Kulttuuria ja lampaanlihaa eli kesäjuhlat virolaiseen tapaan

Olen viime päivät ollut järjestämässä pieniä kesäjuhlia Otepään lähelle, runoilija Gustav Wulff-Õien (1865-1946) kotimuseoon.

Museo sijaitsee hieman Otepään ulkopuolella Nüpli-järven rannalla ja koostuu vanhasta rakennuksesta, jossa runoilija asui viimeisinä elinvuosinaan ja sen idyllisestä pihapiiristä. Museota emännöi karismaattinen, Ruotsissa pääosan elämästään elänyt, mutta isoisänsä kotitaloon kymmenisen vuotta sitten palannut Mari-Ann Karupää, runoilijan pojantytär.

Mari-Ann kuuluu siis Otepään tuttaviimme. Hän käy jo kahdeksaakymmentä, mutta ikä ei ole hänen vauhtiaan vähentänyt. Hän on yhä aktiivinen, päättäväinen ja sisukas, ja hänellä on mitä värikkäin tuttavapiiri, joka koostuu yhtä lailla kylänmiehistä ja -naisista  kuin kulttuurimaailman kovista nimistä tai yhteiskunnallisesti aktiivisista ihmisistä. Sitä ei koskaan tiedä kehen Mari-Annen pihamaalla törmää tai kenen kanssa huomaa istuvansa vanhan tuvan pyöreässä pöydässä, kynttilän valossa kahvitellen.

Ja tänään pidetään siis Mari-Annen pihamaalla kesäjuhlat, joita olen omalta osaltani ollut järjestämässä.

Itse ohjelmarunko on Mari-Annen aivoitusten tulosta ja koostuu kulttuurista ja runoudesta kaikilta sen eri osa-alueilta. Pihalle on koottu taide- ja valokuvanäyttely seitsemältä taiteilijalta, allekirjoittanut niiden joukossa. Latoon tulee elokuvateatteri. Pihalla kuullaan niin kansanmusiikkia kuin punkia ja muuta poikkitaiteellista musisointia. Illalla esitetään pihalla Gustav Wulff-Õien näytelmä Lambaliha, jonka jälkeen tarjoillaan pärnulaisen runoilijan, näyttelijän ja kokin Jaak Heinin valmistamaa lampaanlihaa.

Koko päivän kulkee esitysten rinnalla runomaratoni, joka alkoi jo viime yönä klo 00.00 hyttysverkon alla ja otsalamppujen valossa ja joka jatkuu 24 tuntia; puolen tunnin välein joku lukee aina Wulff-Õien runon.

Että sellaiset kesäjuhlat, joilla juhlistetaan museon 50-vuotispäiviä.

Minun osuuteni tässä on ollut pystyttää taidenäyttelyt. Ja sehän on ollut luovaa puuhaa. Taulujen sijoittelussa päädyimme ripustamaan ne ulos, talojen ulkoseinille, lappeen alle. Ilmat ovat olleet viime päivät aurinkoisia ja tälle päivälle on luvattu suorastaan hellettä. Ei ole siis suurta pelkoa, että sade tuhoaisi teokset. Yöksi ne on kuitenkin nostettu aina sisälle.

Kimmo mittaa sivurakennuksen seinää, johon tulevat Valli Vidilin suuret valokuvat

Valli Vidil tekee suuria kuvia pienistä aiheista

Rakennuksen toiselle puolelle taas tulevat maalareiden Sigrid ja Virge Vahesalun maalaukset sekä valokuvaaja Leili Liblikin ja minun valokuvat:

Kimmo ja Jaak Hein rakentavat näyttelyä vierastalon terassille

Mari-Annen kisu osallistuu sekin toimintaan

Kiisu seuraa verannalle syntyvän näyttelyn ripustusta

Näyttelijä-ohjaaja-kokki Jaak Hein (oikealla) keskustelee teatteriseurueen kanssa Lambalihasta

Minä valitsin näyttelyyn mustavalkeita utukuvia, joita olen esitellyt täällä blogissanikin. Ne on otettu oman Canonini emolevyn hajottua väliaikaisessa käytössä olleella pienellä Olympus SP 560UZ:lla, jonka ostin jokunen vuosi sitten, ennenkuin hankin Canon 1000D:n.

Valokuvat on kehystetty ja odottavat näyttelyyn lähtöä. Pahoitteluni että kuva on näin huono, vaikea oli saada kuvaa ilman heijastuksia.

