maanantai 8. joulukuuta 2008

Eläköön Suomi!

Eläköön Suomi!

Traditiot ovat nastoja. Vuodesta toiseen toistuvat rituaalit kiinnittävät ihmisen maailmaan, historiaan, menneisyyteen ja tulevaan. Näin on aina tehty. Näin aina tehdään.

Minulla on, kuten suurkaupunkien lapsilla, traditioita aika vähän. Mutta on yksi yli muiden: itsenäisyyspäivän vietto.

Tässä traditiomme: me kokoonnumme parhaalla mahdollisella kokoonpanolla yhteen: Marja, Aatos, Helena, Kari ja Kimmo ja minä. Me siivoamme, me puuhastamme ja me katamme juhlapöydän. Me virittelemme jouluvaloja. Me rakennamme joulukuusen. Me nauramme, me höpötämme, me puhumme. Me välitämme. Ja syömme ja juomme hyvin.

Itsenäisyyspäivänä olemme tavanneet tehdä sesongin ensimmäisen jouluruuan. Kinkut, rosollit, laatikot, koko hoito.

Ja sitten katsotaan televisiosta Linnan juhlat ja arvostellaan, tosi rankasti!

Ja näin on tehty aikojen alusta – minun aikojen. Milloin Peikkometsän pienessä mökissä, milloin Lohjalla, ja nyt Otepäällä.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivä asettui kalenterissa huonosti – viikonloppuun. Ylimääräisiä vapaita ei kellekään työläiselle herunut. Mutta Ryhmä Independence otti vapaata töistä ja saapui Otepäälle perjantaina.

Kohtaaminen Tartossa

Minä halusin tavata itsenäisen ryhmäni Tartossa. Lähinnä Helenan vuoksi. Sillä muut matkalaiset ovat käyneet Etelä-Virossa niin usein, että heille ei Tartto ole uutinen. Mutta Helenan täytyy nähdä Tartto jouluvaloissa, kauneimmillaan. Sen maagisuus, sen taika.

Ja mitä tapahtuu? Tulee järjetön hirveä älytön räntäsade. Märkää lykkää taivaalta niin että eteensä ei näe.

Minä odottelen ryhmääni Suomesta, katson miten märät jalkarätin kokoiset riekaleet pieksävät ravintolan ikkunoita. Unohdetaan Tarton kauniit jouluvalot. Unohdetaan poseeraus Suutelevien opiskelijoiden patsaalla.



Ryhmäni saapuu illan pimetessä paikalle. Kari on aavistuksen väsyneen näköinen. Hirveä keli ajaa Suomesta Etelä-Viroon. Mutta turvallisesti on kallis lasti tuotu perille.

Lähdemme syömään

Olemme tilanneet pöydän kaupungin keskustasta, Crepp-ravintolan yläkerrasta, liharavintolasta, kuten he itseään luonnehtivat.

Loistava paikka. Ympäristö on rauhallinen, pehmeä, viehättävä. Musiikki soi hiljaa taustalla. Tarjoilija on koko ajan läsnä, kohteliaana, asiantuntevana ja halutessamme näkymättömänä.



Crepp täytti toiveemme, sieltä hyppäämme uudelleen autoihin ja ajamme Otepäälle. Kotiin.

Rauhallista illanviettoa

Illalla istumme Villa Ottilian pitkän pöydän ääressä. Ja puhumme.

Ilta on rauhallinen, mutta vakava. Puhumme vakavista asioista. Irtisanomisesta ja hylkäyksentunteesta. Työelämästä, ahneudesta, loukkauksista. Vääryydestä.





On kuitenkin hyvä olla, todella todella turvallinen olotila, ystävien ympäroimänä. Näille ihmisille voi kertoa kaiken! Ei niin, että minulla olisi tässä sitsissä ollut erityisesti kerrottavaa. Minulla on mennyt viimeinen vuosi hyvin. Kuulen toisten tarinoita, eritoten Helenan, ja suutun. (Samasta suuttumuksesta tuli tänään blogiin kaksi aiempaa tarinaa – noin vaan ei yksinkertaisesti käyttäydytä!! Vaikka oltaisiin mikä firma!)

Jossain vaiheessa kömmimme nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. Ja mikä päivä! Suomen 91. itsenäisyyspäivä!

Puuhastelua


Aamusta alkaen alamme puuhastelun. Päämääränä ihana illanvietto. Talo sorisee ja porisee ja pörisee. Koko ajan joku kiirehtää jonnekin, mukanaan sähköjohto tai lanttulaatikko tai pieni valkea joulukoriste. Me rakennamme iltaa porukalla.


Helena ja Kari suoristavat ryppyistä joululiinaa

Aatos rakentaa jouluvaloja parvekkeelle. Eräs seuraa operaatiota tarkkaavaisena.




Me käymme Marjan kanssa metsässä etsimässä joulukuusta. Helena koristaa sen.



Välillä keitetään glögiä. Karilla on resepti, joka olisi kovaa valuuttaa maailmalla. Näm.



Kinkku on paistunut uunissa, jouluruoka on valmis.

Me vaihdamme vielä asut, minä ja Helena, ja olemme valmiit juhliin.






Ja sitten alkaa illan kohokohta; kello 19.00 aukeavat Linnan ovet. Me olemme valmiita.

