Ethän se ollut sinä?!

Jatkan yhä eilistä matkaani. Nyt olen saapunut Peipsin rannalle. Lähellä Räpinaa.

Parkkeeraan autoni pienelle parkkialueelle lähelle Peipsi polderiä - luonnonsuojelualuetta, johon on kaivettu pitkät kanaalit saukkojen, majavien elää. Missä linnut pesivät ja minne muuttolinnut saattavat pysähtyä.

Olen käynyt tällä rannalla useasti. Kauneimmat muistot siitä ovat äitini vierailusta vuodelta 2008. Silloin äitini oli vielä reipas ja yhdessä kiersimme Etelä-Viron kauneimpia nähtävyyksiä. Ja päädyimme Peipsi polderille missä vietimme rannalla herttaisan lounashetken. Siitäkin on olemassa kuvagalleria, se tässä: Äidin kanssa matkailemassa.

Nyt parkkeerasin autoni hieman haikeana kanaalien laitamille, tai miksi niitä Peipsin rantojen reunamille rakennettuja pitkiä vesiväyliä pitäisi sitten kutsua. Padottuja vesiväyliä tai jotain sinne päin.

Ja astun autosta ulos. Mitä tapahtuu?

Minua tulee tervehtämään vaalea koira, vanha ja raihnainen. Ja se katsoo minua silmiin.

Koskaan ei saisi katsoa koiraa silmiin! Ei siksi, että se on koirasta uhkaavaa ja voi aiheuttaa konflikteja. Sillä  näin koirat tekevät keskenään: katsovat toisiaan hetken silmiin. Ja suoraan silmiin katsominen voi laukaista koirassa puolustusreaktion, tai ainakin näin kirjoissa kerrotaan. Tämä vinkiksi koiria pelkääville.

Vaan minäpä kerron toisen syyn, sen miksi vieraita koiria ei koskaan pitäisi katsoa silmiin! Siksi, että kun katsot koiraa silmiin, ja jos osaat lukea koiraa, katsot samalla sen sydämeen. Ja samalla saatat joutua lukemaan surullisen tarinan, joka järkyttää sydäntäsi. Etkä sen jälkeen koskaan ole ihan entisesi.

Näin minulle kävi.

Palaamme siis Peipsi polderin parkkipaikalle. Minä nousen autosta ulos. Ja kuin jostain ihmeestä, paikalle on saapunut vaalea vanha koiraneiti, joka katsoo minua silmiin. Sen hymy on tärisevä, kuten vanhoilla koirilla on.

Lähdetkö seuraamaan minua?

Minä nousen autosta ja seuraan vaaleaa opastani. Koira on vanha ja raihnainen. Panen merkille, että sillä on sentään remmi kaulassa - se kuuluu jollekin. Koira  pissii vähän väliä, neitikoira, huomaan, ja epäilen, että sillä on diabetes, mikä on melko yleistä koirille, eritoten huonosti ruokituille koirille, jotka ovat eläneet koko ikänsä perunankuoridieetillä.

Minun vaalea oppaani vie minua eteenpäin, ja vaikka yritän olla ajattelematta, en voi sille mitään, että vaalea, rupsahtanut ystäväni muistuttaa edesmennyttä Ronjaani monin tavoin: se on saman kokoinen, pystyine korvineen. Ja sen vanhuudenpäivien anteeksipyytävä hymy on samanlainen. -- Anteeksi, en ole enää paras myyränmetsästäjä, karhunpelottaja, pihanvahti. Olen aika heikko, hampaani ovat keltaiset, eikä hajuaistini enää ole tarkka. Annatko anteeksi. Rakastatko silti minua?

Rakas tyttöni, Neiti-Kesäheinä, elämänsä syksyssä, pieni anteeksipyytävä hymy huulillaan.

Minä seuraan kaunista vanhaa opastani ja ihmettelen miten luonnikkaasti se Peipsin rantavesiin sukeltaa. Yhä ajattelen omaa edesmennyttä Ronjaani, sehän oli varsinaine himouimari.

Vanha uusi ystäväni nuuskuttelee rannan kasveja.

Vesi on rakas, sinne pitää sukeltaa!

Etkö tule kanssani uimaan?!

Täällä olisi tosiaan paljon nuuskittavaa. Tule!

Me vietämme pienen hetken yhdessä, mutta minä en rapsuttele uutta ystävääni, en paijaa, vaikka se haluaisi sitä. Minä olen täällä vain käymässä, en voi sinua mukaani ottaa, ja kaulapannasta päätellen sinulla on omistaja jossain. En tiedä onko sinulla kirppuja, ja  olen tarkka siitä, että en vie kotiin kirppuja - minulla on Latte siellä, josta huolehtia. En halua tuoda tuliaisina kirppuja, niin se vain on.

Sanaakaan ei sanottu. Kaunis vanha vaalea koira katsoi minua kerran vielä silmiin ja lähti sitten jolkottamaan eteenpäin.

Minä jäin hengittelemään. Hieman surua tuntemaan. Kaipuuta. Menevään ja tulevaan.

Tekee pikkasen kipeetä.