Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ronja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ronja. Näytä kaikki tekstit

tiistai 30. elokuuta 2011

Ethän se ollut sinä?!

Jatkan yhä eilistä matkaani. Nyt olen saapunut Peipsin rannalle. Lähellä Räpinaa.

Parkkeeraan autoni pienelle parkkialueelle lähelle Peipsi polderiä - luonnonsuojelualuetta, johon on kaivettu pitkät kanaalit saukkojen, majavien elää. Missä linnut pesivät ja minne muuttolinnut saattavat pysähtyä.

Olen käynyt tällä rannalla useasti. Kauneimmat muistot siitä ovat äitini vierailusta vuodelta 2008. Silloin äitini oli vielä reipas ja yhdessä kiersimme Etelä-Viron kauneimpia nähtävyyksiä. Ja päädyimme Peipsi polderille missä vietimme rannalla herttaisan lounashetken. Siitäkin on olemassa kuvagalleria, se tässä: Äidin kanssa matkailemassa.

Nyt parkkeerasin autoni hieman haikeana kanaalien laitamille, tai miksi niitä Peipsin rantojen reunamille rakennettuja pitkiä vesiväyliä pitäisi sitten kutsua. Padottuja vesiväyliä tai jotain sinne päin.

Ja astun autosta ulos. Mitä tapahtuu?

Minua tulee tervehtämään vaalea koira, vanha ja raihnainen. Ja se katsoo minua silmiin.

Koskaan ei saisi katsoa koiraa silmiin! Ei siksi, että se on koirasta uhkaavaa ja voi aiheuttaa konflikteja. Sillä  näin koirat tekevät keskenään: katsovat toisiaan hetken silmiin. Ja suoraan silmiin katsominen voi laukaista koirassa puolustusreaktion, tai ainakin näin kirjoissa kerrotaan. Tämä vinkiksi koiria pelkääville.

Vaan minäpä kerron toisen syyn, sen miksi vieraita koiria ei koskaan pitäisi katsoa silmiin! Siksi, että kun katsot koiraa silmiin, ja jos osaat lukea koiraa, katsot samalla sen sydämeen. Ja samalla saatat joutua lukemaan surullisen tarinan, joka järkyttää sydäntäsi. Etkä sen jälkeen koskaan ole ihan entisesi.

Näin minulle kävi.

Palaamme siis Peipsi polderin parkkipaikalle. Minä nousen autosta ulos. Ja kuin jostain ihmeestä, paikalle on saapunut vaalea vanha koiraneiti, joka katsoo minua silmiin. Sen hymy on tärisevä, kuten vanhoilla koirilla on.



Lähdetkö seuraamaan minua?

Minä nousen autosta ja seuraan vaaleaa opastani. Koira on vanha ja raihnainen. Panen merkille, että sillä on sentään remmi kaulassa - se kuuluu jollekin. Koira  pissii vähän väliä, neitikoira, huomaan, ja epäilen, että sillä on diabetes, mikä on melko yleistä koirille, eritoten huonosti ruokituille koirille, jotka ovat eläneet koko ikänsä perunankuoridieetillä.

Minun vaalea oppaani vie minua eteenpäin, ja vaikka yritän olla ajattelematta, en voi sille mitään, että vaalea, rupsahtanut ystäväni muistuttaa edesmennyttä Ronjaani monin tavoin: se on saman kokoinen, pystyine korvineen. Ja sen vanhuudenpäivien anteeksipyytävä hymy on samanlainen. -- Anteeksi, en ole enää paras myyränmetsästäjä, karhunpelottaja, pihanvahti. Olen aika heikko, hampaani ovat keltaiset, eikä hajuaistini enää ole tarkka. Annatko anteeksi. Rakastatko silti minua?


Rakas tyttöni, Neiti-Kesäheinä, elämänsä syksyssä, pieni anteeksipyytävä hymy huulillaan.



Minä seuraan kaunista vanhaa opastani ja ihmettelen miten luonnikkaasti se Peipsin rantavesiin sukeltaa. Yhä ajattelen omaa edesmennyttä Ronjaani, sehän oli varsinaine himouimari.


Vanha uusi ystäväni nuuskuttelee rannan kasveja.



Vesi on rakas, sinne pitää sukeltaa!



Etkö tule kanssani uimaan?!



Täällä olisi tosiaan paljon nuuskittavaa. Tule!


Me vietämme pienen hetken yhdessä, mutta minä en rapsuttele uutta ystävääni, en paijaa, vaikka se haluaisi sitä. Minä olen täällä vain käymässä, en voi sinua mukaani ottaa, ja kaulapannasta päätellen sinulla on omistaja jossain. En tiedä onko sinulla kirppuja, ja  olen tarkka siitä, että en vie kotiin kirppuja - minulla on Latte siellä, josta huolehtia. En halua tuoda tuliaisina kirppuja, niin se vain on.

Sanaakaan ei sanottu. Kaunis vanha vaalea koira katsoi minua kerran vielä silmiin ja lähti sitten jolkottamaan eteenpäin.

Minä jäin hengittelemään. Hieman surua tuntemaan. Kaipuuta. Menevään ja tulevaan.

Tekee pikkasen kipeetä.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Otepää ja 10 ihmettä - 7.ihme: Polut satumaailmoihin

Otepäätä kuvataan liikkujien paratiisiksi - ja sitähän se tietenkin onkin. Jos liikkujilla ajatellaan urheilijoita, jotka kaipaavat haastetta ja huippuhyviä lajikohtaisia maastoja, niin ratoja ja reittejä heille löytyy.

Talvella tietenkin nousevat päällimmäisiksi Otepään kahden hiihtokeskuksen Tehvandin ja Käärikun ladut. Jotka ovat sitä paljon hyviä, että maajoukkuetason kilpahiihtäjät niillä treenaavat. Kesällä löytyy rullahiihtäjille ja rullaluistelijoille myös hienot asfaltoidut harjoitteluradat.

Otepään monet kävelyreitit ja luontopolut tarjoavat elämyksiä ja miellyttäviä maisemia myös tavallisille luonnossa kulkijoille. Ja monet luontopoluista kiertelevät sadunomaisissa maisemissa, jotka vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Keväällä on mahdollista vaeltaa valkovuokkojen valaisemissa metsissä, syksyllä kahistella pudonneiden lehtien peittämillä pienillä salaperäisillä poluilla. Polkupyöräilijöille, siis myös sunnuntaipyöräilijöille, on omat hyväkuntoiset kevyen liikenteen väylät.


Materiaalia eri kävely- ja polkupyöräreiteistä saa niin meiltä kuin Turismi-infokeskuksesta. Pyöriä saa vuokrata meiltä.


Villa Ottilia sijaitsee laaksossa ja on jo osa Otepään luonnonpuistoa.  Keskustaan on kuitenkin matkaa vain 800 metriä. Ensimmäiset luontopolut alkavat jo kotiovelta. Mikä on hienoa paitsi matkailijoiden, niin myös Latte-koiran ulkoilutuksen kannalta.

Villa Ottiliasta alkavat luontopolut oikaisevat myös Pyhäjärven rannalle kulkijoiden matkaa merkittävästi.


Villa Ottilia ympyröity kartalta. Talolta lähtee polku joka vie Pyhäjärven tielle ja keveän liikenteen väylälle, joka vie eteenpäin Pyhäjärvelle. Kartta suurenee sitä klikkaamalla.

Pyhäjärventien vieressä on metsäalue, joka on täynnä mitä viehättävimpiä polkuja. Paikan nimi on Apteekkarinmäki ja sen keskellä, korkeimmalla mäellä, sijaitsee kaksi vanhaa hyppyrimäkeä, joita yhä käytetään junioreiden harjoituksissa. Villa Ottiliasta on Apteekkarinmäen metsään matkaa alta kilometrin.

