Otepään ilkeä tyylipoliisi iskee!

Nettilehdet ovat jo nyt täynnä juttuja Linnan juhlista, nostetaan kuningattaria hetkeksi parrasvalojen kirkkaimpaan loistoon. Varsinainen floppilista vielä näyttää puuttuvan, mutta eiköhän sellainenkin tule.

Täältä tulee Otepään juryn ja ilkeän tyylipoliisin kommentit, epämääräisessä järjestyksessä.

Järkyttäjät ja järkyttävät:

Numero 1: Umayya Abu-Hanna

Keski-ikäinen tätönen kera Minni-Hiiri-kampauksen. Se vielä olisi mennyt. Onhan Umayya Abu-Hanna ikoni, tai itsensä ikoniksi nostanut vaihtoehtoinen "nuori", Palestiinan ääni Suomen ikiyössä. -- Kampaus olisi mennyt vielä tältä tyylipoliisilta läpi.

Katsotaanpa seuraavaksi mekkoa: rohdinkankaasta valmistettu a-linjainen lieriö, jonka helmaan on printattu Uman tyttären kuva -- kuinka originelliä! Umalla on tytär! Siitä kannattaa olla ylpeä! Ja toki jos sellainen ihme on sattunut kohdalle, kannattaa tytär printata itsenäisyyspäivän koltun helmaan. (Lat. huom. Mutta ei aivan täysin originelliä. Marko Ahtisaaren vaimolla, jonka titteli oli brändiasiantuntija lehtitietojen mukaan, oli isukin kuva printattuna helmoihin, joten printti lienee siis ajan henkeä, trendiä ja brändiä! Toisaalta, monille riittäisi kun printtaa lapsensa kuvan mummolle joululahjaksi annettavaan kahvikuppiin. Mutta jätetään tämän printin pohtiminen sikseen.) Palataan Uman mekkoon ja helmaan painettuun lapsoseen. Mekko saattaisi vielä mennä  Otepään tyylipoliisilta läpi (muutaman syvän huokauksen kera). Erikoisuudentavoittelu kun on erikoisuudentavoittelua, ja epätoivoinen tekee mitä epätoivoisen täytyy tehdä.

Mutta sitten menee överiksi. Minni-Hiiri parkkeeraa mekkoineen, joka on sen näköinen, että sieltä voisi putkahtaa vielä yksi lapsi ulos hetkellä millä hyvänsä, presidenttiparin eteen. Kaivaa käsilaukustaan kirjeen, jonka ojentaa presidentille. Onko kyse lahjasta? Onko kyse pernaruttokirjeestä? Mistä ihmeestä on kyse!? Ei näissä kekkereissä tuoda lahjoja presidentille - ei kahvipakettia, ei kukkapukettia, ei kutsua oman firman risteilylle. Mikä siis on niin tärkeää, että Uman pitää ojentaa se presidentille?!!! Kansa ihmettelee ja ällistelee.

Myöhemmin luen iltapäivälehdestä: kirje on Uman tyttären, sen helmalapsen kirjoittama, jossa lapsi ilmaisee loukkaantumisensa siitä, että hän ei saanut kutsua Linnan juhliin. Ja tämän arvokkaan dokumentin Minni-Hiiri siis katsoo oikeutetuksi ojentaa presidentille.

Mieleen tulee monta paljon tärkeämpää kirjettäkin, jotka voisi näin toimittaa perille...

LOPPUTULEMA:  Otepään tyylipoliisi antaa Umalle maksimi miinuspisteet: ala-arvoisesta tyylistä, ala-arvoisesta kampauksesta, ala-arvoisesta asusta ja ennen kaikkea ala-arvoisesta käytöksestä.

UGH. Tyylipoliisi on puhunut.

Numero 2: Naurava Salome, kansainvälinen tähtemme, suuri diiva Karita Mattila

Wau! Karita, tuo maailmanlavoillakin 5 sekunnin strippauksen esittänyt maailmanluokan sopraanomme saapui vihdoinkin raukoille rajoillemme, tuoden mukanaan hitusen glamouria näihin nuhjuisiin juhliin.

Tai niin ehkä kansainvälisesti kuuluisin diivamme ajatteli.

