Turku-matkapäiväkirja, viimeinen osa: Kulttuuripääkaupunki 2011

Viimeinen osa viime viikonlopun matkapäiväkirjasta tulee tässä.

Lauantai meni siis Kieli-instituutin (sittemmin Turun Yliopiston Kääntäjänkoulutuslaitos) kurssikaverien tapaamisessa. Sunnuntai oli omistettu vapaamuotoiselle haahoilulle kaupungissa. Oppaana minulla olivat kolkkasisaret Jaana ja Sarkki:

Valloittavat Turku-oppaani

Palaaminen vanhaan opiskelukaupunkiin monen monituisen vuoden jälkeen on avartava kokemus. Kaupungin näkee aivan uusin silmin.

Nuorena sitä lähinnä kulutti kaupunkia. Tahtoo sanoa, kulki paikasta toiseen sen enemmälti näkemäänsä havainnoimatta. Lomps lomps sitä marssi Tuomiokirkon ohi, päämääränä Kieli-instituutti. Ei siinä joutanut kirkkoa ihmettelemään, oli tärkeämpää mietittävää. Kipin kapin Aurasillan yli, sen enempää ihailematta jokea reunustavia vanhoja rakennuksia tai laivoja. Siinä meni Hovioikeuden talo ja äkkiä ohi Pietari Brahen patsaan että ehtii sopivasti bussille.

Nyt äkkiä jokainen katukulma tarjosi näkymän, joka oli mielenkiintoinen tai kuvauksellinen. Ja minähän tietenkin kuvasin. Tunsin olevani kunnon turisti, vanhassa tutussa kaupungissa.

Ravintolalaivoja Aurajoella

Turun katukuvaan antoi oman pikantin mausteensa Euroopan Kulttuuripääkaupunki 2011 -titteli. Tilataideteoksia oli siroteltu ympäri kaupunkia, kuten Stefan Lindforsin muotoilemat lasikuituiset hylkeet, joita turkulaiset taiteilijat olivat tuunanneet makunsa mukaan:

Herrasmieshylje Turun kaupunginteatterin edustalla.

Jaana ja yönmusta hylje kultainen kala suussaan.

Mukavasti päivä kului nähtävyyksiä ja kulttuurikaupungin antia bongaten. Välillä pysähdyimme sadetta pitämään Cindy- ja Wanha Rahtilaiva -ravintoloissa. Ja päivän lopuksi suuntasimme askeleemme Apteekki-ravintolaan, jonne olimme saaneet sovittua treffit rakkaat opiskelukaverimme Jussin kanssa.

Mutta sitä ennen käydään grillillä! Pienessä vesisateessa nautimme mielihyvästä voihkien Mantu-grillin antimia ja toteamme, että kun kunnon grilliruoka on hyvää, se on todella hyvää! Eikä Mantun annoksissa pihtailla atrian tai lisäkkeiden määrässä.

Tytöt käyvät ulkona syömässä.

Päivän kuva-annista tein gallerian, johon suosittelen tutustumista jos Turun näköalat suinkaan kiinnostavat. Ja on siellä muutama kaunis potretti minustakin, pitkästä aikaa.

Tässä tuo kuvagalleria, sinne siis klikaten: Tiina seikkailee Euroopan kulttuuripääkaupungissa.

Maanantai oli paluupäivä. Johon siihenkin sisältyi yllättävä ja mieluisa tapaaminen.

Olin lähtenyt jalkapelillä kohti Rautatieasemaa, toisessa kädessä ilmeisesti kiviä sisältävä matkakassini, jossa ei ollut pyöriä. Tuomiokirkolle päästyäni olin jo aivan katki, kassin kantokahvat syvälle kämmeneen pureutuneina. Hiki valui ja tuntui että kädet olivat venyneet nilkkojen tasolle, kuten orankeilla tapaa olla.