Apteekkarinmäen voi kiertää pitkästi tai lyhyesti, tai tehdä niin kuin minä teen, kierrellä siellä kapeita pieniä polkuja ristiin rastiin. Näin tein varsinkin aikana jolloin Ronja oli vielä elossa. Teimme kahdestaan pitkiä rauhallisia kävelylenkkejä Apteekkarinmäen poluilla, kulkien viimeisinä vuosina Ronjan itse määräämään tahtiin.


Ronja Apteekkarinmäen polulla, pienen mäen alla.


Ronja pysähtyy polkujen haaraantuessa kuin kysyäkseen, kumpaan lähdetään?

Apteekkarinmetsän luontopolut ovat Otepään kuntopoluista ehkä tuntemattomimpia matkaajille. Luultavasti siksi, että polkuja on satamäärin ja metsässä on helppo eksyä, vaikka metsäalue ei suuren suuri olekaan. Maastopyöräilijöille ylös ja alas nousevat kiemurtavat polut ovat haasteellisia ja aika ajoin metsässä saattaa tulla vastaan innokas pyöräilijä, joka ei puunjuuria tai syksyn lehtien liukkautta kavahda.




Pyhäjärven ympäri kiertää Pühajärve matkarada, joka sopii hyvin leppoisaa reittiä etsiville polkupyöräilijöille. Koko lenkki on yhteensä n. 14 kilometriä. Suurin osa reitistä on asfaltoitu ja kiertää läheltä rantaa. Pyhäjärven reitti sopii hyvin myös sunnuntaikävelijöille. Esimerkiksi Otepään kartanonpuiston läheisyydessä voi tehdä lyhyitä kävelylenkkejä erittäin kauniissa ja helppokulkuisissa maastoissa.


Kuvassa äitini sauvakävelee rantatietä pitkin muutama vuosi sitten.


Idyllisen rantatien varrelle jää monia kauniita näkymiä.

Apteekkarinmetsä oli minun ja Ronjan lempimetsä. Latte ja Kimmo suosivat puolestaan Murrumetsän metsälenkkiä, n. 3,5 km pitkää osittain metsässä, osittain rannan myötäisesti kulkevaa lenkkiä, jossa on useita mahdollisuuksia pulahtaa veteen. Ja, arvatenkin, Eräs käyttää mahdollisuutta hyväkseen aina kun vain voi.


Latte jolkottaa Murrumetsässä


Ja käyttää hyväkseen mahdollisuutta hypätä Pyhäjärveen! On se uintihullu koira!

Niin Murrumetsän kuin Pyhäjärven reitit ovat hyvin viitoitetut, joten eksymisen vaaraa täällä ei sanottavammin ole. Ja, kuten yllä sanoin, meiltä saa aina mukaansa kartat kun liikkeelle lähtee.



Apteekkarinmäen, Murrumetsän ja Pyhäjärven reitit ovat kaikki siis lähellä Villa Ottiliaa. Neljäs suosittu luontoreitti on Otepäältä jo hieman kauempana, ja alkaa Käärikun urheilukeskuksesta. Kyseessä on historiallinen Kekkosen reitti, joka talvella on latureitti, kesällä patikointireitti. Matkaa sillä on n. 15 km.

Kekkosen reitin hiihti ensimmäisenä, kukapa muukaan, kuin Urho Kaleva, joka teki vuonna 1964 yllätysvisiitin silloiseen Viron Neuvostotasavaltaan. Tarina kertoo, että Kekkonen yllättäen päätti tulla Otepäälle, mikä aiheutti hankaluuksia virallisille isännille. Otepäätä kun ei oltu otettu huomioon virallisissa suunnitelmissa.

Urkki oli noina aikoina vielä voimissaan ja hyppäsi sivakoille ja lähti menemään. Perässään KGB:n pojat, jotka eivät pysyneet alkuunkaan Urkin vauhdissa. Pyssyjä oli kuulemma lennellyt ladun poskeen ja yksi KGB:n mies eksynyt niin, että miestä vielä iltamyöhänä etsittiin Käärikun maisemista.

Tuon legendaarisen hiihdon jälkeen on samalla ladulla hiihdetty joka vuosi Kekkosen hiihto, joka on suhteellisen iso tapahtuma. Kesäisin samoissa maastoissa juostaan Kekkosen juoksu. Ja muina aikoina reitti toimii kauniina patikointireittinä luonnossa kulkijoille.

Luontopolkuja ja reittejä on täällä jokaiseen makuun. On salaperäisissä metsissä kulkevia luontopolkuja, on siistejä ja hoidettuja ja valaistuja asfalttiteitä. Ja monenlaista siinä välissä.

Minulle nämä luontopolut ovat yksi portti luontoon ja sen rauhaan.

Omistan tämän kirjoituksen rakkaalle Ronjalleni, jota ilman en olisi niin syvälle metsään mennyt enkä metsäreiteistä niin paljon nauttinut. Nuku kauniisti, silkkiturkkinen ystäväni. Sinä olet jo luontopolkusi kulkenut.

Vanha luonto-oppaani, Neiti Kesäheinä


Toivon että viimeinen luontopolkusi vei sinut hyvään paikkaan.



lauantai 23. huhtikuuta 2011

Voiko koiran haudalla olla risti?

Pääsiäisen kunniaksi ja omiksi lämpimikseni pohdin tänä aamuna näinkin tärkeää kysymystä: voiko koiran haudalla olla risti?

Asia nousi esiin kun ostin kuluneena talvena Ronjan haudalle hautalyhdyn, jossa on risti. Toin sen nyt keväällä tänne ja illalla olen poltellut siinä tuikkua.


Ristikysymys nousi ensimmäisen kerran esiin jo kotona, kun  Kimmo totesi että risti koiran hautakynttilässä on korni. Eihän koiraa ole koskaan kastettu eikä se ollut millään muotoa kristitty.

Sama keskustelu heräsi uudelleen henkiin Topussa kun purin lyhdyn paketista. Porukalla keskustelimme Marja P:n, Aatoksen ja OnuKoon kanssa rististä. Ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä. Koska risti on helppo ruuvata irti lyhdystä, olisi ehkä tyylikkäintä tehdä näin. Ja näin tein.

Muutama ilta takaperin, yksin ollessani ruuvasin sitten ristin takaisin. Kun se mielestäni kuului tähän lyhtyyn, hautalyhtyyn. Mietin että jos ei Ronja tunnustanut mitään uskoa, eli se kuitenkin kristillisten periaatteiden mukaisesti ainakin jos mietitään lähimmäisenrakkautta. Uskon, että Ronjalle on aivan se ja sama onko sen lyhdyssä risti tai puolikuu tai punatähti. Ja uskon, että jos Ronjalta asiaa kysyttäisiin, vastaisi se:"Teet niinkuin sinusta paras on, tee niin että sinulla on hyvä mieli, vaikka minä olen poissa. Laita siihen vaikka Mäkkärin iso M, jos se sinua vain lohduttaa. Sinä tiedät, että olen aina ajatellut, että sinun hyvinvointisi on minulle yhtä tärkeää, ellei tärkempääkin kuin omani."

Risti siis on lyhdyssä ja pysyy.

Pääsiäisen ja ylösnousemuksen teemaa pohtien voisi herättää myös pohdinnon siitä, pääsevätkö eläimet taivaaseen? Koirat ja kissat? Entä päästäiset tai vesirotat tai hirvet? Sudet ja alligaattorit? Täit ja vesikirput? Bakteerit ja viirukset?

En vastaa tähän vaan jään odottamaan aina yhtä mielenkiintoisia pohdintoja lukijoiltani.

Hyvää alkanutta lankalauantaita toivotellen!

(Apropos, langasta tuli mieleen villatakki, josta nimimerkki Aare halusi nähdä kuvan. Se on nyt tekstin yhteydessä.)

torstai 2. joulukuuta 2010

187.valokuvatorstain haaste: Täällä Pohjantähden alla

Ronja 6.10.1995 - 12.10.2009


Joulukuun ensimmäisen viikon valokuvatorstain haaste pohjaa lauluun: Täällä Pohjantähden alla, jonka on säveltänyt Petri Laaksonen ja sanoittanut Turkka Mali. Alla myös linkki musiikkiin, joka lienee ainakin useimmille suomalaisille tuttu:


"Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan.
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton minä itselleni saan.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.

