Suuria odotellessa pieniin keskittyen

Tämä kesä on ollut kaikkein kiireisin mitä olemme Villa Ottiliassa kokeneet. Ensinnäkin asiakkaita on ollut hyvin, tuntuu että vuosien työ palkitaan nyt. Sillä vieraissa on runsaasti vakiokävijöitä, joiden kohtaaminen on samanlaista kuin ystävien kohtaaminen. Ja ystäviähän tai ainakin hyviä tuttavuuksia on monista asiakkaista tullut. Joten työ on sujunut kuin leikki, tai jos ei aina kuin leikki, on se silti ollut antoisaa ja mukavaa.

Talo on siis pitänyt meitä kiireisenä. Mutta on niitä ollut muitakin kiireitä. Jotka ovat viime viikkoina vain kiihtyneet. Suuria uutisia on meillä kaksi. Mutta niiden kanssa täytyy vielä olla hipihiljaa. Mutta ei onneksi enää kauaa. Nyt ei puhuta enää viikoista vaan päivistä.

Enempää en nyt sano, mutta olkaa kuulolla.

Kun en siis voi vielä jakaa kanssanne suuria uutisia, keskityn pieniin. Kuten Marjattah:lta saamiini piikkipalloihin eli sinipallo-ohdakkeisiin, jotka ovat alkaneet kukintansa.

Kimmosta nämä pallunkaiset ovat puutarhan hauskimpia ja kiinnostavimpia kasveja. Ja kun palloja tutkii, huomaa, ettei Kimmo ole ajatuksineen yksin:

Pörrit lähikuvassa

Päivän kuvat tulevat kahdentyyppisistä siivekkäistä. Ensimmäinen setti on pörreistä eli mehiläisistä, kimalaisista ja kukkakärpäsistä.

Minulla on mahdollisimman huonot välineet (lue objektiivit) makrokuvaukseen, enkä lajia muutenkaan harrasta saati osaa. Silti, tällaisena kuumana päivänä, kun pörrinkäiset puuhailevat heinäkuun kukkijoiden kimpussa, huomaan kuvailevani pieniä siipiveikkoja aikani kuluksi ja omaksi riemukseni.

Ja ovathan nämä hauskoja kuvattavia, vaikka niin tuikitavallisia. Tuntuu kuin pörreilläkin olisi yksilöllisiä luonteita. Joku on pedantti ja imuttaa mettä pitkään ja hartaasti yhdessä kukassa, toinen lentää kukasta kukkaan, ei osaa asettua aloilleen. Viereinen kukka tuntuu aina paljon mielenkiintoisemmalta. Sitten on heittäytyjät eli tyypit jotka rynnivät krassin tai malvan ytimeen voimalla ja rytinällä. Ja sitten on varovaiset epäilijät, jotka eivät nekään oikein osaa päättää mitä tehdä, kova on kutka mettä imuttaa, mutta se oikea kukka vaan tuntuu olevan jatkuvasti hakusessa. Nautiskelijalle on tärkeämpää siitepölyssä kieriminen kuin sen kerääminen. Ja kukkakärpänen, se väistelee isompiaan ja hakee kukkaa johon se parhaiten sulautuisi.

Kukkakärpänen kiinni malvikin syrjässä.

Täysin humanoidi kukkakärpänen, katsokaa nyt sen läpikuultavia jalkoja ja kasvoja - tällaisia asuu teidän kukissanne! BÖÖ!

Hi, give me high-five!

Tunnollinen työntekijä malvikissa - mutta MIKÄ SE TUO ON, joka lähestyy kukkaa oikealta?

Tuntosarvet tanassa, valmiina syöksymään krassin uumeniin. Tätä poikaa ei pelota! Sinne vaan!

Nautiskelija, joka pörisee ja kieriskelee siitepölyssä pelkästä elämän riemusta.

Jälkimmäinen päivän postaus siivekkäistä ystävistämme, tällä kertaa hieman isommalla siipien kärkivälillä, tulee vielä tämän päivän aikana. Pysykää kuulolla! Tai ainakin taajuuksilla.

Angervoissa elämää

Nyt kun töyhtöangervot kukkivat on takapihalle tullut taas elämää oikein isommastikin. Suuret pensaat pörisevät ja sorisevat iloisesti kun pienet karvapallerot keräävät koreihinsa mettä.