Nipin napin jaksan horjua Aurasillan yli ja siitä kohti Turun kaupunginkirjastoa. Sitten loppuu puhti. Puuskutan ja hikoilen ja olen epätoivoinen. Katson ohikiitäviä polkupyöriä ja niiden tarakoita. Tuonne kun saisin raskaan taakkani nostettua! Ohi kulkee monenlaista opiskelijaa, on nuorta ja vanhaa miestä, joilta on turha apua pyytää. Puhisen itsekseni että sankarillisuus on kadonnut nykypäivinä maailmasta. Ja nostan painavan kassini taas ilmaan ja lähden paarustamaan eteenpäin.

Kun viereeni ilmestyy ilmestyksen kaltainen, pellavapäinen Apollo, joka pehmeällä nuotilla kysyy ystävällisesti voisiko hän mahdollisesti minua auttaa. Olen kohdannut Turun viimeisen ritarin, komean ja salskean Kirillin, joka keveästi nappaa laukkuni ja lähtee sitä kantamaan ylös Kauppiaskatua. Silmiini syttyvät tähdet, enkä tiedä miten Kirilliä kiittäisin.

Niin me taivallamme ylös Kauppiaskatua ja jatkamme kohti Rautatieasemaa. Kirill vie laukkuni perille asti, vaikka hänen kotinsa on jo jäänyt taakse. Juttelemme lyhyen kävelyretkemme aikana monenlaista elämästä, opiskelusta ja Suomesta ja Turusta. Kerron osallistuneeni kurssini valmistumisen 30-vuotispäiville ja Kirill nauraa, ettei hän ollut silloin vielä syntynytkään.

Ilman Kirilliä en olisi ehtinyt junaan, johon olin tähdännyt. Niinpä lähetän hänelle, näin blogini kautta vielä kerran kiitokset! Kiitos! Kiitos! Kiitos!

Kirill ja Tiinan onnettoman painava matkakassi Rautatieaseman edessä.

Tällainen oli siis Turun reissuni, monin tavoin inspiroiva ja antoisa!

Ja kun kiittelemään ryhdyin, niin tässä vielä kerran kiitos kaikille asianomaisille: Ifalle joka kutsui vanhan instarin jengin kokoon, Jaanalle joka tarjosi mainion yösijan ja hienot grillibileet, Sarkille ja Jussille aina yhtä ihastuttavasta seurasta ja Mantun grillille pöperöistä, joiden energiamäärällä pitäisi jaksaa parikin päivää ilman lisätankkausta.

Ja lopuksi vielä kerran tuo linkki kuvagalleriaan, jos ehti ylhäällä se jo unohtua: Tiina seikkailee Euroopan kulttuuripääkaupungissa

Tiina matkaa kotia kohti ja jatkaa matkakertomusta - osa 2

Juttu jatkuu. Nyt laivalta.

---

Itku pitkästä ilosta, sanotaan. Näin kävi tunti sitten minullekin. Pääsi poru Länsisatamassa.

Olen tehnyt kotimatkaa aamusta alkaen ja ollut hyvällä mielellä, vaikka hieman väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paljon elämyksiä ja painava pyörätön matkakassi vievät veronsa reippaammaltakin reissu-Dorikselta.

Etenin kuitenkin määrätietoisesti, joskin tuskaisesti, Turun Piispankadulta Turun rautatieasemalle - tästä lisää toisessa kirjoituksessa - ja sieltä junalla Helsinkiin. Olin varannut hyvin aikaa siirtyä Rautatieasemalta Länsisatamaan, reilut puolitoista tuntia. Vaan kehnosti kävi. Bussi hituroi ja in-checkauksen täti se vasta hituroikin.

Kello kävi. Jono eteni toivottoman hitaasti. Edessäni oli liuta ihmisiä, jotka olivat menossa myöhäisemmälle risteilylautalle, heillä ei ollut kiire. Yritin kohteliaasti kertoa että minun pitää ehtiä tähän 17.30 pikalauttaan. Mutta edessäni pönöttävä ei-niin-herrasmies viis veisasi toiveistani. eikä muutkaan jonossa seisoskelikjat olleet halukkaita luopumaan jonotuspaikastaan.