Hän on täällä tänään, levein hymyin, ja vallan avoimin rintamuksin. ( Voi voi kun voisi tähän liittää kuvan, vaan en uskalla, copyrightien vuoksi. Katsokaa minkä tahansa nettisivun kannesta, siellä se ja ne on ja ovat: Karita ja Karitan rintavarusteet.)

Nyt täytyy tähän väliin kertoa Otepään ilkeän tyylipoliisin perusmotto rintojen esittelyyn. If you got it, flaunt it. But do it with style. Suomeksi: jos on mitä näyttää, niin siitä vaan, mutta tee se tyylillä.

Palataan Karitaan. Jolla ei ollut. Ei mitään näytettävää. Povi litistettynä tiukkaan etumukseen. Ja etumuksen aukko vedetty alas napaan asti. Miten kiusallista katsottavaa. Teki koko ajan mennä ja kiskaista koko etumusta hyvät 20 cm ylöspäin.

Lähikuvissa suuren sopraanon lattean etumuksen rohkeus paljastuu vielä koostuvan vanhan ajan sukkahousuilta näyttävältä liiviltä, joka pitää huolen siitä, että "rohkea kaula-aukko" ei valahda navan alle.

Pateettista.

LOPPUTULEMA: Otepään ilkeä tyylipoliisi antaa diivalle viidestä mahdollisesta miikasta neljä ja puoli (pitääkseen jotain rakoa kisan voittajaan) ja toteaa, että on surullista nähdä miten ihminen, kansainvälisissä parrasvaloissa paistatellut, ei ymmärrä katsoa peiliin. Siinä missä Uma tavoitteli erikoisuutta, tavoitteli Suuri Diiva jotain ihmeellistä ikinuoruutta.

Toistan aiemman toteamukseni siitä, että epätoivoinen tekee epätoivoisia tekoja.

Numero 3: Paleface, keski-ikää lähestyvä räppäri, joka kävi Hakaniemen torilla

Naiset ovat tietenkin etuoikeutetussa asemassa halutessaan mokata itsensä Linnan juhlissa. Väärät kengät, hölmö kampaus ja oudot iltapuvut. Miehet pääsevät helpommalla. Ostat tai vuokraat frakin ja se on siinä. Katsot että sepalus on kiinni ja kengät mustat. Ja sitten vain punaiselle matolle pönöttämään.

Mutta löytyyhän miehissäkin näitä ihania riikinkukkoja, joiden mielestä on turha jäädä seinäruusuksi muiden pingviinien keskelle. Vuosien mittaan olemme nähneet myötähäpeää herättäviä nahkafrakkeja, oudosti leikattuja Liberace-kauluskäänteitä ja pohjanoteerauksena Klaus Bremer, joka saapui paikalle oudossa pelleasussa, jota hän nimitti stadin kansallispuvuksi.

Useimmat huomionhakuiset riikinkukot ovat päätyneet helppoon valintaan ja keskittyneet hiuksiinsa: joko outoon irokeesiin tai tupeeraukseen - poninhäntähän miehillä on ollut sosiaalisen korrekti jo parikymmentä vuotta. Mutta sitten on aina näitä, joiden täytyy NÄYTTÄÄ. Make a stand. Erottua.

Vuoden miehinen floppaaja on Otepään ilkeän raadin mukaan räppäri Paleface, joka yhdisti upouudet Adidas-lenkkarit muuten korrektiin frakkiin. Wau. Häh. Ja miksi?

Sekin selvisi muutaman tunnin kuluttua iltapäivälehtien sivuilta. Paleface (jonka yhtään piisiä en tiedä, en muista) kertoi tuoneensa Linnan juhliin todellisen kylmän tuulahduksen Hakaniemen torilta, jossa hän oli ennen juhlia räpännyt köyhän kansan iloksi. Paleface kertoi YLE:n suorassa haastattelussa siitä, miten koskettavaa ja kauheaa oli nähdä miten paljon köyhiä tulee paikalle, ruokaa hakemaan.

Ja köyhyyden kunniaksi Paleface pukee Linnan juhliin, frakin seuraksi, jalkaansa upouudet lumivalkeat Adidas-lenkkarit. Tämänhetkinen myyntihinta tossuille pyörii sadan euron pinnassa.

