Ja ensin kyseinen runo:
muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,
ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira
- Caj Westerbergin runo kokoelmasta Uponnut Venetsia (Otava 1972)
Kilttinä tyttönä heittäydyin siis haasteeseen minäkin: Olen ottanut nämä torstai-haasteet lähinnä opetteluna ja lähtenyt liikkeelle siitä että jokaiseen haasteeseen pyrin rakentamaan, ottamaan kuvan juuri haastetta varten. Varastoissa toki piisaa tuhansia kuvia, joista valita, vaan minun linjani on: haasteeseen uusi kuva, joka pyrkii sukeltamaan haasteen ytimeen.
Monen tunnin uurastuksen jälkeen syntyi tällainen:
Ronjalle
6.10.1995 - 12.10.2009
Parhain peilini
oli silmiesi kirkas pinta.
Niin kaunis sinä olit.
Ja kauniina näit minutkin.
Pöydällä makaa nyt huono peili,
haljusti peilaa kylmiä kyyneleitä.
Taivaalla on tähden muotoinen reikä.
Sinnekö sinä sukelsit?
---
Minulta on nyt privaatisti kysytty monestako kuvasta rakensin valmiin kuvan ja mitä kuvamanipulaatiota siinä tarvittiin.
Kerron siis: ei mitään. Kuva on rakennettu vähän vanhan valokuvausmaailman malliin, kaikki osaset ovat olemassa ja oikeita ja paikoillaan ja kuvattu kerralla kuten ne ovat.
Ja osaset olivat: Ronjan kuva, jonka riivin irti valokuva-albumista. Pallo, jossa oli kuu ja tähdet, joita runossa mainittiin. Pieni simpukanmallinen meikkipeili, joka toimi runon kahtena toisiaan heijastavana peilinä. Ja taustana sametista ja silkistä koostuva liina, hankittu joskus Kanepin kirpputorilta, hinta ihan 50 kruunua eli ihan karvan yli 3 euroa.
Eli tämä setti toimi kuvan rakenteina:
Sitten tarvittiin tovi asettelemista, tripodi ja kovasti kumartelua ja vääntelehtimistä kummallisiin asentoihin kunnes kättä pienemmän meikkipeilin ylemmästä peilistä heijastuisi koira, pallo ja tähti ja että alapeili olisi sumea ja samea, kuten runon nykyinen peili.
---
Illan lopuksi teen, mitä kommenteissa jo vähän pelottelinkin, eli laitan oheen vielä muutamia ns. työvaiheita. Jos ei muuten, niin omaksi iloksi. Toisaalta, ehkä, ehkä jotakin samanlaisten asioiden kanssa ponniskelevaa auttaa tämä kuvaketju. Näkee, että usein tarvitaan monen monituista otosta.
Tästä se alkoi. Koirana, eli kuvana joka heijastui meikkipeilissä, toimi postikorttikoira, ihan symppis:
Vaan kuva on kaikin puolin taustoiltaan sävytön, vain pieni sievä varjo vasempaan alakulmaan.
Jatkan:
Nyt on taustassa tekstuuria, vanha pitsinen pöytäliina, jonka piti tuoda kuvaan hieman vanhan ajan tunnelmaa. Ei tuonut, rikkoi kuvaa ja vei katseen pääasiasta.
Tylsää ja liian rosoista taustaa on nyt elävöitetty mustilla kivihiilihelmillä. Helmillä on minulla tärkeä merkitys, ne ovat ensimmäinen koru, jonka olen omistanut. Isäni toi ne matkamuistona Pariisista, ollessani 6-vuotias. En ole niitä koskaan käyttänyt.
Mutta totta puhuaksemme, kuva halkoutuu nyt aivan liikaa, siinä on häiritseviä elementtejä, jotka eivät vie katsetta mihinkään, enintään vain sekoittavat kokonaisuutta. Ei kelpaa.
Nyt on pääfokus tähdissä ja kuussa. Ja edessä on helmikorvarengas, joka säteilee valoa. Aika kiva... vai? Mutta koira on aika hakusessa. Ja kukaan ei nyt arvaa, että peilin pinnalla on kyyneleitä, varsinaisna putouksena. Seuraava yritys:
Ja tätä pähkäilyä jatkuu, taustan fokuksen jne. osalta.