Täällä Pohjantähden alla, murheita on laulajalla,
täällä kuu kumoittava on myös alakuloinen.
Täällä Pohjantähden alla,hiipii sieluun asti halla,
ja tunteet tappamalla, rikki repii sydämen.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.

Täällä Pohjantähden alla,korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan.
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton minä itselleni saan.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen."

Säv: Petri Laaksonen

San: Turkka Mali

Musiikki: http://www.youtube.com/watch?v=ORdVF8Vnc4Q&feature=related


Muita valokuvallisia tulkintoja haasteeseen voit käydä katsomassa täältä: valokuvatorstai

tiistai 12. lokakuuta 2010

Muistopäivä

Tänään on kulunut vuosi siitä kuin Silkkiuikkuni, Puuhkahäntäni, Surusilmäni nukkui pois.

Vuosi sitten istuin näihin aikoihin autossa, kylmenevä koira käärittynä huopiin, pienessä laatikossa auton takatilassa. Vierelläni punasilmäinen mies, joka ajoi autoa, ja takapenkillä hiljainen Kultainen Leijona. Veimme Ronjan Haapsaluun maan poveen.

Vuosi - yksi aikavana - jonka aikana on tapahtunut paljon. Onko siitä vasta vuosi? Niin paljon on tässä välissä tapahtunut!

Toisaalta, kun ajattelen Ronjaa, kun palautan mieleeni sen tuoksun, ainutlaatuisen ja ihanan - yksikään toinen koira ei ole tuoksunut Ronjan tavoin niin hyvälle, raikkaalle metsälle ja tuulelle ja auringolle - tuntuu että sen lähdöstä on vasta muutama päivä.

Ajattelin ensin kirjoittaa Ronjasta pitkälti, nyt se ei ole enää niin vaikeaa, kertoa hauskoja ja hassuja tapahtumia sen elämän varrelta. Meidän yhteisistä seikkailuista, retkistä. Neljätoista yhteistä vuotta, siihen aikaan mahtuu monenlaista.

Mutta nyt en haluakaan, en nyt. En pysty sittenkään.

Sillä muistoni rakkaasta ystävästäni eivät ole tällä hetkellä tilanteita tai tapahtumia. Eivät pysähtyneitä kuvia tai muistin videopätkiä.

Muistoni ovat käsissäni, ihon pinnassa. Muisto silkkisestä turkista, jota käsi puolihuolimattomasti silittää. Turkki, joka on yhtäältä pinnalta hieman karhea, toisaalta samettinen. Turkki, jonka sively tuottaa sanomattoman hyvänolontunteen. Ei tarvita sanoja. On vain tämä hetki. Sinä ja minä. Ja hyvä olo. Ollaan aina näin, eikö niin?

Lepää rauhassa uskollinen ystäväni. Ulkona tuulee ja myrskyää. Siellä missä sinä olet, on nyt rauhallista.



Syystuulen haistelija elämänsä viimeisessä syksyssä

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Kolme kultaista päivää

Vuosi näyttää toistavan edellistä. Kolme kultaista loppysyksyn päivää ja sitten sumua ja harmautta. Eilen paistoi vielä aurinko, nyt on maisema sumea ja harmaa.

Lähes päivälleen vuosi sitten oli samoin. Aurinko hehkui sinistäkin sinisemmältä taivaalta, puut värisivät upeassa väriloistossaan, kiihkeinä ja kuvauksellisina. Minä nautin ja, tietenkin, kuvasin.

Ja sitten taivas himmeni, aurinko lopetti paistamasta ja maisema sammui.

Ronja, tuo rakas koiraystäväni eli viimeiset aurinkopäivät kanssani. Ja viimeisen aurinkopäivän jälkeen sammui auringon myötä Ronjan elämänliekki, päivä oli 12.10.2009. Sen jälkeen alkoi sade ja harmaus, jota jatkui ennätyksellisen pitkään, lähes jouluun asti. Enkä nyt puhu tunteistani, vaan ilmasta. Vaikka voisin yhtä lailla puhua tunteistanikin.

Viime viikonloppuna vietimme Otepäällä, kuten ymmärtääkseni kaikkialla Virossa, käsittämättömän hienot kolme päivää ilmojen puolesta. Aurinko paistoi jälleen kirkkaalta taivaalta ja luonto hehkui sen lämmössä hullun lailla.

Ja minä, tietenkin, kuvasin sitä.

Syksy ON niin upeaa aikaa, jo pelkästään sen tuoksut, puhumattakaan sen väreistä!. Syksy on mielentila, kiehtova ja haikea samanaikaisesti. Täynnä tunteita luopumisesta ja riemua luonnon viimeisestä vimmaisesta elämänpalosta.

Meillä oli siis viikonloppuna kolme komeaa kultaista päivää. Ja kolme päivää kiertelin Otepäällä ja kuvasin syksyn kultaa ja keltaista ikäänkuin tietäen, että nämä ovat viimeiset syksyn upeat päivät. Kameran kennolle tarttui runsaasti maatuvia maisemia, hehkuvaa taivasta ja epätoivoisen raivokasta keltaista sen kaikissa syyssävyissä.

Kuljeskellessani tutuissa syysmaisemissa muistelin Ronjaa, ja haikeana mietin miten mukavaa sen kanssa olisi vielä kerran, yhden syksyn tai vaikka vain yhden syyspäivän verran vaeltaa rapisevien lehtien peittämillä poluilla. Melkein jo näin miten se rauhallisen tasaisena vaeltaisi Murrumetsän metsäpolkua, hieman hitaasti, mutta arvokkaasti. Pysähdellen nuuskimaan mielenkiintoisia kortteita, oksia, lehtiä toivoen, että minä en huomaa, ettei se jaksa paljon lujempaa enää kulkeakaan ja tarvitsee tämän paussin.

Kyllä minä tiesin jo silloin, ja tiesi Ronjakin, että viime syksy oli viimeinen yhteinen syksymme.

Näissä hieman haikeissa ajatuksissa siis nautin Otepään kolmesta kultaisesta päivästä. Vaikka, totta puhuen, ei minulla metsässä ollut aikaa haikailuun. Siitä piti huolen Eräs, joka mennä viiletti keltaisissa pusikoissa niin etä metsä rahisi, heittäytyi elämän riemulla mutalampiin ja jaksoi iloita jokaisesta tielle eksyneestä puukarahkasta, jota piti ainakin tovi retuuttaa ja järsiä.

Latte on aurinko, joka ei sammu lokakuun sateidenkaan tultua.



Mutta nyt riittäköön tunteilu ja tunnelmointi. Haluan esitellä teille kolmen kultaisen päivän kuvat, jotka mielestäni eivät ole laisinkaan huonoja. Jos itse osaan omia kuviani arvostella mitenkään. Ainakin niissä on värejä, joita pian ei näe. Jo sen vuoksi suosittelen kuvien katsomista.

Aiheet ovat Harimäen tornista nähtyjä maisemia korkeuksista, kuvia Otepään kartanonpuistosta, kuvia vaahteroista talvikirkon luota, muutamainen kuva vanhalta Otepään hautausmaalta, tuolta suosikiltani. Ja lopuksi pari näpsyä kotipihalta.

Kuten sanottu, itse pidin kuvista, ja ne tuottivat minulle hyvää mieltä. Mikä oli pitkästä aikaan jotain uutta. Oli nimittäin pitkä tovi kun minusta tuntui, että olen kadottanut otteeni kuvaukseen, en enää pysty luomaan mitään uutta. Toistan itseäni. Teen suttua tai jo tuhat kertaa nähtyä.  Ja olin itse pettynyt jokaiseen otokseeni.