Kyllä köyhä kansa nyt kiittää!  Ehkä saamme lähivuosina Hakaniemen torille Palefacen patsaan, köyhän kansan rohkean äänitorven muistomerkin!

LOPPUTULEMA: On tricky business edustaa köyhää kansaa. Mutta tietenkin aatteellisesti ihailtavaa. Masentava esitys. Toivottavasti edes musiikki on jostain kotoisin. (Arvaan että Hakaniemen torin leipäjonon tyypit ovat fanittaneet ihan satasella.)

--

Voi voi, Otepään ilkeä tyylipoliisi voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta jättää jaarittelut tähän. Ja antaa kommentoijille valtuudet kertoa omista arvioistaan kansakuntamme parhaimmistosta ja sen pukeutumisesta näissä juhlissa.

Siis - nyt rohkeasti kommentoimaan! Kuka viehätti, kuka ei, ja miksi?

Kun ajattelen Suomea, ajattelen...

Ajatelmia itsenäisyyspäivän aamuna:

Sanovat että ulkosuomalaiset ovat suomalaisista isänmaallisimpia. Ja saattaa näin ollakin. Ainakin vertailuja kansojen välillä tulee väistämättä tehtyä: näin täällä, noin meillä.

Viron ja Suomen historia on monin tavoin samankaltainen - aina Talvisotaan asti. Ja sitten eroa löytyykin hyytävän paljon. Usein on tullut mieleen, millainen Suomi olisi ollut, jos olisimme valinneet taistelun tien sijasta rauhanomaisen tien, kuten Viro. Antaneet periksi ja antautuneet isommalle voimalle.

Meillä on syytä olla kiitollisia paljosta sotiemme veteraaneille. Ehkä kulunein ja käytetyin lause itsenäisyypäivän juhlissa. Silti tosi.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen sotia, kansaa joka taisteli. Ja olen ylpeä. Olen siis ylpeä suomalaisuudestani.

En ollut tosin taistelemassa siellä minä, eivätkä vanhempanikaan, jotka sentään muistavat vielä pommitukset lapsuudestaan. Minulla ei ole muistoja sodasta. Veteraaneista kylläkin. Ne olivat vanhoja kiukkuisia äijiä, vähän pelottavia raajarikkoja, jotka istuivat Esplanadin puistossa keppien kanssa ja kännissä kiroilivat.

Syytä kiukkuisuuteen miehillä olikin! Käsi sydämelle Suomen kansa; miten te veteraaneista välititte silloin kun oli välittämisen aika? En muista aikaa elämässäni, jolloin ei vaalien alla olisi nostettu veteraanit esiin.  Ja unohdettu yhtä nopeasti vaalien jälkeen. Veteraanit olivat sellainen vaalien kestovaltti, jolla kaikki puolueet ratsastivat vuosikymmenestä toiseen.

Nyt televisiossa laulaa RAY:n mainoksessa mieskuoro - heidän oletetaan kai esittävän sotiemme veteraaneja - Pave Maijasen kappaletta: Pidä huolta! Ja mainoksen lopussa lukee: Tänä vuonna tuemme sotiemme veteraaneja 103 miljoonalla eurolla. Keitä veteraaneja? Näitä kuoromiehiä? Nopean laskutoimituksen jälkeen mainoksen vetreistä laulumiehistä kaikki eivät olleet syntyneet talvisodan puhkeamisen aikoihin. Kahdeksankymppiset olivat 10-vuotiaita sodan aattona.

Sotaveteraaneja on tällä hetkellä n. 50.000 henkeä ja luku vähenee vuosi vuodelta dramaattisesti. Sodista kotiinpalanneet sankarit lepäävät nyt pääsääntöisesti unohdettuina mullan alla. Puhumattkaan niistä, jotka rintamalla kaatuivat itsenäisyytemme eteen.

Veteraaniemme kohtelu on ollut ala-arvoista, häpeällistä. Siihenkin löytyy syitä, toki, joista osa ulkopoliittisia. Se ei poista sitä tosiseikkaa, että asiat olisi pitänyt hoitaa jotenkin toisin.