Valokuvista vielä muutama sana.

Amerikkalaisella valokuvafoorumilla kävi taannoin keskustelu, jonka otsikko oli: Mitä vastaatte kun kuulette (tuhannennen kerran) lauseen: "Sulla on varmaan kallis kamera kun otat noin hyviä kuvia." Vastauksia tuli monta ja monet hykerryttävän hauskoja.

Eilen muistutti Canon-teknikko, joka korjaa kameraani, että yhtä paljon kallis kamera tekee ihmisestä paremman valokuvaajan kuin kallis auto tekee taviskuskista ralliautoilijan. "Jummalauta, ostin kahden miljoonan kärryn ja silti ajoin sen ojaan", oli kuulemma raharikas asiakas hänelle manannut samalla kun oli valinnut itsellensä Canon-perheen kalleinta kameraa, ja jatkanut: "Taidan sitten ryhtyä valokuvaajaksi."

No, tänään pääsen näyttelyssäni todistamaan, ettei kamera yksin kuvaa tee, toistaiseksi siihen tarvitaan myös kuvaajaa.

H2O-näyttely Haapsalussa

Viime päivinä olen kirjoitellut monenmoista Haapsalun retkestä, mutta itse valokuvanäyttelystä en ole kertonut sen enempää.

Siis olkoon viimeinen kirjoitus Haapsalu-viikosta omistettu pääasialle, eli valokuvanäyttelylle, jonka vuoksi Haapsaluun lähdin.

Näyttely oli siis nimeltään H2O ja nimensä mukaisesti sisälsi vesiaiheisia kuvia Viron joista, järvistä ja meristä. Kuvat valitsin niin, että ne kattoivat melko hyvin koko valtion reunasta reunaan. Ja yhtenä näyttelyn osana oli  Viron kartta, josta pystyi tarkistamaan missä kukin vesiaihio tarkalleen sijaitsee. Sitä kiitettiin.

Pystyttäminen tehtiin aika vauhdilla, minä ja Anne pyörimme hetken Kimmon ja Aatoksen jaloissa, kunnes totesimme, ettei meistä ole apua ja annoimme miesten hoitaa homman:

Muutaman tunnin puuhastelun jälkeen alkoi syntyä valmista:

Sitten olikin odottelua ennen varsinaisia avajaisia. Kimmo hoiteli sähköposteja ja Aatos ihmetteli Viron karttaa:

Avajaiset alkoivat klo 18.00 ja paikalle tuli tuttuja kasvoja yllättävänkin monta, mikä tietenkin ilahdutti. Sitten kaadettiin shampanjaa ja pidettiin puheita (minä) ja ihmeteltiin töitä.

Paikalle saapui myös Lääne Elu -sanomalehden kuvaaja, joka oli, miten sen nyt sanoisin, mielenkiintoinen tapaus.

Mies on pitkän linjan kuvaaja, eikä unohtanut sitä kertoa. Hän luennoi minulle mm. horisontista ja sen sijainnista kuvassa, kultaisesta leikkauksesta ja parista muustakin valokuvauksen perusasiasta, esitteli omaa huippukallista kameraansa ja totesi lopuksi, että näyttely olisi ollut parempi, jos olisin valinnut vain Haapsalu-aiheisia kuvia. Minä nyökyttelin vaitonaisena, vaikka hetkittäin tuntui aika tuskalliselta. En ole kovin hyvä ottamaan vastaan kritiikkiä, se täytyy myöntää. Mutta toisaalta, ehkä kuitenkin osaan ihan itse asemoida horisontin kuvassa juuri sinne minne tahdon. 

Olin kuitenkin hyvin kiltti, purin huulta ja samalla hymyilin kuin Irvikissa, toivoen että ehkäpä Lääne Elussa vielä minutkin noteerataan. Mutta turhaan toivoin. En ylittänyt uutiskynnystä.

Tässä me nyt kuitenkin seistään rinnakkain: opettaja ja vastahakoinen opetuslapsi:

Alla olevassa kuvassa, jossa Marja ja Anne tutkivat pieniä korttejani, näkyy myös Lääne Elun kuvaajan kamera, jonka ihan mielelläni olisin ottanut itselleni. Varsinkin kun oma vaatimaton kanuunani on taas alkanut reistailla.

Mutta kaiken kaikkiaan mukavat avajaiset. Toivotaan että ne tuottaisivat tilauksia Ottilia Visionsiin, eli kuvamyyntigalleriaani netissä.