Näistä kuvista pidän itse, toisista enemmän kuin toisista. Kuvaus tuntui hyvältä eikä  jälkeen päin tarvinnut hävetä. Ehkä en olekaan menttänyt otettani. En tiedä. Toki mukana on monta mitäänsanomatontakin kuvaa, postikorttikamaa, mutta mielestäni mukana on myös jokunen kelpo otos!

Päättäkää te. Tässä niitä olisi, linkitettynä tällaisen nimen alle: Kolme kultaista päivää Otepäällä

torstai 25. maaliskuuta 2010

Valokuvatorstain 160 haaste: Caj Westerbergin runo

Valokuvatorstaissa oli tänään vaativa ja mielenkiintoinen haaste. Valokuva tuli ottaa tai rakentaa Caj Westerbergin runon pohjalta. Sama haaste oli myös runotorstaissa.

Ja ensin kyseinen runo:


muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,

ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira

- Caj Westerbergin runo kokoelmasta Uponnut Venetsia (Otava 1972)


Kilttinä tyttönä heittäydyin siis haasteeseen minäkin: Olen ottanut nämä torstai-haasteet lähinnä opetteluna ja lähtenyt liikkeelle siitä että jokaiseen haasteeseen pyrin rakentamaan, ottamaan kuvan juuri haastetta varten. Varastoissa toki piisaa tuhansia kuvia, joista valita, vaan minun linjani on:  haasteeseen uusi kuva, joka pyrkii sukeltamaan haasteen ytimeen.

Monen tunnin uurastuksen jälkeen syntyi tällainen:






Ronjalle
6.10.1995 - 12.10.2009




Parhain peilini
oli silmiesi kirkas pinta.
Niin kaunis sinä olit.
Ja kauniina näit minutkin.

Pöydällä makaa nyt huono peili,
haljusti peilaa kylmiä kyyneleitä.
Taivaalla on tähden muotoinen reikä.
Sinnekö sinä sukelsit?


---

Minulta on nyt privaatisti kysytty monestako kuvasta rakensin valmiin kuvan ja mitä kuvamanipulaatiota siinä tarvittiin.

Kerron siis: ei mitään. Kuva on rakennettu vähän vanhan valokuvausmaailman malliin, kaikki osaset ovat olemassa ja oikeita ja paikoillaan ja kuvattu kerralla kuten ne ovat.

Ja osaset olivat: Ronjan kuva, jonka riivin irti valokuva-albumista. Pallo, jossa oli kuu ja tähdet, joita runossa mainittiin. Pieni simpukanmallinen meikkipeili, joka toimi runon kahtena toisiaan heijastavana peilinä. Ja taustana sametista ja silkistä koostuva liina, hankittu joskus Kanepin kirpputorilta, hinta ihan 50 kruunua eli ihan karvan yli 3 euroa.

Eli tämä setti toimi kuvan rakenteina:


Sitten tarvittiin tovi asettelemista, tripodi ja kovasti kumartelua ja vääntelehtimistä kummallisiin asentoihin kunnes kättä pienemmän meikkipeilin ylemmästä peilistä heijastuisi koira, pallo ja tähti ja että alapeili olisi sumea ja samea, kuten runon nykyinen peili.


---

Illan lopuksi teen, mitä kommenteissa jo vähän pelottelinkin, eli laitan oheen vielä muutamia ns. työvaiheita. Jos ei muuten, niin omaksi iloksi. Toisaalta, ehkä, ehkä jotakin samanlaisten asioiden kanssa ponniskelevaa auttaa tämä kuvaketju. Näkee, että usein tarvitaan monen monituista otosta.

Tästä se alkoi. Koirana, eli kuvana joka heijastui meikkipeilissä, toimi postikorttikoira, ihan symppis:


Vaan kuva on kaikin puolin taustoiltaan sävytön, vain pieni sievä varjo vasempaan alakulmaan.

Jatkan:


Nyt on taustassa tekstuuria, vanha pitsinen pöytäliina, jonka piti tuoda kuvaan hieman vanhan ajan tunnelmaa. Ei tuonut, rikkoi kuvaa ja vei katseen pääasiasta.


Tylsää ja liian rosoista taustaa on nyt elävöitetty mustilla kivihiilihelmillä. Helmillä on minulla tärkeä merkitys, ne ovat ensimmäinen koru, jonka olen omistanut. Isäni toi ne matkamuistona Pariisista, ollessani 6-vuotias. En ole niitä koskaan käyttänyt.

Mutta totta puhuaksemme, kuva halkoutuu nyt aivan liikaa, siinä on häiritseviä elementtejä, jotka eivät vie katsetta mihinkään, enintään vain sekoittavat kokonaisuutta. Ei kelpaa.

Uusi yritys:


Nyt on pääfokus tähdissä ja kuussa. Ja edessä on helmikorvarengas, joka säteilee valoa. Aika kiva... vai? Mutta koira on aika hakusessa. Ja kukaan ei nyt arvaa, että peilin pinnalla on kyyneleitä, varsinaisna putouksena. Seuraava yritys:



Ja tätä pähkäilyä jatkuu, taustan fokuksen jne. osalta.

Kunnes tulee selkeä päätös: mitä ihmettä kuvaan jotain tuntematonta postikorttikoiraa, kun voin kuvaan sisällyttää itselleni merkityksellisene elementin.

Menen ja revin albumista Ronjan kuvan ja aloitan alusta.

Ja lopputulos on ylhäällä.

Että tällainen kuvapolku.

Puuh.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Latten mietteitä menneestä ja tulevasta

Moi, minä!

Enpä ole taas aikoihin kirjoittanut, on ollut vähän sekalainen mieli, eikä ole huvittanut kirjoittaa.

Pääsääntöisesti kaikki tietenkin menee jokapäiväisessä elämässä ihan jees: ruokaa on, katto pään päällä, Johtokunta lähellä... mutta paljon on viime kuukausina asioita muuttunut.

Minähän otan elämän tyyliin "päivä kerrallaan", eikä tapanani ole nyyhkiä menneitä tai pelätä tulevaa. Elän tässä ja nyt.

Mutta silti, älkää minua aliarvioiko, on minullakin ajatukseni ja muistoni ja tunteeni. Minä vain en niistä usein puhu. Nyt yritän.

Isosyrra Ronjaa ei enää ole

Kun minä tulin maailmaan, siihen aikaan jonka muistan, oli siellä aina läsnä Isosyrra Ronja. Eihän se mikään ilopilleri ollut, ei minun kannaltani. Aina tuli urinaa ja keltaista hammasta kun pentuna vähänkin yritinkin jotain hieman luovempaa sille ehdottaa. Mutta toisaalta, Isosyrran lähellä oli turvallista olla. Se tiesi. Se osasi. Se oli oli kamalan oppinut ja viisas.

Ja sitten, eräänä päivän Isosyrraa ei enää ollut. Muistan että matkattiin autolla monta tuntia, Isosyrra oli auton takapaksissa, laatikossa,  kumman kylmän tuoksuisena. Äiskä itki ja Iskä oli haljun näköinen. Mentiin mökille, missä on aina ollut kivaa, vaan ei ollut nyt yhtään. Äiskä ja Iskä kaivoivat Isosyrralle ison kuopan ja sinne se laitettiin. Kynttilä laitettiin palamaan. Ja iso kivi nostettiin kummun päälle.




Otepäälle palattuamme oli koti sen jälkeen oudosti tyhjä. Vaikka Isosyrra ei pitkiin aikoihin ollut kovasti mukana talon touhuissa, niin silti tuntui kovasti tyhjältä talo ilman sitä.



Siinä minun Isosyrra on ihan viimeisissä kuvissa

Vaikka tavallaan ymmärsin, että Isosyrraa ei enää ole, etsin sitä pihalta, hain tuttuja hajuja, juoksin ympäri pihamaata pari päivää. Olin ihan hädissäni. Ja silloin itki Iskäkin.

