisiä Ja silloin olen ylpeä suomalaisuudestani.
Olen ylpeä ihmisistä, joilla on moraali ja etiikka. Joilla on arvot, joiden mukaan he elävät. Jotka puurtavat päivästä toiseen, synnyttävät ja kasvattavat seuraavaa sukupolvea. Ja hautaavat arvokkuudella edellisen. Jotka eivät tee numeroa itsestään, mutta joilla on selkäranka ja oikeudenmukaisuudentaju. Jotka auttavat miestä mäessä, ei mäen alla.
Näihin ihmisten varaan minä lasken tulevaisuudenuskoni. Uskon että heitä on paljon. Enemmän kuin monet arvaavatkaan.
Ja kun minä tänään sytytän kaksi kynttilää ikkunalle, ajattelen myös sotiemme veteraaneja. Rauha heidän sielulleen. Mutta ajattelen samalla lailla kaikkia eläviä suomalaisia, nuoria ja vanhoja, jotka omalla työllään ja omilla teoillaan tekevät Suomesta niin ainutlaatuisen maan. Minun isänmaani.
maanantai 7. joulukuuta 2009
ÄRRRSyyntyneitä terveisiä Suomen YLE:lle!
Oli sitten itsenäisyyspäivä. Joka minun kohdallani huipentuu joka vuosi Linnan juhlien katsomiseen. Se on traditioitani siitä parhaimmasta päästä. Olkoon kuinka pinnallista hyvänsä!
Nuorempana istuttiin Jaana-ystävättäreni kanssa Turussa nenät ruudussa ja syötiin hedelmäkarkkeja ja arvosteltiin armottomina epäonnistuneita asuja, joskin yhtä lailla hurrattiin parhaille puvuille. Noihin aikoihin oli vielä muotipoliisi Sanelma Vuorre kehissä ja kommentoimassa asuja. Sanelman välillä ei niin korrekteja kommentteja kuunneltiin hihitellen ja kauhistellenkin. Oltiin jopa kiitollisia ettemme itse olleet Sanelman varsin napakoissa hampaissa.
Sitten palasin takaisin Helsinkiin ja Jaana jäi Turkuun. Niinpä sitten muutama vuosi seurattiin juhlat kahdessa osoitteessa, puhelin korvalla. Helsingin Puhelinyhdistys kiitti ja illan lopuksi luuri -- muistattehan ajan jolloin oli vielä ihan oikeita pöytäpuhelimia -- oli kuuma ja korva hikinen.
Peikkiksessä eli Klaukkalan Peikkolaaksossa alkoi 90-luvulla uusi traditio, jolloin tietty porukka, joka koostui työkavereista, joista oli tullut myös privaatissa hyviä kavereita, kokoontui yhteen. Teki kimpassa joulukuun ensimmäisen oikean jouluaterian ja koristeli Peikkolaakson puut täyteen jouluvaloja ja joulupalloja.
Samalla porukalla ollaan vietetty myös pari viimeistä itsenäisyypäivää Virossakin. Kaverit ovat tuoneet tullessaan suomalaiset kinkut ja rosollit ja sitten on syöty hyvin, kilistetty kuohuvaa, pukeuduttu itsekin tyylikkäästi ja lopuksi istuttu alas katsomaan Linnan juhlia. Viime vuonna oli tekniikka parantunut sitä paljon että saimme videotykillä ammuttua YLE:n Areenan kautta tulleen lähetyksen makuuhuoneen seinälle. Ah sitä nautintoa!
(Viime vuoden kekkereistä voi lukea klikkaamalla tästä.)
Kerroinkin jo aiemmin, että tänä vuonna itsenäisyyspäivän laajempi juhlinta jäi väliin johtuen juhlapäivän asettumisesta ikävästi sunnuntaille, mikä teki työssäkäyville hankalaksi tänne tulon. Mutta se ei tarkoittanut sitä, ettenkö minä olisi valmistautunut katsomaan Linnan juhlia.