Ja sen tiedän, että jos kukaan muu ei kuvia katselisikaan pitkään ja hartaasti, niin ainakin Laine Spa -hotellin respantytöt. He nauroivat että osaavat jo ulkoa aulan ainoa suuren taulun (josta näkyy vain pieni keltainen viiva oikeassa reunassa), jota katsovat päivät pitkät, joten vaihtelu virkistää!

Näyttelynjälkeistä elämää - onko sitä?

Nyt on valokuvanäyttely pystyssä ja avajaiset pidetty.

Hyvinhän kaikki sujui, taulut saatiin ripustettua aikataulussa ja lopputulos oli mielestäni oikein mukava,

Vieraita kävi avajaisissa kiitettävästi ja jopa lehdistön edustaja eli Lääne Elun valokuvaaja oli paikalla.

Tähän asti kaikki hyvin. Näyttelyn jälkeen vasta ongelmat alkoivat.

Laine-hotellissa oli Noro-viirus riistäytynyt käsistä ja Kimmo poimi sen matkaansa sillä seurauksella että kun muu porukka juhli vielä Topussa näyttelyä ja kaverin synkkäreitä Kimmo kieppui punkan pohjalla milloin ei tehnyt syöksyjä pihan perälle.

Tuhti viirus tuo Noro. Ja nopea käänteissään. Eilisen päivän makasi mies tajuttomana ja tänään sitten nousi vuoteestaan kuin aiempien vuosien Lasarus.

Nyt ollaan hetkeksi saavuttu kaupunkiin ja katsotaan miten kevyt kantarellipasta pysyy nälkäisen potilaan massussa.

Ilmat ovat olleet upeat, joskin tänään on tuullut meren lähellä niin että hiukset on päästä lähteä.

Muuten kaikki hyvin. Kuulemisiin ja kuvien katsomisiin kun saan niitä koneelta tänne ladattua.

H2O - valokuvanäyttely - näin se alkoi

Nyt voin jo kertoa, että tällä viikolla, tarkemmin sanottuna tulevana keskiviikkona aukeaa minulla valokuvanäyttely Haapsalun Laine SPA-hotellin aulassa. Näyttelyn nimi ja aihe sopivat tilaan: H2O - vedessä on elämä.  Se koostuu vesiaiheisista kuvista eri puolelta Viroa, mukana on merimaisemia, järviä ja jokia, kaikkina vuodenaikoina.

Paikka on valokuvanäyttelylle loistava! Valoisa ja raikas. Se on tila, jonne ihmiset tulevat luontevasti ilman mitään ns. galleriakynnystä. Ja aihe, vesi, sopii myös SPA-kylpylälle, jolla on vesihoitoja samoissa tiloissa.

Laine SPA:lle tämä näyttelyni on toinen, eli kyse on hotellin puolelta uudesta yrittämisestä, jossa kaksi intressiä kohtaavat toisensa: Laineelle näyttelyt merkitsevät lisäarvoa asiakkaille ja näyttelyn pitäjälle tila mahdollistaa esitellä töitään mutkattomassa kauniissa ympäristössä.

Olen luonnollisestikin innoissani ja tyytyväinen siitä, että minulla on mahdollisuus esitellä valokuviani yleisölle.

Ajattelin, että ehkä blogini lukijoistakin olisi mielenkiintoista tietää miten tällainen näyttely syntyy. Kurkata ikäänkuin verhojen taakse.

Tässä siis näyttelyn omanlainen matkakertomus:

H2O - kuinka se tehtiin

Näyttelyn rakentaminen vaatii aina hartiavoimin työtä. Eikä näyttelyn rakentaminen ole ilmaista, päin vastoin. Takkiinsa näistä ottaa ja rutkasti. Mutta toivoa saattaa, että joku innostuisi tilaamaan näyttelystä kuvia itselleen. Itse näyttelyssä ei tauluja myydä, mutta sieltä saa tietoa Ottilia Visions-myyntigalleriasta.

Mennäkseni otsikkoon: yritän kertoa mitä kaikkea pienenkin valokuvanäyttelyn pystyttäminen tarkoittaa. Siltä varalta, että joku muukin valokuvaaja-untuvikko unelmoisi samasta.

Ensin kuvataan kuvat. Sillä kuvistahan valokuvanäyttelyissä on kyse.

