Turistina Tartossa pohtimassa joutilaisuutta ja kesän loppua

Maanantaina kävin Tartossa ja eksyin yllättäen Kasvitieteellisen puutarhaan, siitä jo kerroinkin aiemmin. Olin tapaamassa muutaman tunnin verran ystävätärtäni Kersteniä, tuota puuhakasta monilahjakkuutta, joka joutui lähtemään aivan liian pian yliopistolle, väitöskirjansa väliaikaesittelyyn tai miksi sitä voisi kutsua.

Kersten muistaa, että tietokoneelta on nopeasti saatava materiaalia muistitikulle. Se käy mainiosti kahvilassakin.

Kun Kersten oli lennähtänyt akateemisiin sfääreihin, jäin minä maan päälle tallailemaan. Ei ollut kiire minnekään. Ja kamerakin oli mukana.

Yksin kaupungilla kävely on mukavaa. Saa määrätä aikataulunsa ja tahtinsa ja askeltensa suunnan. Yksin kaupungilla kameran kanssa kävely on vielä mukavampaa. Kamera kun antaa yksinäisyydelle ikäänkuin legitiimin syyn. Kukaan ei ajattele, että voi tyttörukkaa, tuossa se yksin päämäärättä vaeltelee. Kamera kertoo, että vaeltajalla on selkeästi tehtävä, eikä kukaan tohdi vaeltajaa häiritä.

Kesän loppu oli tuonut Tarton Raatihuoneentorille ja sen kahviloihin kesän viimeisistä päivistä nauttivien tarttolaisten ohella suuren määrän turisteja. Espanjalaisia ja italialaisia ryhmiä tuntui olevan runsaasti - lieneekö elokuu nykyisin Keski-Euroopan tärkein lomakuu heinäkuun sijasta? Joka tapauksessa, minä ja kamerani sulauduimme mainiosti ihmismassoihin - eivätkä tavalliset tarttolaisetkaan hermostuneet kun näkivät minun suuntivan kameraani heitä kohden. "Joku turisti varmaan" pohtivat luultavasti, "riittäähän noita." Kesän aikana turisteihin tottuu.

Raatihuone ja Raatihuoneentori ovat tietenkin Tarton ykkösnähtävyyksiä.

Kahviloihin riittää vielä asiakkaita, vaikka kesän kiireisin kausi on jo selvästi ohi ja ilmassa on haikeaa luopumisen tunnetta.

Suudlevad tudengid eli suutelevat ylioppilaat Raatihoneen edustalla lienee Tarton kuvatuin patsas.

Ihmisiä kiirehtää torin reunamaa pitkin, kuka työpaikalleen, kuka lounaskahvilaan. Turisteilla ei ole kiire mihinkään. Ilmassa on todellakin kesän viimeisten päivien maku. Osaltaan leppoisa, osaltaan kiireinen. Opiskelijat alkavat hiljalleen palata kaupunkiin ja tarttolaiset työmuurahaiset vaihtavat kesäiset hellemekkonsa ja polvihousunsa hieman virallisempiin työasuihin.

Miehet kiiruhtavat torin reunamaa pitkin kohti Kaarisiltaa.

Turistit törmäilevät toisiinsa Rüütli-kävelykadulla.

Sivukaduilla on hiljaisempaa.

Kahden hengen siivouspartio hiljaisella sivukadulla.

Minä jatkan torilta matkaa yli Kaarisillan. Katselen Emajokea ja sen verkkaista virtausta ohi Tarton kauppahallin ja yökerho Atlantiksen. Kesä, kesä, ajattelen, pian olet ohi. Kiitos kuitenkin siitä, että toit värit ja ilon elämään. Sellaisen kesäisen keveän. Kuin turistilla.

Kukka-asetelmat reunustavat Emajõen viertä kulkevaa promenadia.

Atlantis-yökerhon edessä kukkivat vielä suuret keltaiset päivänvarjot ja jokilaiva odottelee asiakkaita kierrokselle. Minä saan idean, tahdon olla todellinen turisti ja tehdä elämäni ensimmäisen jokiajelun Emajoella. Päätän kutsua matkaan Rummukaisen Äiskän, joka paitsi on tarttolainen, asuu myös lähellä. Otan siis puhelimen esiin ja pirautan Seijalle.