Hyvissä ajoin olimme Linkaman kanssa kasanneet tarvittavat tilpehöörit tietokoneen äärelle: syötävää, juotavaa ja mukava tuoli, ja sitten odottamaan koska suora lähetys YLE:n Areenalta alkaa.
Ei alkanut. Ei koskaan. Ei auennut koko Areena! Epätoivoisesti naksuttelimme ja klikkailimme ja yritimme päästä juhlahumuun kiinni, siinä onnistumatta. Vaihdoimme tietokonetta, tuskastuimme. Välillä saimme tekstareita Suomesta, joissa kysyttiin mielipidettämme jostain puvusta tai juontajien kommenteista. Ja jouduin tuskaisena vastaamaan, että PRKLE, en näe koko juhlaa. Areena ei aukea!
Noin tunnin kuluttua tuli YLE:n sivuille teksti: Pahoittelemme mahdollisia häiriöitä lähetyksessä. Asiaa korjataan.
Mikä pannukakku! Mikä kiukustuminen! Päänsärkyä ja hammasten kiristelyä. Epätoivoa!
No, onneksi sentään Iltalehti, Iltasanomat ja MTV3 päivittivät omia sivujaan pitkin iltaa ja niinpä sitten näin pieniä videoklippejä ovensuuhaastatteluista ja tietenkin kymmenittäin kuvia parhaimmista puvuista, "illan kuningattarista", seuratuimmista pareista, "seksikkäimmistä sinkuista" ja kauneimmista kampauksista. Tänään oli lehdissä sitten aiempien vuosien tapaan vuorossa pahimmat flopit ja törpöimmät tunaroinnit.
Siitä huolimatta haluan tässä ja nyt lähettää mahdottoman ÄRRRRSyyntyneet terveiset Mikael Jungnerille ja koko YLE:lle -- itsenäisyyspäivän juhlat ovat vuoden kohokohta erityisesti meille ulkosuomalaisille (joita muuten on Wikipedian mukaan 1,3 miljoonaa!!!)
Se, että katsojien tulva yllätti, ei riitä selitykseksi. (Jungner kertoi Twitterissä että viime vuoden 90.000 sijasta tulikin linjoille yhtaikaa 140.000 henkeä ja niinpä serverit kaatuivat.) Tahdon, tahdon.... en tiedä mitä tahdon... julkisen anteeksipyynnön ja... ja... äh... jotain!
Nuorempana istuttiin Jaana-ystävättäreni kanssa Turussa nenät ruudussa ja syötiin hedelmäkarkkeja ja arvosteltiin armottomina epäonnistuneita asuja, joskin yhtä lailla hurrattiin parhaille puvuille. Noihin aikoihin oli vielä muotipoliisi Sanelma Vuorre kehissä ja kommentoimassa asuja. Sanelman välillä ei niin korrekteja kommentteja kuunneltiin hihitellen ja kauhistellenkin. Oltiin jopa kiitollisia ettemme itse olleet Sanelman varsin napakoissa hampaissa.
Sitten palasin takaisin Helsinkiin ja Jaana jäi Turkuun. Niinpä sitten muutama vuosi seurattiin juhlat kahdessa osoitteessa, puhelin korvalla. Helsingin Puhelinyhdistys kiitti ja illan lopuksi luuri -- muistattehan ajan jolloin oli vielä ihan oikeita pöytäpuhelimia -- oli kuuma ja korva hikinen.
Peikkiksessä eli Klaukkalan Peikkolaaksossa alkoi 90-luvulla uusi traditio, jolloin tietty porukka, joka koostui työkavereista, joista oli tullut myös privaatissa hyviä kavereita, kokoontui yhteen. Teki kimpassa joulukuun ensimmäisen oikean jouluaterian ja koristeli Peikkolaakson puut täyteen jouluvaloja ja joulupalloja.