H2O:n kuvat on kuvattu kahden vuoden sisällä ja niiden kuvaamiseen on kulunut kilometrejä useampia tuhansia. Monien  kuvien ottamiseen on liittynyt seikkailu jos toinenkin. Milloin olin jäätyä hengiltä eksyttyäni -30C:n pakkasessa Võrtsjärvelle kotijoukoista, milloin olin tipahtaa Ontikan jyrkänteeltä kuvatessani kiihtyneenä pientä purosta joka huomaamattani muuttui selkäni takana pystysuoraksi jyrkäksi putoukseksi.

Mutta valokuvaus on iloni ja onneni, joten näitä reissuja ei lasketa alkutöihin.

Sitten lähetetään kuvat kuvalaboratorioon, annettaan ohjeet ja käydään keskusteluja sävyistä ja tummuuksista. Palautetaan kuvia, keskustellaan ja taas tilataan uudet versiot. Saadaan nipon maine.

Laine SPA:n ala-aula ei ole suuren suuri. Minulle on varattu 6 metrin seinä + 1,5 metrin pätkä toiselta seinältä. Jouduin tilan vuoksi pienentämään kuvakokoa, jotta saan esille riittävän suuren otoksen vesiaiheisia kuvia. Laskujeni mukaan mahtuu Laine SPA:n aulaan 30 x 40 cm kehystettyjä kuvia 15 kappaletta.

Kuvien valinta oli myös henkinen ponnistus. Oli kuin olisi lapsistaan valinnut ne kauneimmat. Toisten kustannuksella. Niinpä lopulta tilasin laboratoriosta kuvia 32 kappaletta ja jätin lopullisen valinnan myöhempään.

Samalla kun kuvat olivat kehityksessä alkoi armoton kehysten etsintä. Olin suunnitellut käyttäväni kaunista mustaa raamia, mutta ne loppuivat Tartosta kesken ja päädyin lopulta lasisiin raamittomiin kehyksiin.

Näitä kehyksiä en siis saanut riittävästi, mikä harmitti.Olisivat olleet lasikehyksiä kätevämmät.

Eilen sain lopulta kuvat käteen ja alkoi Sophien valinta, kenet ottaa, kenet jättää:

Kun valinta oli suoritettu, alkoi kehystys. Paspat eli passe-paratout't olin leikannut onneksi jo aiemmin mustasta kartongista. Silti hommaan meni tunti jos toinenkin. Onneksi Kimmo tuli apuun:

Kehystettyjen kuvien ohella on näyttelyssä tarjolla myös valmistamiani postikortteja kera kirjekuorten (hinta 30 kruunua eli 2 euroa, mikä on lähinnä kartongin, kehityksen ja kuoren hinta). Samoin on esillä pieniä käyntikortteja kolmella kielellä. Niitä printattiin ja leikkailtiin jo toissapäivänä:

Koska paspoja leikatessani jäi jokaisesta kartongista pala jäljelle, käytin palat hyväkseni ja tein niistä pieniä tauluja, eli teetin niihin myös kuvat ja liimailin kuvat kartongille. Näitä yritän myydä näyttelyssä, jos se vain on mahdollista, mikä on vielä epäselvää. Ovat ikäänkuin edullisia muistoja (hinta 50 kruunua eli n. 3,20 euroa) näyttelystä. Kuvat on vain liimattu kartongille. Tarkoitus on vielä kirjoittaa, kuten olen taulujen kohdalla tehnyt, joka työhön nimi eli mistä se on kuvattu.

Ja tänään olisi tarkoitus vielä leikata ja kehystää värillisellä kartongilla muutamia kuvia. Paperi on Räpinan paperitehtaan Rappinin uusiopaperista valmistettua kartonkia, ja jokainen kuva siis tulee paspan sisään, jos vain jaksan vielä leikellä niitä. Eilen illalla olin kuulemma niin dramaattisen näköinen heiluessani väsyneenä terävän veitsen kanssa, että Kimmo ehdotti varovasti, että jospa rouva leikkisi loppuillan hieman tylpemmillä leluilla ennenkuin sormet ovat täynnä viiltoja:

Tässä värillistä kartonkia, joka on uusiomateriaalista tehty. Värien ja kuvien sommitteleminen vaatii jonkinmoista värisilmää, jotkut kuvat istuvat värillisiin kartonkeihin hyvin, toiset taas eivät lainkaan.

Eilen printtasin myös näyttelyesitteet, jotka olevat neljällä kielellä. Minä käänsin suomenkielisen tekstin englanniksi, ja Kersten käänsi saman tekstin viroksi ja Sylvia ruotsiksi. Molemmille vielä näin julkisesti suurkiitokset!