Kun lopulta pääsin tiskille, olin kuulemma 5 minuuttia myöhässä. Enkä päässyt laivalle, vaikka se vielä tukevasti seisoi laiturissa. Sain lipun 18.30 lähtevään Baltic Princessiin, joka taittaa matkaa ikuisuuden, tarkalleen sanottuna 3,5 tuntia. Siitä ilosta maksoin 10 euroa enemmän.

Tässä kohtaa tämän iloisen matkakamelin selkä katkesi. Huomasin olevani väsynyt, nälkäinen ja tunsin tulleeni kaltoin kohdelluksi. Soitin Kimmolle, joka oli jo lähtenyt ajamaan kohti Tallinnan satamaa minua vastaan. Ja silloin pääsi poru.

No, maailmassa tapahtuu hullumpiakin asioita. Nyt ovat tunnekuohu ja mielipaha jo laantuneet. Istun Sailor Barissa, läppäri tukevasti liitettynä seinäpistokkeeseen ja jatkan matkakertomustani stoalaisen tyynenä - muun reistelyväen hipatessa ympärilläni. Aikaa tarinointiin minulla ainakin on!

Siirrymme siis seuraavaan päivään joka on lauantai, luokkakokouksen päivä.

---

Edellisiltana olivat Kolkkasiskot kysyneet, että jännittääkö huominen minua. Ja olin vastannut: ei. Mutta se ei tarkoittanut etteikö vanhojen luokkakaverien tapaaminen olisi ollut jännittävää!
Treffit oltiin sovittu turkulaiseen Koulu-ravintolaan. Saapumisaika oli venytetty pariin tuntiin, 12-14 aikajanalle. Minä saavuin paikalle klo 13.

Kiertelin alakerran saleja ja kurkin looseihin, josko siellä näkyisi tuttuja kasvoja. Mietin sitä miten paljon kurssikaverit olisivat mahdollisesti ulkonäöltään muuttuneet. Ja tutkin vaivihkaan vieraita kasvoja löytääkseni niistä tuttuja piirteitä.

Kun sitten tulin oikeaan saliin ei erehtymisen vaaraa ihmisistä ollut. Tuttuja kasvoja, vain pienillä rypyillä naamioituneina. Ja muutaman minuutin kuluttua nuo kuluneista vuosista kertoneet rypyt olivat nekin sulaneet. Naamioiden alta ilmaantui tutut kasvot, samanlaisina kuin mitä ne olivat olleet kolmekymmentä vuotta sitten.

Tapaaminen oli riemukas. Juttu lensi eikä havaittavissa olla pienintäkään vierastamista. Samoja ihmisiä me olimme kuin 30 vuotta sitten, nyt vain runsaammalla elämänkokemuksella varustettuina.

Lounas nautittiin Koulu-ravintolassa, pitkässä pöydässä. Ja juttua riitti, jo ensi metreiltä.

Koulusta jatkoimme joenrantaan ja asetuimme loppuillaksi uudistetun Pinella-ravintolan terassille.  Emmekä me sieltä poistuneet ennen valomerkkiä. Joka tuli tietenkin aivan liian aikaisin.  Kaksitoista tuntia ei ole riittävä aika päivittämään 30 vuoden tapahtumat.

Illan lopuksi oli laseja kertynyt muutamainenkin meidän pöydällemme.

Kello kaksi yöllä palailin jokirantaa pitkin Jaanan luo. Ja mietin kulunutta iltaa. Mietin tarinoita joita olin kuullut, iloisia ja joitain surullisiakin. Naureskelin itsekseni vitseille ja kaskuille joita illan mittaan oli ilmassa lennellyt. Ja olin hyvillä mielin siitä että kaikki kurssilaiset olivat löytäneet paikkansa maailmassa. Ei ole täydellistä tarinaa, ei kenelläkään. Jokaisella on omat huolensa, omat ilonsa ja surunsa. Mutta se kuuluu elämään. Tärkeintä on että elämänilo ja -jano säilyvät.

