muistathan, kuvia klikkaamalla näet ne suurempina
======================================================
Edellisessä kirjoituksessani mainitsinkin Otepään mantran: kun sataa lunta, sataa taivaasta rahaa.
Jos niin on, olemme pian miljonäärejä. Lunta tulee, ja tulee, ja tulee. Kimmo lapioi ja kolasi tänään pihaa kolmatta kertaa ja totesi, että tässähän on suorastaan kuin Roope Ankka, joka vaan rahaa lappaa tieltään isoihin pinoihin.
Toki lumentulo on mukavaa – vaikka säätiedotusten mukaan tämäkään lumi ei täällä kauaa pysy, vaan lähtee jo viikonvaihteessa sulamaan. Mutta…
Tilanne eilen illalla, Kimmo kolaa ja kolaa ja piha on hetken puhtaana
Illalla on maisema jälleen aika surkea.
Me jaksamme ja pystymme hoitamaan oman pihamme, mutta talollemme johtava tie on kunnan. Ja matkaa meiltä postilaatikoillemme, jotka ovat Oru-kadun kulmassa, on reilut 100 metriä. Sitä on käsipelin aika hankalaa kolata.
Oru-katu on erikoinen. Se alkaa mäen huipulta, Pikk-kadulta ja suuntaa alas postilaatikoillemme. Siitä se haarautuu neljään suuntaan: tie eteenpäin on Oru-katua, tie oikealla on Oru-katua, ja tie vasemmalle, jossa me asumme, on myös Oru-katua.
Jostain syystä kunnan aurausmiehistöt eivät pidä meidän osaamme Oru-kadusta enää asianaan. Näin on ollut joka talvi. Katsomme haikeana kuinka pieni keltainen auraustraktori, tuo kauan odotettu valo pimeässä ja tuiskussa painaa mäkeä alas, hidastaa kulmassamme… ja kääntyy oikealle, pois meistä. Me hypimme omalla pihallamme, heilutamme ja viuhdomme, mutta sinne se katoaa, lumiaura, keltaisine vilkkuineen ja puskulevyineen.
Joka talvi soittelemme kuntaan, muistutamme, että meidän katuosuutemme kuuluu kunnan hoitopiiriin, ja joskus – mikä riemu – monen soiton jälkeen pieni keltainen puskutraktori löytää tiensä tänne.
Lunta on satanut viimeisen kolmen päivän ajan rankasti. Niin Virossa kuin Suomessa. Eilen illalla oli lähes koko Otepää pimeänä – pieni lohdutus, meiltä ei sähköt menneet. Ja joka tie on tukkeessa. Myrsky heilutteli koko maata, kaikki oli pysähdyksissä.
Ymmärrän mainiosti, että emme ole kiireellisimpien aurattavien teiden listalla, mutta olemme silti majoitusalan yritys, jonka asiakkaiden pitäisi päästä tänne vaivatta. Kun olimme jo toista päivää täysin motissa, alkoi minullakin pinna kiristyä.
Viikonloppuna on ihan turha soittaa kuntaan, ei siellä kukaan kuitenkaan vastaa. Niinpä sitten olin tänään eli maanantaiaamuna luurin varressa kello 09.01 – puhelinlinjat kuntaan aukeavat klo 9.00. Numerosta vastaa iloinen sihteeri, ja mikäpä hänellä on olla iloinen, sillä hän ei ole lumesta vastuussa: ”Olkaa ystävällinen ja soittakaa Valga Teed –yritykseen, joka hoitaa nykyisin Otepään teiden auraamisen, numero on xxx xxxxx.”
Minä soittamaan Valgan teille. Siellä vastaa puhelimeen huonotuulinen mies lyhykäisellä murahduksella:
”Grmphh.”
Minä tarkistan olenko soittanut oikeaan numeroon.
Vastaus: ”Niin? Grmphh!”
Alan selittää ongelmaamme. Mies lyö luurin korvaani. Tai sitten, ihan sattumalta, linja katkeaa. Soitan uudelleen.
”Grmphh!”
”Valga teed?”, kysyn uudelleen.
”Grmphhhh!”
”Puhelu taisi katketa. Jatkan samasta asiasta…”
Ja selitän ongelmamme, tie pitäisi saada auki, olemme toista päivää motissa, meillä on majoitusliike ja ihmisten pitäisi päästä tänne. Meidänkin pitäisi päästä täältä kaupunkiin, ruoka on loppu. Ja mitä jos tulee hätätapaus, miten tänne pääsee pelastuslaitos tai ambulanssi.
Vastaus: ”GRMPHH!”
Minä: ”Niin, että kun tämä kuuluu kunnalle, niin koskas te tulette tänne tietä auraamaan?”
Vastaus (mutinaa): ” Grhmmm…ilmoitetaan työpartioille”.
