Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Otepää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Otepää. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Helmikuun hurmosta Latten tapaan

Komeat kelit jatkuvat. Päivisin aurinko paistaa todella kirkkaansiniseltä taivaalta ja hanget kimmeltävät ja hohtavat - on se vaan hienoa. Kylmää toki on, tänä aamuna vuoden uusi ennätys: -26c. Mutta kun tuuli on mitätöntä, ei se tunnu oikeastaan pahalta lainkaan.

Perheen pienin eli Kultainen Leijona se jaksaa nauttia lumesta. Kimmo totesi eilen, lenkiltä kotiin tultuaan, että tuo koira on lenkillä enemmän tassut taivasta kohti kuin maata. Ronja oli kova tyttö tekemään lumienkeleitä ja tiedä sitten, opettiko se Lattelle tämän 'kynnän kuonolla perse pystyssä'-tekniikan ja kieriskelyn hangessa, mutta ainakin Latte osaa tekniikan täydellisesti. Huvittavinta on kun poika heittää selälleen mäen huipulla ja lähtee huimaan laskuun selällään, jalat taivasta kohti huiskien. Jossain vaiheessa, vauhdin kiihtyessä iskee kova hätä ja siitä on sitten kesken hyvän luisun jotenkin kiepahdettava takaisin jaloilleen.

Ohessa kuvia kahdelta viime päivältä. Latte esittelee niissä erilaisia kierrähdys- ja pyörähdyssarjojaan lumessa. Tehkää perässä!

Tästä se alkaa: ensin hangataan kuonoa lumessa pontevasti


Tämän jälkeen aletaan kiepahdus vasemman lavan ympäri.


Ja sitten kieputaan ihan ältsisti.


Lunta kynnetään pitkään ja hartaasti ja nautinnollisesti.

Ilme tuntuu sanovan: "Mitä te siinä ihmettelette?!! Ettekö ole ennen nähneet kieppuvaa hyrräkoiraa?"

Välillä täytyy tehdä tukimusretkiä pihalla, ettei olisi vaan kissa tai jänö täällä käynyt.

Korkealta näkee kauas.


Ja välillä pitää tarkkailla alas laaksoon, jos siellä tapahtuisi jotain.


Kuuluisa kirahvi-impersonaationi. Kaulani on mallia venyvä.

On se talvi vaan hienoa aikaa, suorastaan mykistävän hienoa!

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Kulttuuria ja lampaanlihaa eli kesäjuhlat virolaiseen tapaan

Olen viime päivät ollut järjestämässä pieniä kesäjuhlia Otepään lähelle, runoilija Gustav Wulff-Õien (1865-1946) kotimuseoon.

Museo sijaitsee hieman Otepään ulkopuolella Nüpli-järven rannalla ja koostuu vanhasta rakennuksesta, jossa runoilija asui viimeisinä elinvuosinaan ja sen idyllisestä pihapiiristä. Museota emännöi karismaattinen, Ruotsissa pääosan elämästään elänyt, mutta isoisänsä kotitaloon kymmenisen vuotta sitten palannut Mari-Ann Karupää, runoilijan pojantytär.

Mari-Ann kuuluu siis Otepään tuttaviimme. Hän käy jo kahdeksaakymmentä, mutta ikä ei ole hänen vauhtiaan vähentänyt. Hän on yhä aktiivinen, päättäväinen ja sisukas, ja hänellä on mitä värikkäin tuttavapiiri, joka koostuu yhtä lailla kylänmiehistä ja -naisista  kuin kulttuurimaailman kovista nimistä tai yhteiskunnallisesti aktiivisista ihmisistä. Sitä ei koskaan tiedä kehen Mari-Annen pihamaalla törmää tai kenen kanssa huomaa istuvansa vanhan tuvan pyöreässä pöydässä, kynttilän valossa kahvitellen.

Ja tänään pidetään siis Mari-Annen pihamaalla kesäjuhlat, joita olen omalta osaltani ollut järjestämässä.