Kiitos ihanat kurssikaverini tästä illasta! Kiitos Ifa siitä että näit vaivaa tämän illan toteutumiseksi. Etsit meidät ja toit meidät kokoon!

Kolmekymmentä vuotta meni tähän tapaamiseen. Seuraavaan menee vähemmän, näin porukassa päätimme! Seuraava kohtaaminen voisi olla Virossa, Võsulla. Yöpymiset tulisivat minun piikkiini!

--

Jälkikirjoitus: kuvia tästä tapaamisesta on minulla tietenkin pilvin pimein. Tapani on, etten julkaise koskaan kuvia ihmisitä ilman lupaa. Siksi jätän tämän tarinan kuvituksen minimiin eli yhteen suhteellisen suttuiseen ja epätarkkaan ryhmäkuvaan. Lupaa en ole kysynyt. Joten jos joku asianomaisista haluaa sen poistettavaksi, äkkiä vaan viestiä minulle.

Tiina palaa kotiin ja muistelee matkaa - osa 1

Kaksi asemaa, niiden välissä neljä päivää ja kolmekymmentä vuotta.

Helsingin asema, perjantai 5.8.2011. Matka Turkuun alkaa.

Turun asema, maanantai 8.8.2011, matka Helsinkiin ja sieltä Otepäälle alkaa.

Turun reissu on tullut päätökseensä. Istun junassa jälleen läppäri edessäni. Suunta on nyt kotia kohti. Tunnelmat väsyneet mutta onnelliset. Pää on täynnä tuntemuksia, ajatuksia, elämyksiä, joihin on hyvä palata vielä monta kertaa. Kuluneet neljä päivää olivat täynnä kohtaamisia, luokkatovereiden, ystävien ja tuttujen. Niihin sisältyi paljon naurua, iloa, jos myös vakavaa pohdintaa elämästä ja sen mutkikkaista poluista.

Informaation määrä oli valtava, sitä täytyy pureskella paloittain, maistella ja nautiskella yksittäisistä hetkistä. Pohtia ja analysoida näkemäänsä ja kuulemaansa. Palata valokuviin, käytyihin keskusteluihin, huomioihin ja havaintoihin joita matkan aikana tein.

Turku itsessään oli kaupunkina kaunis. Monin tavoin niin tuttu. Mutta yhtä lailla uusi ja ihmeellinen - puistot olivat hoidettuja ja huoliteltuja. Ravintolat, kahvilat, terassit tyylikkäitä, monet suorastaan kansainvälisiä ja hyvin viehättäviä. Vuoden kulttuuripääkaupungin tittelin myötä oli Turku pukenut päälleen iloisen ja vallattoman kulttuurin viitan, joka koostui pirteistä väreistä ja vekkuleista kuvioista. Pohjimmainen viesti lieni: kulttuuri on hauskaa!

Minä siis nautin vierailustani. Suuresti.

Minulla on vielä runsas tunti aikaa näpytellä pientä miniläppäriäni ennenkuin juna saapuu Helsinkiin. Kertoa visiitin parhaat palat, hulvattomimmat hetket, mielenkiintoisimmat elämykset. Aloittaminen on vaikeaa, kun kaikki on päässä myllin mallin. Mutta yritän. Helpointa lienee edetä kronologisessa aikajärjestyksessä.

Palataan siis perjantaihin, jolloin saavuin Turun rautatieasemalle, jossa minua oli vastassa Tuonenmarja-vartion oma kolkkatyttö Sarkki. Tuonenmarjoista olen kertonut aiemminkin blogissa - meidän omasta vartiostamme, joka perustettiin joskus 70-luvun loppupuolella ja johon kuuluu tasan kolme kolkkatyttöä: Jaana, Sarkki ja minä. Jonka mottona on: Aina valmis! Ja jonka jamboreet eivät edusta sitä kaikkein perinteisintä partiolaislinjaa.