Luulisi että tuollainen paksunpullea kimalainen olisi helppo kuvata, että se liikkuisi raskaasti. Mutta katin kontit; paitsi että se uhmaa painovoimaa ja lentodynamiikan lakeja, se on myös vikkelä liikkeissään.

Jokusen sentään sain kiinni napattua. Aika veikeitä karvapalloja nämä ovatkin!

Halaa kukkavanaa

Kaksi kaveria

Täältä tullaan!

Alassuin.

Kenguruloikka.

Pörinää päässä ja puussa

... tai ainakin pensaassa.

Superhelteet ovat palanneet. Huomiseksi on luvattu +37c astetta Kaakkois-Viroon. Ja kyllä tänäänkin on ollut kuuma.

Lähdin muutamainen tunti sitten ajelemaan päämääränä eräs lutaikko Valga maanteen lähellä, jossa kasvaa lumpeita. Kiertelin hieman siellä ja täällä, lähinnä Vidriken suunnalla ennen lammelle saapumista. Sitten pientä hyppelyä lammen rannalla ja sitten vielä muutamainen näpsy tienvieruksen perinnekukista, eli niistä maantien vaatimattomista koristajista. Ja hiki valui.

Nousin autoon, joka oli lämmennyt suorassa paisteessa saunaa kuumemmaksi. Vesi valui kahta kauheammin.

Aja siinä sitten, kun hiki valuu noroina silmäkuoppiin ja rillit huurtuvat. Ja pää pörisi, ja tuntuu pörisevän vieläkin.

Olisi pitänytkin tyytyä päivän kuvaussaaliiseen aamulta, jolloin kuvailin pörisijöitä malva-pöheikössä.

Tässä näitä nyt on, pöheikössä pörisöijöitä. (Kuvat omistettu Mäntyharjun porukalle, lähinnä Maritalle, joka jaksoi malvapensaitani ihailla.)

Siis tässä pörinää malvoissa:

Taiteilua lehden reunalla

Tyyppi kiertyy

Isot tuntosarvet

Sokerikuorrutettu pörrinkäinen

Kävelyä polvet koukussa

Vilskettä malvan ytimessä

Hepokatteja ja herhiläisiä

Vuosia sitten eräs kesävieras kirjoitti Villa Vallattoman vieraskirjaan haltioituneena:

"Virossa on kaikki suurempaa, kuten heinäsirkat ja ampiaiset, tai niukempaa, kuten hamekankaat."

Kesävieras oli oikeassa, mutta myös väärässä. Hän oli selvästikin kohdannut kaksi eläintä, joita Suomessa ei useinkaan näe: herhiläisen ja hepokatin.

Kyllä, nämä ovat ihan oikeita eläimiä, eivät mitään suomen kielen arkaaisia muotoja heinäsirkoista tai ampiaisista.

Tämä tuli mieleen, kun yhdessä asiakkaan kanssa katseltiin hepokattia Villa Ottilian seinässä:

Tämä hepokatti oli ehkä n. 3 senttimetriä pitkä, ei siis mikään valtava vonkale. Jotkut saattavat olla 5 cm tai jopa isompiakin.

Ja näin kertoo Wikipedia hepokateista:

Hepokatit (Tettigoniidae) on heimo, johon kuuluu keskikokoisia tai suurehkoja hyppiviä hyönteisiä. Hepokattien heimoon kuuluu yli 6 400 lajia. Hepokatit eivät ulkonäöstään huolimatta ole kovin läheistä sukua heinäsirkkojen kanssa vaan polveutuvat varhaisemmasta yhteisestä kantamuodosta oikeiden sirkkojen kanssa. Käsiteltäessä ne voivat purra varsin kipeästi.

ja jatkaa:

Hepokatit ovat yleensä vihreitä. Lajien tuntosarvet ovat yleensä vartaloa pidemmät, millä perusteella ne voi helposti erottaa heinäsirkoista, joiden tuntosarvet ovat aina lyhyet. Hepokatin pitkät takajalat ovat tavallisesti reiden ja säären muodostamassa kolmiomaisessa asennossa, kun heinäsirkat pitävät takajalkojaan supussa siten, että reisi ja sääri ovat tiukasti yhdessä. Monet hepokatit muistuttavat ulkonäöltään kasvien lehtiä.