Itse ohjelmarunko on Mari-Annen aivoitusten tulosta ja koostuu kulttuurista ja runoudesta kaikilta sen eri osa-alueilta. Pihalle on koottu taide- ja valokuvanäyttely seitsemältä taiteilijalta, allekirjoittanut niiden joukossa. Latoon tulee elokuvateatteri. Pihalla kuullaan niin kansanmusiikkia kuin punkia ja muuta poikkitaiteellista musisointia. Illalla esitetään pihalla Gustav Wulff-Õien näytelmä Lambaliha, jonka jälkeen tarjoillaan pärnulaisen runoilijan, näyttelijän ja kokin Jaak Heinin valmistamaa lampaanlihaa.

Koko päivän kulkee esitysten rinnalla runomaratoni, joka alkoi jo viime yönä klo 00.00 hyttysverkon alla ja otsalamppujen valossa ja joka jatkuu 24 tuntia; puolen tunnin välein joku lukee aina Wulff-Õien runon.

Että sellaiset kesäjuhlat, joilla juhlistetaan museon 50-vuotispäiviä.

Minun osuuteni tässä on ollut pystyttää taidenäyttelyt. Ja sehän on ollut luovaa puuhaa. Taulujen sijoittelussa päädyimme ripustamaan ne ulos, talojen ulkoseinille, lappeen alle. Ilmat ovat olleet viime päivät aurinkoisia ja tälle päivälle on luvattu suorastaan hellettä. Ei ole siis suurta pelkoa, että sade tuhoaisi teokset. Yöksi ne on kuitenkin nostettu aina sisälle.



Kimmo mittaa sivurakennuksen seinää, johon tulevat Valli Vidilin suuret valokuvat


Valli Vidil tekee suuria kuvia pienistä aiheista

Rakennuksen toiselle puolelle taas tulevat maalareiden Sigrid ja Virge Vahesalun maalaukset sekä valokuvaaja Leili Liblikin ja minun valokuvat:


Kimmo ja Jaak Hein rakentavat näyttelyä vierastalon terassille

Mari-Annen kisu osallistuu sekin toimintaan


Kiisu seuraa verannalle syntyvän näyttelyn ripustusta


Näyttelijä-ohjaaja-kokki Jaak Hein (oikealla) keskustelee teatteriseurueen kanssa Lambalihasta


Minä valitsin näyttelyyn mustavalkeita utukuvia, joita olen esitellyt täällä blogissanikin. Ne on otettu oman Canonini emolevyn hajottua väliaikaisessa käytössä olleella pienellä Olympus SP 560UZ:lla, jonka ostin jokunen vuosi sitten, ennenkuin hankin Canon 1000D:n.



Valokuvat on kehystetty ja odottavat näyttelyyn lähtöä. Pahoitteluni että kuva on näin huono, vaikea oli saada kuvaa ilman heijastuksia.

Valokuvista vielä muutama sana.

Amerikkalaisella valokuvafoorumilla kävi taannoin keskustelu, jonka otsikko oli: Mitä vastaatte kun kuulette (tuhannennen kerran) lauseen: "Sulla on varmaan kallis kamera kun otat noin hyviä kuvia." Vastauksia tuli monta ja monet hykerryttävän hauskoja.

Eilen muistutti Canon-teknikko, joka korjaa kameraani, että yhtä paljon kallis kamera tekee ihmisestä paremman valokuvaajan kuin kallis auto tekee taviskuskista ralliautoilijan. "Jummalauta, ostin kahden miljoonan kärryn ja silti ajoin sen ojaan", oli kuulemma raharikas asiakas hänelle manannut samalla kun oli valinnut itsellensä Canon-perheen kalleinta kameraa, ja jatkanut: "Taidan sitten ryhtyä valokuvaajaksi."

No, tänään pääsen näyttelyssäni todistamaan, ettei kamera yksin kuvaa tee, toistaiseksi siihen tarvitaan myös kuvaajaa.



sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Usvaa putkeen

Kosteat ja märät ilmat jatkuvat. Lumi, jota vielä eilen oli jonkin verran maassa on sekin katoamassa. Maisemat ovat sanalla sanoen hyytävät.

Jotenkin nämä kurjat maisemat myös kiehtovat minua. Valokuvallisina haasteina. On nähtävä tarkempaa, löydettävä loskan ja kuran joukosta se mielenkiintoinen kohde. Ja minähän uskon, että katsottavaa ja kuvattaa löytyy.