Rakkaiden ytävien jälleennäkeminen on aina huisan hienoa. Riippumatta siitä, onko aikaa edellisestä tapaamisesta mennyt yksi yö tai yksi vuosi. Jotkut asiat vain ovat ja pysyvät, kuten hyvien ystävien rakkaus ja ystävyys. Ne ovat yhtä varmoja ja pysyviä kuin suomalainen peruskallio. Ja ne muodostavat pohjan omalle elämälle, antavat sille raamit ja turvallisuudentunteen. On kovin hyvä olla ja hengittää, kun tietää, että maailmassa on ihmisiä, jotka rakastavat ja hyväksyvät sinut, vaikka mitä tulisi! Kun heidän luokseen tulee, tuntee tulevansa kotiin.

Sarkki siis tuli asemalle minua vastaan, ja siitä lähdimme yhdessä eteenpäin kohti Turun keskustaa. Kolkkatyttö Jaana oli vielä töissä muutamaisen tunnin, ajan jonka vietimme pienellä terassilla nopeasti kiireisimpiä uutisia vaihdellen.

Jaanan saavuttua joukkoon ja porukan tultua täysilukuiseksi lähdimme Piispankadun paratiisiin. Ilta kului Jaanan ihanan idyllisellä pihamalla grillaten ja chillaten. Kauan eläköön uskollinen pallogrilli, johon liityy tarina jos toinenkin.

Elokuun pehmeässä samettiyössä jatkui letkeä jutustelu pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle. Voiko olla hienompaa: vehreä kaupunkikeidas, tumman lila elokuun pehmeä yö ja hyvää ruokaa ja ystäviä? Kuten jo yllä sanoin: tuntui kun olisi tullut kotiin. Melkein unohdin miksi olin oikeastaan Turkuun tullut.  Seuraavan päivän jännitysnumero: luokkakokous ei tuntunut oikeastaan lainkaan jännittävältä. Vain ja ainoastaan mielenkiintoiselta.

Portti johdattaa Jaanan kaupunkikeitaaseen, idylliseen pihapiiriin, johon ajan hammas ei tunnu purevan.

Yksityiskohta pihapiiristä

Herttileijaa, minun piti kirjoittaa raportti Turun reissusta tällä junamatkalla. Hetki sitten kuulutettiin saapuminen Espooseen. Enkä minä ole päässyt vasta kuin ensimmäisen päivän iltaan.

Jatkan siis juttua parin tunnin kuluttua, Viron lautalta. Ja julkaisen tämän tässä ja nyt.  Ja virheet korjaan myöhemmin. Kuten nuo keskitetyt rivit, joita en näytä pystyvän korjaamaan tällä läppärillä. Juttu jatkuu joka tapauksessa.

Maalaistyttö matkaa Turkuun

Istun Turkuun vievässä Intercity-junassa ja kirjoitan blogia. Ensimmäisen kerran elämässäni. Siis teen molempia yhtä aikaa. Ja matka sujuu mitä herttaisimmin.

Olen matkalla Kieli-instituutin eli Turun kääntäjäkoulutuslaitoksen 30-vuotistapaamiseen. Uskomatonta miten aika kuluu!

Muutenkin on jotakuinkin epätodellinen olo. Olen Liisa Ihmemaassa. Viimeisestä Suomessa käynnistä on aikaa, ja silloin matkasin Kimmon matkassa ja autolla. Nyt kuljen yksin julkisilla kulkuvälineillä, laivalla, bussilla ja junalla. Ja ihmettelen miten kaikki on muuttunut niin nopeasti. Miten kansainvälinen kaupunki Helsingistä on tullut. (Vietin Rautatieasemalla 26 minuuttia ennen Turun junan lähtöön, joten kovin kattava ei analyysini ole.)

Elielin tori tai aukioko se on, on minulle vieras ympäristö. Rautatieasemakin näyttää oudolta katettuine laitureineen. Junalippu ostetaan netistä. Ja juna on kaikin puolin moderni ja ennen kaikkea nopea. Kaukana ovat ne ajat jolloin istuttiin kolmisen tuntia tunkkaisissa Express-busseissa polvet suussa ja köröteltiin viikonloppuna Turusta Helsinkiin äidin notkuvan ruokapöydän ääreen. Juna oli tuolloin selkeästi hitaampi vaihtoehtoja ja vuoroja oli vähän. Nyt niitä näyttäisi lähtevän lähes joka tunti.