Samalla porukalla ollaan vietetty myös pari viimeistä itsenäisyypäivää Virossakin. Kaverit ovat tuoneet tullessaan suomalaiset kinkut ja rosollit ja sitten on syöty hyvin, kilistetty kuohuvaa, pukeuduttu itsekin tyylikkäästi ja lopuksi istuttu alas katsomaan Linnan juhlia. Viime vuonna oli tekniikka parantunut sitä paljon että saimme videotykillä ammuttua YLE:n Areenan kautta tulleen lähetyksen makuuhuoneen seinälle. Ah sitä nautintoa!
(Viime vuoden kekkereistä voi lukea klikkaamalla tästä.)
Kerroinkin jo aiemmin, että tänä vuonna itsenäisyyspäivän laajempi juhlinta jäi väliin johtuen juhlapäivän asettumisesta ikävästi sunnuntaille, mikä teki työssäkäyville hankalaksi tänne tulon. Mutta se ei tarkoittanut sitä, ettenkö minä olisi valmistautunut katsomaan Linnan juhlia.
Hyvissä ajoin olimme Linkaman kanssa kasanneet tarvittavat tilpehöörit tietokoneen äärelle: syötävää, juotavaa ja mukava tuoli, ja sitten odottamaan koska suora lähetys YLE:n Areenalta alkaa.
Ei alkanut. Ei koskaan. Ei auennut koko Areena! Epätoivoisesti naksuttelimme ja klikkailimme ja yritimme päästä juhlahumuun kiinni, siinä onnistumatta. Vaihdoimme tietokonetta, tuskastuimme. Välillä saimme tekstareita Suomesta, joissa kysyttiin mielipidettämme jostain puvusta tai juontajien kommenteista. Ja jouduin tuskaisena vastaamaan, että PRKLE, en näe koko juhlaa. Areena ei aukea!
Noin tunnin kuluttua tuli YLE:n sivuille teksti: Pahoittelemme mahdollisia häiriöitä lähetyksessä. Asiaa korjataan.
Mikä pannukakku! Mikä kiukustuminen! Päänsärkyä ja hammasten kiristelyä. Epätoivoa!
No, onneksi sentään Iltalehti, Iltasanomat ja MTV3 päivittivät omia sivujaan pitkin iltaa ja niinpä sitten näin pieniä videoklippejä ovensuuhaastatteluista ja tietenkin kymmenittäin kuvia parhaimmista puvuista, "illan kuningattarista", seuratuimmista pareista, "seksikkäimmistä sinkuista" ja kauneimmista kampauksista. Tänään oli lehdissä sitten aiempien vuosien tapaan vuorossa pahimmat flopit ja törpöimmät tunaroinnit.
Siitä huolimatta haluan tässä ja nyt lähettää mahdottoman ÄRRRRSyyntyneet terveiset Mikael Jungnerille ja koko YLE:lle -- itsenäisyyspäivän juhlat ovat vuoden kohokohta erityisesti meille ulkosuomalaisille (joita muuten on Wikipedian mukaan 1,3 miljoonaa!!!)
Se, että katsojien tulva yllätti, ei riitä selitykseksi. (Jungner kertoi Twitterissä että viime vuoden 90.000 sijasta tulikin linjoille yhtaikaa 140.000 henkeä ja niinpä serverit kaatuivat.) Tahdon, tahdon.... en tiedä mitä tahdon... julkisen anteeksipyynnön ja... ja... äh... jotain!
torstai 4. kesäkuuta 2009
Viron lippu 125 vuotta
Viron lippu, sini-musta-valkea, viettää tänään 125-vuotisjuhlaansa.

