Eläköön Suomi!

Eläköön Suomi!

Traditiot ovat nastoja. Vuodesta toiseen toistuvat rituaalit kiinnittävät ihmisen maailmaan, historiaan, menneisyyteen ja tulevaan. Näin on aina tehty. Näin aina tehdään.

Minulla on, kuten suurkaupunkien lapsilla, traditioita aika vähän. Mutta on yksi yli muiden: itsenäisyyspäivän vietto.

Tässä traditiomme: me kokoonnumme parhaalla mahdollisella kokoonpanolla yhteen: Marja, Aatos, Helena, Kari ja Kimmo ja minä. Me siivoamme, me puuhastamme ja me katamme juhlapöydän. Me virittelemme jouluvaloja. Me rakennamme joulukuusen. Me nauramme, me höpötämme, me puhumme. Me välitämme. Ja syömme ja juomme hyvin.

Itsenäisyyspäivänä olemme tavanneet tehdä sesongin ensimmäisen jouluruuan. Kinkut, rosollit, laatikot, koko hoito.

Ja sitten katsotaan televisiosta Linnan juhlat ja arvostellaan, tosi rankasti!

Ja näin on tehty aikojen alusta – minun aikojen. Milloin Peikkometsän pienessä mökissä, milloin Lohjalla, ja nyt Otepäällä.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivä asettui kalenterissa huonosti – viikonloppuun. Ylimääräisiä vapaita ei kellekään työläiselle herunut. Mutta Ryhmä Independence otti vapaata töistä ja saapui Otepäälle perjantaina.

Kohtaaminen Tartossa

Minä halusin tavata itsenäisen ryhmäni Tartossa. Lähinnä Helenan vuoksi. Sillä muut matkalaiset ovat käyneet Etelä-Virossa niin usein, että heille ei Tartto ole uutinen. Mutta Helenan täytyy nähdä Tartto jouluvaloissa, kauneimmillaan. Sen maagisuus, sen taika.

Ja mitä tapahtuu? Tulee järjetön hirveä älytön räntäsade. Märkää lykkää taivaalta niin että eteensä ei näe.

Minä odottelen ryhmääni Suomesta, katson miten märät jalkarätin kokoiset riekaleet pieksävät ravintolan ikkunoita. Unohdetaan Tarton kauniit jouluvalot. Unohdetaan poseeraus Suutelevien opiskelijoiden patsaalla.



Ryhmäni saapuu illan pimetessä paikalle. Kari on aavistuksen väsyneen näköinen. Hirveä keli ajaa Suomesta Etelä-Viroon. Mutta turvallisesti on kallis lasti tuotu perille.

Lähdemme syömään

Olemme tilanneet pöydän kaupungin keskustasta, Crepp-ravintolan yläkerrasta, liharavintolasta, kuten he itseään luonnehtivat.

Loistava paikka. Ympäristö on rauhallinen, pehmeä, viehättävä. Musiikki soi hiljaa taustalla. Tarjoilija on koko ajan läsnä, kohteliaana, asiantuntevana ja halutessamme näkymättömänä.



Crepp täytti toiveemme, sieltä hyppäämme uudelleen autoihin ja ajamme Otepäälle. Kotiin.

Rauhallista illanviettoa

Illalla istumme Villa Ottilian pitkän pöydän ääressä. Ja puhumme.

Ilta on rauhallinen, mutta vakava. Puhumme vakavista asioista. Irtisanomisesta ja hylkäyksentunteesta. Työelämästä, ahneudesta, loukkauksista. Vääryydestä.





On kuitenkin hyvä olla, todella todella turvallinen olotila, ystävien ympäroimänä. Näille ihmisille voi kertoa kaiken! Ei niin, että minulla olisi tässä sitsissä ollut erityisesti kerrottavaa. Minulla on mennyt viimeinen vuosi hyvin. Kuulen toisten tarinoita, eritoten Helenan, ja suutun. (Samasta suuttumuksesta tuli tänään blogiin kaksi aiempaa tarinaa – noin vaan ei yksinkertaisesti käyttäydytä!! Vaikka oltaisiin mikä firma!)

Jossain vaiheessa kömmimme nukkumaan. Huomenna on uusi päivä. Ja mikä päivä! Suomen 91. itsenäisyyspäivä!

Puuhastelua

Aamusta alkaen alamme puuhastelun. Päämääränä ihana illanvietto. Talo sorisee ja porisee ja pörisee. Koko ajan joku kiirehtää jonnekin, mukanaan sähköjohto tai lanttulaatikko tai pieni valkea joulukoriste. Me rakennamme iltaa porukalla.


Helena ja Kari suoristavat ryppyistä joululiinaa

Aatos rakentaa jouluvaloja parvekkeelle. Eräs seuraa operaatiota tarkkaavaisena.




Me käymme Marjan kanssa metsässä etsimässä joulukuusta. Helena koristaa sen.



Välillä keitetään glögiä. Karilla on resepti, joka olisi kovaa valuuttaa maailmalla. Näm.



Kinkku on paistunut uunissa, jouluruoka on valmis.

Me vaihdamme vielä asut, minä ja Helena, ja olemme valmiit juhliin.






Ja sitten alkaa illan kohokohta; kello 19.00 aukeavat Linnan ovet. Me olemme valmiita.

Kari on tuonut mukanaan projektorin, joka heijastaa Tanjan ja Matin ja Sirkan ja kaikki muut pellet makuuhuoneen seinälle. Eläköön tekniikka!

Alkaa ankara arvostelu! Tätä raatia ei voi ohittaa, se näkee kaiken, se kiittää, jos siihen on aihetta ja se tyrmää, pahasti, jos siihen on aihetta.



Kamerat sammuvat presidentinlinnassa. Mutta me jatkamme omia juhliamme.

Minä olen puolitoista viikkoa kutonut, kutonut, kutonut. Kaikille omat villapaidat. Jos joku ihmetteli miksen ole sinä aikana kirjoittanut blogiin, tuli tässä juuri vastaus. Minä kudoin.

Aatoksen paita, miehekäs, iso, lämmin, kuin Aatos.



Marja, pehmeä, pörhöinen, apilan värinen.



Entä Kari, meidän bisnesmies? Hän ansaitsee graafisen, selkeän ja tyylikkään paidan. Pisnesmiehelle sopivan.



Ja kuka jäi jäljelle? Ai joo, Hellu. Meidän kaunein ja tyylikkäin ja ennen muuta klassisin jäsenemme. Helena vaan on niin uskomattoman kaunis, linjakas ja laadukas.

Yritin hakea langoista samaa ajatusta, onnistuin tai sitten en.



Nämä paidat minä kudoin eli neuloin puolessatoista viikossa. Ja halusin nähdä saajien ilmeet kun paketit aukeavat.

On siis lahjojen avauksen vuoro.








Ja villapaidat sopivat kaikille – hihat ovat oikean pituisia, päät solahtavat kaula-aukoista läpi. Jokainen näyttää siltä, että ovat saaneet jotain, jota arvostavat.



Kello tuksuttaa aamuyötä, me kaikki olemme tyytyväisiä, ehkä hieman väsyneitä.

Me olemme jälleen kerran viettäneet yhden itsenäisyyspäivän, tyylillä. Mutta tyylikkäitähän me kaikki ollaan!

Hejsan Suomi, 91 vuotta!

Eläköön tämä maa, eläköön Suomi, joka tuottaa näin ihania ihmisiä!