Tänään on tarkoitus lähteä ajelemaan hieman Latvian puolelle - Rummukainen pääsee ensimmäiselle ulkomaanmatkalle, passin kanssa - mikäli pääsemme liikkeelle kohtapuolin. Valoisa aika on nyt niin lyhyt.

Mukana on vanha kittiputki. Eli usvaa kittiputkeen, toistaiseksi.

Mutta on minulla uutisia uudestakin putkesta. Suomen Posti antaa minun seurata putken tietä näin pitkälle:

Lähetyksen rekisteröinnit


15.11.2009, klo 01:16 Lähetys lähtenyt maasta 01000 HKI VANTAA, ULKOMAANTERMINAALI
14.11.2009, klo 23:28 Lähetys on otettu käsittelyyn ulkomaanterminaalissa 01000 HKI VANTAA, ULKOMAANTERMINAALI
14.11.2009, klo 10:49 Lähetys rekisteröity 00000 HELSINKI
13.11.2009, klo 19:02 Lähetys rekisteröity 90000 OULU
13.11.2009, klo 17:03 Vastaanotettu kuljetettavaksi 90650 OULU 65/MYLLYOJA

Eli obiska has left the country!

Alan vetää uusia hyhmävermeitä päälleni. Kerroin että ajoimme pullonpalautukseen Elvan kaupunkiin. Samalla reissulla poikkesin sikäläiseen käytettyjen vaatteiden puotiin ja löysin mielestäni mainion lämpösetin tällaisille päiville: Puman untuvatakin ja North Facen gore-tex-housut kokonaishintaan 220 kruunua eli 14 euroa.

Tässä toppatakki, joka maksoi kokonaiset 125 kruunua:



Ja lopuksi pari räpsyä samalta Elvan matkalta (viimeinen kerta kun olen talosta poistunut), harmaata on mutta joissain puissa on aika jännät värit. Nämä kuvat otettu Otepään huoltoaseman pihalta, ei sen eksoottisemmasta kohteesta:






sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Otepää tänään - lunta ja auringonkukkia

Lupasin kertoa blogissani Otepään lumitilanteesta. Ja säästä. Ja nyt kerron tästä menneestä päivästä: se oli sanalla sanoen UPEA.

Voiko päivä olla parempi! Aurinko paistaa täydeltä terältä, linnut sirkuttavat kuin keväisin vain osaavat, rinnat rottingilla: tule tule tyttö nuori, jakamaan se (pesä) mun kanssani!

Ensimmäiset perhoset lepattelevat ilmassa – lumi loistaa niin että silmiin sattuu. Ihmeellinen ihana potpourri, kevättä ja talvea suloisesti sekaisin.

Minulla on uskomus, että ensimmäinen perhonen, jonka keväällä näkee, ennustaa tulevaa kesää. Jos se on sitruunaperhonen, tietää se hyvää kesää. Jos se on nokkosperhonen, hmh, kesä ei ole niin hyvä.

Tänä aamuna Kimmo ryntäsi aamulla koirien ulkoilutuksen jälkeen kotiin hihkuen: ”Näin sitruunaperhosen!” Tuntia myöhemmin näin sellaisen itsekin. Hyvä kesä siis tulossa meille molemmille!

Mutta minun piti kertoa Otepään lumesta. Ja kerron: lumipeite on uutisten mukaan tällä hetkellä 25 cm paksu, ja ilmatieteilijät lupaavat kunnon hiihtohankia Otepäälle ja Tehvandin hiihtostadionin laduille kuun puoliväliin asti.

Kimmo kävi aamulla kaupassa ja törmäsi siellä Jaak Maeen, joka kertoi eilen hiihtäneensä Tarton maratonin ladun koko pituudeltaan. Uskomatonta. Aurinko paistaa, hanget hohtavat, ladut pitävät, ja ulkona lepattelevat sitruunaperhoset.

Eihän tällaista päivää voi jättää kuvaamatta. Lähdimme liikkeelle. Ensimmäiseksi Otepään hyppyritornin näköalatasanteelle.

(vinkki: kaikki kuvat aukeavat isommiksi niitä klikatessa)





Kuten kuvista näkyy, täällä ON lunta ja täällä tosiaan yhä hiihdetään.