Tämän lisäksi olen tehnyt vielä lehdistötiedotteen näyttelystä Lääne Eluun eli paikkakunnan lehteen. Tuskin sitä painavat, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Tänään siis jatkuu paspojen leikkaus ja pienten kehystettyjen kuvien valmistus, mikäli vielä paspakädessä puhtia löytyy. Olen myös ajatellut tekeväni kartongille pari julistetta näyttelystä joita tarjoan ainakin paikalliselle turismi-infolle ja ehkä kulttuurikeskukselle, jos ottavat vastaan.

Huomenna pakataan kuvat, kaikki näyttelyä varten ostetut telineet käyntikorteille ja pienille kuville, näyttelytekstit ja muu roipe autoon ja lähdetään kohti Haapsalua. Sitten on vuorossa ripustus ja pienet avajaiset.  Hieman kuohuvaa ja naposteltavaa ja sen sellaista.

Avajaiset ovat siis keskiviikkona klo 18.00. Joten tervetuloa! Eihän Haapsalu nyt niiiin kaukana ole!!!

Sataa sataa ropisee, pili pili pom

Viron kesä on kuin Suomen, lyhyt mutta sateinen. Tai ainakin niin tekisi mieli nyt murista. Sillä ihanan helleaallon jälkeen palelee niin minun, Nalle Puhin kuin naapuriston haikaran varpaita. Vai mitä sanotte: pellonpientareella värjöttelevä jätkä on melko vettyneen oloinen:

Tänään ei kyllä tee mieli laittaa nenänpäätäkään ulos. Onneksi sisäpuuhissakin riittää.

Kerronpa salaisuuden: ensi viikolla aukeaa minulla Haapsalussa valokuvanäyttely H2O - Vedessä on elämä. Ja näyttelyn tiimoilta riittää kyllä vielä tekemistä. Tämän aamun olen kieli keskellä suuta leikannut paspoja.

Näyttely sisältää nimensä mukaisesti vesikuvia. Kuvia puroista, koskista, meristä, putouksista. Vedestä jäätyneenä ja vedestä kuohuvana.

Paikka on Hotelli Laineen kylpyläosaston ja ravintolan ala-aula. Sopiva paikka siis vesiaiheisille kuville, vai mitä.

Tiistaina lähden Haapsaluun ja keskiviikkona on ripustus. Eli tervetuloa ensi torstaista asti Haapsaluun vetisten aiheiden äärelle.

Tiinan valokuvanäyttely Turussa 5.1. - 15.2.2010

Nyt voin vihdoinkin tämänkin paljastaa:

minulla aukeaa huomenna Otepää-aiheinen valokuvanäyttely Turussa, tarkemmin sanottuna Turun Viro-keskuksessa. Näyttelyn nimi on näinkin proosallinen:

Matkailijan Otepää - kevät, kesä, syksy, talvi

ja nimensä mukaisesti se pyrkii kertomaan katsojalle Otepään eri mahdollisuuksista matkailijan näkökulmasta. Kuvien valinnassa ei ole estetiikasta tingitty, mutta erityisesti kuvatekstien laadinnassa olen pyrkinyt antamaan mahdollisimman paljon tietoa kuvatusta kohteesta, mitä se matkailijalle tarjoaa.

Näyttelytila on hieman ongelmallinen, se sijaitsee vallan mainiossa paikassa, keskellä Turkua eli Vanhalla Suurtorilla. Mutta pienoinen ongelma kadulta näyttelyyn poikkeavalle muodostaa se, että katutasossa sijaitsevan gallerian ovet ovat kiinni, ja näyttelystä kiinnostuneen täytyy kiivetä toiseen kerrokseen, missä sijaitsee Viro-keskuksen toimisto, ja pyytää että sieltä ovet avataan.

Sain tänään tällaisen viestin Viro-keskuksesta, joka selvittää näitä vierailukuvioita:

Viro-keskuksen toimisto sijaitsee osoitteessa Vanha Suurtori 3 (vastapäätä Kirjakahvilaa) ja toimisto on toisessa kerroksessa, galleria katutasossa. Galleriaan pääsee niin, että tulee tänne ylös pyytämään, että avaamme ovet. Galleria ja toimisto ovat avoinna ma-to klo 9-16. Valitettavasti tosin esim. ensi viikolla minulla on palavereja, joten en pysty olemaan koko ajan toimistolla. Harjoittelijan saamme toivottavasti mahdollisimman pian ja silloin voimme pitää ovia auki jatkuvasti. Eli varsinkin ensimmäisinä viikkoina voit infota ystäviäsi, että he ilmottaisivat tulostaan esim. sähköpostilla: toimisto@viro-keskus.fi.