Hepokattien takaraajat ovat voimakkaat, joilla ne voivat hyppiä pitkiä hyppyjä. Myös hepokattien hyppylihasten kiinnittyminen poikkeaa heinäsirkoista.

Mikä hepokateissa on hienointa on niiden soitanto, joka alkaa heinäkuussa ja päättyy jossain vaiheessa elokuussa. Se on valtava äänimassa, joka nousee ja laskee ja hetkeksi katkeaa alkaakseen sitten uudestaan.

Monet asiakkaamme ovat olleet aivan innoissaan kuullessaan hepokattien sirittelyä - moni mainitsee että Suomessa ei enää kuule heinäsirkkoja useinkaan. Nyt en tiedä johtuuko se siitä, että ikääntyminen on vienyt kyseisiltä kommentoijilta kyvyn kuulla korkeita ääniä, vai ovatko heinäsirkat vain Suomesta katoamassa.

Hepokattien soitosta kertoo Wikipedia seuraavaa:

Lähes kaikki koiraat pystyvät ääntelemään hankaamalla oikean etusiiven takareunaa vasemmassa etusiivessä olevaa hammasriviä vasten. Hepokattien ääntely on erittäin korkeaa ja koostuu pääasiassa ultraäänistä. Joidenkin lajien ääntely on kokonaan ihmisten kuuloalueella, toisten kokonaan sen yläpuolella. Eräiden lajien yksilöt pystyvät synkronoimaan laulunsa, joten syntyy huomattavia "laulukuoroja".

Entäpä sitten herhiläinen? Siis tuo jättisuuri ampiainen ,jonka saapumisen kuulee jo tontin reunalta, siivet pärisevät kuin pienellä helikopterilla.

Annetaan Wikipedian kertoa:

Herhiläinen (Vespa crabro) on Euroopan kookkain ampiaislaji. Laji jaetaan noin 10 alalajiin, joista Suomessa elää Vespa crabro crabro, mutta myös nimialalajia punaisempi Vespa crabro germana voi joskus harhautua Suomeen.

Ja vielä muutama sana herhiläisten tuntomerkeistä:

Herhiläinen on suhteellisen helppo erottaa muista Suomessa esiintyvistä ampiaisista. Herhiläinen on pitkä, ruskeankeltamusta laji, jonka pään punaruskeat ylä- ja sivureunat ulottuvat verkkosilmien ulkopuolelle.

Päälaella olevien pistesilmien taempi rivi on selvästi verkkosilmien takareunan etupuolella. Suukilpi on tasaisen keltainen. Koirailla on suhteessa pidemmät tuntosarvet. Herhiläinen on suurin meillä tavattu ampiaislaji. Pituus on kuningattarella 25-35 mm, työläisellä 18–24 mm ja koiraalla 21–28 mm. Herhiläinen voidaan joskus sekoittaa pensasampiaiseen (Dolichovespula media), mutta erottaminen onnistuu yllä olevien tuntomerkkien avulla helposti

 
Herhiläisestä minulla valitettavasti ei ole kuvaa, mutta laitetaan loppuun muutamainen muu pörrikuva. Olen viime aikoina yrittänyt saada kuvattua pörrinkäisten lentoa, mutta esimerkiksi kimalaiset ovat käsittämättömän nopeita ollakseen sellaisia pallunkaisia kuin mitä ovat.

Mikä se tämäkin on? Vartalo kuin ampiaisella, mutta karvainen kuin kimalaisella.

Tämä jätkä on ihan pöllyssä

Katso kenguru loikkaa...

Ja vielä tällainenkin, harmaapeppuinen:

___

Cranen kommenteista riemastuneena jatkan vielä tältä päivältä muutamalla kuvalla. Olen kuvannut pörrejä monta päivää todella paljon; kuten sanottu ne ovat liikkuvaista väkeä ja minun objektiivini Canon EFS 55-250 mm ei ole tähän puuhaan paras mahdollinen, joten huteja tulee paljon.

Mutta aika omaperäisillä säädöillä onnistui tänään jo muutamainen lentokuva, joista itsekin pidin:

Adieu