Kunnes tulee selkeä päätös: mitä ihmettä kuvaan jotain tuntematonta postikorttikoiraa, kun voin kuvaan sisällyttää itselleni merkityksellisene elementin.
Ja lopputulos on ylhäällä.
Että tällainen kuvapolku.
Puuh.
22 kommenttia:
Kauniisti rakennettu kuva, runo muistoja täynnä.
Kiitos SusuPetal. Runoa ajattelin kyllä vieä jumpata. Se on tällaisena aika kolho ja kökkö.
Hieno kuva ja niin paljon tunnetta!
Hellyttävä kuva, kiva idea!
Hienosti saatu kuva
Minä tulin ihan vartavasten kiittämään sinua kommenteistasi! Ja minun täytyy kyllä tunnustaa, että minä tuon kuvan arkistosta kaivoin, mutta halusin sellaisen, jota ei tarvitse käsitellä haastetta varten, tosin nuo efektit lisäsin. Ja runoni, ne vain syntyvät jotenkin....
Huomaan että olet pukertanut haasteen eteen! Sehän siinä kait todella on tuo alkuperäinen tarkoitus...
Minusta olet onnistunut, niin kuvassa kuin runossakin, joka sai mieleni liikuttumaan....Hienoja riimejä...
Kiitos kaikille kommentoijille!
Runoa olen nyt muokannut, ja silti se on vieläkin kolho. Voi hyvin olla, että muokkaan sitä jatkossakin.
Kiirepakoilaiselle - pidin kokonaisuudesta, jonka olit rakentanut, vaikka tottahan toki arvasin, että ei tähän aikaan vuodesta purot ole sen näköisiä kun kuvissasi, vaan että olet käyttänyt kuvakokonaisuudessa varhaisempaa kuvaa.
Mutta olit muokannut kuvaa, tehnyt siitä runon näköisen ja sovittanut kuvaan runon, joka istui hyvin annettuun tehtävään.
Valokuvatorstai on mukava mutkaton paikka, jossa voi esitellä omia kuviaan, ja mikäs siinä on väärin. Ei mikään.
Minä suhtaudun viikottaiseen haasteeseen kuitenkin tehtävänä, joka pitää suorittaa ja joka saataa auttaa minua. Ja jonka suoritettuani olen ehkä itsekin oppinut jälleen jotain uutta.
Siksi en ole tänään suurelti kommentoinut tai kiitellyt Valokuvatorstain kuvia, jotka on vain valittu olemassaolevasta kuvavalikosta ja joiden oheen on jälkikäteen runtattu kuvateksti, joka sitoo kuvan annettuun haasteeseenmiten kuten.
Mutta minä nyt vaan olen minä, ja muut saavat tehdä mitä haluavat.
Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin onnellinen ja iloinen, että Valokuvatorstai tarjoaa kanavan ihmisille esitellä kuviaan, ja parhaimmassa tapauksessa opettaa ja näyttää muille kuvaajille miten temppu tehdään. Miten saadaan otettua hyvä valokuva!
Toivottavasti en nyt kuullosta turhan tiukkapipolta. Minä vain rakastan valokuvausta niiiiin paljon!
Aivan loistavasti rakensit kuvan ja lopputulos on sen mukainen! :) Minulle riitti puolen tunnin ideamietinnän jälkeen viiden minuutin rakentelu ja kuva oli otettu.
No just joo, TeeTee! En sitten ole yhtään kateellinen tai katkera...
Yksi täällä on koko päivän notkunut tripodin yllä, ja toinen iloissti napsasee mahtavan kuvan vailla vaivaa.
Niin se käy, kun osaa!
(Iso aurinkoinen, ja hieman silmää vinkkaava hymiö)
--
Vaan todentaakseni kaiken itkun ja vaivan, jota olen tämän haasteen eteen kärsinyt, laitan hetken kuluttua tähän postaukseen jatkoksi otoksia eri välivaiheista matkalla kohti lopullista kuvaa.
Hienoja sekä kuva että runo ja kiva nähdä kuvan synty:)
Kaunis kuvasarja ja runosta pidin. Hienosti ajateltu.
Kaunista.
HYvin tunnepitoinen runo ja kuva myös. Suuri on kaipuu.
Minun mielestäni olet onnistunut haasteessa aivan nappiin.