Aurinko paistoi ihanasti näköalatasanteelle ja olisin voinut jäädä sinne koko päiväksi, tuulen suojaan, aurinkoa ottamaan.

Äitini, joka on yksi blogini vakiolukijoita, valitti yksityispostissa, että minusta ei ole riittävästi kuvia blogissa. Minä kun tapaan olla aina kameran takana, joten äidilleni tässä kuva tyttärestään poseeraamassa Otepään hyppyritornissa.



Hyppyritornista jatkoimme seuraavalle näköalatornille, eli Harimäelle.






Tornin juurella, yleisellä laavu-terassilla oli menossa perheen piknik.



Harimäen tornista aukeavia maisemia olen kuvannut useasti, Harimägi on yksi lempikohtiani Otepäällä, ja tästä linkistä pääsee katsomaan maisemia syksy/talvi. (Ajatuksena oli ottaa samasta kohtaa kuvat syksyllä ja talvella ja vertailla miten maisema muuttuu vuodenaikojen mukaan)

Tänään katselin tornista miten reipas hiihtoseurue saapui tornille – huomatkaa vaatetus! Tai paremminkin sen puute!





Harimäeltä kiipesimme vielä viimeiseen torniin. Pyhäjärven kartanon uudistettuun lasitorniin, joka toimii kahvilana.



Perin suloista oli istua korkealla tornissa, ulkoterassilla ja katsella pitkälti yli Pyhäjärven. Aurinko hehkui kasvoilla, posket punottivat, ja mieli oli parempi kuin erinomainen. Tiedättehän kissat kermakupilla jne.

Eli, pitkästä tarinasta loppuunveto: tällä hetkellä ilmat suosivat Otepäätä. Lunta on hiihtää, mutta aurinko lämmittää niin ihmisiä kuin luontoa ja kieputtaa sitruunaperhosia sinisellä taivaalla. Väki nauttii upeasta ilmasta, tuntuu kuin me kaikki olisimme kuin auringonkukat, kasvot kääntyneinä aurinkoon päin.



Toivon mukaan tämä ilma jatkuu vielä pääsiäiseen, ja miksei jatkuisi.

Ja vinkkinä, pääsiäiseksi meillä on vielä tilaa 10 vuodepaikan verran… eli jos innostutte, pistäkää varausta tulemaan: reservation@villaottilia.ee

Tervetuloa hiihtämään sitruunaperhosten sekaan!

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Päivän kuva: Tarton hiihtomaratoni

Tänään oli taas varsin toimelias päivä Otepäällä ja Villa Ottiliassa. Eli tänään hiihdettiin 38. Tarton hiihtomaratoni, joka toi paikalle niin huippu-urheilijoita kuin tavallisia hiihdon harrastajia.

Tässä päivän kuva Tarton hiihtomaratonin startista



Osallistujia oli hiihtotapahtumaan kaiken kaikkiaan lähes 5.200 rekisteröitynyttä, ja paljon oli virolaisten ohella hiihtäjiä Pohjoismaista, Saksasta, Venäjältä ja Tsekeistä. Norjalaiset voittivat kisan, paras suomalainen oli meillä yöpynyt Jarkko Jauho, sijoitus: 33.

Matkat olivat 63 km tai 31 km.

Hauska tapahtuma tuo maratonihiihto kaiken kaikkiaan. Paljon oli väkeä liikkeellä pilke silmäkulmassa. Ja se lähtö on ihan uskomaton: miettikää miltä näyttää kun tuo massa lähtee kertarysäyksessä liikkeelle.

Tässä näitä ei niin vakavia hiihtäjiä:







Eli monenlaista suksenkuluttajaa löytyi laduilta.

Minähän itse en ole kova tyttö hiihtelemään, edellisestä kerrasta on lähemmäs 10 vuotta ja sekin oli yksi perin tuskainen ponnistus Saariselällä, sekin työn puolesta.

Mutta äsken huomasin että paikallinen urheilutarvikeliike myy nyt suksipaketteja -70% hintaan, ja jotenkin kerettiläinen ajatus iski mieleeni: entä jos alkaisin minäkin hiihtoharrastuksen. Kerettiläinen siksi, että Linkaman kanssa olemme vannoneet, että kaksi on asiaa, joihin emme ryhdy: kansantanssit ja hiihto.