Ja mistä alkaa lipun syntytarina – no Otepäältäpä hyvinkin.
Ja niinpä Otepäällä vedettiin tänään klo 10.00 sini-musta-valkea Viron korkeimpaan lipputankoon (jota vielä toissapäivänä kovalla kiireellä pystytettiin) Otepään kaupungintalon edustalla. Huomenna on lipun kunniaksi kaupungissa suuri juhlakonsertti, jossa presidentti Toomas Hendrik Ilves pitää puheen. Myös Tartossa, Viljandissa, Tallinnassa ja Pärnussa on seuraavina kahtena päivänä useita tilaisuuksia asian tiimoilta.

Valtion lippuun sisältyy aina tunteellinen ja isänmaallinen arvolataus – Virossa ehkä vielä enemmän kuin monessa muussa maassa. Sillä Virossa lipun historia on niin selkeästi verrannollinen kansan historiaan. Niin monia vuosia lippu oli kielletty, sen julkinen esittäminen oli rohkea ja vaarallinen teko niin 1800- kuin 1900-luvuilla.

Lipun historia
Palataan Otepäälle, vuoteen 1884, jolloin kesäkuun kolmantena päivänä 22 nuorta ylioppilasta nousivat Tartossa kahdeksan hevosen vetämiin vankkureihin ja aloittivat ajomatkan kohti Otepäätä. Mukana oli rouva Paula Hermannin ompelema lippu. Lipun värit olivat sininen, musta ja valkea, joiden sanottiin symboloivan Viron taivasta, vahvaa multaa ja puhtautta ja uskoa huomiseen. Värit oli ensimmäisenä ottanut käyttöön Viron ylioppilaiden seura (Eesti Üliopilaste Selts) salassa 1881.
Alkumatkan oli lippu piilotettuna vankkureihin, mutta kun Otepään kirkontorni alkoi häämöittää taivaanrannassa, otettiin lippu esiin ja sitä hulmutettiin loppumatka Otepäälle. Tämä oli lipun ensimmäinen julkinen esitys.
Seuraavana päivänä eli 4.6.1884 lippu siunattiin Otepään kirkossa, mistä kirkon kyljessä on tänäkin päivänä muistoreliefi. Pyhittäminen ei kuitenkaan antanut oikeutta lipun käyttöön ja se piilotettiinkin Tartossa Ylioppilasseuran toimistoon.

Viralliseksi valtionlipuksi sinimustavalkea julistettiin 21.10.1918. Ensimmäisen kerran uuden itsenäisen valtion virallinen lippu vedettiin salkoon 12.12.1918 Tallinnan Toompeanmäellä, Pitkän Hermannin torniin.
Lippu miehitysvuosina 1940 - 1991
Valloittajat, niin saksalaiset kuin neuvostovoimat kielsivät kansallistunnetta symboloivan lipun käytön. Pelkästä lipun omistamisesta, saati julkisesta esittämisestä seurasi ankarat rangaistukset, sodan aikaan jopa kuolemantuomio. Alkoi massiivinen lippujen piilottamisoperaatio.
Pikk Hermannin tornissa liehui 1940-luvulla vuoron perään punalippu, hakaristilippu ja jälleen punalippu. Vuonna 1953 – 1991 oli käytössä Viron sosialistisen neuvostotasavallan lippu.

Otepäällä juhlittiin vuonna 1984 lipun 100-vuotispäivää salassa, Pienen Munamäen metsässä, missä yön pimeydessä kokoonnuttiin kunnioittamaan lippua kaivertamalla Kalevipojan kiveen: 4. VI 1984.
Sini-musta-valkean paluu
Vaikka lippu oli kielletty, eli sinumustavalkea-symboliikka piilotettuna mitä erilaisimpiin muotoihin.

Kasvavan kansallistunteen ja rohkeuden ja perestroikan tuoman toivon myötä 1980-luvulla alkoi lippu näkyä yhä useammin monissa massatapahtumissa – kuten esimerkiksi 1988 yölaulujuhlilla ja Tallinnan vanhan kaupungin päivillä. Pikk Hermannin torniin se nostettiin ensimmäisen kerran, 45 vuoden tauon jälkeen, 24.2.1989.
20. 8.1991 loppui miehitysaika ja alkoi Viron toinen itsenäisyys. Sinimustavalkea sai jälleen virallisen itsenäisen tasavallan lipun aseman.
Ja tänään siis sitä juhlitaan Otepäällä.

Ja mistä alkaa lipun syntytarina – no Otepäältäpä hyvinkin.
Ja niinpä Otepäällä vedettiin tänään klo 10.00 sini-musta-valkea Viron korkeimpaan lipputankoon (jota vielä toissapäivänä kovalla kiireellä pystytettiin) Otepään kaupungintalon edustalla. Huomenna on lipun kunniaksi kaupungissa suuri juhlakonsertti, jossa presidentti Toomas Hendrik Ilves pitää puheen. Myös Tartossa, Viljandissa, Tallinnassa ja Pärnussa on seuraavina kahtena päivänä useita tilaisuuksia asian tiimoilta.

