Tiina matkaa kotia kohti ja jatkaa matkakertomusta - osa 2

Juttu jatkuu. Nyt laivalta.

---

Itku pitkästä ilosta, sanotaan. Näin kävi tunti sitten minullekin. Pääsi poru Länsisatamassa.

Olen tehnyt kotimatkaa aamusta alkaen ja ollut hyvällä mielellä, vaikka hieman väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paljon elämyksiä ja painava pyörätön matkakassi vievät veronsa reippaammaltakin reissu-Dorikselta.

Etenin kuitenkin määrätietoisesti, joskin tuskaisesti, Turun Piispankadulta Turun rautatieasemalle - tästä lisää toisessa kirjoituksessa - ja sieltä junalla Helsinkiin. Olin varannut hyvin aikaa siirtyä Rautatieasemalta Länsisatamaan, reilut puolitoista tuntia. Vaan kehnosti kävi. Bussi hituroi ja in-checkauksen täti se vasta hituroikin.

Kello kävi. Jono eteni toivottoman hitaasti. Edessäni oli liuta ihmisiä, jotka olivat menossa myöhäisemmälle risteilylautalle, heillä ei ollut kiire. Yritin kohteliaasti kertoa että minun pitää ehtiä tähän 17.30 pikalauttaan. Mutta edessäni pönöttävä ei-niin-herrasmies viis veisasi toiveistani. eikä muutkaan jonossa seisoskelikjat olleet halukkaita luopumaan jonotuspaikastaan.

Kun lopulta pääsin tiskille, olin kuulemma 5 minuuttia myöhässä. Enkä päässyt laivalle, vaikka se vielä tukevasti seisoi laiturissa. Sain lipun 18.30 lähtevään Baltic Princessiin, joka taittaa matkaa ikuisuuden, tarkalleen sanottuna 3,5 tuntia. Siitä ilosta maksoin 10 euroa enemmän.

Tässä kohtaa tämän iloisen matkakamelin selkä katkesi. Huomasin olevani väsynyt, nälkäinen ja tunsin tulleeni kaltoin kohdelluksi. Soitin Kimmolle, joka oli jo lähtenyt ajamaan kohti Tallinnan satamaa minua vastaan. Ja silloin pääsi poru.

No, maailmassa tapahtuu hullumpiakin asioita. Nyt ovat tunnekuohu ja mielipaha jo laantuneet. Istun Sailor Barissa, läppäri tukevasti liitettynä seinäpistokkeeseen ja jatkan matkakertomustani stoalaisen tyynenä - muun reistelyväen hipatessa ympärilläni. Aikaa tarinointiin minulla ainakin on!

Siirrymme siis seuraavaan päivään joka on lauantai, luokkakokouksen päivä.

---

Edellisiltana olivat Kolkkasiskot kysyneet, että jännittääkö huominen minua. Ja olin vastannut: ei. Mutta se ei tarkoittanut etteikö vanhojen luokkakaverien tapaaminen olisi ollut jännittävää!
Treffit oltiin sovittu turkulaiseen Koulu-ravintolaan. Saapumisaika oli venytetty pariin tuntiin, 12-14 aikajanalle. Minä saavuin paikalle klo 13.

Kiertelin alakerran saleja ja kurkin looseihin, josko siellä näkyisi tuttuja kasvoja. Mietin sitä miten paljon kurssikaverit olisivat mahdollisesti ulkonäöltään muuttuneet. Ja tutkin vaivihkaan vieraita kasvoja löytääkseni niistä tuttuja piirteitä.

Kun sitten tulin oikeaan saliin ei erehtymisen vaaraa ihmisistä ollut. Tuttuja kasvoja, vain pienillä rypyillä naamioituneina. Ja muutaman minuutin kuluttua nuo kuluneista vuosista kertoneet rypyt olivat nekin sulaneet. Naamioiden alta ilmaantui tutut kasvot, samanlaisina kuin mitä ne olivat olleet kolmekymmentä vuotta sitten.

Tapaaminen oli riemukas. Juttu lensi eikä havaittavissa olla pienintäkään vierastamista. Samoja ihmisiä me olimme kuin 30 vuotta sitten, nyt vain runsaammalla elämänkokemuksella varustettuina.

Lounas nautittiin Koulu-ravintolassa, pitkässä pöydässä. Ja juttua riitti, jo ensi metreiltä.

Koulusta jatkoimme joenrantaan ja asetuimme loppuillaksi uudistetun Pinella-ravintolan terassille.  Emmekä me sieltä poistuneet ennen valomerkkiä. Joka tuli tietenkin aivan liian aikaisin.  Kaksitoista tuntia ei ole riittävä aika päivittämään 30 vuoden tapahtumat.

Illan lopuksi oli laseja kertynyt muutamainenkin meidän pöydällemme.

Kello kaksi yöllä palailin jokirantaa pitkin Jaanan luo. Ja mietin kulunutta iltaa. Mietin tarinoita joita olin kuullut, iloisia ja joitain surullisiakin. Naureskelin itsekseni vitseille ja kaskuille joita illan mittaan oli ilmassa lennellyt. Ja olin hyvillä mielin siitä että kaikki kurssilaiset olivat löytäneet paikkansa maailmassa. Ei ole täydellistä tarinaa, ei kenelläkään. Jokaisella on omat huolensa, omat ilonsa ja surunsa. Mutta se kuuluu elämään. Tärkeintä on että elämänilo ja -jano säilyvät.

Kiitos ihanat kurssikaverini tästä illasta! Kiitos Ifa siitä että näit vaivaa tämän illan toteutumiseksi. Etsit meidät ja toit meidät kokoon!

Kolmekymmentä vuotta meni tähän tapaamiseen. Seuraavaan menee vähemmän, näin porukassa päätimme! Seuraava kohtaaminen voisi olla Virossa, Võsulla. Yöpymiset tulisivat minun piikkiini!

--

Jälkikirjoitus: kuvia tästä tapaamisesta on minulla tietenkin pilvin pimein. Tapani on, etten julkaise koskaan kuvia ihmisitä ilman lupaa. Siksi jätän tämän tarinan kuvituksen minimiin eli yhteen suhteellisen suttuiseen ja epätarkkaan ryhmäkuvaan. Lupaa en ole kysynyt. Joten jos joku asianomaisista haluaa sen poistettavaksi, äkkiä vaan viestiä minulle.