Seuraavaksi liityn sitten varmaan paikalliseen tanhukerhoon.

Oi aikoja, oi tapoja!

Ja lopuksi kuva siitä miten minulle luultavasti kävisi, jos suksille uskaltautuisin:

tiistai 13. tammikuuta 2009

Ei parta pahoille kasva

Ei parta pahoille kasva, eikä turpajouhet joutaville

Perheeseemme on ilmestynyt Ronjan ja Latten rinnalle nyt kolmas karvanaama.

Ei, emme ole äkkiseltään lisännyt talouttamme uudella nelijalkaisella, näissä kahdessa riittää yllin kyllin tekemistä.

Johtokunnan miespuolinen jäsen, tuo alfa-susi nimeltään Kimmo on kasvattanut itselleen parran. Minä olen projektia katsellut sivusta, hiljaa itsekseni hymyillen.

Mistä moinen asia tuli Kimmolle mieleen, on minulle yhä arvoitus. Kimmo ei sanottavammin trendien perässä hyppele, ei tutki Beckhamin hiustyylejä tai vaatekaappia. Ja paljasleukaisena on koko ikänsä esiintynyt.




Tässä Kimmo vielä siloposkisena


Ennen joulua aloin kuitenkin huomata, että Kimmon suun liepeille oli levittäytynyt epämääräistä karvoitusta, ja asiaa kysyessäni Kimmo hieman kiusaantuneena naurahti, että ajattelinpa tässä kasvattaa itselleni parran. Sopiiko se sinulle?

Miksi ei sopisi, värjäänhän minäkin surutta hiuksiani, kaikista muista naisellisista hullutuksista puhumattakaan. Minua vain hiljaa itsekseni nauratti tämä uusi piirre Kimmossa, jonkinlainen vaivihkainen miehinen turhamaisuus, halu parantaa tai muuttaa omaa ulkonäköään.

Ensimmäiset viikot suu oli ruokottoman näköinen, sanalla sanoen. Erinäisiä epämääräisiä karvoja pukkasi esiin sieltä täältä, osa harmaita, osa mustia. Aloin miettiä, lieneekö tämä karvankasvatusprojekti sittenkään niin viisas. Mieleeni nousi mielikuvia metsien miehistä, ruokkoamattomista hanttapuleista sateisina päivinä torin reunamilla. Pidin mielikuvat ominani ja sivusta katselin miten Kimmo kävi puolihuolimattomasti kurkkimassa kasvojaan peilistä, mietteliäänä siveli sekalaisia karvojaan, rapsutteli ja silitteli.

Ilmeisesti pokerinaamani ei kuitenkaan pitänyt täysin, sillä toisella partaviikolla Kimmo kiirehti lohduttamaan minua. Oli lukenut netistä ohjeita; ensimmäiset kolme viikkoa karvavärkin pitää saada kasvaa kunnolla, ennen kuin sitä voi alkaa siistiä ja rajata. Olin iloinen, ettei meillä ollut mitään merkittävää menemistä, kutsuja tai tapaamisia tiedossa.

Toisella partaviikolla huomasin myös, että suukottelu kävi hankalaksi. Parta ja eritoten huulen yläpuolinen viiksikasvu oli kuin teräsharjasta. Kaivatessani aviomiehen tuttua tulisuudelmaa törmäsinkin teräsharjaan, joka raapi minua. Autsch!

Alkoi parta- ja viiksikarvojen pehmennysoperaatio. Netistä oli jälleen löytynyt ohje: jokaisen pesun jälkeen tulee viikset ja parta käsitellä hiusbalsamilla. Ja näin tapahtui. Mietin itsekseni miltä mahtaa näyttää Linkama suihkussa, kasvot hiusbalsamilla peitettynä. Nauratti, mutta pidin huvittuneisuuteni omana tietonani.

Joulun alusviikolla piipahti luoksemme Kadri, joka Kimmon nähdessään purskahti nauruun. ”Kas teile on tulnudki Jouluvana!” tämä ilakoi. (Eli: Onko joulupukki tullutkin teille?) Kimmo hämillisenä nuorta partaansa sukimaan: ”Hmph, niin, ajattelin tässä vähän kokeilla josko saisin kasvatettua itselleni parran."