Itse en ole osallistunut näyttelyn ripustukseen muuten kuin että olen numeroinut kuvat ja kirjoittanut näyttelyluettelon. Eli olen valmiiksi ryhmitellyt kuvat aihekokonaisuuksiin. Koska itse en pääse paikan päälle näyttelyn ripustusta tarkistamaan, olisikin vallan hienoa, jos joku Turun suunnasta kävisi katsomassa miltä se vaikuttaa. Toki ajatuksissa on itsekin sinne päätyä jossain vaiheessa, kun asiakastilanne Villa Ottiliassa antaa myöten.

Että tällaisia uutisia tänään Tiinalta. Heh. Olen kyllä hyvillä mielin ja vielä paremmalla olisin jos saisin jonkinlaista tietoa siitä, onko näyttelyssä käyty, mitä siitä on pidetty jne.

Itse lähden tänään tuttavamme Valli Vidilin valokuvanäyttelyn avajaisiin Kanepiin. Nastaa nähdä mitä muut tekevät!

Keski-Viron kierros - linnoja, ruusuja, peltoja, põltsareita

Ja meidän päiväretkemme Virossa jatkuvat.

Edellisen kerran tonttuilimme Itä-Virossa, toissapäivänä oli vuorossa Keski-Viro, ja sieltä kaupungit Viljandi ja Põltsamaa. Mutta tietenkin matkalle sattui monenlaista muutakin mielenkiintoista.

En voi riittävästi ihmetellä ja toistaa, että on tämä Viro monipuolinen maa. Vaikka neljä vuotta olemme täällä olleet, aina löytyy näille päiväreissuillemme uusia jänniä näkymiä. Reissu reissulta jaksamme innostua, löydämme paikkoja, joista emme ole tienneet mitään.

Niin siis, nyt lähdimme ensin Viljandiin, jossa olemme vierailleet usein. Kaupunkiin saavuttaessa Otepään suunnalta aukeaa se panoraamana silmien eteen:

(Vinkki: kannattaa klikata kuvaa, jos haluaa nähdä siitä jotain. Näin pieninä ei mikään oikein erotu minään)



Olen tehnyt aiemmin Viljandista oman valokuvagallerian, joka löytyy klikkaamalla tästä joten ei enempää kuvia Viljandin kaupungista tällä kertaa.

Kiva kaupunki tuo Viljandi kuitenkin on: viehättäviä taloja, komea linnoitus, kulttuuria, iloista kesäistä meininkiä.

Ja kesäkaupunki Viljandi juuri onkin, talvella se on aika lailla kuollut. Tunnettu myös folkmusiikkijuhlistaan – eli kuten olen usein todennut, Viljandi on tietyssä mielessä kuin Suomen Kaustinen.

Tällä kertaa oli minulla Viljandissa aivan selkeä kohde jonne halusin: Viljandin tori, joka on elävä ja mukava paikka, kesäisin ja syksyisin varsinainen kasvien ja marjojen ja hedelmien aarreaitta.



Tällä kertaa mukaan tarttui takapaksillinen erilaisia perennoja ja pelargonioita, ja aivan pilkkahintaan. Linkamakaan ei mutissut lainkaan ollenkaan, kun ostoskoriin päätyi myös puoli kiloa kantarelleja (kilohinta 60 kr eli 3,85 eur), litra mustikoita (15 kr) ja kilo mansikoita (50 kruunua).

Eräs ihmettelee jälleen horsmien moninaisuutta. Ronja vetää snarkkaa penkin uumenissa eikä jaksa päätään nostaa – onhan noita nähty, se taisi itsekseen miettiä.



Ruokailla täytyy ihmisen myös matkoillaan, eikö vain? Ja mikä sen mukavampaa kun löytää hyvän ruokapaikan. Viljandissa minulla on ollut yksi puistattava ruokailukokemus, ja niinpä olimmekin riemusta soikeina kun keksimme uuden, aivan ihanan paikan: armenialaisen Soson puutarharavintolan. Pieni vaatimaton mutta siisti paikka, ja mikä ruoka!



