Tiina hullaantuu pelloista - vaikka paketoituina

Eilen oli ilmojen puolesta jännä päivä. Päivällä oli aurinkoa ja outoja pilvimuodostelmia. Iltaa kohti mentäessä taivas alkoi antaa vinkkejä siitä, että kohta tulee sadetta ja lujaa. Ja saattaa tulla muutakin. Kuten tulikin.

Sadesäät ovat valokuvaajan kannalta itse asiassa mielenkiintoisia. Eilen illalla minulle tuli vahva kutka siitä, että nyt pitää hypätä autoon ja lähteä kuvaamaan maisemia. Kuka tietää mitä taivas meille niskaan antaa - ja miltä se näyttää.

Ja näyttihän se! Lähdin kuvaamaan kultaisia notkuvia viljapeltoja, ihanasti heilimöiviä niittyjä, heinäpeltoja, jotka tuulessa tanssivat tulevan myrskyn värittäminä. Vaan miten oli - pellot olivat jo pannut pakettiin. Oli Tiina myöhässä.

Mutta turha ei reissu ollut, ei todellakaan. Matkan aikana sää vaihteli vinhaan, välillä oli umpiharmaata vesisadetta ja sitten aurinkoa ja uhmakkaita myrskypilviä. Ja niiden alla ihanat heinäpaalipyörylät riveissä ja sekasorrossa - mitä enemmän niitä katsoi ja kuvasi, sitä inhimillisemmiltä ne näyttivät.

Kuvia tuli paljon, ja yritän olla teitä liikaa niillä piinaamatta. Mutta kun ne paalit vaan olivat niin ihania! Melkein voisin niille antaa nimiä, niin inhimillisiltä ne sateen alla vaikuttivat. Välillä harmaassa sateessa hytisten, sitten tulevan myrskyn alla panikoiden. Kimmokin totesi, että katso tuotakin paalia, kohta se loikkii karkuun!

Alla siis kuvasatoa peltoreissultani. Mutta aloitetaan ensin kolmella kuvalla Pyhäjärven rannasta, mistä kuvaukseni aloitin:

Minä olen hyyyvin terhakka ulpukka, oikea ulpukkojen primus.

Kaksi esteetikkoa keskustelee olevaisuuden olemuksesta.

Tämä voisi olla 70-luvun tapaan kuvamanipulaatio (duotone) vaan ei ole.

Tässä siis kuvia kuvauskeikan alkumetreiltä. Pyhäjärveltä pyyhälsin Harimäelle ja sieltä jatkoin seikkailua Otepään luonnonpuiston mutaisilla teillä kunnes kohtasin lammikon ja savimössöä, jota en uskaltanut ylittää. Harjoittelin peruutusta metsätiellä puolen kilometrin verran. Ja sitten jatkoin matkaani.

Olin jo melkein luopua toivosta dramaattisten kuvien ottamisesta kun taivas vaihtaa väriään merkittävästi. Ja edessäni oli jo aiemmin mainitsemiani heinäpaalikeriä. Onko niille muuten olemassa joku nimi? Lapset kutsuvat niitä dinosauruksen muniksi - ilmeisesti silloin tarkoittaen niitä muovilla peitettyjä munia. Nämä minun munani olivat pellolla muovittamatta. Ja miten kauniita ne olivatkaan!

Taivas alkaa lupailla sadetta, mäenharjan tiedustelijapaalit tarkkailevat tilannetta.

Sade putoaa niskaan ja peittää maiseman harmaalla kalvolla.

Paalit hytisevät vesisateessa

Kaksi kaveria hakee turvaa toisistaan.

Aurinko ilmestyy esiin, vaikka taivas on tummaakin tummempi.

Paalit vetävät hartiansa kyyryyn ja odottavat että taivas putoaa niskaan.

Nyt ovat suuret luonnonvoimat liikkeellä.

Ui-ui-ui-ui, voihkivat paalit, kuin Mikki Hiiri merihädässä, sillä pahalta näyttää.

Taivas levittäytyy molemmin puolin tien jakamaa paaliyhdyskuntaa.

Mitä tekee Tiina? Juoksee pelloilla ja pitkin tienpenkkaa tukka harallaan ja kuvaa, kuvaa, kuvaa. Ilmat muuttuvat nopeasti, sateen jälkeen tulee aurinko ja sitten taas uusi sade. 

Ja lopulta, Tiinan ja kameroiden ja paalien perusteellisesti kastuttua, sade lakkaa. Ja näyttämölle saapuu sateenkaari, joka ikään kuin pokkaa yleisölle kiittäen mielenkiinnosta:

Sateenkaari kiittää mielenkiinnosta.

Mutta älkääpä menkö halpaan, katsokaa hieman tarkemmin, hieman korkeammalle, ja huomaatte että sateenkaari vain huijaa, sillä dramatiikka päivästä ei ole sittenkään aivan ohi!

Synkeä musta pilvi vaanii sateenkaaren yläpuolella.

Minä jatkan matkaani. Kello käy jo yhdeksää illalla. Suuntaan auton kotia kohti, puuskittaisen sateen saattelemana.

Ja sen sanon, että ei ole huonoja ilmoja; on hyviä ilmoja ja sitten on aivan fantastisia valokuvausilmoja.

 M.O.T.