Seurailen tässä vaivihkaan kanssamatkustajiani, ja sen sijaan että ihmiset vain tuijottaisivat lasittunein silmin ikkunasta ulos tai torkkuisivat suu auki kuola valuen, tuntuu jokainen puuhaavan jotain. Viereisessä penkissä istuu kaksi naista ja katselee ja naureskelee toisen naisen älypuhelimen videoille. Siinä likat päivittävät kuulumisiaan elävän kuvan keralla. Sivuttain minusta käytävän toisella puolella istuu tummapintainen rastamies, joka kuuntelee iPodia ja hiljaa nyökyttelee musan tahtiin. Edessä kirjoitetaan läppärillä ja takana puhutaan kännykkään. Jostain kuuluu vaimeaa englanninkielistä puhetta ja taustaääniä. Epäilen, että joku katsoo netistä leffaa tai videota ja kuuntelee sitä kuulokkeet korvissaan.

Mietin, että jos 30 vuotta sitten joku olisi minulla maalaillut tällaisen näkymän, en sitä varmastikaan olisi uskonut todeksi.

Maailma on muuttunut 30 vuodessa, se on selvää. Ja maailma ja Suomi ovat muuttuneet merkittävästi niiden kuuden viimeisen vuoden aikana, jolloin olen ollut poissa täältä. Tunnen todella olevani kuin Liisa Ihmemaassa

Tarjoilukärryt saapuvat. Vanhaa kunnon ravintolavaunua ei Intercity-junissa näköjään ole. Sääli, sillä ravintolavaunuissa tapasi aika ajoin todellisia persoonia ja kuuli ihmeellisiä elämäntarinoita. Tupakkavaunuakaan ei tässä (minun käsitykseni mukaan) ultramodernissa junassa ole. Mutta tarjoilukärryistä voi tilata tavallisen kahvin ohella erikoiskahveja. Otan tavallisen kahvin ja toivon siihen oikeaa maitoa, ei mitään pulveria. Saan kahvin oheen kaksi putkiloa, joita kääntelen epäluuloisesti käsissäni. Vieressä istuva nuori nainen kertoo putkiloiassa olevan tavallista maitoa. Ja selventää: "Se on ekologisempaa pakata näin." Minä nyökkäilen kiitollisena tiedosta.

Mietin että olivatko ihmiset 30 vuotta sitten näin avoimia ja seurallisia ja ystävällisiä. Ihmiset aloittavat mutkattomasti keskustelun keskenään, ikäerosta huolimatta. Huomaan että rastamies on aloittanut jutustella vieressä istuvan nuoren naisen kanssa. Puhe kulkee luontevasti englanniksi.

Palvelua jaksan myös ihmetellä. Bussikuski satamasta Rautatieasemalle pyrki selvittämään englanniksi asiakkaille reittiä. Eikä hermostunut vaikka hollantilaiset ja saksalaiset turistit törmäilivät vääristä ovista sisään ja maksoivat järjestään isoilla seteleillä.

Rautatieaseman kahvilabaarin tarjoilija neuvoi ystävällisesti suorimman reitin sieltä laituri 12:lle. Junassa niin konduktöörineito että tarjoilukärryä kuskaava nainen olivat aurinkoisia, ikäänkuin he tekisivät työtään vapaaehtoisesti, pelkästä palvelun riemusta.

Paljon on siis muuttunut viimeisessä kuudessa vuodessa. Ehkä eniten minä. Joka olen tottunut yrmyyn palveluun ikäänkuin normina. Ja hämmästyn siitä, että oma kotimaa, synnyinmaa, on kehittynyt näin merkittävästi parempaan suuntaan.

Tätä en osannut odottaa. Päin vastoin. Lehtiä lukiessani olin saanut käsityksen henkisen ilmapiirin kaventumisesta, josta ehkä räikein ilmentymä on maahanmuuttovastaisuus, pahimmillaan suoranainen rasismi. Minä en sitä tänään ole nähnyt.