Kun itse Suuri Soso (suuri niin fysiikaltaan kuin karismaltaan) oli paikalla ja kun hetimmiten löysimme Soson kanssa yhteisen sävelen – Soso lupasi tulla meille kylään ja minä lupasin ohjata turisteja Soson luo – niin johan pienestä ruokatuokiosta muodostui suoranainen juhlahetki. Soso toi ylimääräisenä maistiaisena pöytään hartso-keittoa, ja kävi moneen otteeseen tarkistamassa että kaikki on hyvin. Ja olihan se.

Soson erikoisuudet nassuteltuamme jatkui matka. Seuraava kohde Põltsamaa, joka sijaitsee likimain tasan keskellä Viroa. Mutta ensin pieni pysähdys Kõon kirkolla, koirat jaloittelevat ja minä kuvailen virolaisittain hieman erilaista ortodoksikirkkoa.



Põltsamaalle oli meillä asiaa ihan tietystä syystä. Olen aiemmin kertonut Hulvattomasta Heljän Puutarhareissusta elokuun lopulla. Siitä täällä lisää, ketä kiinnostaa.

Yksi Heljän reissun kohteista on Põltsamaa ja siellä linna, viinikellari ja Põltsamaan ruusutarha. Ja niihin nyt lähdimme etukäteen tutustumaan.

Vaikka n. 5000 ihmisen Põltsamaa, tunnettu viineistään ja marjoistaan, on meille hyvinkin tuttu kaupunki, olihan meillä siellä aikanaan jopa asunto, niin linnanpihalle tai ruusutarhoihin emme koskaan eksyneet. Mikä lie siihen syynä.

No, sitä hauskempaa oli nyt tutustua paikkakunnan nähtävyyksiin turisteina, kamerat tanassa.





Vuonna 1272 pystytetty vanha ritarilinna ja sen nykyiset rauniot ovat oikeasti aika vaikuttavat. Mittaa ja kokoa linnoituksella on ollut: muurit ovat kanttiinsa lähemmäs 110 metriä pitkät ja nykyisin korkeudeltaan n. 11 metriä.


Kuva lainattu Põltsamaan kotisivuilta.


Linnanpihalta löytyy museo, viinikellari, ja kaksi valokuvanäyttelyä, joista minä tietenkin riemastuin.





Toinen näyttelyistä oli koostettu viime vuoden parhaista uutiskuvista, ja oli ihan mielenkiintoinen sekin. Mutta tämä Valokuvakuninkaat oli historiallisena näyttelynä todella mielikuvitusta ja ajatuksia stimuloiva.

Kyse oli kahdesta viime vuosisadan alkupuolella vaikuttaneesta valokuvauksen pioneeristä, veljeksistä Johannes (synt. 1880) ja Peeter (synt. 1889) Parikas.



Heillä oli Tallinnassa Kuningas-kadulla pieni valokuvastudio, jossa he ottivat potretteja niin julkimoista kuin tavallisesta kansastakin:





Parikkaan veljekset olivat samalla valokuvataiteen airueita, he perustivat Haapsaluun valokuvaklubin, jonka tehtävänä oli edistää valokuvausta taidemuotona. He tutkivat valokuvauksen tekniikkaa ja kirjoittivat muutamaisenkin perusteellisen oppikirjan valokuvauksen harrastajille.

He kuvasivat Viroa jokaiselta kantilta, niin maisemia kuin erilaisia elämänpiirejä – Johannes oli jakanut maan 13 erilliseen osa-alueeseen, jotka kaikki hän kiersi ja valokuvasi, kulkuvälineenään polkupyörä.

Sisällissodan raskaat vuodet tallentuivat nekin Parikkaan veljesten filmille. Kuten myös vuosisadan alun eri kulttuuritapahtumat.



Molempien veljesten aktiivinen kausi valokuvaajina päättyi toiseen maailmansotaan ja sitä seuranneisiin neuvostovuosiin. Peeter Parikas ja näyttelijävaimonsa Marje pakenivat Ruotsiin 1944. Johannes Parikas jäi laborantiksi entiseen studioonsa, joka oli valtiollistamisen yhteydessä siirtynyt Teatteriliiton omistukseen. Johannes Parikas kuoli vuonna 1958 ja Peeter Parikas vuonna 1972 Saltsjöbadenissa.

Mielenkiintoiset elämäntarinat, mielenkiintoisia valokuvia. Näyttelyssä olisi viipynyt pidempäänkin.

Vaan matka jatkui, nyt Põltsamaan Ruusutarhoille.