Kolmannella viikolla alkoi Kimmo muistuttaa Ago Kiveä, meidän otepääläistä tuttavaamme, 75-vuotiasta boheemia taiteilijaa, jonka tuotemerkkinä on upea pitkä harmaa parta. Ago on ihana ihminen, mutta ei ehkä kuitenkaan se, jonka haluan aamulla vierestäni löytää.

Passitin Kimmon parturiin, partaa leikkauttamaan ja siistimään. Pelkäsin, että muutoin alan pahimmassa tapauksessa nähdä unia ZZ Top-miehistä.


Kuva Wikipedian public domain galleriasta


Mutta kuka osaa leikata partaa? Leikkaavatko parturit edes partoja nykyisin? Onko koko parturi-nimi aikansa elänyt. Pitäisikö partureiden vaihtaa nimensä hiuksureiksi? Kampaaja kampaa, hiuksuri leikkaa hiuksia.

Pienellä soittokierroksella selvisi, että kyllä partoja vieläkin täällä leikataan, mutta se ei ole partureiden jokapäivästä työtä. Tilasimme ajan Tarton parhaimpiin lukeutuvasta kampaamo-parturiliikkeestä.

Nyt Kimmon parta on siis siistitty, ja ilmeisesti mies siistii sitä päivittäin, suihkun yhteydessä. Asiaa tiedusteltuani kuulin, että myös päivittäinen parran balsamihoito kuuluu aamutoimiin.

Ja tältä mies näyttää nykyisin:




Kaksi karvanaamaa ihmettelevät toisiaan


Veljekset kun ilvekset


Olen tätä parrankasvatusoperaatiota seuratessani alkanut miettiä parran olemusta yleisemminkin. Mistä se kertoo, onko se viehättävä vai ei? Tunnen useita parrakkaita miehiä, enkä ole aiemmin asiaa ajatellut sen enempää. En sitä, että parta on valinta, sitä hoidetaan ja vaalitaan ja leikataan ja muotoillaan samalla tavalla kuin me naiset hoidamme, vaalimme ja leikkaamme hiuksiamme.

Parralla siis täytyy olla tarkoitus. Miksi muuten ryhdyttäisiin näin hankalaan projektiin. Mikä tuo tarkoitus on, sitä en ole itselleni selvittänyt. Peittää itsensä? Tuoda itseään esiin?

Siis, parrakkaat blogini lukijat, kertokaa miksi teillä on parta! Ja naiset, kertokaa te puolestanne mitä te ajattelette parroista, ovatko ne viehättäviä, lisäävätkö vai vähentävätkö ne mielestänne miehen vetovoimaa. Sana on vapaa!

maanantai 24. marraskuuta 2008

Kärttyinen miljonääri

muistathan, kuvia klikkaamalla näet ne suurempina

======================================================


Edellisessä kirjoituksessani mainitsinkin Otepään mantran: kun sataa lunta, sataa taivaasta rahaa.

Jos niin on, olemme pian miljonäärejä. Lunta tulee, ja tulee, ja tulee. Kimmo lapioi ja kolasi tänään pihaa kolmatta kertaa ja totesi, että tässähän on suorastaan kuin Roope Ankka, joka vaan rahaa lappaa tieltään isoihin pinoihin.

Toki lumentulo on mukavaa – vaikka säätiedotusten mukaan tämäkään lumi ei täällä kauaa pysy, vaan lähtee jo viikonvaihteessa sulamaan. Mutta…

Tilanne eilen illalla, Kimmo kolaa ja kolaa ja piha on hetken puhtaana



Illalla on maisema jälleen aika surkea.



Me jaksamme ja pystymme hoitamaan oman pihamme, mutta talollemme johtava tie on kunnan. Ja matkaa meiltä postilaatikoillemme, jotka ovat Oru-kadun kulmassa, on reilut 100 metriä. Sitä on käsipelin aika hankalaa kolata.

Oru-katu on erikoinen. Se alkaa mäen huipulta, Pikk-kadulta ja suuntaa alas postilaatikoillemme. Siitä se haarautuu neljään suuntaan: tie eteenpäin on Oru-katua, tie oikealla on Oru-katua, ja tie vasemmalle, jossa me asumme, on myös Oru-katua.



