Pyhäjärven rauhaa ja notkea näätä

En oikein millään raaskisi kirjoittaa tänään blogiin mitään, etten peittäisi uudella kirjoituksellani aiempaa eli eilistä aihetta, joka selkeästi on ottanut tuulta purjeisiinsa: Runo-ralli-kisa haikarasta. Kuka ei ole vielä asiaan perehtynyt ja ketä kiinnostaa lukea tai runoilla haikaroista, kipinkapin klikkailemaan eiliseen kirjoitukseen. (linkki edellä tekstissä) - Ja sen sanon, että aivan hulvattoman hauskoja ja hienoja runoja on tähään runo-ralliin jo tähän mennessä tullut!

Mutta koska elämä etenee ja koska asioita tapahtuu, jatkan tätä blogipäiväkirjaa ja sen päivittämistä. Ja kirjoitan päivän suurtapahtumasta, joka on pieni ihmiskunnalle, mutta suuri minulle.

Tänään oli enemmän tai vähemmän kiireinen päivä. Kimmo lähtee huomenna Brysseliin, mistä myös olen kertonut aiemmin: Mr Linkama Goes to Brussels -jutussa. Kävimme vielä Tartossa etsimässä miehelle pikkutakkia ja sopivaa paitapuseroa - ne löytyivätkin kaverimme Riston vaatekaapista. Joskus asiat vaan loksahtavat mukavasti paikoilleen.

Mutta alkupuheiden jälkeen, mars, otsikkoon!

Ennen Tarttoon lähtöämme teimme pikkuruisen pyrähdyksen Pyhäjärvellä. Lähinnä siksi että perheemme nelijalkainen veikko saisi tehtyä pienen kävelylenkin luonnossa sekä hoidettua tarpeelliset asiansa ennen kaupunkireissua. Jaoimme joukot: jätkät lähtivät Pyhäjärven poukamasta länsirantaa kiertämään, minä lähdin kameroineni pohjoisrannan puolelle. Lähtiessäni jo naureskelin Kimmolle, että taidan sitten kuvata sen seitsemännensadan ulpukan tai lumpeenlehden tältä rannalta - kaikki kun on jo nähty ja kuvattu.

Latte ja Kimmo siis painoivat toiselle puoelle lahdenpoukamaa, minä toiselle puolelle (jonne Latte ei ole ikävä kyllä rotunsa tai tarkemmin sanottuna lajinsa puolesta tervetullut). Kävellessäni kapeaa hiekkarannalle vievää polkua pitkin pujahti kaislikosta äkkiä jotain, mitä en ole eläissäni elävänä nähnyt: ihkaelävä iso, komea, kaunis - ja vikkelä - näätä. Minulla oli kamera kädessäni, vaan näätä oli nopeampi. Se vilisti pitkä komea ruskea selkä ylös-alas notkahdellen hauskasti tietä pitkin muutamaisen metrin ja sitten hyppäsi polulta sivuun aluskasvillisuuden keskelle. Eikä sitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.

Vaan minä olin aivan innoissani! Ensimmäinen ihkaelävä näätäni! Komea ruskea näätäni!

Joskus elämä vaan on niin hyvää! Luulet nähneesi Pyhäjärveltä kaiken, nähneesi lumpeet ja ulpukat, auringon välkkeen järvenselällä, ja sitten nenäsi edestä vilistää hulvaton hunsvotti, vikkelä ja kaunis näätä, ja äkkiä tajuat, että koskaan et ole nähnyt kaikkea. Ja koskaan ei pidä väheksyä luontoa, vaikka se olisi joka päivä nenäsi edessä!

Näätää en siis kamerani silmään saanut, mutta silti muutamaisen kuvan, joista pidin.

Tässä nämä päivän kuvaussaaliit teillekin tarjoiltuina:

Kuin Carolan laulamasta laulusta: On puu, penkki ja puistotie

Maisema kuin medaljonki, joka kätkee sisäänsä oman salaisuutensa

Heijastuksia loppukesän hiljaiselta järveltä