Odotus. Latte ja Annie Lennox.

Me kaikki odotamme jotain - onnellinen on se, joka osaa elää tätä hetkeä ja juuri nyt.

Karvapoikamme, jonka elämänkatsomus, tunteet ja toiveet ovat jostain aivan eri ulottuvuudesta kuin omamme, ja jonka tunteita tulkitsemme sillä vähäisellä tiedolla ja tajulla, joka on ihmiselle suotu, kokee asiat eri tavoin. Hänelle ero on aina mysteeri ja ahdistus.

Ronja-rakkaani, tuo edesmennyt karvaystävä, ei kestänyt eroa kovinkaan hyvin. Nuorena se yksin jäätyään riuhtoi ja repi irti kaiken mistä hampaalla kiinni sai, purkaakseen eroahdistusta. Latte, iso holtiton karvapoikamme on erilainen, se odottaa, järkähtämättä. Kuin sfinksi, se asettuu parvekkeen ovien eteen ja nostaa pitkän kaulansa laama-asentoon nähdäkseen ikkunasta ulos. Ja sitten se odottaa ja istuu liikkumatta, välillä tunteja.

Kimmo on tänään luennoimassa markkinoinnista suomalaisille matkaajille - heh, me alamme olla jo alan asiantuntijoita, ainakin pienissä piireissä kuten Valgamaalla - ja Iso Poika jäi kotiin odottamaan Iskää.

Minä jäin kotiin kirjoittamaan yhtä artikkelia matkailusta Viroon -- en ole enää seminaarien suuri ystävä, olen niiden suhteen, ainakin Virossa, pettynyt, paljon puhetta, vähän villoja -- ja niin minä jäin Ison Pojan seuraksi odottamaan Iskää kotiin tulevaksi.

Siinä se istuu, Iso Poika, parvekkeen ovien edessä, ja odottaa. Ei liiku.

Katsokaa kuvaa ja kuunelkaa samalla tätä kappaletta; Annie Lennoxin: Every Time we say Goodbye

Minua itseäni alkoi itkettää, mutta minä nyt olenkin tällainen tunteellinen höpsö. Mutta ehkä kuva ja musiikki teissäkin saa liikkeelle suuria tunteita? Jos niin, kertokaa!

(En osaa laittaa linkkiä musiikkiin niin, että kuva jäisi näkyviin. Lennoxin video on kuvamaailmaltaan puolestaan niin vahva, että se vie ajatukset jälleen uusiin stratosfääreihin. Mutta musiikkia kuunnellessane, miettikää silti tätä kuvaa, miettikää pientä suurta koiraa jolle jokainen Goodbye on pieni kuolema.)