Jostain syystä kunnan aurausmiehistöt eivät pidä meidän osaamme Oru-kadusta enää asianaan. Näin on ollut joka talvi. Katsomme haikeana kuinka pieni keltainen auraustraktori, tuo kauan odotettu valo pimeässä ja tuiskussa painaa mäkeä alas, hidastaa kulmassamme… ja kääntyy oikealle, pois meistä. Me hypimme omalla pihallamme, heilutamme ja viuhdomme, mutta sinne se katoaa, lumiaura, keltaisine vilkkuineen ja puskulevyineen.

Joka talvi soittelemme kuntaan, muistutamme, että meidän katuosuutemme kuuluu kunnan hoitopiiriin, ja joskus – mikä riemu – monen soiton jälkeen pieni keltainen puskutraktori löytää tiensä tänne.

Lunta on satanut viimeisen kolmen päivän ajan rankasti. Niin Virossa kuin Suomessa. Eilen illalla oli lähes koko Otepää pimeänä – pieni lohdutus, meiltä ei sähköt menneet. Ja joka tie on tukkeessa. Myrsky heilutteli koko maata, kaikki oli pysähdyksissä.

Ymmärrän mainiosti, että emme ole kiireellisimpien aurattavien teiden listalla, mutta olemme silti majoitusalan yritys, jonka asiakkaiden pitäisi päästä tänne vaivatta. Kun olimme jo toista päivää täysin motissa, alkoi minullakin pinna kiristyä.

Viikonloppuna on ihan turha soittaa kuntaan, ei siellä kukaan kuitenkaan vastaa. Niinpä sitten olin tänään eli maanantaiaamuna luurin varressa kello 09.01 – puhelinlinjat kuntaan aukeavat klo 9.00. Numerosta vastaa iloinen sihteeri, ja mikäpä hänellä on olla iloinen, sillä hän ei ole lumesta vastuussa: ”Olkaa ystävällinen ja soittakaa Valga Teed –yritykseen, joka hoitaa nykyisin Otepään teiden auraamisen, numero on xxx xxxxx.”

Minä soittamaan Valgan teille. Siellä vastaa puhelimeen huonotuulinen mies lyhykäisellä murahduksella:
”Grmphh.”
Minä tarkistan olenko soittanut oikeaan numeroon.
Vastaus: ”Niin? Grmphh!”

Alan selittää ongelmaamme. Mies lyö luurin korvaani. Tai sitten, ihan sattumalta, linja katkeaa. Soitan uudelleen.

”Grmphh!”
”Valga teed?”, kysyn uudelleen.
”Grmphhhh!”
”Puhelu taisi katketa. Jatkan samasta asiasta…”

Ja selitän ongelmamme, tie pitäisi saada auki, olemme toista päivää motissa, meillä on majoitusliike ja ihmisten pitäisi päästä tänne. Meidänkin pitäisi päästä täältä kaupunkiin, ruoka on loppu. Ja mitä jos tulee hätätapaus, miten tänne pääsee pelastuslaitos tai ambulanssi.

Vastaus: ”GRMPHH!”

Minä: ”Niin, että kun tämä kuuluu kunnalle, niin koskas te tulette tänne tietä auraamaan?”

Vastaus (mutinaa): ” Grhmmm…ilmoitetaan työpartioille”.

Ja taas luuri korvaan. Kännykkä kädessäni lähes savusi pahantuulisuutta ja välinpitämättömyyttä ja ylemmyyttä. Ilmaan jäi vahingoniloinen lausumaton lause: ’Kärvistele siellä suomiämmä, paljonko se minua heilauttaa.’ Ja tiesin, ettei mitään tule tapahtumaan.

Minua harmitti suunnattomasti etten osaa viroa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni. Jos olisin suomeksi saanut asiani esittää, olisin tuohon välinpitämättömään ja ylemmyydentuntoiseen ns. asiakaspalvelijaan saanut kyllä ajettua riittävän määrän jumalanpelkoa. Mutta viroksi se vaan ei suju.

Päivä valkeni ja lunta vaan tuli ja tuli ja tuli lisää.

Tässä Villa Ottilian parkkipaikka.


Luulen, että tänään ei grillata.