Seija vastaa kiireisen iloisena puhelimeen Varnjasta, Peipsiltä, missä hän on juuri selvittämässä vanhan Silvi-rouvan kanssa kotitaloudellista kysymystä, joka saattoi koskea lahnan halstarausta, perunamaan parantamista tai uutta mainiota hilloreseptiä. Seija on puuhakas ja työteliäs ihminen. "Moi", Seija nauraa iloisena, kun teen ehdotukseni päiväkahveista ja jokiajelusta turistien tapaan, "tosi mielelläni lähtisin, mutta olen tosiaan täällä Varnjassa." Ja jatkaa: "On kuule taas niin paljon tekemistä ennen syksyn tuloa! En kyllä tajua miten sinä pärjäät niin monen kiinteistön kanssa, ja pihojen! Ja sitten sulla on vielä majatalokin siinä ohella! Ja Võsu!"

Nolona myönnän, etten minä aina pärjääkään. Ja että piha voisi olla paljon paremman näköinen, jos minä Seijan tapaan olisin sitä nytkin perkaamassa ja saattamassa syksyä kohti, sen sijaan että haahoilen joutilaana Tartossa.

Lupaamme soitella ja juoda päiväkahvit toiste. Minä jatkan matkaa, mutta hylkään ajatuksen jokiajelusta liian vallattomana.

Hetken kuljeskelen vielä suuressa puistikossa joen toisella puolen ja sitten palailen kohti keskustaa.

Tunnelmallinen puistokäytävä Emajoen toisella reunamalla.

Palailen Kaarisiltaa pitkin keskustaan ja sieltä kohti linja-autoasemaa.

Ohitan suuren modernin Kaubamajan ja katselen aukion torimyyjiä, joilla on valikoimissaan kesän viimeisistä kukista tehtyjä sieviä kimppuja. Ja otan jälleen kameran esille - näkymä on niin kesäinen ja herttaisa:

Sieviä pieniä kimppuja kesän viimeisistä kukkijoista

Kaubamajan aukion kukkatädit, nuo keski-ikäiset Eliza Doolittlet, ovat tarkkoja äkkäämään joutilaan turistin. Iloiset rouvat heiluttelevat minulle kukkakimppujaan ja ystävällisesti kutsuvat minua ostamaan itselleni kimpun kesää. Enkä minä voi vastustaa kiusausta vaan ostan kolme kimppua kehäkukkia iloiselta rouvalta:

Tarton oma Eliza Doolittle.

Saavun linja-autoasemalle, missä ihmisillä on kiire jonnekin. Nousen pieneen bussiin joka vie minut Otepäälle.

Bussissa mietin tekemättömiä töitä, mietin kesän loppua, syksyn alkua. Teen päätöksen kitkeä parikin kukkapenkkiä turhista rikkaruohoista. Pestä ikkunat. Pyykin. Tiskit. Matot.

Kimmo tulee minua vastaan linja-autoasemalle ja ojennan tälle kukkakimpullisen kehäkukkia todeten: "Onneksi olkoon!" Kimmo hämmentyneenä: "Onneksi olkoon - mistä?" "Ei mistään" vastaan ja jatkan "lapsena vain opin, ett kukkia ojentaessa pitää aina onnitella." Kimmoa naurattaa.

Aurinko paistaa Otepäällä ja taivas on sininen, vaikka päivä Tartossa olikin hieman harmaa. "Kuule Kimmo. Koska me ollaan oltu oikeasti viimeksi syömässä ulkona, terassilla?" Kimmo pohtii: "On siitä aikaa aika lailla." "Mitäs jos mentäisiin nyt, kun siihen on vielä mahdollisuus!"

Ja näin päätämme tehdä. Unohtaa vielä hetkeksi syksyn tulon ja nauttia hetki siitä mitä käsillä on.

Jälkikirjoitus: Seuraavana päivänä palasimme ruotuun ja siivosimme pihaa urakalla niin että nyt tuntuu luissa ja ytimisissä protestanttinen työmoraali ja sen seuraukset. Ettei koko elämä mene ihan vaan turistina löysäillen.