Seuraavista viikoista en osaa muuta kertoa kuin että meillä kaikilla oli jonkin aikaa todella paha mieli.

Rummukainen saapuu

Sitten tapahtui jotain aivan ihmeellistä! Sain kaverin! Rummukaisen!




Minulle kerrottiin kyllä heti alussa, että Rummu tulee talouteemme vain pariksi kuukaudeksi, mutta en oikein jaksanut ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Olin vain riemuissani uudesta kaverista.

Ja Rummukainenhan oli varsinainen Veikko! Pienihän se oli, mutta pippurinen. Se jaksoi juosta kanssani pihaa ympäri, me kehitimme ihan omia leikkejämme, ja hitsit, oli hienoa!


Ei se paljon miltään näytä, mutta uskokaa minua, on se vaan sisukas kaveri


Iltaisin nukuttiin yhdessä, päivällä kalisteltiin hampaita, välillä leikittiin Rofea ja Poldea (eli roistoa ja poliisia) ja molemmat saivat vuorotellen olla niin Rofe kuin Polde.



Ja sitten, eräänä päivänä lähti sitten Rummukainenkin. Sen oma isäntäperhe palasi takaisin Viroon ja se pääsi omaan kotiinsa. Oli muuten tosi iloinen nähdessään Oman Perheensä. Ei siinä mitään.

Nyt olen kotona yksin Johtokunnan kanssa. Ne ovat ihan kiitettävästi kilttejä minulle, tuntuu kun saisin entistä enemmän rapsutuksisa ja leikkejä...

mutta...
  mutta...
   mutta...

Minun on ikävä Isosyrra-Ronjaa ja ennen kaikkea Pikku-Veikkaa Rummukaista.

Ja minä pohdin hiljaa itsekseni pysyväisyyden kysymystä. Kuinka voin tietää kuka on, kuka lähtee ja kuka pysyy elämässäni jatkossa?

En minä ole suorastaan onneton, olen vain ihmeissäni.

Ehkä te osaatte kertoa, miksi näin käy ja mitä sitten?

Kysyy

Teidän ystävänne

Latte, suurten kysymysten edessä








torstai 19. marraskuuta 2009

Omenankorjuussa

Teimme tänään pihatöitä!

Lauseen ei pitäisi merkitä mitään ihmeellistä, varsinkin jos muistaa miten me viime syksynä teimme pihatöitä ja rakentelimme uusia istusalueita kuukausitolkulla.  Mutta tämä syksy oli erilainen.

Kaikki pysähtyi siihen kun Ronja kuoli. Aika pysähtyi, tuli tyhjyys ja välinpitämättömyys monien asioiden suhteen. Ronjan eläessä puissa oli vielä lehdet, Ronjan lähdettyä minua ei kiinnostanut oliko lehdet puussa vai maassa. Omenat putoilivat puusta maahan, jokaisen omenapuun ympärillä oli rinki keltaposkisia omenoita, jotka hiljalleen alkoivat vettyä ja mätääntyä. Minua ei kiinnostanut. Viimeiset krysanteemit ja piiskut päättivät kukintansa ja muuttuivat risuiksi tai märiksi rumiksi soiroiksi masentavassa maisemassa. Minua ei kiinnostanut. Pihan ruukkukukat muuttuivat limaisiksi ruukkujen pintaa valuviksi iljetyksiksi. Mitä se minua kiinnosti. Hyvä kun nousin sängystä ylös. Alussa oli suorastaan uroteko jos jaksoin peseytyä.

Hiljalleen olemme palanneet elämään kiinni. Minä siirsin kaiken ajattelun ja energian johonkin uuteen, valokuvauksessa uusien tekniikoiden opetteluun, uuden objektiivin hankintaan, Ottilia Visions -kuvagallerian luontiin. Se pitikin elämässä kiinni.

Mutta pihalle oli vaikea mennä. Sillä pihalla me aina puuhastelimme Ronjan kanssa kahden. Minä kaivoin tai kitkin tai korjailin paikkoja, ja aina oli lähellä tuttu hahmo, joka seurasi työskentelyäni, jonka kanssa oli mukava aina välillä vaihtaa pari sanaa. Nuorempana Ronja halusi auttaa ja työnsi suippoa nokkaansa jokaiseen istutuskuoppaan, tanssi haravoitavien lehtien keskellä ja muutenkin osallistui pihatöihin niin paljon, että sai meiltä rotumäärityksen: avustava koira. Vanhempana se otti rauhallisemmin, asettui jonnekin lähistölle mukavasti makaamaan ja seurasi sieltä hievahtamatta puuhiani.

Ilman Ronjaa oli jotenkin vaikeaa lähteä pihalle. Annoin kaiken olla kuten oli, myyrät kaivoivat kekojaan, lehdet alkoivat muuttua limaisiksi, perennanraadot sojottivat ruskeina ja rumina . Sateiden jälkeen alkoi sieniä ilmestyä viherpenkkeihin, kai haravoimattomat lehdet ja mätänevät omput tarjoavat niille hyvän kasvupinnan.




Mutta tänään todellakin olimme molemmat pihatöissä, ensimmäisen kerran Ronjan lähdön jälkeen. Kimmo kuskasi puutarhakalusteet ja grillit sisään, nosti pumpun kaivosta ja leikkasi omenapuita ja ruusuja. Ja minä keräsin omenoita, keräsin, keräsin, keräsin, kaikkiaan 14 kottikärryllistä.

Ja tiedättekö, se teki ihmeen hyvää! Onneksi talvi on tullut näin hitaasti. Huomenna lähden uudella innolla tyhjentämään vielä kaikki ruukut, leikkelen talventörröttäjät perennapenkistä, poljen loputkin myyränkeot tasaisiksi ja haravoin sorakatealueelta märät lehdet pois, niin paljon kuin se on mahdollista.

Poskissa kipristelee mukavasti monen tunnin ulkona olon jälkeen. Keuhkot ovat täynnä happea. Vaikka selkä on väsynyt kaikesta kumartelusta ja jalat ovat väsyneet mäessä juoksemisesta ja kummallisissa asennoissa kurottelusta, on pitkästä aikaa hyvä olo, sellainen joka tulee fyysisen ponnistelun jälkeen.

Elämä siis jatkuu, ja Ronjan lähdön suru alkaa hiljalleen haihtua. Näinhän se tietenkin meneekin.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Suuri kiltti keltainen leijona

Jotkut päivät ovat parempia, jotkut huonompia. Jotkut hyvät päivät ovat vain hetkittäin pahoja ja jotkut pahat päivät hetkittäin ihan hyviä.

Kyyneleet eivät valu enää noroina, jatkuvasti. Niiden sijalle on tullut kipeä nyrkki vatsaan, joka pitää otteessaan vatsalaukun seinämiä. Levottomuuskin. Olen hajamielinen ja huolissani siitä mitä olen unohtanut tehdä. Päivät seuraavat toisiaan samankaltaisina.

Mutta silti, jokainen päivä on silti jollain lailla parempi kuin entinen.

On hyväksyttävä, että suru ei aio väistyä rinnalta heti, ei ehkä pitkiin aikoihin. On opittava elämään sen kanssa. Hyväksyttävä se kuin oma varjonsa.

Mutta on muistettava, että suru on vain yksi tunne. Iloakin on olemassa. Ja rakkautta. Ihmisten ja Suuren Keltaisen Leijonan vilpitöntä rakkautta. On takerruttava rakkauteen, tarttuttava suureen keltaiseen turkkiin kuin pelastuslauttaan. Se vie yli koskipaikkojen.

Keltainen Leijona tarvitsee sekin minua. Se painaa ison päänsä vatsalleni, katsoo minua kauniisti, käy hakemassa puruluunsa ja tarjoaa sitä minulle. Syö sitä, tulee parempi olo.

