Maalaistyttö matkaa Turkuun

Istun Turkuun vievässä Intercity-junassa ja kirjoitan blogia. Ensimmäisen kerran elämässäni. Siis teen molempia yhtä aikaa. Ja matka sujuu mitä herttaisimmin.

Olen matkalla Kieli-instituutin eli Turun kääntäjäkoulutuslaitoksen 30-vuotistapaamiseen. Uskomatonta miten aika kuluu!

Muutenkin on jotakuinkin epätodellinen olo. Olen Liisa Ihmemaassa. Viimeisestä Suomessa käynnistä on aikaa, ja silloin matkasin Kimmon matkassa ja autolla. Nyt kuljen yksin julkisilla kulkuvälineillä, laivalla, bussilla ja junalla. Ja ihmettelen miten kaikki on muuttunut niin nopeasti. Miten kansainvälinen kaupunki Helsingistä on tullut. (Vietin Rautatieasemalla 26 minuuttia ennen Turun junan lähtöön, joten kovin kattava ei analyysini ole.)

Elielin tori tai aukioko se on, on minulle vieras ympäristö. Rautatieasemakin näyttää oudolta katettuine laitureineen. Junalippu ostetaan netistä. Ja juna on kaikin puolin moderni ja ennen kaikkea nopea. Kaukana ovat ne ajat jolloin istuttiin kolmisen tuntia tunkkaisissa Express-busseissa polvet suussa ja köröteltiin viikonloppuna Turusta Helsinkiin äidin notkuvan ruokapöydän ääreen. Juna oli tuolloin selkeästi hitaampi vaihtoehtoja ja vuoroja oli vähän. Nyt niitä näyttäisi lähtevän lähes joka tunti.

Seurailen tässä vaivihkaan kanssamatkustajiani, ja sen sijaan että ihmiset vain tuijottaisivat lasittunein silmin ikkunasta ulos tai torkkuisivat suu auki kuola valuen, tuntuu jokainen puuhaavan jotain. Viereisessä penkissä istuu kaksi naista ja katselee ja naureskelee toisen naisen älypuhelimen videoille. Siinä likat päivittävät kuulumisiaan elävän kuvan keralla. Sivuttain minusta käytävän toisella puolella istuu tummapintainen rastamies, joka kuuntelee iPodia ja hiljaa nyökyttelee musan tahtiin. Edessä kirjoitetaan läppärillä ja takana puhutaan kännykkään. Jostain kuuluu vaimeaa englanninkielistä puhetta ja taustaääniä. Epäilen, että joku katsoo netistä leffaa tai videota ja kuuntelee sitä kuulokkeet korvissaan.

Mietin, että jos 30 vuotta sitten joku olisi minulla maalaillut tällaisen näkymän, en sitä varmastikaan olisi uskonut todeksi.

Maailma on muuttunut 30 vuodessa, se on selvää. Ja maailma ja Suomi ovat muuttuneet merkittävästi niiden kuuden viimeisen vuoden aikana, jolloin olen ollut poissa täältä. Tunnen todella olevani kuin Liisa Ihmemaassa

Tarjoilukärryt saapuvat. Vanhaa kunnon ravintolavaunua ei Intercity-junissa näköjään ole. Sääli, sillä ravintolavaunuissa tapasi aika ajoin todellisia persoonia ja kuuli ihmeellisiä elämäntarinoita. Tupakkavaunuakaan ei tässä (minun käsitykseni mukaan) ultramodernissa junassa ole. Mutta tarjoilukärryistä voi tilata tavallisen kahvin ohella erikoiskahveja. Otan tavallisen kahvin ja toivon siihen oikeaa maitoa, ei mitään pulveria. Saan kahvin oheen kaksi putkiloa, joita kääntelen epäluuloisesti käsissäni. Vieressä istuva nuori nainen kertoo putkiloiassa olevan tavallista maitoa. Ja selventää: "Se on ekologisempaa pakata näin." Minä nyökkäilen kiitollisena tiedosta.

Mietin että olivatko ihmiset 30 vuotta sitten näin avoimia ja seurallisia ja ystävällisiä. Ihmiset aloittavat mutkattomasti keskustelun keskenään, ikäerosta huolimatta. Huomaan että rastamies on aloittanut jutustella vieressä istuvan nuoren naisen kanssa. Puhe kulkee luontevasti englanniksi.

Palvelua jaksan myös ihmetellä. Bussikuski satamasta Rautatieasemalle pyrki selvittämään englanniksi asiakkaille reittiä. Eikä hermostunut vaikka hollantilaiset ja saksalaiset turistit törmäilivät vääristä ovista sisään ja maksoivat järjestään isoilla seteleillä.

Rautatieaseman kahvilabaarin tarjoilija neuvoi ystävällisesti suorimman reitin sieltä laituri 12:lle. Junassa niin konduktöörineito että tarjoilukärryä kuskaava nainen olivat aurinkoisia, ikäänkuin he tekisivät työtään vapaaehtoisesti, pelkästä palvelun riemusta.

Paljon on siis muuttunut viimeisessä kuudessa vuodessa. Ehkä eniten minä. Joka olen tottunut yrmyyn palveluun ikäänkuin normina. Ja hämmästyn siitä, että oma kotimaa, synnyinmaa, on kehittynyt näin merkittävästi parempaan suuntaan.

Tätä en osannut odottaa. Päin vastoin. Lehtiä lukiessani olin saanut käsityksen henkisen ilmapiirin kaventumisesta, josta ehkä räikein ilmentymä on maahanmuuttovastaisuus, pahimmillaan suoranainen rasismi. Minä en sitä tänään ole nähnyt.

Minä näen modernin toimivan yhteiskunnan, johon mahtuu monenlaisesta kulkijasta. Näen puhtautta, tehokkuutta ja ystävällisyyttä.

Joku on kuitenkin pysynyt samanakin. Junan ikkunoista katselen kauniita rauhallisia ja idyllisiä varsinaissuomalaisia peltomaisemia. Keltaisia ja punamultaisia puutaloja, lampaitakin näen. Muutaman hevosen ja lehmiä myös.

Ikkunasta ulos katsoessani unohdan modernin junan, ja palaan hetkeksi menneisyyteen. Bussi- ja junamatkoihin, joita tein tiuhaan Helsingin ja Turun välillä 30 vuotta sitten.

Nostalgiaa. Sitä on tänä viikonloppuna varmasti tiedossa. Luulisin.

Kupittaan asema on seuraava pysäkki, ja sitten onkin jo vuorossa Turun rautatieasema. Päätän siis elämäni ensimmäisen reaaliaikaisen junablogikirjoituksen tähän, pakkaan läppärin laukkuun ja valmistaudun hyppäämään junasta. Uusiin seikkailuihin.