Kari on tuonut mukanaan projektorin, joka heijastaa Tanjan ja Matin ja Sirkan ja kaikki muut pellet makuuhuoneen seinälle. Eläköön tekniikka!

Alkaa ankara arvostelu! Tätä raatia ei voi ohittaa, se näkee kaiken, se kiittää, jos siihen on aihetta ja se tyrmää, pahasti, jos siihen on aihetta.



Kamerat sammuvat presidentinlinnassa. Mutta me jatkamme omia juhliamme.

Minä olen puolitoista viikkoa kutonut, kutonut, kutonut. Kaikille omat villapaidat. Jos joku ihmetteli miksen ole sinä aikana kirjoittanut blogiin, tuli tässä juuri vastaus. Minä kudoin.

Aatoksen paita, miehekäs, iso, lämmin, kuin Aatos.



Marja, pehmeä, pörhöinen, apilan värinen.



Entä Kari, meidän bisnesmies? Hän ansaitsee graafisen, selkeän ja tyylikkään paidan. Pisnesmiehelle sopivan.



Ja kuka jäi jäljelle? Ai joo, Hellu. Meidän kaunein ja tyylikkäin ja ennen muuta klassisin jäsenemme. Helena vaan on niin uskomattoman kaunis, linjakas ja laadukas.

Yritin hakea langoista samaa ajatusta, onnistuin tai sitten en.



Nämä paidat minä kudoin eli neuloin puolessatoista viikossa. Ja halusin nähdä saajien ilmeet kun paketit aukeavat.

On siis lahjojen avauksen vuoro.








Ja villapaidat sopivat kaikille – hihat ovat oikean pituisia, päät solahtavat kaula-aukoista läpi. Jokainen näyttää siltä, että ovat saaneet jotain, jota arvostavat.



Kello tuksuttaa aamuyötä, me kaikki olemme tyytyväisiä, ehkä hieman väsyneitä.

Me olemme jälleen kerran viettäneet yhden itsenäisyyspäivän, tyylillä. Mutta tyylikkäitähän me kaikki ollaan!

Hejsan Suomi, 91 vuotta!

Eläköön tämä maa, eläköön Suomi, joka tuottaa näin ihania ihmisiä!

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

No jo ihmettilinkin, että oletteko hautautuneet lumeen vai mitä ihmettä...no johan selvisi! Ja mitä villapaitoja VAU!!. Tänään ensimmäinen lomapäivä ja meitsi ihan pihalla. Aamulla nokka kohti suurta maailmaa. Ja taantuma ja lama on iskemäisillään....!? No köyhän kukkarolle se ehtii ehkä vasta hieman myöhemmin. Olkoon tai tulkoon nyt vietän lomaa. Mutta blogia kyllä seuraaan, joten jaksahan kirjoitella!
T. Jussi

Minz kirjoitti...

Kivoja tunnelmia ja kuvia itsenäisyyspäivältä! Aivan ihanat paidat olet kutonut! Ja vielä vauhdilla tosiaan. Huh-huh! Itse en olisi taatusti saanut edes yhtä tuossa ajassa tehtyä.

Iloista joulunvalmisteluaikaa!

Inkivääri kirjoitti...

Ole mykkänä ihastuksesta ja hämmästyksestä noiden kauniiden neuleiden äärellä! Ystäväsi ovat onnellisia, kun heillä on sinun kaltaisesi ystävä:)

Anonyymi kirjoitti...

Hienoja villapaitoja! Vähän tosiaan hämmästeltiin ettei tänne tullut uusia tarinoita mutta hyväksyttävä syy...

Noh, toisaalta meidän eka kommentti vaan eiköhän jatkossa ahkeroiduta. Tiina, teet upeaa blogia!

t Seppo&Mari

OnuKoo kirjoitti...

Viimeinkin olen saanut villapaidan, joka ei roiku polvissa! Kohta puolivuosisataa takana ja viimein olen oikeanmittaisen, hienon villapaidan omistaja! Aikaisemmin hankkimani ovat kyllä olleet hienoja, mutta ollee niin, että vielä jokin aika sitten vallinneissa ilmasto-olosuteissa suosittiin koko vartalon peittävää mallia?

Pirkko kirjoitti...

Ai että, Tiina se hallitsee sanan käytön. Luin tätä kertomusta todella intensiivisesti. Välillä hymy karehti suupielissä, välillä aikaisemman kirjoituksen alakulo viivähti hetken, kohta jo nauroin ääneen. Valtava rakkauden aalto vyörähti ylitseni. Ihan kuin olisin ollut mukana kärpäsenä kuuntelemassa ankaria arvostelujanne. :D

Besy kirjoitti...

Kyllä olet tosi mahtava kutoja! Kuten joku jo totesi, en minäkään olis edes yhtä saanut tuossa ajassa valmiiksi!

Ja kivat juhlat teillä tuntuu olleet. Seurasin minäkin weppi-TV:stä sitä menoa... minulla tosin ei ollut ketään suomalaista käsillä jolle olisin kommenttejani jaellut, joten sain katsoa yksin, mitä nyt ukkokultaa aina välillä huusin katsomaan jos oli jotain erikoista nähtävää...

Sitten istuimme yhdessä ja katselimme meidän Linnan Juhlia eli Nobel-juhlia 10/12 ja kommentoimme sitäkin enemmän. Olimme kattaneet juhlaillallisen TV:n eteen ja ottaneet paremmat kuteen niskaan, kuten aina tapaamme tehdä.