Minä paijaan isoa päätä, rapsutan lörppäkorvia ja suuria vahvoja kylkiä, joita se tarjoaa minulle hierottavaksi. Ja ymmärrän, että sekin suree, omalla tavallaan. Silti, juuri nyt, se käyttää kaiken aikansa ilahduttaakseen minua. Se puskee, se nuolee käsiä, se yrittää riehumalla saada minut leikkiin mukaan.

Minä yritän palkita sen huolenpidon työntämällä surun taka-alalle, tarttumalla siihen ilon hetkeen, jota Suuri Keltainen Leijona minulle tarjoaa.

Kuka olisi osannut arvata että iso hölmö koira voi olla noin viisas. Kiitos Latte!





torstai 15. lokakuuta 2009

Muistoja Ronjasta: kuinka tyttö tuli taloon

Ronja tuli elämääni 15.2.1996. Se oli silloin 5 kuukautta ja 10 päivää vanha.

Kyseisen päivän aamuna en Ronjasta ollut edes koskaan kuullut, enkä koirasta haaveillut.

Päin vastoin, asuin tuolloin Helsingin keskustassa, Tarkk'ampujankadulla ja vietin svengaavaa city-sinkun elämää. Joskaan ei se elämä mitään kovin svengaavaa ollut, kunhan asustelin itsekseni vuokra-asunnossa, kävin töissä, olin riippumaton kaikista ja kaikesta ja kukaan ei ollut riippuvainen minusta. Huoletonta elämää kaupungin keskustassa, mistä oli lyhyt matka elokuviin, teatteriin, kahviloihin.

Kun sitten puhelin soi kyseisen lauantaipäivän aamuna ja itkuinen Jenni oli langan toisessa päässä. Jenni on rakkaan edesmenneen ystävättäreni Päivin tytär ja hänellä oli murhe. Murhe koski Ronja-nimistä koiranpentua, jonka Jenni oli halunnut ottaa itselleen.

"Mutta Jenni-kulta, sinähän olet kauhean allerginen eläimille" sanoin minä.
"Mä tiedän, mutta mä ajattelin että ehkä mä kuitenkin voisin Ronjan pitää, ostin uuden imurinkin. Mutta tulin niin kipeäksi että mun oli annettava Ronja takaisin mun kavereille. Eikä ne voi Ronjaa pitää, niillä on pieni vauva ja kaikkee. Eikä kukaan halua Ronjaa ja jos kukaan ei halua Ronjaa, niin sitten se pitää lopettaa!" Jenni volisi luuriin.

"Kulta-rakas, en minä voi sinua tässä asiassa auttaa"
"Mikset voi, eihän sua estä mikään koiraa ottamasta!" Jenni yritti.

"Jenni, kuuntele nyt rauhallisesti. Minä asun kaupungin keskustassa, yksiössä. Minulla ei ole ollut eikä ole pienintäkään aikomusta ottaa itselleni koiraa, koska koira yksinkertaisesti ei kuulu minun suunnitelmiini. Eikä sovi kaupunkiin. Eikä koiria sitä paitsi noin vain oteta. Koiran ottaminen on aina harkittu teko. Ymmärräthän, että jos koiran ottaa, siihen täytyy olla valmis sitoutumaan koko sen loppuelämäksi."

Jenni vain itki ja itki ja minun teki pahaa.

"Se on niiiiin hieno koira" Jenni jatkoi.
"Varmasti on, sitä en epäile, mutta minulle se nyt vaan ei kertakaikkiaan sovi."

Mutta Jenni urheasti jatkoi, "Ertkö sä voisi tulla edes katsomaan sitä!"
Minä napakasti: "En."
Ja Jenni jatkaa: "Onko sulla tälle päivälle jotain muuta tehtävää? Mitä se sulle maksaa, jos tulet vain katsomaan!"
"Jenni, ei ole mitään syytä minun tulla koiraa katsomaan, koska en aio sitä itselleni ottaa."
"Jos vaan edes katsomaan. Se asuu Myllypurossa, sinne pääsee helposti metrolla."

Jenni oli niin sitkeä että lupauduin sitten lähteä Ronjaa katsomaan.

Metrossa uudelleen kerroin, että minä en todellakaan aio koiraa itselleni ottaa. Halusin nähdä lähinnä Jenniä ja siksi olin valmis tähän reissuun osallistumaan. Ja muisttuin vielä kerran, että on aiva turha yllä pitää mitään toivetta siitä, että Ronjan ottaisin itselleni.  Jenni oli tyytyväinen kuitenkin, sillä ehkä Jenni on parempi ihmistuntija kuin arvasinkaan. Hymyili vienosti sisäänpäin ja katsoi metron ikkunoista kaukaisuuteen ja totesi sitten: "Joo, ymmärrän."

Ronja asui tuolloin siis Myllypurossa nuoren perheen koirana, joka oli ottanut sen joltain, joka oli saanut sen joltain. Selvisi, että kotia oli alle puolivuotias koira ehtinyt vaihtaa jo useamman kerran. Jennillä Ronja ehti olla pari viikkoa ennenkuin allergia kävi liian pahaksi, ja Jenni palautti koiran ystävilleen. Pieni heittopussi, ajattelin minä myötätuntoisesti.

Saavuimme Myllypuroon ja Ronja lennähti ovelle Jenniä vastaan. Se oli hullunkurisen näköinen koira, pelkkiä korvia ja tassuja. Siinä välissä matala minikokoinen hieman schäferin näköinen pentu. Iloinen Jennin nähdessään, mutta samalla siinä välkähti pieni suru, sellainen joka jäi siihen koko sen eliniäksi, moneen kerran hyljätyn koiran suru. Keneen minä voin luottaa?

Istuimme keittiössä, joimme kupin kahvia. Ja sitten minä totesin, että eiköhän me sitten lähdetä ja oteta Ronja mukaan. Pieneen muovikassiin kerättiin Ronjan koko maaillinen omaisuus, joka koostui rikki jyrsitystä jääkiekosta, shampoosta, harjasta, silkkisestä näyttelyhihnasta ja pussillisesta kuivanappuloita.

Ja niin me istuimme oranssissa metrossa, Ronja minun jaloissani, ja ajattelin että ei tämän näin pitänyt mennä. Mutta minkäs teet, tässä sitä ollaan nyt ja tästä lähdetään aloittamaan uutta elämää.

Ensimmäisenä iltana, Ronja ja uusi emäntänsä



Jenni on onnellinen, Ronja sai kodin. Mutta katsokaa millainen hassu koira se onkaan, pelkkiä korvia, tassuja ja puuhkahäntää!






Niin minun elämäni sitten muuttui kerta heitolla. Kahvilat ja teatterit vaihtuivat koirapuistoihin ja kävelylenkkeihin Ullanlinnassa ja Kaivopuistossa ja Etelärannassa. Ronjan myötä tutustuin Sepänpuiston koirapuiston jengiin, joiden kanssa tehtiin monenlaista hauskaa, tehtiin saariretkiä, järjestettiin yhteisrokotuksia, vietettiin koirapikkujouluja, joista kirjoitettiin aina Hesaria myöten.

Ronjasta tuli mallikelpoinen city-dog. Se kulki kanssani kaikkialle, oppi matkustamaan busseissa, raitiovaunuissa, metrossa, sähköjunissa. Se kiersi kanssani puistokonsertteja, istui pöydän alla varjossa kun lauantaiaamuna kävin juomassa kupin kahvia lähikahvilassa. Siellä sillä oli aina ystäviä ja vesikuppi odottamassa.

Mutta Ronja oli ja oli loppuun saakka arvokas ja tietyllä tapaa viileä koira. Se valloitti ihmiset katseellaan, joka oli vilpitön ja syvä kuin suolampi. Mutta se ei erityisemmin kaivannut paijauksia, ei kerjännyt huomiota,  ei kiehnannut jaloissa. Sitä ei namuilla tai lässytyksillä ostettu. Se valitsi aina itse omat ystävänsä, ne joihin se kiintyi ja joita se arvosti.