Ja luulen, että tänään en ala myöskään kasvihuoneen siivousta.



Ja jotenkin epäilen, että tänään ei ole se päivä jolloin aloitan takapihan ruusujen karsimisen.


Kimmo alkoi taas kolaamisen. Minulla oli nälkä. Ruoka oli loppu ja eilen olin elänyt yhdellä kilolla mandariineja. Tunnelmat alkoivat olla todella huonot.



Yritämme soittaa Valga Teed –numeroon. Se ei vastaa.

Koirien ulkoilutus on vaikeaa. Tarkemmin sanottuna, Ronjan. Lattehan loikkii kuin alppikauris hangessa, mutta Ronjalla on vaikeaa löytää pihalta edes pissipaikkaa.



Minulta alkaa huumori olla aika lopussa. Olen valmis kohtaamaan Valga Teed -miehen nenästä nenään, tai nyrkistä nenään. Linkama ymmärtää tilanteen vakavuuden ja päättää lähteä uhmaamaan auraamatonta tietä. Onhan meillä Jeep, ja nyt on Linkamalla mahdollisuus todistaa minulle, miksi kannattaa taloudessa pitää tuollaista bensasyöppöä.

Suuri Valkoinen Metsästäjä sukeutuu sotisopaansa ja hyppää rautaratsunsa päälle, päämääränä hankkia einettä naiselle ja kotieläimille. Siis harmaata hepoaan läpi hankien ja töyräiden kannustaen, kohti voittoja.

Harmaa hepo jää jumiin.



Mutta Suuri Valkea Metsästäjä ei anna periksi. Uhmaten ilmoja, uhmaten Valga Teed -yritystä hän puskee maasturiaan hangen läpi. Ja sitten taas kaivetaan lunta.

Mutta, HURRAA, Suuri Valkea Metsästäjä on lopulta päässyt sivistyksen pariin eli risteykseen, josta kunta on miten kuten aurannut tietä.

Tästä eteenpäinhän elo on ollut pelkkää iloa! Kimmon mukana tuli kotiin ruokaa, juomaa, tulitikkuja ja pullo punkkua. Minä olen valmis jäämään tänne mottiin useammaksikin päiväksi.

Mutta Valga Teed -yrityksen kanssa ei ole vielä kanaa kynitty eikä tietä aurattu.

Auringon laskiessa kävi paikalla yksi auratraktori.




Jännityksellä seuraan sen kulkua, ja se tulee, se lähestyy..... ja se, jumalauta, ajaa taas ohi!



Nyt minulla keittää ja olen täysin valmis ottamaan yhteen Mr. Grmpph'n kanssa. Päivän mittaan olen kerännyt kuin huomaamattani kokoon viron kielen sanastoa riittävästi, maustettuna tunteella, ja olen valmis avaamaan sanaisen arkkuni.

Suuri Valkea Metsästäjä on myös Rauhan Mies, ja yhteiskuntarauhan nimissä hän ehdottaa, että hoitaa keskustelun Mr. Grmpph'n kanssa. Saattaisi olla, että olisin käyttänyt, kielen hienosäätöä osaamatta, äänenpainoja, jotka eivät olisi rakentavia yhteisymmärryksen etsimisessä.

Kimmo soittaa siis uudelleen Valga Teed -palvelunumeroon ja saa luotua jonkinmoisen yhteisymmärryksen: kyllä tämäkin tie täytyy jossain vaiheessa aurata.

Ja niin käykin. Kun ilta on jo laskeutunut.

Paikalle tulee pieni traktori, joka sekoaa jaloissaan. Lunta on ollut liikaa. Paikalle tulee sitten suuri traktori joka yrittää kiskoa pientä traktoria irti liian korkeista lumivalleista.

Tätä balettia jatkuu puolisen tuntia.



Minä nauran. Vilpittömän vahingoniloisesti. Olisitte tulleet ajallanne, niin ei tätäkään mekaanista balettia olisi tarvittu.

Nyt on kaikki siis hyvin. Talo on lämmin, tie on aurattu, jääkaappi täytetty.

Mutta täytyy lopuksi sanoa, että ei se (lumi)miljonäärinkään elo ole aina pelkkää auringonpaistetta.

... vielä kun näkisi ne miljoonat.