Minä näen modernin toimivan yhteiskunnan, johon mahtuu monenlaisesta kulkijasta. Näen puhtautta, tehokkuutta ja ystävällisyyttä.

Joku on kuitenkin pysynyt samanakin. Junan ikkunoista katselen kauniita rauhallisia ja idyllisiä varsinaissuomalaisia peltomaisemia. Keltaisia ja punamultaisia puutaloja, lampaitakin näen. Muutaman hevosen ja lehmiä myös.

Ikkunasta ulos katsoessani unohdan modernin junan, ja palaan hetkeksi menneisyyteen. Bussi- ja junamatkoihin, joita tein tiuhaan Helsingin ja Turun välillä 30 vuotta sitten.

Nostalgiaa. Sitä on tänä viikonloppuna varmasti tiedossa. Luulisin.

Kupittaan asema on seuraava pysäkki, ja sitten onkin jo vuorossa Turun rautatieasema. Päätän siis elämäni ensimmäisen reaaliaikaisen junablogikirjoituksen tähän, pakkaan läppärin laukkuun ja valmistaudun hyppäämään junasta. Uusiin seikkailuihin.

Luokkakokousta pukkaa

Tänään on ollut outojen uutisten päivä. Ensin tuo verovirastohomma, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin. Ja sitten tieto mahdollisesta tulevasta luokkakokouksesta.

Jälkimmäinen uutinen meni suunnilleen näin: sain sähköpostia yhdeltä kurssikaverilta, Maurilta, joka kertoi että joku toinen saman kurssin kollega oli kertonut, että kolmas samalta kurssilta valmistunut tyyppi oli miettimässä mahdollista porukan, vanhan jengin, kokoon tuomista.

Valmistumisesta on jo lähes 30 vuotta. Aivan käsittämätöntä. Tuo ajan katoaminen. Vuosien vieriminen. Vesi ja silta ja Jumalan hiljaiset myllyt ja aika parantaa haavat vai mitä lie.

Ajatus opiskelukaverien tapaamisesta herätti nopeasti pienen tsunamin kaltaisen muistivirran. Oli vuosi 1982. Paikka Turku. Täsmäpaikka: Turun kieli-instituutti, joka opiskelujemme aikana muuttui osaksi Turun yliopistoa ja sai komealta kalskahtavan nimen: Turun yliopiston kääntäjänkoulutuslaitos, mikä lukee myös päästötodistuksissamme.

Sieltä me siis valmistuimme vuonna 1982. Muut jo keväällä. Minä reputin  loppukokeen keväällä ja sain sen nipin napin läpi syksyllä. Ja lopulta paperit kouraani.

En ole koskaan oikein kehdannut tunnustaa kenellekään, paitsi ehkä Kimmolle heikoilla hetkilläni, että tuo loppukokeen reppaus oli minulle nöyryyttävä ja häpeällinen takaisku. En suinkaan ollut kurssimme heikoin oppilas, jos en ehkä priimuskaan. Minä pärjäsin siinä missä muutkin, joskus jopa paremmin, joskus huonommin. Mutta että reputtaa loppukoe! Sitä en osannut aiemman opintotaustani vuoksi odottaa, eivätkä sitä välttämättä odottaneet muutkaan. Mutta niin siinä kuitenkin kävi.

Olen useasti miettinyt mitä tapahtui? Meninkö paniikkiin? Yritinkö liikaa? En vieläkään osaa vastata. Loppukoe ei mielestäni ollut edes vaikea.

Joka tapauksessa, kurssijuhlasta jäin pois, muiden siellä juhliessa, ja sen jälkeen tunsin itseni pitkään jotenkin kääntäjien paarialuokkaan kuuluvaksi. Vaikka oikeasti tiesin, että minulla on tuntuma kieleen, niin englannin kuin suomen.

Ja näissä tunnelmissa siis erosin kurssitovereistani vuonna 1982. Ja nyt pitäisi tavata uudelleen.