Kyse on suuresta kaupallisesta puutarhasta, jossa kasvaa yli 3.000 ruusua, lajikkeita on lähemmäs 900. Valinnanvaraa siis löytyy.

Heinäkuussa ruusut kukkivat täyttä häkää, värejä on niin montaa, että silmiin jo sattuu. Mutta onhan täällä toki kaunista. Olisin vain toivonut – ihan estetiikan vuoksi – hieman parempaa ryhmittelyä, nyt yleisnäkymä oli hieman sekava.



Mutta olihan täällä upeita ruusuja, ei siinä mitään.







Myyjätärtätönen ei kylläkään ollut aivan ajan tasalla. Kysymyksiini sopivista lajikkeista Otepäälle en saanut oikeastaan minkäänlaista järkevää vastausta. Päädyin sitten itse muutamaiseen köynnöstävään Flammentanziin, joiden tiedän olevan suht talvenkestäviä ja pariin matalampaan Schneewittcheniin.

Tällaista siis haaveilen - eli Flammentanz kukassa:



Jälkikäteen – hölmö kun olin, ja luin mainoksen vasta myöhemmin – selvisi, että ostettuani kolme taimea (ostin itse asiassa neljä) olisi minun pitänyt saada yksi taimi ilmaiseksi. Pieni asia, mutta jäi vähän jurppimaan. Vähän turhan pitkä matka lähteä näin jälkikäteen penäämään saataviaan. Grrr.

Ruusutarhoilta lähdimme vielä hetkeksi palloilemaan Põltsan kaupunkiin, ja ruusukaupunki kun Põltsamaa on, ei ruusuihin voinut täälläkään olla törmäämättä.



Istuimme hetken joen ääressä kahvilassa. Viereisessä pöydässä ölisi muutamainen kaljaveikko, joista Kimmo loihe lausemaan, onkohan Põltsamaan kaljaukot pultsarien sijasta põltsareita.

Näkymää kahvilasta sillalle:



Nyt oli virallinen osio reissusta tehty. Auto oli täynnä kasveja, marjoja ja hyväksi tietämäämme kuohuviiniä, jota löysimme Põltsamaan paikallisesta putiikista vallan kilpailukykyiseen hintaan: alta 34 kruunua/pudel (eli n. 2 euroa/pullo).

Jatkoimme matkaa vielä Laiuseen, täytyihän perheen ritarin päästä taas kalpaveikkojen linnanraunioille herkistelemään.



Laiuse sijaitsee siis Jõgevamaalla, joka on kaunista seutua sekin. Paljon niittyjä ja apilapeltoja:





Vooremäelle kiipesimme eli Jõgevamaan korkeimmalle kohdalle. Koirat pääsivät myös maisemia ihailemaan.







Minä kuvailin pörrinkäisiä ohdakkeissa, sillä Vooremäellä oli kimalaisilla menossa juhlat; joka pallukassa näytti olevan surinaa. Mutta niin pörisi myös ympärillämmekin, paarmoja ja kärpäsiä oli nyt pilvin pimein tunkemassa suuhun ja sieraimiin. Siis autoon ja eteenpäin.



Laiusesta lähdemme sitten suuntaamaan kotia kohti, mutta teemme vielä poikkeaman Palamuseen ja Luuan kartanolle, jossa on upea arboretum, aikanaan yksi Viron suurimmista. Mutta ilta on jo niin pitkällä että jätämme arboretumiin ja läheisiin taimistoihin, joita on muuten monta, tutustumisen tuonnemmaksi.

Kauniit oli maisemat Vooremaalla, johon Palamuse ja Luua kuuluvat. Komea tuulimylly ilta-auringossa symboloikoon koko Vooremaata ja sen avaraa luonnonkauneutta:



Kuten juttuni aloitin – taas on seikkailtu ja nähty jos vaikka mitä. Jännä miten yhdenkin päivän ajoreissulla mieli virkistyy kuin pidemmänkin lomamatkan jälkeen

Ja on näistä päiväseikkailuista sekin hyöty, että jälleen on meillä lisää asiakkaillemme kerrottavaa, hienoja nähtävyyksiä neuvottavanamme. Ja, tietenkin, näin saan myös blogiin aina Viro-materiaalia. Itse asiassa niin paljon, että kaikkea ei saa edes juttuun mahdutettua mukaan.

Nytkin tuli taas pitkä juttu ja paljon kuvia, ja silti jäi vielä moni kuva näyttämättä. Kiva oli jos kuitenkin jaksoitte tänne asti.