Päivä eläinpotrettikuvaajan arjesta

Sain syyskuussa työtarjouksen kun paikallinen kulttuurivaikuttaja, Mari-Ann Karupää pyysi minua ottamaan muutamaisen muotokuvan hänen koirastaan Voitkasta sekä kissastaan, jonka nimi jäi hieman avoimeksi, Kiisuksi (=kisu) tuntui Mari-Ann felineä kutsuvan.

Mari-Ann pitää Nüplissä isoisänsä, runoilija Gustav Wulff-Õien kotimuseota, vanhaa idyllistä pientä mökkiä Nüplijärven rannalla.

Eilen, kun päivä oli kaunis ja kirkas, päätin sitten ryhtyä hankkeeseen. Lähdin ottamaan muotokuvia MariAnnen eläinystävistä. Varustauduin tehtävään kahdella kameralla ja objektiivilla, nameilla ja Assistentilla.

Mari-Annelta sain ohjeet siitä, mitä hän kuvilta toivoi. Tietenkin persoonaallista otetta joka tuo kotieläimien sielun esille. Mutta sitten hieman vaikeampia yksityiskohtia: olisi hyvä jos Voitkalla ei olisi remmiä tai hihnaa kuvissa. Mikä sitten edellytti muutamaakin manööveriä. Ja hyvä olisi jos Kiisun saisi kuvattua sisätiloissa, se kun on vähän arka kissa vaeltamaan vapaana.

Ensimmäine ongelma oli tässä: Voitka on Viron epävirallinen sprinttimestari kaikilla matkoilla. Koira on kuuluisa juoksuhaluistaan. Se poika ottaa jalat alleen heti kun siihen saa tilaisuuden. Painaa häntä suorana ja pysähtymättä Nüplistä Otepäälle. Josta se on palautettu useasti mm. taksilla kotiin. Nimensäkin se on saanut Voitkan kuuluisien metsäveljien mukaan, kovia karkailijoita nekin. Remmistä irroittaminen ei tullut kysymykseen, valisti Mari-Ann meitä.

No, totesin, että otetaan kuvankäsittely avuksi ja poistetaan remmi kuvista jälkikäteen. Näin teinkin. Assistentti piteli koiraa niin, että fleksiä ei kuvassa juurikaan näkynyt ja fleksin siima ei tullut pahasti kuvaan. Ja minä kuvasin.

Ensin muutama potretti kotimuseon portailla, auringossa. Voitka istuu kiltisti paikallaan ja Kimmo pitelee koiran fleksiä siten, että remmiä tai sen varjoa tulee kuvaan mahdollisimman vähän:



Tyylikäs profiili

Halusin kuvata liikkumattomien potrettien ohella Voitkan liikkuvaista luonnetta. Mikä tarkoitti sitä että Assistentti juoksutti koiraa ympyrää pitkin pihaa ja minä sitten yritin innostaa koiraa säntäämään luokseni. Kovaa työtä - varsinkin Assistentille. Voitka otti homman urheilijan luontaisella keveydellä.

Koira nauraa ja juoksee - juoksuttaja ja remmi on photoshopattu kuvasta pois. Alla originaali:

Assistentti yrittää pysyä Voitkan vauhdissa

Yritimme myös nameilla saada koiran katseeseen napakkaa virkeyttä. Assistentti esittelee namia - ja kyllä Voitka olikin erinomaisen virkeä. Ei kuitenkaan ehkä juuri sellainen tyylikäs potretti, mikä Mari-Annella oli mielessään. Minä ulvoin naurusta samalla kun kuvasin:

Voitka on myös kerjäämisessä aivan Viron kärkipäästä, mikä selvisi kun yritin loihtia silmiin tarkkuutta nameilla.

Silmissä tarkkuutta ja valppautta. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hieman erinäköinen originaalissa, se alla:

Namia! Mulle! Mulle! Mulle!

Voitkasta siirryin sitten Kiisun kuvaukseen, joka piti ensin suorittaa sisätiloissa. Arvasin, että vanhassa talossa on aivan liian vähän valoa kuvaamiseen. Ikkunat ovat pienet, ja muina valonlähteinä oli kynttilöitä ja lyhtyjä. Tunnelmallista, mutta mahdotonta kuvaajalle, jolla ei ole valaisimia tai tripodia mukanaan. Ja salamaa en halunnut käyttää.

Nostimme Kiisun ikkunan eteen, ja mirri suhtautui kuvaukseen ylimielisyydellä ja lähes nukahti kuvauksen aikana. Yhden suhteellisen tarkan kuvan sain silti kissistä nostettuna ikkunan eteen:

Muhkeat viikset on Mirrillä

Ei auttanut kuin siirtää Kiisunkin kuvaus pihalle. Jolloin Kiisu otti jalat alleen ja katosi aluskasvillisuuteen, kuvaaja perässä:'

Aikamme Kiisua seurattuamme päädyimme laiturille, koko konkkaronkka: Mari-Ann, joka talutti Voitkaa, Kimmo, joka talutti toista kameraani, minä ja Kiisu. Oli lähellä, ettemme pudonneet veteen siinä eläimiä yhteiskuvaan asetellessa. Ei onnistunut, aina jompikumpi käänsi selkänsä kameralle.

Lopulta pitkän ähellyksen jälkeen Kiisu päätti suorittaa aamupesunsa, ja silloin onnistuin nappaamaan kaksi viimeistä kuvaa, jotka ehkä kelpaisivat muotokuviksi:

Tällainen oli siis aloittelevan eläinpotrettikuvaajan kuvauskeikka. Opittiin, että koira kuuntelee mitä sanot, vaikka ei välttämättä tee kuten toivot, ja kissa antaa piutpaut kaikille toiveillesi. 