Valtion lippuun sisältyy aina tunteellinen ja isänmaallinen arvolataus – Virossa ehkä vielä enemmän kuin monessa muussa maassa. Sillä Virossa lipun historia on niin selkeästi verrannollinen kansan historiaan. Niin monia vuosia lippu oli kielletty, sen julkinen esittäminen oli rohkea ja vaarallinen teko niin 1800- kuin 1900-luvuilla.

Lipun historia
Palataan Otepäälle, vuoteen 1884, jolloin kesäkuun kolmantena päivänä 22 nuorta ylioppilasta nousivat Tartossa kahdeksan hevosen vetämiin vankkureihin ja aloittivat ajomatkan kohti Otepäätä. Mukana oli rouva Paula Hermannin ompelema lippu. Lipun värit olivat sininen, musta ja valkea, joiden sanottiin symboloivan Viron taivasta, vahvaa multaa ja puhtautta ja uskoa huomiseen. Värit oli ensimmäisenä ottanut käyttöön Viron ylioppilaiden seura (Eesti Üliopilaste Selts) salassa 1881.
Alkumatkan oli lippu piilotettuna vankkureihin, mutta kun Otepään kirkontorni alkoi häämöittää taivaanrannassa, otettiin lippu esiin ja sitä hulmutettiin loppumatka Otepäälle. Tämä oli lipun ensimmäinen julkinen esitys.
Seuraavana päivänä eli 4.6.1884 lippu siunattiin Otepään kirkossa, mistä kirkon kyljessä on tänäkin päivänä muistoreliefi. Pyhittäminen ei kuitenkaan antanut oikeutta lipun käyttöön ja se piilotettiinkin Tartossa Ylioppilasseuran toimistoon.

Viralliseksi valtionlipuksi sinimustavalkea julistettiin 21.10.1918. Ensimmäisen kerran uuden itsenäisen valtion virallinen lippu vedettiin salkoon 12.12.1918 Tallinnan Toompeanmäellä, Pitkän Hermannin torniin.
Lippu miehitysvuosina 1940 - 1991
Valloittajat, niin saksalaiset kuin neuvostovoimat kielsivät kansallistunnetta symboloivan lipun käytön. Pelkästä lipun omistamisesta, saati julkisesta esittämisestä seurasi ankarat rangaistukset, sodan aikaan jopa kuolemantuomio. Alkoi massiivinen lippujen piilottamisoperaatio.
Pikk Hermannin tornissa liehui 1940-luvulla vuoron perään punalippu, hakaristilippu ja jälleen punalippu. Vuonna 1953 – 1991 oli käytössä Viron sosialistisen neuvostotasavallan lippu.

Otepäällä juhlittiin vuonna 1984 lipun 100-vuotispäivää salassa, Pienen Munamäen metsässä, missä yön pimeydessä kokoonnuttiin kunnioittamaan lippua kaivertamalla Kalevipojan kiveen: 4. VI 1984.
Sini-musta-valkean paluu
Vaikka lippu oli kielletty, eli sinumustavalkea-symboliikka piilotettuna mitä erilaisimpiin muotoihin.

Kasvavan kansallistunteen ja rohkeuden ja perestroikan tuoman toivon myötä 1980-luvulla alkoi lippu näkyä yhä useammin monissa massatapahtumissa – kuten esimerkiksi 1988 yölaulujuhlilla ja Tallinnan vanhan kaupungin päivillä. Pikk Hermannin torniin se nostettiin ensimmäisen kerran, 45 vuoden tauon jälkeen, 24.2.1989.
20. 8.1991 loppui miehitysaika ja alkoi Viron toinen itsenäisyys. Sinimustavalkea sai jälleen virallisen itsenäisen tasavallan lipun aseman.
Ja tänään siis sitä juhlitaan Otepäällä.
Tunnisteet:
historia,
itsenäisyys,
kansallistunne,
Otepää,
Viron lippu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)