Ja taas luuri korvaan. Kännykkä kädessäni lähes savusi pahantuulisuutta ja välinpitämättömyyttä ja ylemmyyttä. Ilmaan jäi vahingoniloinen lausumaton lause: ’Kärvistele siellä suomiämmä, paljonko se minua heilauttaa.’ Ja tiesin, ettei mitään tule tapahtumaan.
Minua harmitti suunnattomasti etten osaa viroa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni. Jos olisin suomeksi saanut asiani esittää, olisin tuohon välinpitämättömään ja ylemmyydentuntoiseen ns. asiakaspalvelijaan saanut kyllä ajettua riittävän määrän jumalanpelkoa. Mutta viroksi se vaan ei suju.
Päivä valkeni ja lunta vaan tuli ja tuli ja tuli lisää.
Tässä Villa Ottilian parkkipaikka.
Luulen, että tänään ei grillata.
Ja luulen, että tänään en ala myöskään kasvihuoneen siivousta.
Ja jotenkin epäilen, että tänään ei ole se päivä jolloin aloitan takapihan ruusujen karsimisen.
Kimmo alkoi taas kolaamisen. Minulla oli nälkä. Ruoka oli loppu ja eilen olin elänyt yhdellä kilolla mandariineja. Tunnelmat alkoivat olla todella huonot.
Yritämme soittaa Valga Teed –numeroon. Se ei vastaa.
Koirien ulkoilutus on vaikeaa. Tarkemmin sanottuna, Ronjan. Lattehan loikkii kuin alppikauris hangessa, mutta Ronjalla on vaikeaa löytää pihalta edes pissipaikkaa.
Minulta alkaa huumori olla aika lopussa. Olen valmis kohtaamaan Valga Teed -miehen nenästä nenään, tai nyrkistä nenään. Linkama ymmärtää tilanteen vakavuuden ja päättää lähteä uhmaamaan auraamatonta tietä. Onhan meillä Jeep, ja nyt on Linkamalla mahdollisuus todistaa minulle, miksi kannattaa taloudessa pitää tuollaista bensasyöppöä.
Suuri Valkoinen Metsästäjä sukeutuu sotisopaansa ja hyppää rautaratsunsa päälle, päämääränä hankkia einettä naiselle ja kotieläimille. Siis harmaata hepoaan läpi hankien ja töyräiden kannustaen, kohti voittoja.
Harmaa hepo jää jumiin.
Mutta Suuri Valkea Metsästäjä ei anna periksi. Uhmaten ilmoja, uhmaten Valga Teed -yritystä hän puskee maasturiaan hangen läpi. Ja sitten taas kaivetaan lunta.
Mutta, HURRAA, Suuri Valkea Metsästäjä on lopulta päässyt sivistyksen pariin eli risteykseen, josta kunta on miten kuten aurannut tietä.
Tästä eteenpäinhän elo on ollut pelkkää iloa! Kimmon mukana tuli kotiin ruokaa, juomaa, tulitikkuja ja pullo punkkua. Minä olen valmis jäämään tänne mottiin useammaksikin päiväksi.
Mutta Valga Teed -yrityksen kanssa ei ole vielä kanaa kynitty eikä tietä aurattu.
Auringon laskiessa kävi paikalla yksi auratraktori.
Jännityksellä seuraan sen kulkua, ja se tulee, se lähestyy..... ja se, jumalauta, ajaa taas ohi!
Nyt minulla keittää ja olen täysin valmis ottamaan yhteen Mr. Grmpph'n kanssa. Päivän mittaan olen kerännyt kuin huomaamattani kokoon viron kielen sanastoa riittävästi, maustettuna tunteella, ja olen valmis avaamaan sanaisen arkkuni.
Suuri Valkea Metsästäjä on myös Rauhan Mies, ja yhteiskuntarauhan nimissä hän ehdottaa, että hoitaa keskustelun Mr. Grmpph'n kanssa. Saattaisi olla, että olisin käyttänyt, kielen hienosäätöä osaamatta, äänenpainoja, jotka eivät olisi rakentavia yhteisymmärryksen etsimisessä.
Kimmo soittaa siis uudelleen Valga Teed -palvelunumeroon ja saa luotua jonkinmoisen yhteisymmärryksen: kyllä tämäkin tie täytyy jossain vaiheessa aurata.
Ja niin käykin. Kun ilta on jo laskeutunut.
Paikalle tulee pieni traktori, joka sekoaa jaloissaan. Lunta on ollut liikaa. Paikalle tulee sitten suuri traktori joka yrittää kiskoa pientä traktoria irti liian korkeista lumivalleista.
Tätä balettia jatkuu puolisen tuntia.
Minä nauran. Vilpittömän vahingoniloisesti. Olisitte tulleet ajallanne, niin ei tätäkään mekaanista balettia olisi tarvittu.
Nyt on kaikki siis hyvin. Talo on lämmin, tie on aurattu, jääkaappi täytetty.
Mutta täytyy lopuksi sanoa, että ei se (lumi)miljonäärinkään elo ole aina pelkkää auringonpaistetta.
... vielä kun näkisi ne miljoonat.