Toivottavasti kuitenkin kuvien tilaaja, Mari-Ann, on tyytyväinen kuvasaaliiseen.





Kulttuuria ja lampaanlihaa eli kesäjuhlat virolaiseen tapaan

Olen viime päivät ollut järjestämässä pieniä kesäjuhlia Otepään lähelle, runoilija Gustav Wulff-Õien (1865-1946) kotimuseoon.

Museo sijaitsee hieman Otepään ulkopuolella Nüpli-järven rannalla ja koostuu vanhasta rakennuksesta, jossa runoilija asui viimeisinä elinvuosinaan ja sen idyllisestä pihapiiristä. Museota emännöi karismaattinen, Ruotsissa pääosan elämästään elänyt, mutta isoisänsä kotitaloon kymmenisen vuotta sitten palannut Mari-Ann Karupää, runoilijan pojantytär.

Mari-Ann kuuluu siis Otepään tuttaviimme. Hän käy jo kahdeksaakymmentä, mutta ikä ei ole hänen vauhtiaan vähentänyt. Hän on yhä aktiivinen, päättäväinen ja sisukas, ja hänellä on mitä värikkäin tuttavapiiri, joka koostuu yhtä lailla kylänmiehistä ja -naisista  kuin kulttuurimaailman kovista nimistä tai yhteiskunnallisesti aktiivisista ihmisistä. Sitä ei koskaan tiedä kehen Mari-Annen pihamaalla törmää tai kenen kanssa huomaa istuvansa vanhan tuvan pyöreässä pöydässä, kynttilän valossa kahvitellen.

Ja tänään pidetään siis Mari-Annen pihamaalla kesäjuhlat, joita olen omalta osaltani ollut järjestämässä.

Itse ohjelmarunko on Mari-Annen aivoitusten tulosta ja koostuu kulttuurista ja runoudesta kaikilta sen eri osa-alueilta. Pihalle on koottu taide- ja valokuvanäyttely seitsemältä taiteilijalta, allekirjoittanut niiden joukossa. Latoon tulee elokuvateatteri. Pihalla kuullaan niin kansanmusiikkia kuin punkia ja muuta poikkitaiteellista musisointia. Illalla esitetään pihalla Gustav Wulff-Õien näytelmä Lambaliha, jonka jälkeen tarjoillaan pärnulaisen runoilijan, näyttelijän ja kokin Jaak Heinin valmistamaa lampaanlihaa.

Koko päivän kulkee esitysten rinnalla runomaratoni, joka alkoi jo viime yönä klo 00.00 hyttysverkon alla ja otsalamppujen valossa ja joka jatkuu 24 tuntia; puolen tunnin välein joku lukee aina Wulff-Õien runon.

Että sellaiset kesäjuhlat, joilla juhlistetaan museon 50-vuotispäiviä.

Minun osuuteni tässä on ollut pystyttää taidenäyttelyt. Ja sehän on ollut luovaa puuhaa. Taulujen sijoittelussa päädyimme ripustamaan ne ulos, talojen ulkoseinille, lappeen alle. Ilmat ovat olleet viime päivät aurinkoisia ja tälle päivälle on luvattu suorastaan hellettä. Ei ole siis suurta pelkoa, että sade tuhoaisi teokset. Yöksi ne on kuitenkin nostettu aina sisälle.

Kimmo mittaa sivurakennuksen seinää, johon tulevat Valli Vidilin suuret valokuvat

Valli Vidil tekee suuria kuvia pienistä aiheista

Rakennuksen toiselle puolelle taas tulevat maalareiden Sigrid ja Virge Vahesalun maalaukset sekä valokuvaaja Leili Liblikin ja minun valokuvat:

Kimmo ja Jaak Hein rakentavat näyttelyä vierastalon terassille

Mari-Annen kisu osallistuu sekin toimintaan

Kiisu seuraa verannalle syntyvän näyttelyn ripustusta

Näyttelijä-ohjaaja-kokki Jaak Hein (oikealla) keskustelee teatteriseurueen kanssa Lambalihasta

Minä valitsin näyttelyyn mustavalkeita utukuvia, joita olen esitellyt täällä blogissanikin. Ne on otettu oman Canonini emolevyn hajottua väliaikaisessa käytössä olleella pienellä Olympus SP 560UZ:lla, jonka ostin jokunen vuosi sitten, ennenkuin hankin Canon 1000D:n.

Valokuvat on kehystetty ja odottavat näyttelyyn lähtöä. Pahoitteluni että kuva on näin huono, vaikea oli saada kuvaa ilman heijastuksia.

Valokuvista vielä muutama sana.

Amerikkalaisella valokuvafoorumilla kävi taannoin keskustelu, jonka otsikko oli: Mitä vastaatte kun kuulette (tuhannennen kerran) lauseen: "Sulla on varmaan kallis kamera kun otat noin hyviä kuvia." Vastauksia tuli monta ja monet hykerryttävän hauskoja.

Eilen muistutti Canon-teknikko, joka korjaa kameraani, että yhtä paljon kallis kamera tekee ihmisestä paremman valokuvaajan kuin kallis auto tekee taviskuskista ralliautoilijan. "Jummalauta, ostin kahden miljoonan kärryn ja silti ajoin sen ojaan", oli kuulemma raharikas asiakas hänelle manannut samalla kun oli valinnut itsellensä Canon-perheen kalleinta kameraa, ja jatkanut: "Taidan sitten ryhtyä valokuvaajaksi."

No, tänään pääsen näyttelyssäni todistamaan, ettei kamera yksin kuvaa tee, toistaiseksi siihen tarvitaan myös kuvaajaa.