Kiinnostavaa lukea ja nähdä työprosessi, josta syntyi lopullinen kuva. Niin syntyvät runot, kirjat ideasta, monen vaiheen jälkeen ennen kuin paloista muodostuu kokonaisuus. Kiitos että näytit työprosessin. Minun kuvani syntyi yksinkertaisemmin kahdesta kuvasta, jotka laitoin päällekkäin. Vastasin kymykseesi mistä löysin kuvan hahmot oman blogini kommenttilaatikossa.
Kaunis kuva, runossa rakas muisto.
Kaunista niin runo kuin kuva. Sitä ei heti tule ajatelleeksi kuinka paljon vaivaa hyvään kuvaan tarvitaan. Mielenkiintoinen kuvasarja.
Minäkin uskon koirien taivaaseen.
Kiitos jälleen kerran kaikista kommenteista.
Ehkä sitten olen saanut välitettyä ajatuksiani, tunteitani, menetyksen tunnetta kuvaan ja runoon, kun olen saanut näin paljon ihania kommentteja! Kiitos vielä kerran!
Kuva on tietoisestikin semi-realistinen - en ole käyttänyt mitään photoshop-teknikkaa tehdäkseni ihanasta karvahännästäni elämää suurempaa. Enkä muutenkaan kuvaa rutistanut, laventanut tai sitä manipuloinut.
Mutta runo, se on kolho ja kökkö, se elää mielessäni koko ajan. Se ei ole lainkaan Ronjan arvoinen.
Eihän se edes ole mikään runo. Se on vain eri riveille kirjoitettu hirveä kaipuu, joka minulla on vanhaa rakasta ystävääni kohtaan.
Olen jonkin verta harrastanut maalausta. Ja muistan aina opettajani varoituksen taulun tukahduttamisesta, tukkoon maalaamisesta. Kun epävarmana tuntuu, että vielä voisin sinne jotain lisätä, vielä yhden kerroksen sinistä lisätä taivaankanttiin...
Ronjan runo on hiemna samanlainen, en ole siihen lainkaan tyytyväinen. Halusin muutamassa rivissä kertoa niin paljon. Vilpittömästä katseesta, sydämestä, luonnosta, joka ei koskaan minua epäillyt, vain rakasti. Ja jonka silmistä minäkin peilauduin jollain lailla kauniina ihmisenä.
Haluan muuttaa runoa, mutta pelkään, että pilaan sen selityksillä ja liialla pohdinnalla, pilkkomisella ja analysoinnilla.
Tällaisena en siitä kuitenkaan pidä, se ei ole runo, jonka Ronja ansaitsisi.
Ja siitä jostain mystisestä viisaudesta, joka on annettu näille karvaisille kavereille, jotka näennäisesti makaavat jalkojesi juuressa, puruluuta kaluten, mutta jotka ajattelevat - joskin eri tavoin kuin me ihmiset - ja jotka ymmärtävät niin usein asioita niin paljon kuin me.
Runosi on koskettava, tosi aito.
Samoin kuva. Vaikka aihe on annettu, herää se mielessäsi eloon. Juuri niin kuin haasteblogeissa on tarkoitus.
Se, että kerrot työprosessista, on kerrassaan kannatettavaa. Mikä voisi toista valokuvaharrastajaa enemmän kiinnostaa!
Joskus on nähtävä paljon vaivaa, joskus pääsee tulokseen nopeasti. Mutta nopeankin takana saattaa olla vuosien puurtaminen. Osaaminen.
Kiitos Marjattah. Totta yritin tavoittaa, aitoa.
Ja tässä istuessani voin melkein nähdä miten Ronja kulkee ohitseni, monivärinen turkkinsa kiiltäen kauniina illan valossa, katsoo minua kerran silmiin ikänkuin sanoen: "Kaunis runo, kaunis kuva, mitä ne ovat, mitä merkitystä niillä on? Minä rakastin sinua. Ja sinä minua. Eikö se ole tärkeintä?"
Ah, muistuu ihan vanha shäferimme mieleen.
Todella nähty vaivaa tähän, vaikeaselkoisen runon elementtejä myöten.
Mutta koira peilissä sykähdytti eniten.
Pankin talkkari - meidän Ronja-neitokainen olikin puoliksi schäfer, toinen puoli tuli lapinkoiralta. Tai rodulliset geenit tulivat näin, mutta sielu, se tuli jostain kauempaa, kauniilta tähdeltä, jonne se sitten aikanaan palasi.
Lähetä kommentti