Vasta aivan viime vanhuudessaan se oppi mielistelemään vieraita makupalojen toivossa. Silloinkin se teki sen jollain lailla tyylikkäästi, asettui jalkojen juureen, katsoi silmiin ja hymyili viettelevästi.

Mutta ystäviä Ronjalla oli paljon, niin ihmis- kuin koiraystäviä. Ihmisystävät säilyivät koko sen elämän, mutta se itse alkoi vieraantua vuosi vuodelta koiraystävistään. Siitä tuli hyvin valikoiva koira, joka ei toisia narttuja sanottavammin kunnioittanut. Myöhemmin myös uroksista se valitsi vain jokusen joiden kanssa leikkiä. Muille se ilmoitti jo kaukaa, että turha tänne tulla. Se oli minusta aina jotenkin sääli.



Ensimmäisenä talvena koirapuiston kaverien kanssa


Ronja ja Jaana jaksoivat riehua yhdessä

Ensimmäisen elinvuotensa Ronja siis eli kanssani kaupungissa. Siitä tuli maailmannainen, joka ei hätkähtänyt mitään. Ja tämä ominaisuus sillä oli loppu ikänsä. Se matkusteli laivoissa, istui autossa, tutustui kiinnostuneena nähtävyyksiin, lähti jokaiseen tilanteeseen itsevarman luottavaisena. Kaivinkoneet, tukkirekat, mitä tahansa se kohtasi pelottomana ja rauhallisena. Toisin kuin veljensä Latte, joka säikkyy perhosiakin, kun sille päälle sattuu.

Mutta kaupunki ei ole mikään oikea elinympäristö koiralle. Ja niin me sitten muutettiin pois keskustasta, Pihlajamäkeen, suurten vihreiden niittyjen ja Vantaajoen läheisyyteen. Ostin ensimmäisen omistusasuntoni. Siihen saakka olin suhtautunut elämään vähän kuin mustalainen, en ollut halunnut kiinnittyä mihinkään. Mutta Ronja toi sellaisen kiinnikkeen elämääni, että aloin järjestää elämääni monin tavoin eri kuosiin. Minulla oli nyt vastuu jostain toisesta.

Mutta kaikki se, mitä sitten tapahtui, on jo toisen muistelon aihe.








keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Muistoja Ronjasta: Poliisista päivää!

Tällainenkin muisto tuli äkkiä mieleen. Kiitos nimimerkki Vallaton mummeli muistutuksen.

Asuimme Pihlajamäessä, minä ja Ronja, kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Istuin parvekkeella kirjaa lukien ja korviini kantautui pihalla olevien poikien huudot. Ensin katselin poikien leikkiä vain silmäkulmasta, mutta sitten katseeni terävöityi.

Leikki oli julmaa, eikä se lopulta ollut mitään leikkiä. Kolme hieman isompaa poikaa jahtasi neljättä, pienempää. Juostiin puiden alta, juostiin nurmella, kiljuttiin. Jahdattava pieni poika pyrki kotiinsa, rappukäytävään, mutta isommat pojat sulkivat pojalta tien. Eivät päästäneet rappuun. Pieni juoksi karkuun, henkensä hädässä, matalien vuorimäntyjen alle piiloutuen. Isommat ottivat kiviä ja alkoivat viskoa niillä pienempää.

Siinä vaiheessa minulle riitti. Leikki on leikkiä, mutta tuo mitä katselin oli jo aivan liian julmaa. Oli puututtava asiaan.

Otin kaapista vanhan mustan prätkärotsini. Ja hyllyltä lippalakin, jolle minulle ei koskaan ollut aiemmin ollut käyttöä. Se oli musta lippalakki, jonka otsassa luki isolla: POLICE. Olin näet niihin aikoihin silmälasifirmassa töissä ja olin saanut kyseisen POLICE-aurinkolasien mainoslippiksen lahjaksi.

Nahkatakki, POLICE- lippis ja sitten tarvittiin enää poliisikoira. Tähän rooliin valjastettiin maailman kiltein koira Ronja.

Nahkatakki natisten, POLICE-lippis päässä sitten astelin Ronja rinnallani pahojen poikien luo ja ilmoitin kovalla ja määrätietoisella äänellä: "Poliisista, päivää! Ja tämä tässä on poliisikoira Ronja! Mitäs täällä tapahtuu!?"

Pienillä pojilla meni löröt housuun eikä kukaan ehtinyt huomata että pieni suteni naureskeli ja oli perin ystävällisen näköinen. Alkoi kova selittely ja minä pidin pojille puhuttelun. Kukas teistä lähtee putkaan? Annoin armon käydä oikeudesta ja vannotin, että jatkossa ei kaveria enää kiusata. Sillä me poliisista tulemme seuraamaan tilannetta!

Ja niin me poistuimme paikalta, minä ja poliisikoira Ronja. Illalla sitten katsottiin Poliisikoira Rex -sarjaa telkusta ja minä Ronjalle: "Juuri noin sinäkin tänään toimit, hyvä poliisikoira sinä olet!"

Ja Ronja nauroi, kuten se aina teki kun ei oikein tarkkaan ymmärtänyt mistä on kyse, mutta tiesi, että taas oli tapahtunut jotain josta Mamma on tyytyväinen.

Ronjan muistokirja

Ronja 6.10.1995 - 12.10.2009




Olen koko aamupäivän opetellut uutta elämää, johon Ronja ei kuulu kuin muistoissa. Itkettää kovasti ja on murheellinen olo. Olen kuitenkin saanut kauniita viestejä ihmisiltä, jotka ovat Ronjan tavanneet ja tapaamisiaan muistelevat.

Ystävättäreni Jaana kirjoitti minulle yksityispostissa näin Ronjasta - Jaana varmasti sallii tekstin näyttämisen täälläkin:

Minä muistan Ronjan pörheäturkkisena neitinä, joka mm. ei pidä hevosista ja rakastaa tennispalloja, joita kävi noutamassa sieltä Pihliksen kentän vierestä.


Ja muistan Ronjan, joka Malmin lentokentän kohdalla päätti, että kävelyreitti menee nyt ihan väärään paikkaan ja spurttasi vauhdilla bussipysäkille. Ja muistan sen Ronjan, joka oli aivan kotonaan niin Klaukkalan, Topun kuin Otepään pihoillakin. Muistan myös sen uimapedon, jota ei millään meinannut saada pois Vantaanjoesta (eikä kyllä mistään muistakaan vesistöistä) ja joka tykkäsi reissata autossa, kunhan ensin tottui turvavöihin. Ja muistan hänet reissultamme Otepäällä, kun takapenkin tyttöinä istuessamme hän pisti leukansa polveni päälle.

Ja paljon muutakin muistan, mutta teillä sitä vasta onkin hyviä muistoja vuosista Ronjan kanssa. Ja nehän ovat tärkeintä.

Menee varmasti jonkin aikaa, ennenkuin elämä alkaa palata vanhoihin uomiinsa, mutta se vääjäämättömästi sen tekee ja ikäväkin vähän helpottaa. Päälimmäiseksi jää kuitenkin muisto parhaasta mahdollisesta koiranelämästä ja niistä hetkistä, joita Ronja antoi meidän hänen kanssaan kokea. Näin uskon.


--

Näitä sanoja olen aamulla lueskellut ja hetken jo hymyilinkin kun muistin että tosiaan, Ronjahan pettämättömällä vainullaan kävi korkeasta heinikosta hakemassa tennispalloja, jotka tunarit olivat lyöneet aidan yli tenniskentältä. Meillä oli tuohon aikaan runsaasti tennispalloja.

Ajattelin, että koska Ronja tapasi ja tunsi monia ihmisiä pitkän elämänsä aikana, niin ehkä muutkin haluavat muistella Ronjaa. Uskoisin, että minulle olisi näistä muisteloista myös iloa.