Jos tämä olisi elokuva, niin nyt lipuisivat pilvet tiheään tahtiin taivaalla, seinäkalenterin lehdistä lentelisivät sivut, kuukaudet, vuodet ja lopulta tultaisiin vuoteen 2011.

En ajattele elämässäni useastikaan vuosia kieli-instituutissa tai niitä seuranneita vuosia Turun yliopistossa. Korkeakouluilta sain joitain papereita matkaani, joita saatoin esitellä työnantajille työnhakutilanteissa. Joskus joku opittu asia tai käsite saattaa nousta yhä mieleen enemmän opittuna kun elettynä. Mutta muuten, anteeksi vain koko akateeminen koulutus, minusta tuntuu, että oppi meni selästäni samaan tapaan kuin vesi sillä proverbiaalisella hanhella. Hukkaan.

Ja nyt pitäisi, saisi, voisi tavata vanhat kurssikaverit. Tsuh-tsuh-tsunami, muistoja lähtee liikkeelle.

---

Luokkakokous! Tai tarkemmin, kurssikavereiden tapaaminen!

Miten moninaisia ristiriitaisia ajatuksia risteilee heti päässä. Tietenkin on kivaa, jännää ja mielenkiintoista tavata vanhoja kurssikavereita lähes 30 vuoden takaa.

Kurssimme, tuo 18 hengen poppoo, joka kävi läpi oman koulutusputkensa, koostui nuorista ihmisistä, jotka tulivat kuka miltäkin puolelta Suomea. Siitä huolimatta kurssihenki oli aina hyvä. Ei syntynyt klikkejä. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän kaikkien kavereita, jos oikein muistan.

Siksi minua  nolottaa se, miten itsekeskeinen ensireaktioni oli kutsun kurssijuhliin saatuani. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan pohdin ensimmäiseksi sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Voi kauheaa: olen vanhentunut. Mutta niinhän ne ovat muutkin. Olen saavuttanut jotain, mutta olenko saavutuksistani ylpeä? Voinko mennä paikalle pystypäin? Ja vielä tärkeämpää: kuinka tärkeää on se pystypäisyys. Ja jos vielä jatketaan: mitä hittoa se pystypäisyys oikeasti tarkoittaa?

Ihminen on pieni ja heikko, ja sen lajin edustajista allekirjoittanut on vallan hieno esimerkki. Niinpä en ensi töikseni kutsun saatuani miettinyt sitä, miten mukavaa olisi tavata muita. Vaan mietin sitä, mitä nyt olen, miltä nyt näytän, mikä minä olen verrattuna muihin kurssilaisiini, jotka mielikuvituksessani ovat tehneet kaikkea sitä, mistä minä vain haaveilin, tai mitä minulta odotettiin.

Arvaan, että osalla on esitellä haitarin verrallinen valokuvakimaraa lapsistaan ja mahdollisesti lastenlapsistaan. Minulla ei ole. Otan mukaan koirieni Ronjan ja Latten kuvat. Tässä tämä jälkikasvuni.

Arvaan, että osalla on esitellä toisen haitarillisen verran ansioluetteloaan. On eksoottisia maita ja työpaikkoja. On menestystä ja jänniä, haasteellisia työtehtäviä. Sellaisia joihin meidät koulutettiin.

Mitä minä vien tapaamiseen? Itseni. Tarinani. Joka ei ole huikea menestystarina. Muttei myöskään missään tapauksessa tarina epäonnistumisesta. Se vaan on tarina minun eletystä elämästäni.

Mikä tärkeintä, tarinan loppuun ei ole vielä kirjoitettu pistettä -- se jatkuu.

Ja kun oikein tiukasti ja tarkasti katson tuomisiani kurssijuhlaan, olen sitä mieltä ettei niissä ole mitään hävettävää.

Kun ja jos minulta kysytään: "Mikä sinusta isona tuli?", vastaan: "Suhteellisen onnellinen ihminen. Ja aika rohkea."

Lähden - en lähde - lähden kurssijuhliin

-- se jää tulevaisuuteen