Ja jotenkin irvokkuus korostuu Linnan juhlien haastatteluissa, kun kiireestä kantapäähän pyntätyt poliitikot ja julkimot, joita sotavuodet eivät ole millään lailla koskettaneet, kurottuvat kakkulautasten yli kohti kameraa ja silmät kimmeltäen toteavat: Meillä on syytä olla kiitollisia paljosta sotiemme veteraaneille.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen pientä ja uurastavaa kansaa, rehtiä ja rehellistä. Joka huolehtii omistaan, vaivojaan valittamatta. Me maksoimme sotavelat. Me nousimme sodan tuhoista ja rakensimme hyvinvointivaltion, jossa kaikilla on hyvä olla. On ilmaisunvapaus, on demokratia, on tasa-arvo. Puhumattakaan maailman parhaasta koulutuksesta ja sairaanhoidosta.

Näinkö siis ajattelen? Vai onko kyse jälleen liturgisesta totuudesta, joka toiston voimalla muuttuu todeksi?

Mitä minä tosiaan ajattelen Suomesta? Rehellisesti?

Kun ajattelen Suomea, ajattelen mattivanhasta, ilkkakanervaa, suomisoffaa ja sukaria. Rahaa ja sen liikkuvuutta taskusta taskuun. Ajattelen keskustaa, demareita, persuja ja kokoomusta, vihreitä, vasemmistoliittoa ja kristillisia unohtamatta. Ja tunnen suurta pettymystä ja myötähäpeää.

Seuraavista vaaleista sanotaan tulevan historialliset. Äänestäjät ovat tuuliajoilla, enkä ihmettele miksi. Viimeiset vuodet ovat poliittisesti olleet suuren pettymyksen aikaa. Luulen, että tällä hetkellä Suomesta löytyy runsaasti kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat menettäneet uskonsa poliittiseen päätöksentekoon, jotka eivät tiedä kenen joukoissa seisoisivat. Jotka tuntevat olevansa eksyksissä, hakoteillä.

Köyhien ja rikkaiden välinen juopa kasvaa kasvamistaan. Muukalaisviha nostaa päätään. Mielipiteet jyrkkenevät ja henkisessä ilmanalassa kytee agressio, joka odottaa purkautumistaan.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen perhettäni, sukuani ja sen historiaa. Ja ystäviäni ja tuttaviani. Eri tilanteissa kohtaamiani hyviä, avuliaita ja rehtejä ihmisiä Ja silloin olen ylpeä suomalaisuudestani.

Olen ylpeä ihmisistä, joilla on moraali ja etiikka. Joilla on arvot, joiden mukaan he elävät. Jotka puurtavat päivästä toiseen, synnyttävät ja kasvattavat seuraavaa sukupolvea. Ja hautaavat arvokkuudella edellisen. Jotka eivät tee numeroa itsestään, mutta joilla on selkäranka ja oikeudenmukaisuudentaju. Jotka auttavat miestä mäessä, ei mäen alla.

Näihin ihmisten varaan minä lasken tulevaisuudenuskoni. Uskon että heitä on paljon. Enemmän kuin monet arvaavatkaan.

Ja kun minä tänään sytytän kaksi kynttilää ikkunalle, ajattelen myös sotiemme veteraaneja. Rauha heidän sielulleen. Mutta ajattelen samalla lailla kaikkia eläviä suomalaisia, nuoria ja vanhoja, jotka omalla työllään ja omilla teoillaan tekevät Suomesta niin ainutlaatuisen maan. Minun isänmaani.

ÄRRRSyyntyneitä terveisiä Suomen YLE:lle!

Oli sitten itsenäisyyspäivä. Joka minun kohdallani huipentuu joka vuosi Linnan juhlien katsomiseen. Se on traditioitani siitä parhaimmasta päästä. Olkoon kuinka pinnallista hyvänsä!

Nuorempana istuttiin Jaana-ystävättäreni kanssa Turussa nenät ruudussa ja syötiin hedelmäkarkkeja ja arvosteltiin armottomina epäonnistuneita asuja, joskin yhtä lailla hurrattiin parhaille puvuille. Noihin aikoihin oli vielä muotipoliisi Sanelma Vuorre kehissä ja kommentoimassa asuja. Sanelman välillä ei niin korrekteja kommentteja kuunneltiin hihitellen ja kauhistellenkin. Oltiin jopa kiitollisia ettemme itse olleet Sanelman varsin napakoissa hampaissa.