Eli tähän viestiin voi jokainen halutessaan liittää omat muistonsa iloisesta ja tomerasta tyttösestä, josta kasvoi aikuinen valpas koira ja lopulta viisas mutta väsynyt vanhus.



tiistai 13. lokakuuta 2009

Ronja lepää nyt omenapuiden alla


Latte ja Kimmo hyvästelevät  Ronjan

Lämmin kiitos kauniista sanoista, jotka hieman täyttävät sitä lohduttomuuden mustaa aukkoa, joka on niin iso ja syvä, että sinne voisi kadota.

Palasimme tänään Topusta, minne kävimme hautaamassa Ronjan.

Laitan vielä hieman tarinaa siitä, mikä Ronjan lopulta vei, koska sitä on minulta useampi kysynyt. On niin paljon helpompaa puhua tai kirjoittaa kliinisistä asioista, sairaudenkulusta, kuin kertoa miltä tuntuu kun joka paikka huokuu tyhjyyttä, portaat, matot, jääkaapin edus, peti lattialla jne.

Ronjalla alkoivat ongelmat runsas viikko sitten, lisääntynyt pissiminen ja juominen. Lähdimme tuolloin Tarton pieneläinklinikalle, jossa tehtiin kokeita sekä otettiin ultraäänikuvat. Virtsasta puuttuivat virtsa-aineet eli munuaisissa tai mahdollisesti lisämunuaisissa oli jotain vikaa. Maksasta löytyi muutos, jota epäiltiin kasvaimeksi, varmuutta ilman koepalaa asiaan ei saatu. Mutta koira vaikutti muuten terveeltä, jos lisääntynyttä pissimistä ei laskettu. Ruokahalu oli hyvä ja jalatkin pelasivat pitkästä aikaa lähes moitteettomasti.

Lääkäri totesi että vielä ei ole luopumisen aika, mutta siihen täytyy valmistautua. Eikä voida ennustaa miten maksassa oleva kasvain kehittyy. Voi mennä kuukausia, mutta yhtä lailla vain viikkoja tai jopa päiviä kun kunto äkkiä huononee.

Perjantai-iltana Ronja oksensi ensimmäisen kerran. Lauantaina samoin. Ja sunnuntai-iltana alkoi kaasua kerääntyä vatsaan. Koira oli voimaton ja selvästi onneton, vaikkei läähättänytkään. Pelkäsimme suolitukosta tai vatsalaukun kiertymää ja lähdimme kiireen vilkkaa Tarttoon yöpäivystykseen. Ronja ei myöskään juonut ja niinpä se otettiin sisään ja laitettiin tiputukseen seuraavaksi yöksi.

Aamulla oli Ronjan kunto vain huonontunut - eläinlääkäri, äärimmäisen myötätuntoinen nainen, sanoi puhelimessa, että täällä on yksi vanha koira joka haluaisi jo pois.

Lähdimme Tarttoon ja päästimme rakkaamme ikiuneen. Se oli hieno kaunis hetki, mutta niin riipaisevan surullinen, että ajattelin että tukehdun kun en saa kunnolla henkeä vedettyä. Mutta todella kauniisti ja tyylikkäästi hoitivat koko nukutuksen ja saattoivat rakkaani viimeiselle matkalle. Me saimme viettää riittävästi kahdenkeskistä aikaa ennen lähtöä.

Tartosta lähdimme ajamaan Haapsaluun koko valtakunnan läpi. Olin kuiskannut Ronjalle korvaan juuri kun tämä oli nukahtamaisillaan, että kohta Ronja pääsee Topuun.  Ronja on aina rakastanut Topua, ja sen lemmikkipaikkaan, omenapuiden alle, sitten tänään Ronjan hautasimme, hautaan sujautin yhden omenan, matkaeväiksi. Sitten ajoimme takaisin kotiin.

Haudalle kävimme hakemassa ystävättäreni Annen kanssa merenrannalta suuren kiven, joka oli samalla tavoin raidallinen kuin pieni metsäsikani. Kiveä autoon nostaessani selkäni paukahti ja olen nyt taas särkylääkkeiden turrutama. Mutta se on pieni kipu verrattuna sydämen kipuun.

Silti, kaunis hauta, jonne jäi lähtiessämme kynttilä palamaan, lohdutti mieltä hieman. Hautajaiset olivat pienet mutta arvokkaat. Läsnä Kimmo, Anne ja minä. Latte sai tutustua hautaan ja omalla tavallaan hyvästellä Ronjan lähtiessämme. Pidimme poitsun remmissä, sillä emme tienneet miten poika hautaan suhtautuu, haluaako se alkaa kaivaa sitä tai nostaako se sille jalkaansa.

Edellisyön tyttö oli levännyt saunan pukuhuoneessa laatikossa, käärittynä lempihuopaansa. Koko yön paloivat kynttilät pienen hylkeeni ja silkkiuikkuni "arkun" molemmin puolin.

Nämä olivat rituaaleja, jotka saattavat kuulostaa joistain ehkä oudoilta, mutta ne ovat omalla tavallaan auttaneet minua ymmärtämään edes jollain tavalla tämän käsityskyvylle mahdottoman asian, Ronjaa ei enää ole.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Hyvää yötä rakkaani, Ronja

Rakas ystäväni, Neiti Kesäheinä, Pehmeä Puuhkahäntä nukahti tänään ikiuneen Tarton pieneläinklinikalla kello 13.30 läsnä ollessamme. Lähtö oli arvokas, eleetön ja tyylikäs.



Rakkaani, et tiedäkään kuinka paljon sinua jo nyt kaipaan. Ja kuinka äärimmäisen kiitollinen olen jokaisesta arvokkaasta hetkestä, jonka sain kanssasi viettää. Olit upea opettaja, joka kertoi millainen on pyyteetön rakkaus, mitä tarkoittaa viaton sielu, mitä tarkoittaa lojaalisuus, rakkaus, uskollisuus.

Kiitos sinulle. Kauniita unia ja hyvää yötä, rakkaani.

torstai 8. lokakuuta 2009

Kokkikoulussa

"Luuleeko nää olevansa kokkikoulussa" Linkama kysyi eilen illallista laittaessaan.

"Luonnollisesti! Mitä sinä sitten luulit?" vastasin minä.

Ettekö usko? No, laitanpa kuvia asian paremmaksi vakuudeksi!




Kokkikoulu alkaa, tänään on vuorossa makkarakastikkeen valmistamisen perusopinnot. Makkara on otettu esille





Ronja on mallioppilas. Ja käynyt kokkikoulua jo vuosia, niin alkeet kuin jatko-opinnot. Monimutkaiset kastikkeet,  pataruoat ja moninaiset vaativatkin leivonnaiset ovat Ronjalla hyvin hallussa. Mutta jopa tällaiselle peruskurssille hän osallistuu silti aina yhtä innokkaana. Kertaus on opintojen äiti!





Lattelle kokkikoulu on uutta, ja siksi poika joutuu aika ajoin ponnistelemaan pysyäkseen vauhdikkaassa opetuksessa mukana.





Ronja tarkistaaa Lattelta, saiko hän nyt kaiken ylös. "Makkarat leikataan ensin pitkittäin ja sitten poikittain, näin niihin saadaan juuri oikea muoto!"





Latte pinnistelee painaakseen kaiken mieleen.





Seuraavaksi makkarat paistetaan.




"Siis leikataan, poikittain, pitkittäin, paistetaan, niinkö se meni?" Latte kertaa oppimaansa.





Ronjasta Kokkikoulu on maailman kivoimpia juttuja, tänäänkin oli perin opettavainen ja mielenkiintoinen oppitunti! Mitä valmistamme huomenna?




Siis, jos tulette meille ja näette koiriemme pyörivän keittiössä jaloissamme ruokaa tehdessämme, älkää erehtykö luulemaan, että kyse olisi kerjäämisestä. Koiramme, nuo monipuoliset ja lahjakkaat vain haluavat sivistää itseään kulinarismin ihmeellisessä maailmassa!

On meitä lykästänyt, kun meillä on näin viisaat koirat!