Sitten palasin takaisin Helsinkiin ja Jaana jäi Turkuun. Niinpä sitten muutama vuosi seurattiin juhlat kahdessa osoitteessa, puhelin korvalla. Helsingin Puhelinyhdistys kiitti ja illan lopuksi luuri -- muistattehan ajan jolloin oli vielä ihan oikeita pöytäpuhelimia -- oli kuuma ja korva hikinen.

Peikkiksessä eli Klaukkalan Peikkolaaksossa alkoi 90-luvulla uusi traditio, jolloin tietty porukka, joka koostui työkavereista, joista oli tullut myös privaatissa hyviä kavereita, kokoontui yhteen. Teki kimpassa joulukuun ensimmäisen oikean jouluaterian ja koristeli Peikkolaakson puut täyteen jouluvaloja ja joulupalloja.

Samalla porukalla ollaan vietetty myös pari viimeistä itsenäisyypäivää Virossakin. Kaverit ovat tuoneet tullessaan suomalaiset kinkut ja rosollit ja sitten on syöty hyvin, kilistetty kuohuvaa, pukeuduttu itsekin tyylikkäästi ja lopuksi istuttu alas katsomaan Linnan juhlia. Viime vuonna oli tekniikka parantunut sitä paljon että saimme videotykillä ammuttua YLE:n Areenan kautta tulleen lähetyksen makuuhuoneen seinälle. Ah sitä nautintoa!

(Viime vuoden kekkereistä voi lukea klikkaamalla tästä.)

Kerroinkin jo aiemmin, että tänä vuonna itsenäisyyspäivän laajempi juhlinta jäi väliin johtuen juhlapäivän asettumisesta ikävästi sunnuntaille, mikä teki työssäkäyville hankalaksi tänne tulon. Mutta se ei tarkoittanut sitä, ettenkö minä olisi valmistautunut katsomaan Linnan juhlia.

Hyvissä ajoin olimme Linkaman kanssa kasanneet tarvittavat tilpehöörit tietokoneen äärelle: syötävää, juotavaa ja mukava tuoli, ja sitten odottamaan koska suora lähetys YLE:n Areenalta alkaa.

Ei alkanut. Ei koskaan. Ei auennut koko Areena! Epätoivoisesti naksuttelimme ja klikkailimme ja yritimme päästä juhlahumuun kiinni, siinä onnistumatta. Vaihdoimme tietokonetta, tuskastuimme. Välillä saimme tekstareita Suomesta, joissa kysyttiin mielipidettämme jostain puvusta tai juontajien kommenteista.  Ja jouduin tuskaisena vastaamaan, että PRKLE, en näe koko juhlaa. Areena ei aukea!

Noin tunnin kuluttua tuli YLE:n sivuille teksti: Pahoittelemme mahdollisia häiriöitä lähetyksessä. Asiaa korjataan.

Mikä pannukakku! Mikä kiukustuminen! Päänsärkyä ja hammasten kiristelyä. Epätoivoa!

No, onneksi sentään Iltalehti, Iltasanomat ja MTV3 päivittivät omia sivujaan pitkin iltaa ja niinpä sitten näin pieniä videoklippejä ovensuuhaastatteluista ja tietenkin kymmenittäin kuvia parhaimmista puvuista, "illan kuningattarista", seuratuimmista pareista, "seksikkäimmistä sinkuista" ja kauneimmista kampauksista. Tänään oli lehdissä sitten aiempien vuosien tapaan vuorossa pahimmat flopit ja törpöimmät tunaroinnit.

Siitä huolimatta haluan tässä ja nyt lähettää mahdottoman ÄRRRRSyyntyneet terveiset Mikael Jungnerille ja koko YLE:lle -- itsenäisyyspäivän juhlat ovat vuoden kohokohta erityisesti meille ulkosuomalaisille (joita muuten on Wikipedian mukaan 1,3 miljoonaa!!!)

Se, että katsojien tulva yllätti, ei riitä selitykseksi. (Jungner kertoi Twitterissä että viime vuoden 90.000 sijasta tulikin linjoille yhtaikaa 140.000 henkeä ja niinpä serverit kaatuivat.)  Tahdon, tahdon.... en tiedä mitä tahdon... julkisen anteeksipyynnön ja... ja... äh... jotain!